Nikke rupesi kotiutumaan uuteen ympäristöönsä sitä mukaa kuin sen
ruskea turkki muuttui sileämmäksi ja penikka-astunta varmeni.
Oppimista oli paljon ja elämykset olivat usein järkyttäviä.
Sillä oli selvä tunne siitä, että ihmiset olivat hyvin erilaisia.
Kun vanha Matliena kolisteli porstuassa, räpytteli Nikke iloisesti
silmiään varmana siitä, että lämmin maito oli tulossa sen
ruokakupposeen; mutta kun se kuuli Hilkka-emännän kutsun, rypisti
se väkisinkin ylähuultaan. Jalat kangistuivat ja murina kutkutteli
kurkussa. Mutta Nikke käsitti, että oli vaiettava.
Ja se vaikeni.
Mutta kun Asko lähestyi, alkoi tuuhea häntä heilua, korvat nousivat
pystyyn ja ilo puhkesi ilmoille lyhyin haukahduksin. Sillä Nikke osasi
haukkua, kuten ainakin kunnon lappalaiskoira.
Hiihtoretkillä oli Askolla nyt uskollinen seuralainen. Ruskeankeltainen
mytty kierteli pojan perästä mäkiä ylös ja mäkiä alas, pilaten
pahanpäiväisesti kauniit ladut. Mutta hauskaa heillä oli!
Isäntä piti Niken kasvatusta vakavana asiana. Hän opetti pennulle
lintukoiran temppuja, ja sen kunnioitus ihmisiä kohtaan kasvoi päivä
päivältä.
Vähitellen Nikke ymmärsi, etteivät nuo mahtavat olennot olleet luotuja
vain aukaisemaan ja sulkemaan raskaita ovia ja heittämään sille
maukkaita, rasvaisia luita, vaan he kulkivat herroina myöskin suuren,
syvän metsän hiljaisuudessa, jossa metsot ja teeret kisailivat ja
jänikset loikkivat poluillaan. Nikke tiesi, että isäntä joskus kantoi
olallaan ihmeellistä asetta, jonka suusta tuli ja savu tuprusivat ja
joka sai aikaan niin hirvittävän paukahduksen, että ensi kerran sen
kuullessaan Nikke pelästyksestä kuukertui maahan. Mutta kotimatkalla
isäntä kantoi kädessään kahta suurta, kuollutta lintua, joitten suista
makea veri tippui. Sen jälkeen Nikke ei enää pelännyt.
Askon vuoteen jalkopää oli tähän asti ollut Niken lepopaikka. Siinä
se pyöri ja raaputteli, kunnes löysi mukavan asennon, painoi pään
etukäpälien väliin ja nukahti.
Mutta eräänä iltana emäntä oli päättänyt toisin.
He olivat kolmisin isäntäväen pirtissä, emäntä istui ikkunan luona
käsitöineen. Asko nukkui, ja Nikkekin kaipasi yösijaansa, mutta joka
kerta, kun se loikkasi pojan vuoteeseen, tarttui vahva käsi sen
niskanahkaan ja heitti sen pienelle matolle ovensuuhun. Tämä toistui
useita kertoja, kunnes Nikke jäi kun jäikin paikoilleen, nojasi seinään
— ja odotteli. Silloin tällöin sen silmät painuivat umpeen, mutta
samassa se kavahti hereille jälleen.
Tik-tak, tik-tak, sanoi suuri nurkkakello, rämisti luotejaan ja löi
monta käheätä lyöntiä. Silloin Nikke huomasi, että emäntäkin torkkui,
käsityö oli vaipunut helmaan. Hän nukkui.
Koira nousi, lähestyi nukkuvaa emäntäänsä ja tarkasteli tätä kiiluvin
katsein. Huomattuaan kaiken vaaran olevan ohi, se hyppäsi yhdellä
ainoalla loikkauksella Askon luokse, nuuski tuntijan elein pojan
lämmintä niskaa, nuolaisi otsaa ja paneutui tyytyväisenä levolle.
Voitto ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Pian Nikke huomasi istuvansa
tuvan ulkopuolella pehmeässä lumikinoksessa. Se alkoi pienin, kiihkein
askelin kiertää taloa kuono maassa, hiljaa vikisten, kunnes se lopuksi
ruskeana kiehkurana vaipui lumeen portaitten eteen.
Sellaista oli Niken kasvatus.
