Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1928.
I
Tyrnin talon suurisilmäinen Asko-poika on kahdeksanvuotias. Hänellä
on pyöreät lapsenkasvot ja hyvin tuuhea, keltainen tukka; katse on
lyijynharmaa ja syvä.
Miten ylpeä hän oli ollutkaan sinä päivänä, jolloin paksut kiharat
putoilivat pöydälle äidin saksien katkaisemina! Poikahan hän oli?
Miksipä pitää hulmuavia suortuvia muitten poikien pilkattavana? Ja
mitä iloa hänelle siitä oli, että sai joulujuhlassa olla enkelinä? Ei
mitään! Pois siis tyttöjen kaunistukset, hän, Tyrnin Asko, on mies! Ja
miehen elein hän nyt nousee suksilleen tuimana pakkaspäivänä, jolloin
taivaan kupu on kuin vihertävää lasia ja lumi voihkii ja kitisee
jalkojen alla. Hei!
"Minne poju aikoo?" huutaa isä pirtin ovensuusta.
"Hiihdän äitiä vastaan."
"Älä vain liian kauksi. Pakkanen on kova." Ovi sulkeutuu. Suuri, harmaa
talo jää äänetönnä hänen taakseen. Hänen eteensä avautuu tasanko.
Peltojen yli hiihtää vinhaa vauhtia pieni, urhea miehenalku. Sydän
sykkii rajusti, suu on puoliavoinna. Kunpa ehtisi kummulle, joka
häämöttää pehmeänä viivana taivaanrannassa! Sieltä näkisi kylään ja
valtamaantielle, jota pitkin äidin on pakko tulla, ja sinne kuuluisivat
jo kaukaa Raisun kulkusten kilinä ja Juhanin hoputukset hevoselleen.
Sieltä Asko taas kääntyisi, lähtisi jälleen oikotietä kotiin ja ehtisi
pihaan juuri silloin, kun äiti ajaisi portista sisään. Niin hän on
tuuminut.
Pojan hengitys on kuin sinertävää sumua, vaatteet käyvät huurteisiksi.
Sankka peltopyyparvi pyrähtää lentoon jäykin siivin hänen
lähettyviltään. Lumi pöllyää. Askon katse seuraa lintuja, kunnes ne
häviävät.
Tämä päivä on epäilemättä hänen elämänsä hauskin, hauskempi kuin
joulut ja juhannukset, syntymäpäivät ja kinkerit, sillä heti hänen
herättyänsä aamulla on äiti ilmoittanut lähtevänsä Jounilaan noutamaan
puhdasrotuisen lappalaiskoiran pentua Askolle. Hän on luvannut palata
iltapuolella. Sillä aikaa poika saisi miettiä, mikä nimi uudelle
tulokkaalle annettaisiin. Poju oli käynyt aivan juhlalliseksi.
"Sanoitko, että se on minulle?"
"Sanoin. Sinun se on!"
Asko vaikeni, mutta hän tunsi ensi kerran omistamisen nautintoa ja
toisti itsekseen moneen kertaan: "Tyrnin Askon koira — Tyrnin Askon
vahti!"
Nyt hänen ei enää tarvitsisi varkain silittää suntion villarakin
takkuista selkää eikä hätääntyä, kun kylän piskit härnäävät Raisua,
sillä nyt hänellä tulisi olemaan oma koira. — Aivan oma! —
"Kasvaako se hyvin suureksi ja hirvittäväksi?"
"Eipä juuri. Keskikokoiseksi vain. Mutta viisas siitä tulee! Sen emo
ymmärtää ihmisten puhettakin."
Tuo tieto ylitti Askon toiveet.
Niin äiti lähti. Mutta päivä on ollut odottavan pojan mielestä pitkä.
Kaikki askareet loppuivat kesken ennen ehtoota, jolloin äiti vasta
palaisi. Silloin muistuivat mieleen sukset ja lapsi juoksi ulos. Latua
pitkin hän nyt hiihtää kaukaista kumpua kohti, josta toivoo näkevänsä
tutun reen ja kuulevansa kotitalonsa rakkaat kulkuset.
Siellä he jo tulevatkin, Hilkka-emäntä komeassa hylkeennahkareessään ja
vanha Juhani, jonka valkoinen parta on jäässä kuin joulutontulla. Raisu
on juoksutuulella.
"Jopa on nyt Raisulla vauhti!" nauraa emäntä.
"Olet hyvä kyytimies!"
"Kielesi käy liukkaaksi ja sydänalasi sulaa joka kerta, kun olet ollut
omaistesi luona", vastaa ukko, silmät ystävällisesti säteillen.
Hilkka säpsähtää, mutta vastaa tyynesti:
"Ihmekö tuo? Kiitä Jounilan olutta! Oletko eläessäsi maistanut
parempaa?"
"Kuulut ovat kotisi juomat, ja kuulut kädet niitä valmistavat. Olisitpa
oppinut ne taidot neitona ollessasi!"
