He lähtevät pirttiin ilta-aterialle. Sienet ja sipulit tuoksuvat,
ristikkopöytä on hohtavan puhdas. Saunamiehet tuovat tuoreen koivun
tunnun muassaan ja ukin aikaansaama painostus häipyy häipymistään.
Yökylmyys lähenee ja ikkunaruudut himmenevät.
Juhani katselee Jaakkoa miettiväisenä.
"Olemme — niinkuin — elämän ehtoopuolella nyt, sinä ja minä", hän
virkkaa. "Muistatko enää ensimmäisiä täällä oloaikojasi?"
"Riittää minulle nyt iltoja sellaiseenkin."
"Ihmetellen katselimme sinua tänne tullessasi. Laskimme sinusta pientä
pilaa, kunnes huomasimme, ettet pelännyt kontiota kierrellessäsi.
Silloin otimme sinut joukkoomme."
"En pyytänyt teiltä paljoakaan apua."
"Et, et. Olit ylpeä ja voimia riitti. Mutta yhtä pyysit ja minä
annoin sen sinulle, kun olin huomaavinani, että onni seurasi sinua.
Pyysit kauniin Anna-siskoni. Ja hänet sait. Ja ylpeänä kerroin siitä
suvulleni. — Raivasit itsellesi maata, nostit Laatokan tummista
aalloista hopeankiiltäviä nieriäisiä ja muita veden antimia,
lunastit suunnattomia metsämaita ja ympäröit ne miehen korkuisilla
seiväsaitauksilla. Tämä on minun, sinä sanoit; sinulla oli onni
muassasi. Nostatit komean pirttisi harjan ja kotisi kasvoi sen
turvissa. Olet ollut Luojan suosima mies. Oletko koskaan siitä
kiittänyt?"
Jaakko katselee liikkumattomana lieden hiillosta.
"Muistatko, minkälaisessa kunnossa talojen läävät olivat sinun tänne
tullessasi? Pimeässä lehmät viruivat pitkät talvet, pienestä luukusta
eksyi silloin tällöin jokunen auringonsäde sisään. Kevään tullen
lojuivat nääntyneet elukat melkein katon rajaan ulottuvalla höyryävällä
lautakasalla. — Nyt on jo monessa paikassa toisin. — Muistatko karhua,
joka eräänä yönä riehui Miikhali Karpowin navetan ympärillä, repien
kämmenillään suuria aukkoja seiniin, mutta saamatta kuitenkaan kitaansa
elävää olentoa. Taisi olla ensimmäinen kontio, jonka sinun luotisi
tappoi." —
Syntyy pitkä äänettömyys. Asko katselee taukoamatta ukkiaan suurin
lapsensilmin. Ukkipa vasta on mies! Juhani jatkaa:
"Sen talja riippuu nyt isäntäväen kamarin seinällä. Eikä se jäänyt
ainoaksi. — Kaikkia näitä muistelin tänä keväänä astuessani auran
kurjessa Tyrnin mailla. Ja muistin myös, että meille, sinulle ja
minulle, kohta ehtoo saapuu. Sinun päiväsi on ollut pitkä ja touhua
täynnä. Nyt on nuorten vuoro, veli!"
Silloin Jaakko puhuu:
"Pelkään uusia aikoja, kaikki työni on vielä kesken, mutta nuoret
tuovat muassaan uudet tavat. Näen tulevista vuosista painajaisunia.
Näen hetkiä, jolloin vieraat kädet tuhoavat Tyrnin salojen jättiläiset,
ja jokaisen kaatuneen puun alla — saan itse ruhjevamman."
Juhani hymyilee valoisasti:
"Luoja on vammojen valelija. Pelkään, että olet metsistäsi tehnyt
itsellesi — puujumalan. Sinä, joka meidän kiiltäviä ikuunejamme
halveksit."
* * * * *
Ilta on kulunut. Hilkka, Gregor ja Asko lähtevät ukkia saattamaan
kotiveräjälle saakka ja Nikke seuraa heitä uskollisesti.
Äkkiä koira murahtaa ja syöksyy ärhennellen Jaakon kimppuun. Vanhus
ravistaa itsensä vapaaksi, ja Gregor kurittaa ynisevää elukkaa
kovakouraisesti.
