On tammikuun kahdeksas päivä. Aurinko paistaa huurteisen Elsassin,
sen jäätyneiden lammikkojen ja kangistuneiden kesantopeltojen yllä.
Aamunsarastuksesta saakka ei lämpömittari ole noussut juuri ensinkään,
vaan osoittaa kymmenen asteen pakkasta, jonka pohjatuuli tekee vielä
purevammaksi. Pilvet liitävät nopeaan. Tuskin ainoatakaan ihmistä näkyy
leveillä valtakaduilla Strassburgin uuden aseman ympäristössä, missä ei
mikään ole pohjatuulta ehkäisemässä.
Ankarasta säästä huolimatta ja vaikka tähän aikaan päivästä moni
kaupunkilainen meni kotiinsa, — kello on kahtakymmentä vailla yksi,
— on neljä elsassilaista pysähtynyt aseman aukealle, säleristikon
ympäröimän patsaan läheisyyteen, jommoisia on useampia valkean
asemarakennuksen valtavan julkisivun edessä. Nämä ovat kolme Kolmarista
tulevaa kauppiasta ja eläkkeellä oleva aliupseeri. He katselevat
keskipaviljonkia, jota valaisee kolme kirkon ikkunoita muistuttavaa
kaari-ikkunaa, ja varsinkin ikkunoiden alaosaa leikkaavan katoksen alla
olevaa neljää hevosta, joita pidetään suitsista. He ovat varovaisia
miehiä. He eivät ilmaise toisilleen ihmettelyään sanallakaan, he eivät
antaudu mihinkään keskusteluun, mutta heitä kummastuttaa, ettei noita
muhkeita hevosia, kenraalien tahi kapteenien ratsuja ole kutakin oma
sotilaansa pitämässä kiinni. Neljä yksinkertaista aseman virkailijaa on
tuonut hevoset suojuksen alle ja asettanut ne sinne riviin. He pitävät
lujasti ohjaksista pakkasesta punaisin käsin, sillä hevoset vikuroivat,
ja he uskaltavat tuskin pyyhkiä pois vaahtoa, joka kuolaimista tippuu
heidän hihoilleen.
Tuossapa on asemapäällikön sijainen: hän asettuu hetkeksi erään oven
aukeamaan. Hän on solakka, kaunis mies, vaaleaverinen, yllään tumma
viitta, päässä pikkusilmikkoinen punareunainen lakki. Hän on varmaankin
reserviupseeri. Hän huutaa aivan kuin rykmenttiä komentaen:
— Pitäkää pää korkealla, älkää katselko niitä! Kasvot tännepäin!
Ja hän katoaa.
Neljä strassburgilaista katselee toisiaan levottomina. Jotain on
tekeillä. Eräs heistä huomauttaa:
— Me olemme kenties liikaa: ei kukaan pysähdy.
Toiset eivät vastaa, mutta eräs heistä alkaa täyttää piippuaan hyvin
hartaasti ja eräs toinen kääntyy Strassburgiin päin ja katselee vanhan
kaupungin sydämeen tunkeutuvia katuja.
Yhtäkkiä tulee keskiovesta keskikokoinen mies, upseeri, kiiruhtaa
ripeästi, tarmokkaasti, kauneimman hevosen, kiiltävän raudikon luo.
Erään asema virkailijan auttamana nousee hän hevosen selkään; hän
nostaa avaran viittansa poimut reisilleen; hän luo silmäyksen olkansa
yli nähdäkseen laskeutuuko viitta sulavasti takana raudikon lautasille
ja virittää kasvonsa paraadi-ilmeeseen, korkean päällikön miettivään
pyhyyden naamioon, leuka pystyssä, pää suorassa molempien olkapäiden
välissä, silmät kiinteästi vetäytyneinä lähemmäs toisiaan ja ikäänkuin
keskittyneinä lukemaan kaitselmuksen kirjaa, joka liitelee aukinaisena
hänen edessään. Nuoret viikset keskeltä poikki pantuina, taivutettuina
suorakulmaisesti ylöspäin, nousevat totisten huulten nurkkauksesta
silmäkulmaan saakka. Hän puhuu vilkkaasti, mutta ääntään säästäen,
kuten ne, jotka ovat vallastaan tietoisia:
— Hälyyttäkää! Minä odotan joukkoja ampumakentällä.
