Ja kuusi vuotta vieri, vieläpä vähän enemmänkin.
Aika oli hyvin pitkä ja hyvin raskas niille, jotka olivat menettäneet
elämänsä tarkoituksen. Kapteeni Audouinin tukka tuli aivan valkeaksi,
Véronique'in aivan harmaaksi, ja hänen kasvonsa ikäänkuin käpristyivät.
Hän menetti vielä muutamia oppilaitaan, ja elämä synkistyi joka
taholta. Hänen ja isän välinen suhde ei ollut pojan lähdettyä yhtä
läheinen kuin ennen. Kapteeni oli kieltänyt kokonaan puhumasta
kodissaan Charlesista, ja vaikka hän ajatteli Charlesia usein ja
Véronique teki samoin, eivät he tuoneet toistensa näkyviin sitä, mikä
oli syvintä ja parasta heidän sielussaan.
Charles Huberista he saivat tietoja hyvin harvoin kirjeissä, joita
hän osoitti Véronique'ille. Ensimmäinen kirje saapui pari viikkoa
lähdön jälkeen ja siinä Charles kertoi, että isä ja äiti elettyään
kauan puutteessa olivat päässeet Saksan hallituksen toimituttamiin
metsätöihin ja että he tuntuivat olevan hyvissä varoissa. Charles saisi
metsänhakkuutyötä; hänen toivottiin voivan päästä metsänvartiaksi. Itse
hän ei lausunut mitään senkaltaista toivomusta. Hän sanoi, ettei voisi
kirjoittaa usein, ja syyt saattoi arvata, vaikka niitä ei mainittu.
Kirje päättyi hellyyden ja muistelun vakuutuksiin, jotka tuntuivat
vilpittömiltä.
Kirje oli päivätty eräässä Ylä-Elsassin vuoristokylässä.
Uudenvuoden päivänä puoli vuotta myöhemmin Charles Huber kirjoitti
uudelleen, ja siitä lähtien tuli vain kirje vuodessa, tammikuun ensi
päivänä, lyhyt kirje, jossa ei kerrottu tapahtumista, mutta joka
päättyi paljon ilmaiseviin sanoihin: »Minä rakastan teitä, kummi-äiti,
olen aina teidän lapsenne ja myös kapteenin.»
Kun kapteeni näki Charlesin luokkalaisten rekryytteinä kulkevan ohi,
sai hän pyörrytyskohtauksen, kaatui kadulle ja sai maata sairaana
huoneessaan viikon. Sitten hän jälleen toipui. Tämä tapahtui lopulla
vuotta 1899.
Uusi vuosi alkoi. Kapteeni oli kuudenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen,
Véronique neljänkymmenen kahden.