Kaikki tuntevat Gregorin, mutta hänen oikeasta alkuperästään kiertelee
erilaisia huhuja.
Jelisaveta ja hänen poikansa olivat kauan sitten ilmestyneet kylään,
ottaneet haltuunsa vanhan tupapahasen metsikön laidassa, ja eläneet
siellä kahden, kunnes tapahtui sellainen ihme, että Gregorista tuli
Tyrnin isäntä.
Harvoin äiti kävi poikansa komeassa talossa ja silloin aina
pyhävaatteet yllä ja kauniilla kasvoilla jännittynyt ilme, ikäänkuin
hän joka kerta olisi odottanut sanoin kuvaamattomia yllätyksiä. Hänelle
ei kuitenkaan näillä käynneillä koskaan tapahtunut mitään.
Tyrnissä hänet vietiin kunnioittavasti peräpenkille ja häntä
puhuteltiin kohteliaasti, mutta äidistä tuntui sittenkin, että Gregorin
entinen rakkaus nyt oli kytketty kahleisiin. Hänen puhetapansa oli
suuresti muuttunut — käynyt varovaiseksi, eikä entisestä naurusta ollut
paljoa jäljellä.
Vanha äiti puhui hänkin harkitusti, pyysi sydämessänsä anteeksi sitä,
että runsas kestitys tuntui jotenkin vastenmieliseltä, ja painautui
jälleen kotimatkalleen kuin surujuhlilta.
"Oi, Jumala!" hän huokasi. "Minne he ovat kätkeneet ainokaiseni
sydämen?"
Ja hän kulkea hangoitteli kuin satavuotias.
"Millainen onni olikaan olevinaan sinulle, että jouduit suuren hovin
isännäksi! Ilosi siellä kuoli. — Oi, pyhä äiti, avita lastani elon
teillä! Parempi oli sinulla silloin, kun nälkäisinä kävimme levolle,
Gregor poikani. Et kuunnellut, vaikka kyynelsilmin rukoilin ja epäsin
sinua menemästä Hilkalle, kopeasilmäiselle. Nyt on myöhäistä katua."
Jelisaveta ei ollut vanha iältään, mutta Gregorin häitten jälkeen
hän saattoi istua kädet helmassa pitkät illat, ja tyhjyys, jota hän
ei ennen tuntenut, aukaisi silloin kitansa kuin lohikäärme. Ainoana
pelastuksena olivat muistot, jotka tulvivat esille sielun kätköstä.
Kauan ne olivat kolkuttaneet hänen ovelleen vaatien tilintekoon, mutta
hänellä ei koskaan ollut aikaa siihen. Isättömän äitipoloinen ei saisi
koskaan antautua muistojensa lumoihin! Ankara elämä huusi hänelle
taukoamatta: "Hanki leipää ja vaatteita, hanki leipää ja vaatteita!"
Ja hän totteli nurkumatta, mutta jos joku uskalsi puhua säälien
Jelisavetan "äpärästä", nosti hän säihkyen kulmiansa.
"Isätön? — Minun Gregorillani on isä niinkuin teidänkin räkänokillanne,
— parempi ja kauniimpi vain!"
Ja hän vaaputti poikaansa laihoilla käsivarsillaan, painoi hänet ennen
niin uhkuvaa rintaansa vastaan, ja vetreät olivat kyynelvirrat, jotka
sinä iltana juoksivat poskia pitkin.
Mutta nyt, olipa talvi tahi suvi, päivä sees tai pilvinen, aina
Jelisavetaa viluttaa hänen palatessansa kotiin Tyrnin talosta. Hän
hoippuu kuin ikäloppu raukka, kunnes kotituvan punainen seinä tulee
näkyviin. Silloin rauha palaa ja hän vaipuu pitkiin, yksinäisiin
mietteisiinsä.
"Minähän olen nyt vanha — vanha ja lapseton", hän toistaa kymmeniä
kertoja. "Ei ole enää ketään odotettavana — poika kun on poissa."
Suljettuansa oven hän istuutuu lieden ääreen.
Hiilet hehkuvat, hän puhaltaa niihin — ja muistelee.
