Kesäisenä sunnuntaipäivänä, jonkatapaisesta he erikoisesti pitivät,
Véronique ja Charles palasivat kävelyltään pitkin Moselin vasenta
rantaa. Kapteeni Audouinin oli täytynyt jäädä Touliin toimiakseen
puheenjohtajana entisten sotilaiden yhdistyksen vuosikokouksessa.
Aurinko kulki jo laskuaan kohti, mutta huokui vielä koko avaruuden
täyteen valoaan ja lämpöään ja tunkeutui joen kosteiden, alavien
rantamien multaan lisäten vieläkin hiukan jo ennestään uhkean
ruohikon kasvua. Niityt näyttivät suunnattomilta neliskulmaisilta
ruohokimpuilta, joita koossapitävänä sidenauhana oli ojien sininen
vesi. Samoissa varsissa huojuivat yhdessä siitepölystä raskaat kukkaset
ja jo kypsymäisillään olevat siemenet. Tuuli puhalteli virran suuntaan,
kaupunkia kohti, Moselilta leyhyävää tuoksua. Véronique ja Charles
astuivat reippain askelin, katse suunnattuna taivaan rantaan, jossa
kohosi katedraali ja vasemmalla Saint-Michelin rinteiden piirtämä
hehkuva, malvanvärinen viiva. He olivat käyneet puheliaammiksi kuin
kävelyretken alkupuolella, mieli oli kevyt ja luottava.
— Kuules, virkkoi Véronique, minä uskon, että voimme tulla sinua
katsomaan garnisonipaikkoihisi, elleivät ne vain ole liiaksi kaukana.
Ensiksikin isä on vahva; hän elää sadan vuoden vanhaksi reumatismistaan
huolimatta, ja sitten minulla on säästöjä, tietysti tunneistani.
Ei mitään rikkauksia, mutta sen verran että saa rautatielipun ja
pääsee viikoksi sinun luoksesi sitten, kun olet kersantti, sinä pikku
päällikkö.
— Älä hätäile, kummi-äiti!
— Kun olet päässyt Saumuriin!
Charles nauroi kasvot hehkuen auringonpaisteesta ja ilosta, ja
Véronique jatkoi:
— Entä kun pääset Saumurista kultaisin olkalapuin, herra luutnantti!
Véronique yhtyi hänen nauruunsa. Miten kiltti olikaan tuo Véronique,
jonka hiukset jo näyttivät harmahtavilta. Hän kietoi toisen
käsivartensa pojan kaulaan, puristi häntä itseään vasten, tuli hetkeksi
nuoreksi, kuten äidit, kun tahtovat huvittaa lapsiaan, ja jatkoi
tulevaisuuden haaveitaan.
— Sinusta tulee luutnantti. Onhan sitä jo siinäkin. Entäs sitten,
tiedätkö?
— Mitä sitten, kummi-äiti?
— Minä valitsen sinulle vaimon, lotringenilaisen, kuten itsekin olen.
Poika vastasi mielissään:
— Ah! se on hyvä, se!
— Hän on sinun ystäväsi ja hänen kanssaan voit neuvotella kaikesta;
hän hoitaa talouttasi samoin kuin minä olen hoitanut... Mutta kuules
Charles, kuka tulee tuolla alhaalla?
— Tiellä?
— Niin, Pierrière'in pajukkokunnaalla... Eikö siinä ole isä?
— On, kummi-isä se on! Kuinka hauskaa, että hänen päähänsä on
pälkähtänyt tulla meitä vastaan!
Véronique oli aluksi iloinen, mutta hänen kasvojenilmeensä vaihtui
pian. Hän arvasi isänsä kiivaasta käynnistä, päästä, joka ei nyt ollut
pystyssä, kuten tavallisesti ilmaa ahmien, että kotona oli tapahtunut
jotain vakavaa.