Käskyä seurataan. Toinen niistä upseereista, jotka nousevat hetkistä
myöhemmin hevosen selkään ja asettuvat toinen toiselle puolelle häntä,
oikeanpuoleinen, harmaaseen viittaan kääriytynyt tukeva ja kookas mies,
lähtee täyttä laukkaa ajamaan ja kannustaa hevosensa kaupunkiin. Hänen
herransa on liikkumaton, hän antaa tämän lähteä; suunnaten sitten
hevosensa vinosti poikki suunnattoman suuren aukion hän tulee esiin
varjosta käymäjalkaa ratsastaen, katse luotuna kaukaisen tuomiokirkon
vaaleanpunervaan huippuun, joka erottuu hyvin selvästi autereettomassa
ilmassa, samalla kuin aurinko ympäröi keisarin, kietoo säteisiinsä
liikkuvan kuvapatsaan, sytyttää liekin kaskin lippaan ja sädekimpun
kypärän kärkeen.
Hän ratsastaa muistopatsaan editse.
Neljästä katsojasta, jotka äsken olivat siihen ryhmittyneet, oli
jäljellä vain entinen aliupseeri, jalat suorassa kulmassa, oikea käsi
koskettaen huopahattua. Keisarilla ei ole mukanaan saattuetta eikä
vartiostoa, häntä seuraa vain punakka, jäykkäkasvoinen adjutantti,
univormu tiukasti yllä, kypärä päässä, ja kauempana jäljessä
aliupseeri, joka kantaa koteloon käärittyä lippua. Aukion toisessa
päässä muutamat kulkijat huomaavat ryhmän ja kääntyvät toiseen
suuntaan ollakseen sitä kohtaamatta, jotkut toiset kulkevat hitaammin
ja tervehtivät. Hallitsija kääntyy oikealle, leveälle kadulle, jonka
varteen on istutettu kastanjapuita, yhtä nuoria kuin katukin. Hän
ratsastaa Aurelius-aukealle ja poistuu näistä »kaunistuksista», joita
valloituksen jälkeen on käskystä toimitettu, siirtyäkseen menneisyyden
kauniiseen Strassburgiin. Näiden rakennusten katoissa on kolme
riviä ullakkoikkunoita; niihin on käytetty kokonainen metsä hirsiä
ja niiden punaiset tiilet muistuttavat syksyistä lehtimetsää, niin
moninaiset ovat niissä värivivahdukset. Talojen päädyt ovat suipot,
julkisivuja koristavat pylväsrivit, savutorvia peittää katos, jossa
haikarat pesivät, kadut ovat kapeat, tällainen on nahkatehtaitten
ja Illin varrelle rakennettujen myllyjen Strassburg. Vain työmiehiä
ja vaimoja näkyy vilisevän tässä kaupungin kolkassa, jota vielä
nimitetään »pikku Ranskaksi». Kuullessaan hevosten kavioiden kapseen
kohottaa moni päätään ja luulee näkevänsä kenraalin, niitä kun on viime
vuosina liikkunut täällä runsaasti. Toiset, jotka tuntevat hallitsijan
muotokuvista, joita hänestä on lukuisasti kaikkialla, pysähtyvät
häntä katsomaan tahi livistävät tiehensä, pötkivät pakoon, katoavat
kujiin tahi taloihin. Etenkin näyttää kaikilla vanhoilla olevan kiire
joutua pois näkyvistä. Keisari näkee niin toiset kuin toisetkin, mutta
kumpikin laji kuuluu väkijoukkoon, jolle on näytettävä samat kasvot.