Sinertävä liekki lepattaa kullatun ikuunin (jumalankuvan) edessä.
Vieressä riippuu tuoksuheinä-kimppu. Vanhan naisen varjo kasvaa
suureksi ja kulmikkaaksi.
Hän nousee äkkiä, tekee hartaasti ristinmerkin ja kumartaa syvään
silmät suljettuina.
"Pyhä neitsyt", hän kuiskaa. "Pyhä äiti, sinä sen tiedät! Armahda
minua!"
Jelisaveta laskee menneitä vuosia sormin. Niin, niin, luku kasvaa,
suurenee. Monta kertaa on aurinko laskenut sen illan jälkeen, jolloin
Nikita-laulaja otti hänet omakseen, Nikita, rajamaan runoniekka,
joka lauloi niin, että taivaan linnutkin vaikenivat kuuntelemaan,
ihmissilmät kostuivat ja sydämissä syntyi tuskainen onnen kaipuu.
Hänen tukkansa oli tuuhea ja ruskea, ja kultaan vivahtava parta valui
kiiltävinä aaltoina leveälle rinnalle.
Siellä, missä Nikita vieraili, näkivät neidot kuumia unia ja heidän
huulensa janosivat suuteloita. Mutta laulaja oli kuin liitävä
tuuli, viipyi harvoin talossa kauan, ja hänen lähdettyänsä luhtien
siltalaudatkin pajattivat itkuvirsiä.
Sellainen oli Nikita, Jelisavetan nuoruuden rakastettu.
Tuli aika, jolloin Jelisavetan kevyt astunta muuttui hitaaksi ja kaunis
niska painui kumaraan. Silloin tiedettiin kertoa, ettei hän enää
kulkenut yksin, ja entiset ystävät pakenivat.
"Vai kassapäänäkö täällä kuljeskelet!" tuiskivat vanhat. "Sinä, joka jo
olet miehen oma!"
Mutta tyttö vaikeni ylpeästi. Oma oli hänen onnensa, oma surunsakin.
Miten hän rakastikaan tuota pientä sydäntä, joka sykki hänen povensa
alla ja erotti hänet koko maailmasta, pakottaen hänet pois tutuilta
poluilta vieraitten ihmisten turviin!
Vanha Jelisaveta tekee uudelleen ristinmerkin hymyn häivä suupielissä.
"Hyvin on kaikki sittenkin käynyt!"
Loppuihan sekin taival, joka kerran toi hänet Suomen puolelle
taakkoineen, loppui eleily muitten pirteissä, silloin kun Nikita
osti hänelle pienen tuvan kylän laidasta, ja syntyihän poika omassa
kodissaan.
Hänen katseensa hyväilee mustuneita seiniä.
Ihmiset, ne, jotka elivät turvassa, yrittivät useasti puhua nuoren,
yksinäisen äidin mieliksi.
"Miksi tyydyt? Pakottaisit pappilaan ja vihille!" Mutta Jelisaveta
katsoi heihin oudoksuen ja sanoi:
"Kukapa sitoisi taivaan tuulet!"
He kohauttivat olkapäitään ilkkuvasti.
"Taivaan tuulet, taivaan tuulet! Älä kaunistele, typerä tyttö! Käen
morsiameksi olet ruvennut."
Hän ymmärsi, että suurta surua seuraa vielä suurempi yksinäisyys, ja
sulki visusti ovensa maailmalta.
Jelisaveta huojuttaa vartaloaan. — Oli siinä kuitenkin ero! Ennen heitä
aina jäi kaksi sisäpuolelle, nyt hän on tyyten yksin! Varjo seinällä
käy yhä kulmikkaammaksi, nurkissa vinkuu kylmä veto.
Olipa eletty aikoja, jolloin koko heidän olemisensa riippui siitä,
jaksoiko hän aamusta iltaan ahertaa rikkaitten naapuriensa mailla.
Miten kipeästi koskikaan joka kerta, kun hänen oli pakko sulkea pienen
kotinsa ovi kokonaiseksi pitkäksi päiväksi ja poistua vilkuttaen
pojulleen, jonka tuskainen katse seurasi äidin joka askelta, kunnes
hän hävisi metsään. Ja miten iloinen hän oli ollutkaan, kun Gregor oli
kasvanut niin suureksi, että saattoi leikkiä tuvan lähettyvillä, kunnes
äiti palasi. Heidän jälleennäkemisensä illansuussa oli aina juhlahetki.