Kapteeni astui joen vartta, koko puku sinisestä kankaasta, päässään
panama, joka kesäasu oli Toulissa yhtä tarunomainen kuin turkislakki
ja ratsuviitta pakkaspäivinä. Hän kulki painunein päin ja kompastellen
tiellä oleviin kiviin. Hän näytti väsyneeltä ja huolestuneelta. Eipä
ollut enää epäilemistäkään.
Charles juoksi kummi-isäänsä vastaan ja syöksähti hänen kaulaansa.
Mutta kapteeni torjui hänet heti virkkaen:
— Jätä minut, poikani, ja mene edellämme, minulla on puhumista
kummi-äidillesi!
Surumielisenä ja riutuvin kasvoin hän jäi seisomaan keskelle tietä ja
eleillään jouduttaen Véronique'ia hän lisäsi:
— Tule, poloinen!
Véronique'in tultua aivan lähelle hän ei malttanut syleillä tätä,
vaan tehden täysikäännöksen alkoi kävellä kanavan vartta Véronique'in
oikealla puolella. Osoittaen lasta, joka juoksi edeltä ja heitti
kivillä 'voileipiä', virkkoi hän:
— Minun täytyy puhua Charlesista.
— Mitä?
— No niin, hän joutuu meiltä pois!
Neljätoista vuotta oli kulunut siitä talvi-illasta, jolloin Charles
odottamatta oli tuotu heidän kotiinsa, neljätoista vuotta he olivat
karttaneet puhua toisilleen pelostaan, että lapsi jonakuna päivänä
joutuu pois heiltä heidän tahtomattaan, samoin kuin he olivat
hänet tahtomattaan saaneetkin. He olivat salanneet toisiltaan osan
ajatuksistaan, mutta kaikki oli vielä niin hereillä, sekä muisto että
pelko, että Véronique huudahti:
— Maria Huber vaatii hänet takaisin?
Kapteeni puristi tyttärensä käsivartta, ikäänkuin sitä nimeä ei olisi
saanut mainita, ja vastasi kaamean kalpeana ja alakuloisena:
— Ei, vaan isä. Viskaali puhui minulle asiasta; hän tiedusteli minulta
kaikkea... Mutta ole rauhallinen, sinä et saa noin vavista. Minä panen
vastaan, teen vaikka mitä mieluummin kuin annan Charlesin mennä, sillä
oikeastaan hän on enemmän meidän kuin heidän... Minä olen päättänyt...
— Sano ensin, mitä on tapahtunut, pyysi Véronique.
— Paljon vähässä ajassa. Tulin meidän keskinäisen huoltolaitoksemme
kokouksesta. Rignyn kadulla viskaali tuli minua puhuttelemaan:
»— Tahtoisin keskustella vähän teidän kanssanne, herra Audouin?»
— Toverit, jotka olivat seurassani, poistuivat. Kun en ole milloinkaan
ollut tekemisissä oikeuden kanssa, aloin hämmentyä ja sanoin kuten
sinäkin:
»— Kohtaako meitä isku Charlesin vanhempien taholta, herra viskaali?
Minä taisin arvata? He ovat ainoat, joita pelkään.
»— Aivan niin, herra Audouin, ja koska olemme ihan viskaaliviraston
vieressä, niin kenties suvaitsette käydä sisään, jotta saamme
keskustella.»
— Voi, Véronique, kuinka paljon sainkaan kärsiä noina hetkinä!
Herra Audouin alkoi kertoa pienimpiä yksityisseikkoja myöten
kuulustelusta, jonka päätyttyä hän oli rientänyt etsimään Véronique'ia
Moselin varrelta. Hän puhui hillityllä äänellä, mutta eleet olivat yhtä
kömpelöt kuin mielenliikutus oli syvä. Muutama kävelijä astui heidän
ohitseen auringon viimeiset säteet selässään. Charles kulki edellä, ja
he kuulivat hänen viheltävän metsästyssäveliä.
Niin, viskaalille oli ilmoitettu Colmarin viskaalin virastosta, että
Gottfried Huber vaati takaisin lastaan, »joka oli neljätoista vuotta
sitten uskottu herra Charles-Henri-Michel Audouinin, eläkkeellä olevan
ratsuväen kapteenin haltuun.» Hän oli nopeasti ja virallisen kalseasti
kuulustellut vanhaa upseeria.