Hän ratsastaa eteenpäin. Hän saapuu Illin rannalle, josta lähtee
neljä siltaa käden tavoin haarautuvan joen yli, ja hänen katseensa on
hellittämättä suuntautuneena sokkeloisten rakennusten ja kattorykelmäin
lomasta kimaltelevan veden yli katedraalin huippuun. Hallitsija
ajattelee, että se kuuluu hänelle ja ettei se ole aina ollut Saksan
alueella. Hän ajattelee, että se ikäänkuin vallitsee koko Elsassia
ja että sodanjulistuspäivänä soivat kellot sen tornissa. Samalla
hän kuuntelee suoristautuen silloin tällöin satulassa ja kääntäen
korvansa pohjatuuleen: sillä ensimmäinen adjutantti on jo ehtinyt
perille 15:nnen osaston komentavan kenraalin luo ja tämä on ehtinyt
antaa tiedon Kléber-aukean vahdeille. Kajahteleeko jo ensi hälyytys
ilmassa? Ei vielä. Mutta kauan ei tarvitse enää odottaa. Minkätähden se
viipyisi? Kohta suurta, rauhallista kaupunkia pudistuttaa väristys.
Kesken näitä kahta näkemäänsä kuvaa tahi haavetta etsii keisari
silloin tällöin katseillaan sotilasta, joka voisi olla hänelle
oppaana ja viedä hänet suorinta tietä ampumakentille. Minuutit ovat
kalliit, tiet ovat jäätyneet eikä adjutantti tunne kaupunkia. Mutta
sattuma ei ole tuonut ainoatakaan sotamiestä hallitsijan tielle.
Saapuessaan viimeiselle sillalle keisari tahtomattaan nykäisee
hevosta ohjaksista. Hänen kasvonsa kirkastuvat, miettivä katse
välähtää hetkiseksi kypärän varjossa kuin miekka auringonpaisteessa:
Kléber-aukealla torvet toitottavat hälyytystä. Sarja ääniä kiitää
ilmassa, ensimmäiset vilkkaina, viisi viimeistä hitaasti ja uhkaavasti.
Rummut pärisyttävät miehiä kokoon. Järjestys on täydellinen. Hän
panee liikkeelle kokonaisen armeijan; se järjestyy paraikaa. Kasarmit
muistuttavat pohjia myöten söhrittyjä muurahaiskekoja. Hallitsija
saa taaskin kokea valtansa suuruutta. Kuinka monen neljännestunnin
kuluttua on hänen ympärillään tuolla etäällä ampumakentällä ne
kuusitoistatuhatta sotilasta, jotka puolustavat valloitettua kaupunkia,
viisi jalkaväkirykmenttiä, husaarit, tykistön ratsumiehet ja jalkaväki,
insinööriupseerit, kuormasto? Hänen aivoissaan liikkuu numeroita,
päällikköjen kasvoja, kenttäharjoituksessa olevien rykmenttien
hahmoja. Mikä tulee ensimmäisenä? Tuleeko 105:s saksilainen, vaiko
138:s preussiläinen, tuo aivan erinomaiseksi harjoitettu preussiläinen
rykmentti? Ketkä kunnostautuvat eniten, Reinin husaarit vaiko 15:s
tykkiväkirykmentti, jonka oli päästävä niin pian rajan yli? Kumpiko?
Keisari vavahtaa vielä kerran. Uusi torvien toitotus toistaa samaa
käskyä kuin edelliset, uudet rummut kutsuvat kokoon Strassburgin
linna väkeä. Kaupungin ääriltä, Illin varsilta kajahtaa kaikuna raju
sotalaulu; sitten Schiltigheimin suunnalta, vieläpä sitäkin kauempaa,
sitten taas lähempää, kaikkialta, missä on kasarmeja. Hallitsija
kannustaa hevosta ja ratsastaa viimeisen sillan yli. Kello on viisi
minuttia vailla yksi.
— Teidän Majesteettinne, sotilas!... Hoi, tänne!
Adjutantin viittaus huomataan. Kadun suussa seisoo sotilas vasemman
katukäytävän reunalla. Hänellä on tykkiväen univormu.
