Seuraavana päivänä teki kapteeni Audouin kello kymmenen aamulla,
ilman ollessa säteilevän kaunis, saman matkan, jonka keisari oli
tehnyt viikkoa aikaisemmin, aluksi yksin, sitten Charles Huberin
opastamana. Asemalta ottamallaan ajurilla ajoi hän Strassburgin
vanhain kaupunginosien läpi, katettujen siltojen ja valleja
reunustavien bulevardien kautta, ja ajuri pysähtyi tiilestä rakennetun
sairaalan ristikkoportin eteen. Se oli rakennettu jo ennen sotaa,
ja rakennuksen entinen, nimi oli muutettu _Militär-Lazarethiksi_.
Ristikon takaa näkyi puisto, kahden nurmikon välinen käytävä, joka
päättyi kaariholvikäytävään. Aliupseeri tuli vahtihuoneesta, joka
oli kaariholvikäytävässä, sillä sairaalan alin kerros oli täynnä
sotatarpeita.
— Mitä tahdotte?
Kapteeni Audouin arvasi mitä kysyttiin, vaikka hän ei osannutkaan
saksaa, ja virkkoi nopeasti upseerin äänensävyllä:
— Tahtoisin päästä tapaamaan Charles Huberia; sairaana täällä.
Audouin, joka oli pelännyt tuntevansa suurta vastenmielisyyttä
nähdessään saksalaisen univormun, ajatteli tänä hetkenä vain
Charles'iaan, lastaan, joka kutsui häntä, ja hän arvaili mielessään:
»Elääkö hän? Millaisena näen hänet? Mitä hänelle on tapahtunut?
Tunteeko hän minut? Jätetäänkö meidät kahden?» Kääntyessään
vahtisotilaan puoleen tunsi hän selvästi puhuvansa alempansa kanssa,
mikä tukahdutti ja syrjäytti kaikki muut tunteet, joita hän oli
ennakolta kuvitellut ja joita hän oli kovasti kammonut.
Aliupseeri otti jonkun askeleen toista, plataaneilla istutettua
pihaa kohti, mutta kun hän sattui tapaamaan erään Niederbronnin
sisarista, joka oli matkalla lääkintäsaleihin, katsoi hän voivansa
olla vaivautumatta tulijan vuoksi ja antoi kapteeni Audouinille
merkin seurata nunnaa, joka läksi astumaan pihan poikki oikealle. Hän
pysähtyi itse kaariholvikäytävään ja katsoi poistuvaa, ratsuviittaan
pukeutunutta outoa vierasta. Hänen päähänsä juolahti hetkeksi, että hän
oli opastanut sairaalaan ulkomaalaisen päällikön, kenties kenraalin, ja
hän kiersi tyytymättömänä tuuheita, punaisia viiksiään.
Kapteeni Audouin nousi portaita ensimmäiseen kerrokseen oikealla
kädellä. Hoitajatar kulki edellä seinän vartta seuraten.
— Oma poikani! virkkoi kapteeni ääneen, — oma Charles-poikani!
Hoitajatar nousi portaita tottuneen tasaisesti ja kevyesti. Hän oli
pöhöttynyt ja kalpea ja koetti muistaa ranskalaisia sanoja antaakseen
vieraalle tietoja. Hän käänsi hieman lihavaa vartaloaan portaiden ensi
pengermällä ja puhui olkansa yli vanhukselle, joka hengästyneenä tuli
joitakuita askelmia alempana. Sisar oli tullut muutamia kuukausia
sitten Schlesian perukoilta.
— Hän on vielä tajuissaan, virkkoi sisar.
— Hän kysyy teitä koko ajan. Te olette sukulainen Ranskasta?
Vain ystävä, kuului kapteenin ääni, — lapsuuden ystävä. Sanokaa, olkaa
hyvä, onko hän hyvin sairaana?
— On.