Erästä Tyrnin talon asukasta se vihasi, keltajuovikasta Mikkoa, joka
kuulumattomin askelin lähestyi sen ruoka-astiaa pitkät, kovat viikset
levällään ja häntä riipuksissa, latkiaksensa paksun kerman omaan
kitaansa viekkaalla kielellään. Silloin Nikke raivostui, ryntäsi
kimppuun kuin vimmattu ja sai useita kertoja kuononsa verille.
"Nuopa eivät totu toisiinsa", huokasi vanha Matliena. "Johan nyt!
Repivät vielä silmät toistensa päästä."
Mutta kokenut Mikko ei ollut huomaavinaankaan koko koiranalkua.
Eräänä päivänä, kun tappelu juuri oli kuumimmillaan, jäikin Nikke äkkiä
istumaan keskelle lattiaa. Se pudisteli päätään ja aivasti yhtämittaa,
mutta jotakin uskomatonta oli tainnut tapahtua, sillä koko tupa näytti
vilisevän Mikkoja täynnä. Niitä ryömi ja juoksi, käveli ja lensi
kaikkialla, minne vain penikka katseensa loi. Eikä haukkumisestakaan
tahtonut tulla mitään!
Tuvassa olijat kokoontuivat sen ympärille, ja vanha Matliena kääri
sen paksuun villahuiviin, asetti makaamaan lämpöiseen uuninnurkkaan.
Nikessä oli ankara penikkatauti. Ja se kesti viikkoja. Keltajuovikas
tappelutoveri istui lieden luona ja ihmetteli, mitä hiljaisuus
merkitsi? Se päätti tehdä suursiivouksen hännänpäästä viiksiin asti.
Rauha maassa, rauha maassa, Mikko hyrräsi kuin vanha rukki ja lähestyi
askel askeleelta sairasta koiraa.
"Mene tiehesi!" komensi Asko itkunsekaisin äänin, mutta kissa ei
välittänyt kiellosta. Kun se oli päässyt kylliksi lähelle, joutui
Nikkekin sen huolenpidon alaiseksi. Suljetuin silmin se pesi ja hankasi
penikan naamaa, kunnes pienet, kuumeiset silmät aukenivat. Eikä Nikke
jaksanut panna vastaan. Haukotteli vain ja huokasi.
Niin solmittiin pirtin uuninnurkassa uusi ystävyys. Ja sekin oli
kestävää laatua.
Kun Nikke taas jaksoi seisoa jaloillaan, kasvoi siitä vähitellen hyvä
lappalaiskoira. Se muutti taas talosta pihaan, jossa pyöreä, jäinen
täplä osoitti sen yöllistä vahtipaikkaa. Tyrnin Askon Nikke oli nyt
oikea koira.
* * * * *
Ken liikkuu nukkuvassa talossa?
Ison pirtin puolella lepäävät Juhani ja Matliena vanhassa
vetosohvassaan elämän illan tutut uurteet kasvoillansa. Iäkkään naisen
harvat suortuvat valuvat nyt, hiusverkosta vapautuneina, kosteina
otsalle; hänen suunsa on hyvä ja lempeä, ja kyhmyiset kädet ovat
ristissä peitteen päällä. Jos suuri viikatemies nyt tulisi luoksesi,
olisit valmis ja tyven. Hiljaa alistuen ottaisit hänet vastaan
odotettuna vieraanasi ja painuisit matkalle kaipauksetta. Onhan elämäsi
ollut päiviä täynnään, — päiviä ja öitä, tuskan polttamia, ja tietäsi
ovat silloin tällöin kaunistaneet hiljaisen onnen ruusut. Siksipä onkin
unesi kuin kaukaisen salolammen lepo illan suussa.
Mutta pirtin toisella puolella riehuu takkuinen Oka-renki unennäkönsä
pyörteissä. Hän taistelee painajaista vastaan kuin satimeen joutunut
metsänkontio, heittää peitteensä lattialle ja puhkuu kuin veturi. Okaan
nuori olemus elää sunnuntainvastaiset yöt uudelleen ja voimakkaasti;
hän tanssii korkearintaisen Kaisun kanssa, kunnes maa häipyy jalkojen
alta ja vinkuvan hanurin säveleet muuttuvat ulinaksi. "Ka, Juhani, näin
sitä mennään!" hän toistaa kerta toisensa jälkeen suu leveässä hymyssä.
Pakkasyön hopeatähtien valju välke tunkeutuu sisään isäntäväen
kamariin. Siellä on äänetöntä.