Hän juoksi, mutta pysähtyi sääntöjen mukaiseen asentoon, käsivarret
pitkin housujen saumaa, pää pystyssä, kohotettuna hallitsijaan päin.
Hän astuu viittauksesta muutaman askeleen lähemmäksi. Keisari katsoo
ensin tutkivasti univormua ja sotilaallista asentoa, jotka ovat
nuhteettomat, sitten täyteläisiä sinisilmäisiä kasvoja. Puristautuneet
huulet vavahtavat samoin kuin silmäterät pelosta, joka on vallannut
sotilaan koko olemuksen. Sotilas värisee, keisari on myös hiukan
hämillään hetken, aivan lyhyen hetken, kuten majesteetin sopii. Hän on
kylliksi usein ratsastanut rykmenttien edessä ja arvostellut ihmisiä
ollakseen erehtymättä heidän syntyperäänsä nähden.
— Elsassilainen? kysyy hän.
— Niin, Teidän Majesteettinne.
— Nimesi?
— Charles Huber.
— Minne olit matkalla?
— Kasarmiin. Kuulin hälyytyksen.
— Hyvä, minä otan sinut käytettäväkseni täksi päiväksi. Opasta minut
ampumakentälle.
Keisari ei puhu tylysti; hänellä näyttää olevan kiire ja hän on
huolestuneen näköinen; hän järjestää viittansa liepeitä, jotka
ratsastaessa ovat joutuneet epäkuntoon.
— Astupas reippaasti, hyvä mies. Hallitsijan täytyy olla perillä ennen
muita. Kuinka pitkä matka on vielä?
— Kolme kilometriä, Teidän Majesteettinne.
Ah, menneisyys, miten palaat olemuksemme syvyyksistä, kun emme
tiedä sitä odottaa! Kuusi vuotta Charles Huber oli elänyt kaukana
kapteeni Audouinistä, mutta kohdatessaan hallitsijan hän tuli heti
ajatelleeksi vanhaa ranskalaista upseeria. Hän punastui aivan kuin
olisi nähnyt hänet edessään. Charles ajatteli: »Kummi-isä surisi,
kummi-isä itkisi, jos hän näkisi minun opastavan Saksan keisaria
Strassburgin katuja pitkin manöövereihin, mutta hän käskisi minun
täyttää hyvin velvollisuuteni; varmasti, ihan varmasti hän sanoisi
minulle niin.» Sotilas poloinen koettaa astua täsmällisesti tietä
pitkin, hän ponnistaa voimiaan, hän kulkee nopeaan iljanteesta
huolimatta, sillä hän tuntee takanaan hevosten hengityksen, joka
tunkeutuu hänen kurkkuunsa; hän koettaa liikuttaa käsiään tahdissa
ja pitää päätään suorana. Hänen opastaminaan ratsumiehet ratsastavat
ääneti pikku-Ranskaa seuraavan sairaalain ja klinikkain kaupunginosan
läpi: he ratsastavat melkein autioita bulevardeja, rakennus- ja
puutarhamuurien välitse, linnakkeiden nurmettuneita rinteitä. He
kulkevat Austerlitzin portista, jota valloittajain määräyksen mukaan on
nimitettävä Bouchers'n portiksi, sitten keisarillinen kulkue siirtyy
Neudorfin esikaupungin loppumattoman pitkälle kadulle, Charles Huber
etunenässä, sitten hallitsija, adjutantti ja lipunkantaja jäykempänä
kuin edelliset. Matalissa taloissa on enemmän asukkaita, ikkunoissa
useampia silmiä, ulkona enemmän pikkuväkeä. Työmiehet, naiset, lapset
ja vanhukset varsinkin ovat ulkona kuuntelemassa, he huomaavat
kullanvärisen elsassilaisen ratsun ja harmaaviittaisen ratsumiehen ja
katoavat. Tuulen mukana kuuluu kaupungilta outo kohina. Neudorfin väki
on tottunut kuulemaan taivaanrantaa saartavan Reinin metsän huminaa.