Vanha Audouin tunsi tämän sanan kulkevan väristyksenä pitkin koko
ruumista, ja kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Hän ei vastannut, vaan
nousi hitaasti portaiden päähän saakka. Tullessaan ensi kerroksen
käytävään hän oli niin kalmankalpea, että sisar, joka kääntyi
toistamiseen, kehoitti häntä levähtämään.
Mutta tämä sääli vaikutti ruoskan tavoin. Kapteeni Audouin ei tahtonut
osoittaa heikkoutta saksattaren nähden, vaan sanoi kädellään viitaten:
Menkää, älkää huolehtiko minusta.
Noin viisikymmentä askelta astuttuaan hän pysähtyi eräässä kirkkaasti
valaistussa salissa, jonne hoitajatar oli hänet vienyt. Salissa
oli kahdeksan aivan tyhjää vuodetta, joiden verhot olivat sileästi
eteen vedettyinä rautatankojen välissä. Tämän huomasi kapteeni
ensimmäiseksi oikealle siirtyneen sisaren hahmon ohella. Luotuaan
nopeasti tutkivan katseen pitkin seiniä, ikkunoita ja vuoteita huomasi
hän univormupukuisen sotilaslääkärin aivan vieressään. Oudokseltaan
herra Audouin tervehti tahtomattaan lääkäriä sotilaallisesti tapansa
mukaan, kohottaen kättään nahkalakkiaan kohti. Lääkäri teki samoin, hän
kosketti sinisen virkalakkinsa lippaa. Hän oli aivan nuori ja hänellä
oli yllään pitkä, ruumiinmukainen, tummansininen univormutakki, jossa
oli kaksi riviä metallinappeja, ja mustat punaraitaiset housut. Hän
oli kookas, vaikka Audouin oli häntä päätä pitempi. Parta oli pehmyt,
vaalea, hoidettu, iho vaaleanpunainen, hän näytti tavattoman nuorelta
ja tavattoman vakavalta ja katseli puolen senttimetrin paksuisten
silmälasiensa yläpuolelta. Hän odotti selitystä. Kapteeni Audouin,
jonka mieli oli yhtä kiihtynyt kuin sodassa, tervehti edelleen sanoen:
— Eläkettä nauttiva kapteeni, Charles-Henri-Michel Audouin, neljä
sotaretkeä, joista yksi teitä vastaan, toinen käsivarsi paleltunut
1870. Teillä on potilaana sotilas, jonka olen kasvattanut, Charles
Huber. Voinko saada nähdä hänet?
Kapteenin puhuessa lääkäri tervehti uudelleen, ja hänen harmaat, hyvin
kirkkaat silmänsä hymyilivät lievästi.
— Tulkaa, kapteeni, virkkoi hän ranskaksi, — tulkaa. Huber on tässä
viereisessä salissa.
Ja hän lisäsi hiljemmin, tehden eleen kohotetulla kädellään:
— Hän on hyvin heikko, vain parin minuutin keskustelu voidaan sallia.
Audouin kumartui ja puhui puolestaan hänkin hyvin hiljaa, jotteivät
hänen sanansa olisi kuuluneet liian kauas:
— Sanokaa, miten hän on sairastunut? Minä en tiedä mitään... Emme ole
kirjoittaneet toisillemme moneen vuoteen.
Sotilaslääkärin kertoessa nopeasti lyhyin lausein keisarin
odottamattomasta tulosta Strassburgiin, hälyytyksestä, Charles
Huberin tapaamisesta kadulla, joukkojen tarkastuksesta, kuolettavasta
vilustumisesta, jonka pitkällinen paikallaan seisominen oli kiivaan
käynnin jälkeen aiheuttanut, muuttui kapteenin ryhti yhä suoremmaksi
ja kasvojenilme synkkeni. Tuska, jota hän tänä hetkenä tunsi, herätti
eloon koko entisen vihan. Hänet valtasi raivokas halu huutaa:
»Murhaajat! He ovat murhanneet lapseni!» Mutta hän hillitsi itsensä.
Hän tahtoi kiireesti saada nähdä poikansa, sillä nyt hän tiesi kaiken,
ja hän virkkoi, ääni pikemmin käskevänä kuin pyytävänä:
— Menkäämme, tohtori, kulkekaa te edellä!