Hilkan katse synkkenee, hän ei ole ensin kuulevinaankaan huomautusta,
mutta vähän ajan kuluttua hän vastaa:
"Osaan kylliksi. Täytän kaikki Tyrnin talon tarpeet."
"Mistä sulia on tuo ylpeys? Äitisi oli lempeä kuin taivaan tähti?"
Hilkka-emännän sylistä kuuluu surkeaa vikinää.
"Kas vain, sinäkö se siellä vikiset, raukka!"
Suuri käsi silittää pientä elukkaa, mutta tämä värisee ja ryömii
levottomasti. Jotakin tavatonta on tapahtunut penikan elämässä, jokin
outo ja kammottava ympäröi sitä. Herkät sieraimet koettavat saada
selville, minne emon tuoksuvat nisät ovat joutuneet, mutta tukala
tyhjyys on ainoana vastauksena, ja vihlova, sydäntä särkevä huuto
nousee onnettomasta pikku rinnasta kuin tulen lieska pimeyteen. Missä
on emon hellä kieli, joka pehmeänä puhdisti pientä naamaa? Penikan
suuhun joutuu samassa Hilkka-emännän puvun pyöreä nappi ja sitä se heti
rupeaa imemään. Se särkyy.
"No, mitä sinä siellä teet, pieni peto?" kuuluu ankara ääni.
"Pahanteossa jo, ennenkuin olet ehtinyt taloonkaan!" Ihmiskäsi
läysäyttää koiran pyöreätä takapuolta niin perinpohjaisesti, että
pennun silmissä mustenee. Se irvistää ja yrittää purra, mutta kauhu on
niin suunnaton, että emännän syli silmänräpäyksessä muuttuu kuumaksi —
jäähtyäksensä arveluttavasti jälleen. Silloin syttyy sota.
"Vai niin, rumilus! Joko pilaat pukuni?"
Suuri käsi kurittaa jälleen. Penikka lyyhistyy pieneksi mytyksi reen
pohjaan, josta ruskeat silmät kiiluvat kauhistuneina. Sydän takoo ja
hännänpätkä on visusti vedetty koipien väliin. Vai tällaistako on
joutua ihmisten käsiin! Se murisee vihaisesti. Mutta silloin joku
tuntematon nostaa sen hellävaroen niskasta ja pistää karvaisen turkin
sisäpuolelle. Uusi haju tulvii sitä vastaan, mutta penikalla on hyvä
olla; sen vieressä takoo ystävällinen ihmissydän suurin, rauhallisin
lyönnein.
Kulkuset kilisevät.
"Pieni raukka!" kuiskaa Juhani.
Hämärtyy. Ilta lähenee ja tähdet syttyvät. Kaukaa tuikahtavat Tyrnin
talon valot yli lumen. Hilkka-emäntä vetää turkkinsa tiukemmin
ympärilleen; hän koettaa kuvitella Askon riemua, kun kauan odotettu
toveri vihdoin saapuu. Samalla kuitenkin jokin sietämätön tuska
leimahtaa hänen rinnassaan, ahdistava tunne, että kaikki ihmiset
käsittävät hänet väärin. Hän kysyy ajajalta äkkiä:
"Miksi vihaat minua, Juhani-eno? Tahdon tietää, miksi?"
Vanhus kääntyy hämmästyneenä.
"Minäkö vihaan? Mistä keksit moista?"
"Älä kiertele! Ennen, lapsena ollessani, olit aina minulle hyvä, nyt
moitit. Harvoin sanoin, aina katsein. — Luuletko, että voisin olla sitä
huomaamatta, vaikka et puhukaan!"
Pitkän äänettömyyden jälkeen vanhus virkkaa:
"Pelkään, että huuliltasi puhuu sydämesi levottomuus. Olet paljon
muuttunut tultuasi Tyrnin emännäksi. En aina ymmärrä, että se
mustasilmäinen tyttö, joka pienenä kiikkui polvillani, on nyt vaativa
talon emäntä."
Hilkka naurahtaa.
"Täytyyhän minunkin muuttua vuosien mukana. Kuka hallitsisi talossani,
jos minä olisin ja lörpöttelisin kuin lapsi?"
"Muutamat sentään säilyttävät lapsenmielensä hautaan saakka. Sitä
tarkoitin."
"Niin, uneksijat ja tyhjäntoimittajat. Niitä on minun elämässäni yllin
kyllin."
Sanat kalskahtavat kylmästi, ja vanhan miehen pää painuu rinnalle. Hän
tuntee, että heidän keskustelunsa on luisumassa vaaralliselle alueelle,
ja hän rakastaa rauhaa yli kaiken. Pienin nykäyksin hän hoputtelee
Raisua. Voi, kunpa oltaisiin jo Tyrnin pihalla!
Hopeanhohteinen tähdenlento halkaisee samassa tumman taivaan.
"Näitkö?" huudahtaa ukko lempeästi. "Ehditkö toivoa itsellesi jotakin
ylen hyvää?"
Hilkka hymähti:
"Neidot pyytelevät ihmeitä. Minun ihmeeni on jo tapahtunut. En siis
toivo enempää."