Gregor seisoo keskellä lattiaa täysissä pukimissa lyhty kädessä. Hän
on lähdössä talliin ja riiheen, jossa vilja kuivaa, mutta hän on
hetkeksi jäänyt kuin maahan naulittuna vaimonsa vuoteen ääreen. Tumma
palmikko riippuu sängyn laidan yli ja pehmeä, valkoinen kaula saa hänet
ajattelemaan nuorta, valpasta hirveä. Sydän jyskää ja korvissa soi,
kuuma aalto vapisuttaa hänen ruumistaan kuin myrsky, mutta hän puristaa
lyhdynpidintä kädessään ja kääntyy oveen päin.
Revontulet leimuavat pohjoisella taivaalla. Hiljaisuus ottaa hänet
helmaansa, avautuu kuin äidin syli uupuneelle lapselle. Hän ahmii
keuhkoihinsa pistävän kylmää yöilmaa ja astuu levollisin askelin tallia
kohti. Suuri ja komea hän on, Nikita-laulajan poika, eikä pienestä,
yksinäisestä kalmiston uneksijasta enää ole jäljellä hiventäkään —
ihmissilmin katsoen; hän on kuopattu myöhempien elämyksien korkean
kummun alle. Mutta Tyrnin talon isännän sisimmässä kyyhöttää yhä
vieläkin viluinen lapsensielu, joka kokoaa ympärilleen sadun hohtavat,
valkoiset kivet ja unelmien kirjavia syyslehtiä.
Lyhdyn valossa Nikke tepastelee hänen perässään, kuono melkein kiinni
Gregorin saappaissa. Nämä aamuyön kävelyt ovat siitä sangen mieluisat.
Raskas tallinovi narisee. Hevoset tervehtivät isäntäänsä hiljaa
hirnahtaen ja katselevat Nikkeä suurin, kostein silmin.
Mutta Raisu, herkkä, nuori tamma, potkaisee rajusti taaksepäin.
"Soo, soo." Gregor puhelee rauhoittavasti, levittäessään tuoksuvaa
apilaheinää jokaisen eteen, ja tuttu rouske kuuluu pian hänen
ympärillänsä. Hän hymähtää itsekseen.
Niin, tuossapa nyt herkuttelevat kiiltävät elukat järviniityn
odelmilla! Ihan tekee hyvää nähdä! Sillä juuri tämä sankka heinä oli
ollut hänen ensimmäinen voittonsa taistelussa appiukon, Jounilan Jaakon
kanssa. "Pilaantuvat näin myöhään syksyllä", oli ukki väittänyt. "Kuka
niitä korjaa!" Mutta Tyrnin väki korjasi sittenkin toistamiseen heinän
syystaivaan alla — ja hyvää siitä oli tullutkin. Näkisipä ukki vain! —
Hän taputtelee Raisun kaulaa ja lähtee riiheen, josta kapea savupatsas
nousee taivasta kohti.
Gregor rakastaa näitä hetkiä, jolloin koko talo nukkuu, rakastaa ja
pelkää, sillä silloin syöksyvät hänen sielunsa vihollisetkin esille,
silloin hän muistaa olevansa vieras tutuilla poluilla, isäntä —
vaimonsa tilalla, ja tuo tieto saa hänet joskus masennuksiin, josta on
vaikea vapautua.
Hän työntää lahot puut valtavan uunin kitaan, kipinät räiskyvät ja
kiuas hohtaa, jokunen jyvä tipahtaa lattialle.
Gregor tekee työnsä kuin unessa. Hän ajattelee Jounilan isäntää,
pientä, hartiakasta appiukkoansa, joka nyt elää vähäisellä palstallaan
ja kertoo jättäneensä elämäntyönsä oman onnen nojaan — nuorempien
käsiin, mutta joka siitä huolimatta kolkastaan johtaa koko kylän asiat.
Hän oli nuoruudessaan tullut Hämeestä etsimään Raja-Karjalasta uutta
maata. Ja oli löytänytkin. Hänen ympärillään aaltoili pian kumpujen ja
vuorien välillä, Laatokan lähettyvillä, neitseellisten maitten tumma
vilja. Hänen kättensä toimesta kasvoi kukoistava Tyrnin talo, jota pian
karjalaisten huulet nimittivät "hoviksi", sillä olihan siellä karjaa
lähes kolmisenkymmentä päätä ja hevosia kymmenen. Jounilan Jaakko oli
ollut onnen suosima, ja surusilmäinen Anna-emäntä hoiteli kotilieden
tuikintaa hellin käsin. Hän oli ollut karjalais-neito, mutta tytär,
Hilkka, ei ollut tullut äitiinsä. Tulinen tarmo ja käskevä ääni olivat
isältä perityt. Mutta poika, Jorma, kulki äidin polkuja. Hänestä tulisi
kerran lukumies, vaikkapa pappikin. — Hän oli kaitaluinen ja heilui
kävellessään.