Saksalainen upseeri pyörähti kantapaillään ja avasi oven viereiseen
saliin.
Silloin kapteeni huomasi lapsen, joka oli ollut hänen omansa
neljätoista vuotta, lapsen, jota hän vieläkin rakasti ja jota hän
oli itkenyt joka päivä sen jälkeen kun he olivat eronneet. Hän
näki avonaisen vuoteen kahden ikkunan välissä ja seinien särmän
kolmikulmaisessa varjossa kuolevan nuorukaisen pään, jota pielus
kehysti ikäänkuin jo ruumisarkussa. Voimakkaan miehenrinnan
kaaristama lakana nousi ja laski nopeasti. Huulet olivat avoinna
pienten kullanhohteisten viiksien alla, jotka eivät olleet paljoakaan
kasvaneet. Hiki valui pitkin kasvoja. Kapteeni tunsi heti Charles
Huberin silmistä, joissa oli Moselin väri, jotka olivat niin kirkkaat
ja niin lempeät. Riutuvina, harhailevina, voimattomina koettivat ne
keskittää katseensa sivulle, mistä kummi-isä tuli harmaassa viitassaan.
Niiden oli vaikea liikkua, eivätkä ne osanneet enää hymyillä. Ne
lausuivat kiitoksen ja jäähyväiset samalla kertaa. Tuntiessaan
lapsensa katseen kapteeni Audouin pysähtyi vuoteen jalkapäähän ja
otti nahkalakin päästään. Kaikki mitä he olivat tehneet, Véronique
ja hän, mieheksi varttuneen lapsen hyväksi, kaikki vaiva ja huoli,
koko heidän uuteen muotoon rakentunut elämänsä, jonka pienokainen oli
saanut aikaan, heräsi äkkiä vanhuksen mielessä. Hän muisti monen monet
toiveet, joista viimeiset nyt olivat sammumaisillaan, salaisimmatkin,
joita hän ei ollut uskonut kenellekään. Ja hänen huuliltaan pääsivät
sanat, jotka nuori saksalainen lääkäri ymmärsi, koska hän pariin
kertaan pudisti päätään.
— Mitä hyödyttää kaikki? Minun elämäni on mennyttä... mennyttä.
Lääkäri oli siirtynyt vuoteen vasemmalle puolelle, ikkunanvaloon,
parin askeleen päähän sairaasta. Hän katsoi tutkivasti potilasta,
kasvoissa hyväntahtoinen ja vakava ilme, joka osoitti mielenliikutusta.
Ellei hänen hermoihinsa enää tehonnut fyysillinen kärsimys, oli hän
kuitenkin siksi nuori, että heltyi nähdessään näiden kahden miehen
kohtaavan toisensa lähestyvän kuoleman kiireessä ja kauhussa. Kapteeni
tuli lähemmäksi ja ojensi kätensä, ikäänkuin poikaraukka olisi voinut
vastata samoin elein. Hän kumartui vuoteen yli, suuteli kevyesti
Charles Huberin kosteata otsaa, kohottautui suoraksi seisomaan ja
koetti ikäänkuin sulkea heidät molemmat väljään viittaansa.
— Charles-poikani, virkkoi hän, — kuten näet, tulin heti, kun sain
kutsusi. En epäröinyt, vaikka olikin syitä... Tunnethan minut, sano?...
Puhu minulle...
Nuori mies, joka tähän saakka oli katsonut kapteeni Audouiniin, loi
katseensa hitaasti kattoa kohti salatakseen tuskan, jota se oli
täynnä. Liian moni ajatus, liian moni muisto heräsi hänen mielessään.
Hänen täytyi siksi luoda katseensa muuhun, jos mieli pysyä hiukankaan
miehekkäänä. Eikä katse enää laskeutunut.
— Tunnen sinut kyllä, virkkoi hän katkonaisella äänellä. — Entä
kummi-äitini, Véronique, minkätähden hän ei tullut?