Vanhus nyökäyttää miettiväisenä. Sitten hän sanoo:
"Siinäpä se! Gregor on hyvä mies. Ja suuria hän on uhrannut sinun
tähtesi, lapsuusaikansa uskonkin. Se on paljon."
Hilkka tulistuu.
"Aiotko saarnata, eno? Jos se vielä kerran uusiutuu, niin katso, etten
aja sinua ja Matlienaasi mierolle!"
Samassa tien viereltä pimeästä tulee esiin pieni ihmisolento.
"Äiti, äiti!" Askon ääni väräjää iloisesta odotuksesta. "Onko sinulla
se. Onko se kiltti ja ruskea? Olen ollut kaukana teitä vastassa, mutta
tuli niin pimeä."
Poika kapuaa rekeen ja saa surkean, pehmeän villakerän syliinsä.
Väenpirtissä tuli leimuaa ja kipinät lentävät räiskyen kohti savupiipun
mustia seinämiä. Pöydällä höyryää tuoksuva iltapuuro. Höyläpenkki on
jätetty rauhaan ja tuvassa olijat kokoontuvat aterialle, mutta nyt
kaikkien katseet kohdistuvat tulokkaaseen, jonka Asko asettaa keskelle
lattiaa. Siinä se jalat harallaan — toinen korva nurin — tirkistelee
uutta ympäristöään.
"Katsokaa, katsokaa, se on minun omani! Sen nimi on Nikke ja siitä
tulee karhukoira."
"Höh-hööö!" nauraa Oka-renki. "Tuostako se muka tulee mesikämmenen
masentaja!"
"Niin, kun se kasvaa!" vakuuttaa poika. "Varo vain, ettei se kerran
halkaise housujasi!"
"Tuoko korvapuoli?" pistelee Oka.
"Kaksi sillä on korvaa kuin sinullakin!"
Asko silittää pikku ystävänsä silkinpehmeätä päätä ja Matliena
asettaa kupposellisen lämmintä maitoa lattialle. Nikke lähtee heti
tallustelemaan sitä kohti, koko ruumis heiluen tarmottomasti ja hännän
typykkä velttona riipuksissa. Uunin päältä hypähtää lattialle suuri,
keltainen kissa. Se haukottelee laiskasti, mutta jäykistyy heti
nähtyänsä uuden tulokkaan. Silmät pienenevät.
Nikke juoda latkii himokkaasti, kunnes inhoittava haju pistää sen
nenään ja vihainen sähähdys kuuluu aivan sen viereltä. Keltainen
kissa katselee sitä ilkein viirusilmin, aukaisee suunsa ja sihahtaa
sylkien Nikkeä vasten naamaa. Penikan selkäkarvat pörhistyvät, ylähuuli
rypistyy ja valkeat hampaat paljastuvat. Vihainen murina korisee sen
kurkussa ja se haukkuu ensi kerran elämässänsä, vieläpä niin hurjasti,
että se itse kauhistuu ja lepsahtaa istumaan. Mikä olikaan tuo
iljettävä haisueläin, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt maitokupin viereen!
"No, no, älkää toki!" kuuluu Matlienan rauhoittava ääni. "Voihan
kissasta ja koirastakin tulla ystäviä. Syötte kerran samalta vadilta!"
Tyhmä pikku Nikke ei vielä ymmärrä ihmisten kieltä. Se on yksinäisenä
ja hylättynä vieraassa maailmassa, jossa tuntematon, löyhkäävä
eläin sähisee sille, ja onnettomana se ryömii Askon luokse. Siitä
hetkestä heidän ystävyytensä alkaa, yksinäisen pojan ja uskollisen
lappalaiskoiran.
Isäntäväen puolella, Askon vuoteen jalkopäässä Nikke nukkuu sen yön.
Tyrnin talon pikku Asko näkee uljaita unia. Hän on kasvanut suureksi,
voimakkaaksi mieheksi, joka pyssy olalla samoilee saloja. Nikke on
hänen paras toverinsa, eikä Oka enää uskalla tehdä heistä pilkkaa.
Äkkiä hän havahtuu täysin hereille ja nousee istumaan vuoteessaan. Kuun
valo hopeoi lattiaa, jääkukat hohtavat ikkunaruuduissa. Asko kuuntelee
hiljaisuutta ja miettii. Hän on unohtanut jotakin hyvin tärkeää.
Iltarukouksen!
Poika ristii kätensä vakavana ja puhuu suurelle Jumalalleen:
"Rakas taivaallinen Herra, kiitän sinua hyvyydestäsi ja Nikestä ja
niin edespäin! Sinä, joka olet kaikkivoipa, laita niin, että Niken
häntä kääntyy kippuralle ja kasvaa suureksi ja tuuheaksi, sillä sehän
on oikean lappalaiskoiran merkki. Amen, ja hyvää yötä, kiltti Herra
Jumala!"
Tyytyväisenä rukoukseensa hän painaa päänsä uudelleen pieluksiin ja
nukkuu.