— Lapsi oli uskottu teidän haltuunne?
— Ei, vaan hylätty.
— Kirjoitettu siviilirekisteriin teidän nimellänne?
— Anteeksi, isän nimellä.
— Oletteko saanut tietoja vanhemmista?
— En milloinkaan. Yksin olen häntä kasvattanut, ruokkinut, vaatettanut,
olen rakastanut häntä kuin omaa poikaani.
— Asia on siitä huolimatta selvä: teidän on annettava hänet takaisin.
— Minä en sitä tee.
— Teidän täytyy.
— Se on minun lapseni! Minkätähden Huber tahtoo hänet?
— En tiedä.
— Mikä hän on?
— Metsätyömies.
— Saksassako?
— Vogeseilla.
— Ja te tahdotte, herra viskaali, että minä, ranskalainen upseeri,
lisään Saksan armeijaa sotilaalla, sotilaalla, jota olen opettanut ja
joka taistelee maatani vastaan?
Herra Audouin oli kiihdyksissä, hän oli puhunut rajusti. Viskaali
oli kuunnellut häntä kuin syytetyn puolustusta. Hento, kalpea,
vaalea, oikeudenjärjestystä harrastava mies, joka pelkäsi hälinäjutun
syntymistä, oli tunnin ajan puhunut isän oikeuksien puolesta antamatta
keskeyttää itseään juuri ollenkaan. Nähdessään vastustajansa olevan
aivan ymmällä sanatulvan johdosta oli hän lopettanut:
— Ymmärrän teidän kiihtymyksenne, herra Audouin, se on
minusta oikeutettu. Mutta täytyy ottaa huomioon laki; se pysyy
muodollisuuksissa ja se on teitä vastaan... Annan teille aikaa
huomiseen kello kahteentoista päivällä. Silloin teidän on tuotava
Charles Huber minun luokseni.
— Mitä teette hänelle?
— Annan viedä hänet rajalle.
— Ette, herra viskaali.
— Siis huomiseen kello kahteentoista. Ja viskaali oli noussut.
Siihen oli kohtaus päättynyt.
Kapteeni oli kertoessaan kiihtynyt kiihtymistään. Terve käsi uhkaili,
katse harhaili pitkin jokea ja kukkuloita, ja siinä kuvastui hurja
taistelu. He lähestyivät Moselin porttia. Ohikulkijoita tuli yhä
enemmän ja he katsoivat ihmeissään kiihoittunutta miestä, mutta
lakkasivat pian hymyilemästä ja kääntyivät poispäin, peläten
loukkaavansa kyynelöivää naista, jonka huomasivat hänen vieressään.
Kyynelten laita on samoin kuin vainajien: väkijoukko kunnioittaa niitä
kysymättä niiden nimeä. Kapteeni huomasi lopulta itse, että Véronique
oli vaiti ja että hän yksin puhui.
— Sinä itket? sanoi hän. Voi, kyllä onkin syytä; mutta mitä arvelet?
Pojan kummi-äiti oli itkenyt hiljaa koko ajan isänsä puhuessa. Hän
oli ensimmäisestä sanasta ymmärtänyt olevansa kykenemätön torjumaan
senkaltaista vaaraa. Hän oli kysynyt itseltään yksinkertaisesti,
kuten vain ne voivat kysyä, joita velvollisuus ei peloita ja jotka
neuvottelevat sielussaan viivyttelemättä ja mutkattomasti: »Kuka on
oikeassa? Kenen tulee väistyä?» Hän vastasi itselleen heti ja kuunteli
tuskin isäänsä. Suorana, äänettömänä, kädet ristiin liitettyinä hän
astui antaen kyynelien vapaasti valua ja katsoen kosteiden silmäripsien
lävitse lapseen, jota he kumpikin rakastivat, vaikka eri tavalla.