Mutta tänään pohjatuuli kuljettaa tuhansia ihmisääniä. Suuresta
kaupungista kuuluu ikäänkuin nousuveden epämääräinen kuohunta, ja
kaupungin yllä leijaileva usva- ja pölypilvi on tavallista sankempi.
— Äiti, koko sotaväki kuuluu kiiruhtavan ampumakentälle.
— Se on ihan totta. Äsken hälyytettiin.
— Äiti, kuka on käskenyt?
— Korkea päällikkö varmaankin.
— Äiti, ketkä ovat nuo kolme ratsastajaa, jotka tulevat tietä pitkin?
Äiti kumartuu katsomaan ikkunaan, mutta kumartuu vain hyvin vähän.
— Puhu hiljemmin, pienokaiseni, ole vaiti, sillä hän ei saa kuulla
nimeään. Pienempi, harmaaviittainen, joka ratsastaa oikealla, on
keisari.
— Kuinka hengästyneeltä näyttää sotilas, joka kulkee edellä jalkaisin,
kuinka hänen on kuuma.
Nainen katselee sotilasta, ja hänen kasvoissaan näkyy liikutus. Hän
sulkee ikkunan ja sanoo:
— Hän on elsassilainen.
Charles Huber ei valita kohtaloaan. Hän on kylläkin punainen, hiki
valuu suurina pisaroina kypärän alta, mutta hänen opastettaviensa ei
tarvitse hidastuttaa vauhtia. »Reipas marssi, poikani!» Sotilas luulee
kuulevansa kapteeni Audouinin äänen, joka huutaa tämän kaukaa, ja hän
astuu eteenpäin.
Esikaupungin rakennukset käyvät yhä harvemmiksi, vihantia kenttiä
näkyy niiden välissä tien molemmin puolin. Tulee jo maaseutu
orastavine viljavainioineen, niittyineen, kesantoineen. Vielä noin
satakunta metriä ja opas kolmen ratsumiehen seuraamana kulkee yli
puron siltaa myöten. Heistä jää vasemmalle taakse pieni metsikkö,
jonne neudorfilaiset kesäisin tulevat virkistymään ja he kulkevat
paljaiden puiden alitse, jotka suojaavat Kléberin muistopatsasta,
joutuvat sitten suunnattomalle aavikolle, tasaiseen, viheriöivään
laaksoon, joka huurteisena kimaltelee ja on joka haaralta yhtä sileä
ja metsän reunustama. Joka korsi on pelkkää välkettä, ja varjo
näyttää kiemurtelevan sinisenä röyhelönä ympärillä. Mikään ei täällä
kerro sodasta eikä edes kaupungin läheisyydestä. Laaksoa luulisi
ihastuttavaksi laitumeksi, jonne metsäkauriit Reinin saarilta tulevat
öisin ilakoimaan. Metsä aukenee lounaiseen päin, niittyjen takana
on peltoja, muutama vaaleanpunertava täplä ilmaisee missä on kylä.
Ollaan Strassburgin uudella ampumakentällä, jonne keisari on kutsunut
armeijansa.
Keisari käskee:
— Eteenpäin, keskelle!
Hevoset tulevat rauhattomiksi huomatessaan nurmea ja aavikon. Jäätynyt
maa kumajaa kavioiden alla kuin olisi se ontto. Pieni joukkue etenee
vielä jonkun verran, kunnes sama ääni komentaa:
— Seis!
Charles Huber pysähtyy. Keisari ratsastaa vielä eteenpäin, kunnes on
päässyt sotilaan ohitse; tuuli tuo hänen sanansa taaksepäin, kun hän
hiljentäen hevosensa vauhtia virkkaa:
— Kiitän sinua. Sano kapteenillesi, että minä, keisari, vapautan sinut
katselmuksesta. Voit vapaasti joko palata kasarmiisi tahi katsella
paraadia tässä, minun esikuntani kanssa.