Gregorin lempipaikka oli pieni kreikkalaiskatolinen hautuumaa kappelin
ympärillä. Siellä hänellä oli kokonainen kuningaskunta, joka kuului
yksin hänelle.
Kappeli oli aina suljettuna, paitsi niinä pyhinä, jolloin
Luostarinsaaren isä Iirak kävi pitämässä messun tai ruumiinsiunauksen.
Silloin Gregor lakaisi huolellisesti kalmiston käytävät ja koristeli
vinoja, harmaita ristejä auringonkukkaseppelein ja villiruusukimpuin.
Ja kun isä Iirak taputteli häntä kiitokseksi, tunsi poika olevansa
tämän hiljaisen puutarhan isäntä.
Kauan hän saikin olla rauhassa. Oli totuttu siihen, että Jelisavetan
poika leikki siellä itsekseen, mutta eräänä syyspäivänä huomasivat
hänet muutamat kylän isot pojat.
He olivat kotvan aikaa seuranneet Gregorin puuhia eräässä kirkkomaan
nurkkauksessa, johon lapsi oli koonnut valkoisia kiviä ja syyslehtiä.
Itse hän seisoi selin heihin hiljaa hyräillen.
"Hei, Reku!" huusi isoin pojista.
Gregor kääntyi säikähtyneenä.
"Mitä siellä teet?"
"Laulatan kuoripoikia", vastasi lapsi, mutta katui samassa
rehellisyyttään ja heittäytyi suulleen maahan.
Raikuva nauru kuului aitauksen takaa.
"Jelisavetan kakara!"
Ilkeä nauru ja huudahdukset saivat hänet värisemään kuin pakkasessa.
Koko hento ruumis vapisi, ja hän toivoi kiihkeästi olevansa suuri ja
voimakas, jotta voisi kivittää, kivittää, kivittää.
"Mitä sanoitkaan?" jatkoi sama poika. "Kuoripoikia, kuoripoikia! Ai,
tosiaankin! Taidat harjoittaa laulua isäsi peijaisiin, sillä nyt hän on
kuukertunut tienviereen — tuo Nikita-isäsi."
Sinä iltana äiti oli tervetulleempi kotiin kuin koskaan ennen. Gregor
istui kuin jähmettyneenä suuren puun alla valkoisten kiviensä keskellä.
Jelisaveta polvistui hänen eteensä. Kädet, jotka olivat rypistyneet
monipäiväisestä pesusta, silittelivät hänen otsaansa.
"Joko tiedät sen? Joko?"
Poika vaikeni.
"Isäsi on nyt ainaiseksi poissa, ymmärrätkö?" Gregor sulki silmänsä
ikäänkuin kootakseen ne muistojen sirpaleet, jotka olivat jääneet hänen
mieleensä miehestä, jota tänään ensi kerran sanottiin hänen isäkseen.
"Nikita — kultapartako?"
"Niin", kuiskasi äiti.
Seuraavana päivänä äiti kantoi kaikki pikku kotinsa ruukkukasvit
kalmistoon. Kukkivat palsamit ja suloiset annansilmät hän asetti suuren
lehmuksen varjoon, otti vaatemytyn kainaloonsa, sulki oven ja alkoi
vaeltaa Gregorin kanssa itäänpäin.
"Tullaanko takaisin?" uteli lapsi.
"Kyllä. Mennään vain sanomaan hyvästit Nikita-laulajalle."
Ja niin he vaelsivat.
Pitkä oli matka. Jalat kiertyivät verille, mutta kun poika valitti
väsymystä, vastasi äiti:
"Nääntyä ei saa — noin nuorena! Isäsi taivalsi pitempiä taipaleita."
Hän riisui hellästi Gregorilta jalkineet, hyväili jalkoja ja kääri
tulehtuneet varpaat vilpoisiin sananjalan lehtiin. Silloin helpotti.