Gregor jää hetkiseksi istumaan riihen kynnykselle, heittää
karvalakkinsa sillalle ja pyyhkii hien otsaltaan. Mitä hänen pojastansa
kerran tulisi, Askosta, valkotukkaisesta, joka nyt yksinäisenä elelee
Tyrnin avarissa pirteissä? Laulajaa, unennäkijää hänessä on, mutta
onko raatajaa, tarmon miestä? Jumala yksin sen tietää. Gregor tekee
hajamielisenä ristinmerkin, mutta hätkähtää heti. Ei! Eihän sellainen
enää hänelle soveltunut, hänelle, luterilaisen kirkon miehelle. Hänen
suunsa käy äkkiä katkeraksi. —
Puhutaan paljon naisen uhrautumisesta. Mitä hän, Hilkka, on antanut?
Nuoren neitseellisyytensä hehkuvan lemmen alttarille, kaikki muu on
hänellä jäljellä!
Gregor muistaa hänet pikkutytöstä saakka — muita pikkutyttöjä
johtamassa. Milloin heidän lempensä on alkanut, on mahdotonta sanoa. Se
on kai kytenyt hänen tunteittensa pohjalla niin kauan kuin hän muistaa,
kunnes se leimahti tietoisuuteen kerran — juhannuskokolla. —
Riihen uunissa räiskyy ja paukkaa. — Taisit olla aika susi, sinä vanha,
musta männynkääkkyrä, jonka sinne työnsin viimeiseksi, tuumii Gregor ja
painautuu uudelleen kynnykselle istumaan.
Hän tulee ajatelleeksi äitiä. Näin öisin tämä niin selvästi tulee hänen
mieleensä. Ehkäpä äitikin valvoo, ken ties. Miten vähän heillä onkaan
nyt enää sanottavaa toisilleen! —
Mitä hän ajattelikaan äsken? — Juhannusta, niin juhannusta! Gregorin
kasvot loistavat ja hän näkee kaiken yhtä selvästi kuin silloin.
Tyrnin avara piha, hennot koivut, omenapuut ja taivas kuulakka. Kylän
nuorella väellä oli määrä kulkea rantaan juhannuskarkeloon talon
pihaitse, josta Hilkka liittyisi heihin, mutta jo kaukaa he huomasivat,
että tyrniläisillä oli vieraita. Suuret, nelipyöräiset kuomuvankkurit
seisoivat tallin luona ja kuistilla ja aitan parvekkeella liikkui
kirjavapukuisia naisia ja miehiä, lasten häärätessä nurmikolla. Kuului
naurua ja puheensorinaa.
"Aunukselaisia!" päättivät nuoret. Kokonainen retkikunta rajan takaa
oli tullut saattamaan kymmenkuntaa naista, jotka täältä hajaantuisivat
ympäri Suomea myymään menneen talven käsitöitä. Miesten ja lasten piti
palata jo seuraavana päivänä.
Nämä jokavuotiset vierailut olivat kestintapaiset Tyrnin talossa.
Silloin Anna-emännän katse säkenöi; pehmein askelin hän kiiruhti
aitasta pirttiin ja pirtistä kellariin, pani rasvaisen uunipaistin
parhaisiin saviastioihinsa, toi punaisen oluensa pöytään ja paistatti
keitinpiiraita, niin että koko talo tuoksui herkuilta. Oli hupaista
saada pakista taipuisaa heimolaismurretta ja unohtaa hetkiseksi
Jaakko-isännän kankea kieli.
Partasuu-ukot istuskelivat poltellen pihamailla, hypistelivät kirjavia
vöitään ja tarinoivat rajantakaisia tapahtumia, ja nuoret miehet
iskivät toisilleen silmää nähdessänsä Hilkan naisten joukossa.
"Rasvaapa näilläkin mailla koreita kukkasia", tuumi pitkä, tumma
nuorukainen. "Mitäpä jos tulisikin minulle — ikuiseksi armahaksi", hän
lisäsi Gregoriin kääntyneenä.
"Eipä taida tulla", hänelle vastattiin.
"Vai niin, vai niin, ystäväiseni", ilkkui vieras.
"Vai on sulhasmies jo katsottuna."
"Kysy, niin saat tietää."
Gregor jätti seuran polttavin poskin.