Poika oli huomannut kummi-äitinsä kosteat kasvot ja hän luuli syyksi
hetkellistä erimielisyyttä, joka joskus, vaikka harvoin, sattui
kapteenin ja hänen tyttärensä välille. Hän oli viivyttelemällä joutunut
jonkun verran lähemmäksi tulijoita, mutta käveli kuitenkin edelleenkin
yksin. Nyt juuri hän kulki Moselin portista ja tuli kahden suuren
kasarmin reunustamalle kadulle.
— Mitä sinä ajattelet? toisti kapteeni
Véronique ei vastannut heti ja kapteeni jatkoi:
— Minä olen jo puolestani ratkaissut: he eivät saa Charlesia.
— Mitä aiot tehdä? kysyi Véronique.
— Minä lähetän hänet Pariisiin toverini Irribarin luo, joka on
palvellut keisarinnan kaartissa. Minun ei tarvitse sanoa muuta, kuin:
»Charles on minun lapseni, hänet tahdotaan minulta riistää, toimita
hänet hyvään piiloon». Hän kyllä piilottaa Charlesin.
— Jos panemme hänet lukioon, niin kysytään heti papinkirjaa, ja silloin
kaikki paljastuu.
— No niin, me emme pane häntä lukioon!
— Joka tapauksessa täytyy Charlesilla olla papinkirja neljän vuoden
kuluttua, kun hän astuu sotaväkeen.
— Neljä vuotta, virkkoi kapteeni kirkastuen, se on minulle ihan
riittävä aika!
— Sinun pitäisi silloin itsekin olla piilossa koko ajan, sillä
vanhemmat kyllä etsityttäisivät sinua, kun olet piiloittanut heidän
lapsensa.
Kapteeni kohautti olkapäitään, katseli viereisiä rakennuksia ja vastasi:
— Me muutamme Toulista, Véronique, mutta he eivät saa minun lastani!
Véronique'in taholta tulevat huomautukset ja varsinkin tunne oman
ehdotuksen heikkoudesta saivat hänet kiivastumaan.
— Osaatko sitten sinä, joka olet niin kekseliäs, osaatko sinä tehdä
parempia ehdotuksia? Puhu nyt toki, sano viimeinkin mielipiteesi,
äläkä pelkästään moiti minun ehdotuksiani! Otatko vakavalta kannalta
sen, että vanhemmat, jotka jättävät lapsensa ja antavat muiden sitä
kasvattaa, sitten vaativat sen takaisin?
— Otan, hyvin vakavalta kannalta.
— Mitä hyötyä heillä siitä on? Miksi he vaativat häntä luokseen?
Uskotko heidän rakastavan häntä?
— Eivät he ainakaan rakasta häntä niin paljon kuin me. He alkavat
luultavasti käydä vanhoiksi ja tahtovat saada lapsensa takaisin, joka
ei enää maksa heille mitään, päinvastoin on hyödyksi.
— Roistot! huusi kapteeni.
— Raukat, sanoi Véronique.
— Ja sinä siis olet sitä mieltä?...
He olivat tulleet Inglemur-kadun kulmaan; Véronique epäröi, hän käänsi
pois katseensa ollakseen näkemättä Charlesia, joka seisoi kotiportin
edessä, muutaman askeleen päässä heistä, ja vastasi luoden katseensa
katuun:
— Minä olen sitä mieltä, että meidän tulee uhrautua toisen kerran.
Kapteeni riensi eteenpäin, pani käsivartensa ristiin ja virkkoi
kiihtymyksestä kalpeana pysähdyttäen Véronique'in:
— Onko se viimeinen sanasi?
— On.
— Silloin minä kiellän sinua puhumasta hänelle, kuuletko? Minä
järjestän asian yksin!
Hän tavoitti lapsen, meni sisään hänen kanssaan eikä poistunut
hänen luotaan ennen päivällistä. Vastoin tapaansa kapteeni oli
hänelle huomaavainen ja lempeä ja säästi kyllä sanoja, mutta hyväili
katseillaan kuten Véronique.