Charles Huber tekee kunniaa hallitsijalle, joka ei voi häntä
enää nähdä. Hän tuntee sydämensä syvimmässä jonkinmoista
kiitollisuutta. Sääntöjen mukaan tulee hänen vaieta, mutta hän jää
paikoilleen kunnioituksesta, jottei näyttäisi halveksivan päällikön
ystävällisyyttä. Hän jää seisomaan pakkasesta huolimatta, joka
tunkeutuu vaatteiden läpi. Nuori sotilas koettaa univormunsa kaulusta,
onko hakanen auennut, sillä tuuli tuntuu puhaltavan siitä ja jäätävän
selkää.
Ratsumiehet ovat siirtyneet etemmäksi ja pysähtyneet kasvot kääntyneinä
ampumakentän pohjoisosaan päin, missä vaaleana juovana kiemurtelee
tie sinisessä autereessa. Mitään ei näy vielä tulevan. Suunnaton
kenttä heidän ympärillään on aivan autiona. Kaartin aliupseeri, joka
on lähinnä, on käärinyt auki keltaisen keisarillisen lipun. Se on
kullalla kirjailtu ja siinä on musta risti. Upseeri pitää sitä uljaasti
suorana, niin että se näkyy metsän joka laitaan, ja upseeri on kaunis
tummanruskeine, komeine partoineen, hänellä on komea ryhti ja kaikki
hänessä näyttää keisarikunnan aatteen leimaamalta. Hän ajattelee
toimensa väsyttäviä puolia keisarin palveluksessa ja erästä Berliinin
kapakkaa, missä kylminä iltoina tuntuu viihtyisältä tupakansavussa.
Kauempana oleva adjutantti ei komeilun halusta ole ottanut viittaa
ylleen. Hän katuu sitä. Hän ajattelee, että hän on neljänkymmenenviiden
vuoden vanha ja että hovissa koetetaan saattaa hänet sen henkilön
epäsuosioon, joka istuu siinä hänen edessään, kumartuneena raudikkonsa
kaulaa vasten. Keisari taas tähystelee ja odottaa armeijaansa. Hän on
liikkumaton kuin väijyvä metsästäjä. Hän katsoo kelloa: neljäkymmentä
viisi minuuttia on kulunut hälyytyksestä... Kuinka suunnaton
koneisto onkaan pantu liikkeelle! Kuinka moni pikalähetti onkaan
rientänyt katuja pitkin, kuinka paljon sähkösanomia, puhelinsoittoja,
kiivastumista, kirouksia, valitusta, järjestystä ja epäjärjestystä,
kuinka paljon kiukkua, kun upseereja ei tavata kotona, ja kuinka
moni avain ei satukaan olemaan paikoillaan, miten paljon innokasta
kunnianhimoa, millainen pikajuoksu teitä pitkin!... Viisikymmentä
minuuttia... Maa tärisee keskeytymättä, kumeasti, mistä tietää
ratsuväen tahi tykistön nelistävän etäällä, kaupungin kivisillä
kaduilla, kaupungin, jonka ääriviivat koristeellisena vanhana
piirroksena kuvastuvat taivasta vasten.
Hetken kuluttua on tunti vierinyt... Keisari kääntyy hiljaa
satulassaan. Hänen sydämensä alkaa tykyttää. Tuolla tulee! Siinä
he ovat, he ovat ensimmäisiä, muuta hän ei vielä saata arvata.
Hän on huomannut valkeiden pisteiden kiitävän alas ampumakenttää
kohti, ne ovat esikunnan kypäritöyhtöjä ja koristuksia. He tulevat
ahtaissa ryhmissä levittäytyen aukealle kentälle ikäänkuin tähdittäen
nurmiaavikkoa. Hevoset juoksevat nelistäen, kevyesti, onnellisina, kun
ei ole esteistä tietoa. He kiiruhtavat keisaria kohti, lippua kohti
kylmässä auringonvalossa.
