Syvät ovat Tyrnin salot, koskemattomat Tapion salien pilarit.
Ihmisaskelet eivät hiljaisuutta häiritse eivätkä kirveeniskut
mesikämmenten talviunia kesken lopeta. Hyvät ovat kettujen luolat ja
siimeikkäät ilvesten tyyssijat, sillä Jounilan Jaakko oli antanut
taivaan Jumalan huolehtia kasvusta ja myrskytuulten lahopuitten
kaatamisesta. Sittenkin oli ollut korjaamista yllin kyllin.
Kun rakennukset ja uudet työkalut olivat olleet kyseessä, oli
isäntä virnistäen raapinut korvalistoaan, ennenkuin hakkuuseen
oli ryhdytty, mutta ylpeänä hän aina oli näyttänyt suunnattoman
leveät lattialankkunsa vieraille ja kehunut seinähirsiään Karjalan
mahtavimmiksi. Luojan metsästä hän usein puhui, Herran lainasta;
siksipä huojuivatkin satavuotiset hongat ja naavaiset kuuset
viljelysmaitten suojana pohjoisessa ja idässä, kun Hilkka-tytär otti
talon vastaan.
Tilan siirtyminen tyttärelle oli käynyt hiljaa ja luonnollisesti
suuritta eleittä ja pitkittä puheitta.
"Tiedän, että jatkat siitä, mihin minä lopetin", oli ukko sanonut
muuttaessansa Jounilaan, viiden kilometrin päähän Tyrnistä. "Jorma saa
metsäosastansa koulutuksensa ja yli jääpi." — Siinä kaikki.
Mutta ero tutuilta työmailta oli siitä huolimatta ollut vanhalle
isännälle raskasta.
Pienenä, kumaraselkäisenä hän yhä kiertelee kotitalonsa nurkkia,
seuraa oraan nousemista ja viljan tuleentumista, tunnustelee raskaalla
sauvallaan roudan vahvuutta ja käy rannalla ennustelemassa jäitten
lähtöä. Mutta nämä retket eivät aina ole hänelle iloksi, sillä hän on
usein näkevinään, etteivät lapset välitä hänen neuvoistaan. Silloin käy
hänen mielensä apeaksi, uurteiset kasvot muuttuvat vielä ryppyisemmiksi
ja hänen harvat sanansa ovat häijyt ja terävät.
Sellaisina päivinä hän ei ole tervetullut Tyrnin pirttiin. Ukset
kantelevat ärtyisästä kädestä, joka niitä heittelee, ja vesisaavin
kirkas pinta kertoo kasvoista, joita ei vaivaa liikanainen kauneus.
Eräänä kylmänä kevätiltana hän tulee taloon rannasta päin. On lauantai.
Juhani, isäntärenki, on menossa saunaan miesten kanssa. Hänen valkoinen
tukkansa loistaa ja astunta on kevyt, vaikka vuosien luvun jo pitäisi
painaa. He tervehtivät Jaakkoa kunnioittavasti ohimennen, mutta vanhus
tuskin vastaa.
"Isä", ilmoittaa Asko leikkipaikastaan, kuistin vierustalta, "ukki
tulee, mutta hän on kyllä maanantaituulella, vaikka onkin lauantai."
Gregor peittää äkkiä hänen suunsa kädellään, mutta Jaakko on jo kuullut
lapsen sanat ja naurahtaa kuivahkosti:
"Älä sinä opeta poikaasi valehtelemaan äläkä tuki viatonta suuta!"
Hilkka astuu vakavana tuvasta. Hiukset aaltoilevat kiiltävinä verkon
alla. Hän on kukkea ja voimakas, valkeakaulainen ja sulavaliikkeinen.
Isä katselee häntä arvostelevasti ja muuttuu hieman ystävällisemmäksi.
"Hyvä", hän mumisee, "että ruhossasi virtailee hämäläistäkin verta.
Muuten olisi talosi hukassa."
Hilkka kääntyy tuskastuneena Gregoriin, mutta mies hymähtää tyynesti.
Hän istuu Askon vieressä portailla ja veistelee kauniita visakoivun
kappaleita. Ukko osoittaa niitä sauvallaan ja sanoo ynseästi:
"Leikkiä ja leikkiä vain! Niin ei ollut minun aikanani. Tiedättekö,
että oraanne on harvaa ja huonoa?"
"Kyllä. Kevät on myöhäinen ja tuuli kylmä. Korjaantuu kyllä, kunhan
kesä lämpenee." Gregorin ääni ei petä.
"Korjaantuu, korjaantuu, niin te karjalaiset aina sanotte. Kunhan vain
olisitte oikeassa!"
Ukki kääntyy Askoon päin. Poika on kantanut rannasta, jossa heillä on
laaja maasälpäalue, suuret kantamukset kiiltäviä kiviä ja haurasta
katinkultaa. Niistä hän nyt rakentelee uljaita linnoja.
"Silmänruokaa, poikaseni!" sanoo ukki ja hajoittaa kuin vahingossa
linnojen muurit.
Asko panee vastaan.
"Et saa, ukki! Siinä on kultaa."
Vanhus nauraa, mutta silittelee pojan poskea karkealla kädellään.
"Niin minäkin kerran luulin, pikku mies; luulin ainakin saavani tuosta
samasta kalliosta kultaa, paljon kultaa, kun tein sinne louhimon ja
vein maasälpää Laatokan yli Pietariin, jossa siitä tehtiin kiiltävää
posliinia."
Hän nojaa sauvaansa ja katsoo synkkänä rantaan.
— Iltatuuli on jääkylmä. —
"Mutta sanonpa sinulle jotakin, älä ikinä luota Laatokkaan! Älä ikinä!
Se on kaunis ja viekas peto, joka keväisin jäähdyttää rannat ja
myrskykausinaan riistää ihmisiltä viimeisenkin killingin. Minultakin
tuo hurtta vei kuusi proomua ja yhden höyryaluksen!" Hän pui nyrkkiään.
— "Silloinpa jäikin louhimoni unohduksiin, eikä paukkunut enää Tyrnin
Jaakon kaivoksilla. Saivat Pietarin tehtaat valmistaa koreuksiaan
Suomen sälvättä. Katinkulta jäi kimmeltämään kivilouhimoon — ja minusta
tuli maamyyrä."
Hilkan katse on lämmennyt.
"Sinä loit uutta maata, isä. Oli parempi niin." Ukki osoittaa
visapalikoita kädellään.
Asko innostuu.
"Isä rakentaa meille harmonin!" hän ilmoittaa pikkuviisaasti. "Sillä on
samanlainen ääni kuin kirkon uruilla."
Vanhus rykäisee merkitsevästi.
"Minun nuoruudessani soitettiin hanuria tai vingutettiin viulua, mutta
minähän en käynytkään seminaaria."
Gregorin kädet vapisevat, mutta hän veistelee yhä.
"Askolla on hyvä korva. Kaikki me rakastamme laulua!" hän sanoo kuin
itsekseen.
"No, laulakaa sitten! Mehän puhuimme nyt tuosta sinun pelivärkistäsi,
vävy. Suotta tuhlata aikaa ja rahaa moiseen kummitukseen. Laulavathan
taivaan linnutkin ilman säestystä."
"Eivät, isä!" Hilkan poskia polttaa. "Tuulet ja metsien ainainen suhina
yhtyvät niiden ylistysvirteen."