— Raha-asioiden vuoksi, ymmärräthän, pienokainen, tuntien tähden,
kustannusten tähden. Mutta hän tulee myöhemmin.
Charles ei vastannut mitään. Kapteeni koetti tavoittaa lapsensa
katseen, ja vaikka hän ei sitä kohdannut, tiesi hän kuitenkin Charlesin
ajattelevan: »Kun hän tulee, on liian myöhäistä.» Hän ei voinut hallita
kyyneleitään. Ne saivat vapaan vallan.
— Ah, poika-raukkani, jatkoi hän, — kunpa olisin pitänyt sinut luonani.
Heidän keisarinsa on syynä sinun sairauteesi.
Vuoteen vasemmalla puolen seisova mies liikahti, ja heijastus
metallinapeista ja olkalapuista väikkyi hetkisen rauhallisessa ikkunan
valossa.
— Heidän keisarinsa syy! toisti kapteeni Audouin. — Hän antoi sinun
juosta ampumakentälle asti...
Hänet keskeytti ele. Lapsi oli vaivoin saanut vedetyksi kätensä
peitteen alta ja viittasi: »Olkaa vaiti.» Silmät katsoivat etäisyyteen,
uusi punerrus kohosi kuumeisille poskille, ja Charles Huber virkkoi:
— Ei, älkää syyttäkö keisaria. Ajattelin sinua, kummi-isä, kun opastin
keisaria. Koetin suorittaa hyvin tehtäväni, niinkuin olit käskenyt
minun tehdä. Sinä opetit minulle, miten pitää tehdä. Ja hän, hän
oli hyvä. Ei pidä olla hänelle siitä suuttunut. Hän puhui minulle
ystävällisesti ja vapautti minut tarkastuksesta... Minä vain tahdoin
jäädä.
Pää kohosi hieman, katse siirtyi hetkeksi kapteeni Audouiniin.
— Kun olen kuollut, voitte sanoa, että minun on ollut kaikin puolin
hyvä elämässä. Kiitä kummi-äitiä...
Potilaan voimat loppuivat äkkiä. Pää vaipui pielukselle, silmäluomet
sulkeutuivat ja hengitys läähätti.
— Ette voi viipyä kauemmin, kapteeni, virkkoi lääkäri lähestyen
askeleen verran.
Kapteeni Audouin kääntyi puoleksi ja huomasi, että lääkäri oli hyvin
kalpea. Jokin tavallista elämää ja sen synnyttämiä väliaitoja korkeampi
oli yhdistämässä noita kahta upseeria, jotka seisoivat kummallakin
puolen vuodetta. He ihailivat tuntemattomana, maineettomana kuolevan
sotilaan sielun ylevyyttä.
Koettaen hallita itseään, vaikka ääni värisi nyyhkytyksistä, virkkoi
kapteeni Audouin luoden katseensa lääkäriin:
— Sanoin teille, että elämäni on mennyttä, mutta näen, ettei niin
olekaan. Suokaa anteeksi. Te kuulitte mitä hän puhui?
Toisella puolen vuodetta olija nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.
— Hän puhui hallitsijastaan samoin kuin minun isäni puhui keisaristaan.
Hän puhui ranskalaiseen tapaan, minun tapaani, jota olen hänelle
opettanut. Te voitte varmaan minua ymmärtää: en tiennyt, muistiko hän
sitä enää. Oi, Charles-poikani, ethän kuole, ethän?
Saksalainen upseeri katseli hetken, olematta näennäisesti liikutettu,
eläkkeelle joutunutta, köyhää upseeria, joka ei enää yrittänyt
taistella surua vastaan, vaan kätki kasvot molempiin käsiinsä.
— Teen kaiken, mitä voin, sanoi hän vakavasti.
Levottomana sairaan voimattomuudesta hän lähestyi vuodetta ja kumartui
sen ylitse. Sairaanhoitajatar tuli hänen viittauksestaan viereisestä
salista, ja kapteeni Audouin poistui hiljaisin askelin, kuumia
kyyneleitä itkien.