"Se on ihan hullu!" huudahtaa Hilkka. "Mikä siihen nyt meni?"
"Älä ole huolissasi", lohduttaa ukki. "Eihän vielä mitään pahaa
tapahtunut."
Mutta Asko tulee vakavaksi.
"Minä tiedän, miksi Nikke sinuun kiinni kävi. Se muisti äkkiä, että
sinä sauvallasi survoit kultamuurejani. Se kosti! Nikke on minun
koirani."
V
Kaikki korjaantuu, oli Gregor sanonut, kunhan kesä lämpenee, ja hän oli
ollut oikeassa.
Tyrni, harmaa talo, lepäsi siunattuna suuren luonnon helmassa
viljamaittensa keskellä ja sen ikkunat loimusivat kuin kulta
ilta-auringossa.
"Mitä toimitat?" kysyi Asko kimmeltävältä päivänsäteeltä, joka lensi
hänen ohitsensa.
"Kypsytän tähkäpäitä." Ja poju ymmärsi.
"Kiire on, kiire on", suhisi tuuli. "Ympärilläni heilimöi, heilimöi."
Gregor ja Juhani kaivoivat ojaa kesantomaalla, Asko poimi rikkaruohoja
pientarilta ja Nikke ahdisteli peltohiiriä voimiensa takaa. Multa
tuprahteli pilvenä sen takakäpälien välitse, ja yhtämittainen rähinä
kävi.
"Nytpä syntyy hiirikylässä pakokauhu", tuumi poika viheltäen kimakasti.
Nikke lopetti hetkeksi, käänsi Askoon päin mustuneen naamansa, josta
kaksi kiiluvaa silmää katsoi kysyvästi pientä isäntää, mutta ryhtyi
heti työhön uudelleen. Silläkin oli kiire.
Miehet olivat puolialastomat, ruskeat yläruumiit hohtivat kuin kupari;
kuuma, heleä aurinko loi heidän ympärilleen tummaan maahan pehmeitä
sinipunervia varjoja.
Oli täysi kesä. Mutta — kesä outo ja kummallinen pikku Askon mielestä.
Miksi kylä, ihmiset ja kotikin olivat niin suuresti muuttuneet? Entä
nuo loppumattomat miesjoukkueet, joita vähän väliä marssi kylän läpi
itään päin, mitä ne kantoivatkaan raskaissa repuissaan?
Askon työ sujui huonosti, hänellä oli niin paljon mietittävää.
— Eräänä päivänä poika oli seisonut tienhaarakummulla ja katsellut,
miten tututkin nuorukaiset häipyivät sinne, missä suuret metsät
alkoivat, ja missä vastaan tuli raja.
Ja raja oli jotakin sellaista, josta ei päässyt selville.
Raja oli kai portintapainen, korkea ja ylen korea. Sen läpi iloiset
aunukselaiset pujahtivat Suomen puolelle. Ja he toivat tullessansa
Askolle hauskoja savikukkoja, kun he vierailivat hänen kodissaan.
Jotkut soittivat hänelle balalaikkaa surunvoittoisesti ja kauniisti.
Jelisaveta-mummo puhui heidän kieltänsä, mutta silloin Asko aina nauroi
ja muisti lorisevan metsäpuron.
Rajalta tuli myöskin silloin tällöin kiltti ja hiljainen isä Iirak,
jota kaikki rakastivat, vaikka niin harva heistä kuuluikin hänen
kirkkoonsa. Kun poika muisti hänet, tuntui nenässä voimakas tökötin
haju, sillä tämän saapasrasvan lemu ympäröi aina pappismunkkia ja
kaikkia hänen tavaroitaan. Mutta se kuului häneen eikä siksi tuntunut
epämiellyttävältä.
Raja, raja! Nyt se varmaankin oli muuttunut kokonaan, sillä Asko oli
ollut huomaavinaan, miten suurten ihmisten katseet synkistyivät, kun
he puhuivat siitä. Oikeastaan häntä suututti, että hänen nyt piti olla
lapsi. Hänkin olisi tahtonut kantaa raskasta reppua selässään ja olla
mukana tuossa salaperäisessä joukossa, joka hävisi metsän hämärään.
