Viikko oli kulunut. Kapteeni Audouin, jolla ei enää ollut voimia eikä
halua tehdä yhtä pitkiä kävelymatkoja kuin, ennen, oli tammikuun 16
päivänä aivan yksinkertaisesti mennyt Saint-Gengoult'in kirkkoon.
Hän oli levähtänyt tuolilla kirkon vanhassa, hämärässä laivassa, —
tapa, johon oli kivuloisena tottunut ja jonka johdosta hänet luettiin
kuuluvaksi kirkollismielisenä toisen keisarikunnan veteraaneihin, —
sitten hän oli poistunut luostariin vievästä sivuovesta. Hän käveli
nyt tuulelta suojassa kaariholvien alla pienessä, neliskulmaisessa
puutarhassa, jonne aurinko paistoi. Munkkien entisessä puutarhassa ei
ollut kesäisin muuta vihantaa kuin keskelle istutettu orapihlaja ja
kussakin nurkassa syreenipensas. Kapteeni hengitti maasta nousevia,
kivien lämmittämiä lauhkeita henkäyksiä, joita tulvahti luostariin.
Vanha sodanruntelema ukko piti tästä yksinäisestä paikasta, ja hänet
nähtiin aina siellä, kun tuuli vähänkin tuimemmin puhalteli Moselin
tasangolla. Hän oli kävellyt tunnin verran hieman kumaraselkäisenä,
mutta ryhdiltään yhä sotilaallisena, ajatellen niitä harvoja seikkoja
ja ihmisiä, jotka olivat riittäneet täyttämään hänen elämänsä samoin
kuin luostaripuutarhan viisi kasvia täytti tuon pikku alan. Kun hän
läheni katukäytävälle johtavia portaita, tuli nainen äkkiä esiin
kaariholvien alta ja etsivän näköisenä nousi portaita.
— Véronique.
— Ah, siinäkö olet?... Tässä on meille molemmille sähkösanoma
Strassburgista.
— Kuinka kalpea sinä olet, Véronique! Onko hän kuollut?
— Ei, ei! virkkoi hän nopeasti. — Hänen oma nimensä on sähkösanoman
alla. Ei ole...
Hän ojensi sinisen paperin isälleen, joka otti sen, ja silmäiltyään
sitä luki ääneen. Siihen oli kirjoitettu:
/#
»Kummi-isä, kummi-äiti, olen hyvin sairaana sotilassairaalassa. Tulkaa
luokseni.
Charles Huber.»
#/
Kapteeni Audouin rutisti sähkösanoman, teki siitä pallon, joka hävisi
hänen suureen kouraansa, ja virkkoi tarttuen päähänsä:
— Odotapas! Se on kenties väärä tieto, ansa?...
Vanha neiti Audouin seisoi suorana hänen edessään, lujana kuin äiti,
joka puolustaa lastaan, ja kysyi:
— Mikä ansa?
— Saksalaisten, jotka tahtovat minut rajan yli voidakseen nylkeä...
Sellaista on nähty.
— Kuinka voitkaan keksiä tuommoista, vaikka näet, että onnettomuus on
kysymyksessä? On varmaa, ettei se ole mikään ansa.
Meidän lapsemme on kuolemaisillaan. Lähdethän?
Vanha Audouin tuli jälleen päättäväiseksi, kun Véronique oli
huomauttanut selvästi, mikä oli hänen velvollisuutensa. Véronique'in
tahto oli paljoa lujempi kuin hänen omansa.
— Lähdetään kiireesti kotiin, virkkoi kapteeni. — Minun täytyy ottaa
nahkalakkini, tupakkaa ja passi ja minä matkustan, koska arvelet, että
niin on tehtävä. On yhdentekevää, onko se minulle vaarallista. Mutta
kuulehan, Véronique, hän pyytää meitä molempia luokseen, miksi et sinä
tule, sinä myöskin?
Véronique, jonka katse koko ajan oli ollut hellittämättä suunnattuna
isään, sulki silmänsä salaisesta surusta, johon isä kajosi.
— Minä en tule, vastasi Véronique, — olen ajatellut sitä, mutta matka
on liian kallis. Tunnit vähenevät. Matkusta yksin ja matkusta pian.
Hän tarttui isänsä käsivarteen ja astui alas luostarin portaita.
Heidän kookkaat hahmonsa pienenivät pienenemistään aukealla. Véronique
joudutti isänsä väsyneitä askeleita, mutta hän ei voinut nähdä eikä
kuulla mitään eikä sanoa sanaakaan. Isä kumartui nyt vuorostaan hänen
puoleensa koettaen rohkaista häntä ja toisti toistamistaan:
Jo huomenna saat tietoja, ihan varmasti, saat tietää, miten meidän
Charlesimme jaksaa, sinun lapsesi, minä lupaan sen.