Kirkonkellot soivat kaukaisessa kylässä heidän saapuessansa.
Surusaatto tuli heitä vastaan ja ihmiset katselivat heitä kummeksuen.
Itkijävaimojen pajatus herätti kouristavan tunteen pojan rinnassa.
Jelisaveta ei kuullut mitään. Suurkaupungista tulleet miehet, joilla
oli yllä outo vaateparsi, puhuivat, kauan ja koreasti Nikita-laulajan
isänmaallisesta ja kansallisesta merkityksestä, mutta äiti puristi vain
valkoista hiekkaa kourassaan. Mitäpä hän käsitti tuosta?
Ja mitä vieraat tiesivät hänestä, joka nyt nukkui ikuista untaan Tuonen
tarhoissa!
Hänet valtasi polttava kaipaus.
Nikitan käsivarret eivät koskaan enää puristaisi häntä kuumaan
syleilyyn! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei voinut, sormet vain
puristelivat haudan reunaman valkoista hiekkaa ja sirottelivat sitä
köyhälle arkulle. Sitten hän kääntyi ja poistui äänetönnä niinkuin oli
tullutkin.
Eräs vieras pysähdytti hänet.
"Taisitte tuntea poismenneen hyvin?"
Jelisaveta pudisti päätään.
"En! En koskaan oppinut kylliksi häntä tunteinaan."
Taival oli taas edessä.
Jelisaveta kulki sanatonna, ja hiljaisuus peloitti.
Kalisevin hampain lapsi rukoili:
"Puhu minulle, äiti!"
Ja huulet avautuivat. Jelisaveta puristi rajusti pientä, laihaa kättä
ja kertoili loppumattomia satuja heidän kulkiessansa syysmetsien halki.
Hän puhui kuolleesta laulajasta, jonka lihaa ja verta Gregor oli,
tarinoiden lapsen tavoin, ja poika ymmärsi. Iltatähtien tuikkiessa isän
kuva kasvoi, ja ennen tuntematon riemu täytti koko pojan olemuksen.
Rajakivellä he pysähtyivät. Äiti otti hänet syliinsä ja viittasi itään
päin:
"Tuolla asuu isäsi kansa, Gregor! Heille sinäkin kerran laulat!"
Poika ei tiennyt, oliko hän valveilla vai näkikö hän ihmeellistä unta.
Kotona otti heidät vastaan harmaa Mirri, joka istui kalmiston
korkean pylvään päässä ja naukui. Se oli nälkiintynyt ja osoitti
selvästi riemuaan, kun näki heidän palaavan. Häntä pystyssä se juoksi
Jelisavetan perästä, aivan hänen jaloissaan. Palsamit ja annansilmät
tuotiin takaisin pieneen tupaan, ja arkiset päivät alkoivat jälleen. —
Sinä syksynä Gregor joutui kouluun. Nikita oli säästänyt rahoja
pojalleen, jotta tämä kerran pääsisi seminaariin, jos haluaisi.
* * * * *
Jelisaveta huokaisee näitä aikoja muistellessaan.
"Ensin kouluun, sitten seminaariin", kirjoitti Nikita viimeisessä
kirjeessään, ja niin oli käynytkin. Mutta silloin alkoikin äidin suru!
Lupasihan Gregor jo lapsena palata oman heimonsa luo, ja tänne on silti
jäänyt eliniäkseen!
Äiti pyyhkäisee silmiään.
"Hyvää olen sinulle suonut, poikani", hän ajattelee. "Mutta koko
elämäsi muuttui toisenlaiseksi kuin minä olisin toivonut. — Ei saisi
toivoa. — Rakkausko pakotti sinut jättämään isiesi uskonkin, —
rakkausko vai Hilkka, Tyrnin talon kopeasilmäinen tytär?"
Että Gregor, Nikita-laulajan poika, meni Hilkalle, sitä äiti ei jaksa
käsittää.
Pienen tuvan ympärillä sydäntalven tuuli vonkuu, harmaat ristit
kappelin puistossa peittyvät lumeen.
Sininen liekki ikuunin öljyastiassa tuikkii ja sammuu kuin väsynyt
ihmissilmä.