Tienhaarakummulta poika oli juossut suoraa päätä Jelisaveta-mummon
kaalimaahan, jäänyt hikisenä seisomaan vanhuksen eteen ja huutanut:
"Kuule, sano minulle nyt heti, mikä raja on?"
Mummo ei näyttänyt hämmästyvän:
"Raja? — Ihmisten keksimä onnettomuus?"
Asko rypisti otsaansa.
"En ymmärrä. — Isä Iirak sanoo, että synti on maailman suurin
onnettomuus. Raja on siis syntiä."
Jelisaveta hymyili hieman levottomasti.
"No, vaikka niinkin. Olet niin pieni, en voi selittää, lapsukainen.
Voin vain sanoa, että molemmin puolin rajaa asuu samaan heimoon
kuuluvia ihmisiä, sukulaisia siis, samaa juurta. Mutta raja erottaa
heidät toisistaan. Olisi parempi, jos saisivat elää yhdessä."
Pojan pieni, ruskea jalka penkoi levottomasti maata. Sen enempää ei
puhuttu sillä kertaa, mutta miettimistä riitti.
Lapsi hakkaa kuokallaan leskenlehden juuria, maa tuoksuu, mehiläiset
lentelevät.
"Asko, Asko!" Isän ääni on iloinen. "Katsohan tuonne!"
Poika tirkistää taivaalle, sen sinertävä kupu hohtaa ja kimmeltää,
ja metsien yli kohoaa pieni lintu, joka lähenee lähenemistään. Outo
surina täyttää ilman, linnun siivissä välkkyy kiiltävä metalli. Asko on
lumoutunut. Hänen katseensa seuraa tulijaa, kunnes se on aivan hänen
päänsä yläpuolella, silloin hän nostaa molemmat kätensä sitä kohti ja
alkaa juosta, kunnes Gregor ottaa hänet syliinsä.
"Älähän toki, joudut ojaan, pieni mies! Tiedäthän, että tuo on
lentokone."
"Tiedän, isä, mutta en ole koskaan nähnyt sellaista näin likeltä. Kun
kasvan suureksi, tulee minustakin lentäjä."
"Saat odottaa vielä hyvin kauan."
Asko jatkaa omia ajatuksiaan.
"Minne se oli menossa?"
Lentokone häviää näkyvistä. Gregor sanoo harvaan:
"Viemään viestiä Aunuksen väelle."
Poika jää kuuntelemaan. Kun surinakin viimein häipyy kuulumattomiin,
sanoo hän:
"Tästäkö sinä toissa iltana lauloit, kun vaimot pyyhkivät silmiään ja
ukot kiittelivät väen pirtissä?" — Ylitse kuun, alitse päivän, taivon
tähtien välitse, — perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan?
Gregor pudistaa päätään.
"En. Runo oli hyvin vanha. Ei sen sepittäjä tainnut tietää nykyajan
ihmisestä mitään.".
He ovat niin vaipuneet mietteisiinsä, että päivälliskellon soitto saa
heidät hätkähtämään. Lapiot jäävät pientareelle ja kolmisin he lähtevät
kotiin. Mutta Asko puhuu taukoamatta suuresta elämyksestään.
Pitkä mies tulee heitä vastaan veräjällä. Hänellä on yllä musta
kaapu, pehmeät, ruskeat kiharat valuvat hänen olkapäänsä yli hänen
suudellessaan pojan poskia.
"Terve tultuasi taloon, isä Iirak!" Gregorkin vaihtaa tulijan kanssa
tervehdyssuudelman ja vanha Juhani kumartaa moneen kertaan.
"Minulla on sinulle lämpimät terveiset äidiltäsi", virkkaa vieras.
"Olin yötä lapsuuskodissa."