Keisari on tyytyväinen ratsujoukon ripeyteen ja uljuuteen. Se näkyy
siitä, miten hän tervehtii 15:nnen armeija-osastonsa päällikköä ja
keskustelee hänen kanssaan. Pian hän kuitenkin antaa keskustelun
tauota, sillä hän odottaa kunnes viimeksi tulevat ratsumiehet,
luutnantit ja kapteenit, joiden hevoset näyttävät vielä nuoremmilta
ja tulisemmilta, ovat asettuneet taakse paikoilleen ja suorittaneet
sotilaallisen kunniatervehdyksensä. Sitten hän jälleen kiinnittää
katseensa vihantaan kaariviivaan, josta ensimmäinen rykmentti on
samoava näkyviin, sillä tärkeintä kokeissa ovat sotilaat.
Charles Huber peräytyy niin kauas kuin mahdollista. Hänen on vilu.
Viisi minuuttia yli kahden, kymmenen minuuttia yli.
Ääni, jolla yksin on oikeus kuulua tällä suunnattomalla aukealla,
lausuu sanan, joka saa kaikki takana olevat päät liikahtamaan.
— Hoch!
Rykmentti rientää tietä pitkin joutuakseen pian, kun hallitsija kutsuu.
Se on preussiläisen kenttätykistön 15:s rykmentti. Siltä on mennyt vain
tunti ja neljännes mobilisointiin ja matkaan ampumakentälle. Tykkien
ja kuormavankkurien jyminä yltyy. Tykistö lähenee nelistäen, tekee
kunniaa ja ryhmittyy kaareksi keisarin vasemmalle puolelle. Nyt saapuu
yhä uusia rykmenttejä, niitä tulee jo melkein keskeytymättä; jalkaväen
138:s, 132:nen, 105:s, 126:s, 143:s rykmentti, kuormasto, Reinin
husaarit. He ryhmittyvät toinen toisensa viereen. Kun kello, on puoli
neljä, kääntyy keisari äkkiä. Hänen edessään on Strassburgin linnaväen
kuusitoista tuhatta miestä, jotka muodostavat sankan metsän maiseman
eteen, suorina ja tuimina kuin hongat kirkkaassa päivänpaisteessa.
Keisari lähtee tarkastamaan joukkoja. Esikunta seuraa häntä.
Adjutantti, jonka oppaana Charles Huber on ollut, huomaa nuoren
elsassilaisen seisomassa yksin, ainoana, jolta puuttuu virka-arvo
täällä univormujen joukossa. Hän koskettaa häntä ohimennessään.
— Sinä et voi seurata meitä etkä voi jäädä keskelle kenttää. Mene
istumaan Kléberin patsaan viereen, sisäänkäytävän kohdalle... Sinä
saat palata rykmenttisi mukana... Näitkö, että sinun rykmenttisi tuli
ensimmäisenä?
Sotilas vastaa myöntävästi, mutta upseerit etääntyvät jo kevyttä
neliä. Hän olisi tahtonut juosta lämmitelläkseen, juosta ampumakentän
päähän asti, mutta Reinin tuuli on hänet jähmetyttänyt. Hänen ei
ole tullut lämmin. Hän on laahustautunut kauas poikki kentän, jossa
huutoja kajahteli ja marssivat joukot tömisyttivät maata. Huulet
olivat sinipunervat, jalat kangistuneet, silmät alakuloiset, hyvin
alakuloiset, sillä hän tunsi olevansa sairas ja ajatteli Ranskassa
olevaa äitiään Véronique Audouinia, joka oli niin hyvästi häntä
hoidellut ennen muinoin, miekkospäivinä.
Kun rykmentti kello viisi kulki ohi torvien soidessa,
keisarin johtamana, joka tahtoi palata Strassburgiin 15:nen
tykkiväkirykmenttinsä etunenässä, oli Charles Huber niin sairas, ettei
jaksanut muuta kuin nousta ambulanssivaunuun.
Hänet vietiin sotilassairaalaan ja päivystävä lääkäri, kookas,
vaaleaverinen, hyvin lempeä ja hyvin vakava mies, jolla oli silkinhieno
parta ja kultasankaiset silmälasit sanoi tutkittuaan hänet:
— Keuhkokuume molemmissa keuhkoissa. Vakavaa laatua. Sisar Fransiskan,
ei tule jättää potilasta.