"Orren alla, illan tullen, kysynpä tytöltä totuuden", lauloi
nuorukainen hänen jälkeensä, nostaen kuohuvan oluttuopin korkealle.
"Syvä on nassakka naapureilla, kiiltävät korvot koivuiset", hän jatkoi
herättääkseen Hilkan huomiota, mutta tyttö leikki lasten kanssa eikä
ollut kuulevinaan.
Sen juhannusillan kokolla ja karkelossa olivat Tyrnin iloiset vieraat
mukana, vain nuoret äidit vetäytyivät syrjään lastensa luo ennen
aamunkoittoa, tietäen, että eron hetki oli tulossa. Itkien he painoivat
rintalapsensa syliinsä, ja pienet huulet ahmivat viimeisen ateriansa
hellästä rinnasta; kun äidit monen kuukauden kuluttua palaavat, eivät
pienokaiset enää tunne heitä emikseen, vaan piiloittavat kasvonsa
vieraitten helmoihin.
Tämä selvisi Hilkalle sinä iltana ja hänen nuori povensa läikähti
kuin täysinäinen pikari. Hellin käsin hän lohdutteli yksin jääneitä
lapsukaisia ja oudot kyynelet polttelivat hänen silmäluomiaan.
"Voi, neiti", kuiskasi eräs äiti hänelle lähtiessään, "katso, että saat
jäädä poloisesi luo, jos kerran saat synnyttää lapsia maailmaan." —
Hänen silmänsä olivat kuumeiset. Hilkan huulet vavahtelivat.
Sellaisena Gregor löysi hänet luhdin portailta.
Aamuauer oli kostea. Tytön silmistä putoilivat kyynelet ja nuori rinta
nousi ja laski.
Gregorin katse hyväili tyttöä kuin auringon ensimmäiset säteet
hyväilevät uinuvaa maata. Mutta hän ei koskenut Hilkkaan. Katseet
sulivat vain hetkiseksi yhteen, sitten hän lähti hitain askelin kotiin.
Äiti istui tuvassa. Hän oli levoton ja hätääntynyt, puhui kuin hourien.
"Joko lähtivät — aunukselaiset?"
"En tiedä. Luultavasti."
Ja Jelisaveta rupesi puhumaan siitä, että Gregorilla nyt enää oli vain
vuosi jäljellä seminaarissa. Sitten he lähtisivät takaisin heimonsa
luo, siellä kyllä olisi työtä hänellekin. Muistihan Gregor isänsä
toivomuksia, — muistihan?
Mutta poika seisoi synkkänä. Sellaiset ajatukset olivat hänelle outoja
nyt, kun uusi tunne oli herännyt hänen sydämessään. Poisko täältä,
pois Hilkan luota? Se merkitsisi hänelle elämän auringon sammumista,
vajoamista, kuolemaa. Hän pudisti hitaasti päätään.
"En niinä lähde minnekkään."
Äiti kalpeni.
"Et siis pidä lupaustasi!"
"Lapsen sanat kuolevat usein aikuisen huulilla."
Jelisaveta peitti käsin kasvonsa.
"En minä voi lähteä, minä rakastan Tyrnin Hilkkaa."
Äiti nojautui seinään, kuivin huulin hän kuiskasi:
"Hilkkaa, kopeasilmäistä, rikkaan miehen ylpeätä tytärtä!
Nikita-laulajan poika — pellonkyntäjäksi?"
— — — Nikke haukkuu, muistot häipyvät.
Gregor painaa lakkinsa päähän ja nousee.
Revontulet säkenöivät, lyhdyn valokehä liikkuu hänen astuessansa taloon
päin Nikke kintereillään. Idästä käy heikko tuuli. Mies pysähtyy.
Olikohan äiti sittenkin ollut oikeassa? —
Siellä, missä runolaulujen vuolas virta vaahtoilee, missä pyhän
äidin eteen uhrataan ensimmäiset kevään kukkaset, niissä kuun säteet
hopeoivat tarujen teitä, siellä hänen heimonsa elää, siellä hänen
juurensa imevät maan juovuttavia mehuja, siellä hän on kotonaan, hän,
Nikitan poika!
Mutta jouduttuansa pirttiin, hän asettaa hiljaa lyhdyn laudakolle ja
jää taas seisomaan nukkuvan vaimonsa eteen.
Kuin anteeksi pyytäen hän sivelee vaimonsa otsaa, ja nuoren Hilkan
huulet saavat hänet jälleen uskomaan, että Tyrnin talo sittenkin on
hänen oikea kotinsa — nyt.