Gregor katselee tarkkaavasti munkkia, ihmetellen miten muuttumattomana
hän on säilynyt läpi vuosien. Mutta samassa hän huomaa silmien
ympärillä hienoja sädemäisiä ryppyjä, jotka syvenevät ja pitenevät
isä Iirakin hymyillessä. Hänen kapeat kasvonsa ovat ehkä kalpeammat
kuin viime käynnillä ja kädet ovat tulleet laihoiksi, mutta ryhti on
suora ja komea kuin ennen. Ennen? Silloin, kun Gregor itse hoiteli
kappelin kalmistoa ja odotteli tuon miehen tuloa kuin päivännousua,
silloin, kun hän itse hartaasti kumarteli Jumal'äitiä ja lasta ja
vuodatti kyyneleitä isä Iirakin kertoessa pyhiä legendoja. Ensi kerran
hän ihmettelee, etteivät välit olleet katkenneet senjälkeen kuin hän
liittyi luterilaiseen kirkkoon. Olisihan isä Iirakilla ollut moitteen
syytä, mutta ankaria sanoja ei koskaan kuulunut. Siunaten hän astui
Hilkan ja hänen kotiinsa ja siunaten hän jätti heidät. — He istuutuvat
pöytään. — Outo liikutus valtaa Gregorin, hän tuntee itsensä yhtä
pieneksi kuin lapsuudessaan, yhtä riippuvaiseksi niistä harvoista,
jotka rakastavat häntä, ja hän silittää hiljaa vaimonsa kättä. Hilkka
katsoo häneen kysyvästi, mutta isä Iirak sanoo:
"Jelisaveta-mummo hoitaa nyt kirkkomaatamme, sen käytävät ja kukat ovat
kauniimpia kuin koskaan ennen."
Gregor nyökäyttää kiitollisena siitä, että isä Iirak vielä ymmärtää
häntä, mutta samalla ympäristö käy hänelle vieraaksi, hän istuu kuin
kutsuissa oman pöytänsä ääressä.
Hilkan sanat herättävät hänet.
"Mitä ajattelette siitä, mitä nyt tapahtuu rajan toisella puolella?"
Kaikkien katseet ovat kääntyneet puhuteltuun. Sama kysymys on kauan
polttanut jokaisen huulilla, he tuntevat vapautusta nyt, kun se on
sanottu.
Isä Iirakin otsa kalpenee.
"En ole varma siitä, onko aika otollinen. Säälin kansaa, jota rakastan,
säälin laumaani, jonka toiveet pian muuttuvat tuhkaksi."
Hilkan katse seuraa hänen huuliaan. Tuskainen vaitiolo vallitsee munkin
vaiettua, kunnes emäntä puhuu:
"Mutta ettekö tiedä, että koko Karjalan kansa toivoo yhtä ja samaa?
Eikö heimolaistemme kärsimysten pikari ole laitoja myöten täysi? Kuka
osoittaa meille otollisen ajan?"
Hilkka-emännän ääni kalskahtaa kuin metalli, mutta hän punehtuu, kun
isä Iirakin surullinen katse sattuu häneen.
"Tiedän, lapsi, tiedän ehkä enemmän kuin sinä ja te muut. Mutta Herra
yksin voi vapauttaa meidät vihollistemme ikeestä. Kun Hänen aikansa
koittaa, silloin muurit luhistuvat verenvuodatuksetta. Oletteko koskaan
ajatelleet sitä mahdollisuutta, että kärsitte tappion, että vapauttajat
lyödään maahan? Ketkä jäävät silloin koston jalkoihin?"
Pirtissä on äänetöntä. Askoa peloittaa. Hän tahtoisi juosta tiehensä.
Viimein hän nousee ja hiipii isä Iirakin luo, ristii kätensä hänen
sylissään, suuren, levottoman ihmettelyn täyttäessä pienen rinnan.
Hänelle vieras nyt puhuu, sädemäiset rypyt silmien ympärillä:
"Oli kerran Jumalan mies, joka suri kansansa onnettomuutta ja toivoi
itsellensä kuolemaa, mutta hän rukoili, että saisi nähdä Herransa
kasvot. Silloin hänet yllätti suuri, väkevä tuuli, joka halkoi
vuoret ja särki mäet, mutta Jumala ei ollut tuulessa. Seurasi sitten
maanjäristys, mutta ei Herra ollut siinäkään. Polttava tuli syttyi nyt
hänen eteensä, hän haki Herransa kasvoja liekeistä, mutta turhaan.
Tulen jälkeen hän kuuli tuulen hyminän, niin vienon kuin äidin hyräily
lapselle. Ja siinä hän saattoi erottaa Jumalan äänen. Hänen rukouksensa
oli täytetty."
Kuulijat ymmärtävät. Asko sormeilee isä Iirakin rukousnauhaa, mutta
huomaa samassa ohuen hopeaketjun hänen kaulassaan, vetää sen esille ja
katselee uteliaana vanhaa, sileää medaljonkia.
"Mikä tämä on? Aukeneeko se?"
"Ei, pikku ystäväni, se on suljettu, mutta sen toiselta puolelta
löydät hyvin pieniä sanoja. Vaikka osaisitkin lukea, et pääsisi niistä
selville."
Hän piilottaa ketjun ja sanoo katsomatta medaljonkiin:
"Siihen on kaiverrettu sanat: rakkaus sytyttää rakkautta. Odotan
rakkauden valtakunnan tuloa."
* * * * *
Kun isä Iirak illalla lähtee Tyrnistä, ei hän menekään suoraan
Jelisavetan kamariin, vaikka tunteekin suurta väsymystä, vaan kääntyy
kappeliin päin, sytyttää kynttilät ja vaipuu polvilleen pienessä
pyhäkössään. Hänen kasvonsa ovat vääntyneet tuskasta.
"Oo, pyhä äiti", hän rukoilee. "Jos Herran päivä on koittanut, pelasta
meidät verenvuodatuksetta. Varjele kansaani synneistä! Aamen."
Kappelin ilma on kostea ja viileä, vaikka päivä on ollut kuuma.
Vavisten hän nousee ja huomaa silloin ovensuussa nuorukaisjoukon, joka
ilmeisesti odottelee, häntä.
He ovat Aunukseen meneviä nuoria sotureita, jotka nyt pyytävät isä
Iirakin siunausta matkalleen. Kynttilät lepattavat. Munkki tuijottaa
heihin kuin kuumesairas, hänen huulensa toistavat sanoja — miksi,
miksi, — ja kylmä hiki ohimoillaan hän nostaa kätensä polvistuvien
miesten yli ja rukoilee hiljaa — sanattomasti.
On melkein yö, kun kappelin ovi jälleen avautuu ja vanha Jelisaveta
hiipii sisään. Kuulumattomin askelin hän lähestyy pyhän äidin kuvaa,
suutelee nöyrästi Jeesus-lapsen jalkoja ja menee rippituoliin. Isä
Iirak odottaa.
"Tunnethan elämäni kulun, isä, tunnethan rakkauteni tarinan paremmin
kuin kukaan muu. Tiedät, kuinka vaikeroin, kun Nikita otettiin pois.
Siitä saakka panin kaikki toivoni poikaani, mutta hän, Gregor, jätti
minut myöskin, jätti vanhan kappelimmekin unohduksiin Hilkan tähden.
"Mutta sairas sydämeni toivoi sittenkin, että Nikitan veri kerran
heräisi pojassani, toivoin, että hän kerran vielä palaisi
heimolaistensa luo isänsä poikana, mutta kaikki on ollut suotta.
Nyt kun muut Suomen puolelta lähtevät omaisiamme pelastamaan ja
vapauttamaan, niin Gregor, Nikitan poika, vain kyntää rikkaan Hilkan
maata. — Isä, olen anonut Jumalalta hänelle suurta surua, jonka
pyörteissä hänen sydämensä heräisi. Olen huutanut armaalleni Herran
vitsausta, mutta rauhaa en saa."
"Älä viitoita Herralle tietä! Hän näkee, minkä taakan hän kullekin
antaa", kuuluu isä Iirakin vastaus. Jelisavetan suu on katkera.
"Rukoiletko kanssani, isä?"
"En ano surua kenellekään. Sinulle rukoilen rauhaa. Äidin surut käyvät
sinulle liian raskaiksi."
Jelisaveta katsoo häneen polttavin silmin.
"Tiedän, että tänään olet siunannut vapaussotaan meneviä.—Oi,
sitä päivää, jolloin Nikitan poikakin lähtisi mukaan! Itkisin
ilonkyyneleitä. Seuraisin heitä vaikka polvillani, kunnes saisin nähdä
armaat ahomme jälleen, kunnes vanha käteni saisi osoittaa poikaani ja
saisin sanoa: — 'Katsokaa, Nikitan veri ajoi hänet luoksenne, Nikitan
poika oli mukana teitä vapauttamassa!'"
Isä Iirak vaikenee yhä.
"Siunaatko minua, isä?"
Kähein äänin hän vastaa:
"Anon sinulle rauhaa."