Päivällisen jälkeen, kun oli jo aivan pimeä, alkoi kapteeni poltella
piippuaan puutarhan oven kynnyksellä. Hän oli tullut vaiteliaaksi
ja vastasi hajamielisesti pojan kysymyksiin. Hän ajatteli sitä,
mikä kohta oli tapahtuva, ja toisti itsekseen seikkoja, jotka
vaikuttaisivat ratkaisevasti Charles Huberiin. Nyt ei vavissut
yksistään vioittunut käsi, vaan myöskin terve, joka piteli piippua.
Poika leikki puutarhassa. Véronique toimitti askareitaan näennäisesti
yhtä rauhallisena kuin ennenkin. Vain silmäkulmissa oli kuivuneiden
kyynelten kiiltoa. Kun Véronique'in puuhat päättyivät, olivat taivaalla
jo kaikki tähdet syttyneet ja kapteeni istui katse niihin luotuna. Syvä
hiljaisuus saapui vähitellen, ja kaupunki muistutti uinuvaa maaseutua.
Kapteeni nousi pimeästä.
— Tule, Charles, virkkoi hän, — minulla on sinulle puhuttavaa... Kuule,
lisäsi hän kulkiessaan Véronique'in ohitse, joka kutoi seisoaltaan,
pöytään nojautuneena, — kuulehan, aion sanoa hänelle kaiken,
ratkaiskoon hän itse kohtalonsa. Mutta sinä et saa tulla huoneestasi,
et saa keskeyttää etkä vaikuttaa pienokaiseen! Mene sinä ylös meidän
edellämme!
He nousivat kaikki kolme yläkertaan. Vanha kierreporras kannatti heitä,
kuten se oli useasti ennenkin kannattanut näitä kolmea ikäänkuin samaan
sukupuuhun kuuluvaa. Charles nousi ensin, sitten Véronique ja viimeksi
kapteeni Audouin. Rauhallinen ei heidän mielensä kuitenkaan ollut tänä
iltana, eivätkä heidän sydämensä olleet samassa vireessä.
Tultuaan ensimmäiseen huoneeseen Véronique asetti kynttilän kädestään
pöydälle pähkinäpuusta tehtyjen vuoteiden väliin ja syleili poikaa
kiihkeästi joutumatta mielenliikutuksen valtaan ja paljastamatta
suruaan. Hän näytti unohtavan isänsä ja sulkeutui huoneeseensa, joka
oli vieressä keittiön yläpuolella. Charles ja kapteeni jäivät kahden
ensimmäiseen huoneeseen.
— Minulla on sinulle puhuttavaa, toisti kapteeni, — saat kuulla vakavia
asioita.
Pojan kasvojen ilme muuttui äkkiä. Vaaleat silmäripset laskeutuivat
silmille, jotka kävivät vakaviksi, kasvojenpiirteet saivat oudon
lujuuden, lapsessa tuli näkyviin mies, joka jo hallitsi itsensä. Hän
ei tehnyt ainoatakaan kysymystä saadakseen aikaisemmin tietää, mistä
koettelemuksesta oli puhe.
Nähdessään kapteenin siirtävän tuolinsa oikealle puolelle pöytää,
missä kynttilä paloi, istuutui poika toiselle puolelle ja odotti siinä
pienen välimatkan päässä kummi-isästään, pää hyvin pystyssä, hyvin
suorana ryhdiltään, aivan kuin aseissa. Nuoruuden liikutus värisi hänen
katseessaan, ja hän vaikeni.
Kapteeni tunsi sääliä häntä kohtaan. Véronique ei ollut enää
saapuvilla. Kapteenin suuttumus lauhtui samalla kuin tuska yltyi.
— Charles-poikani, virkkoi hän, — sinulta kysytään suurempaa vakavuutta
kuin muilta sinun ikäisiltäsi. Sinä saat nyt kuulla semmoista, minkä
olisin tahtonut sinulta ainiaaksi salata. Sinun täytyy pian tehdä koko
elämääsi koskeva ratkaisu.
— Koetan tehdä sen hyvin, vastasi nuori, kirkas ääni.
— Charles-poikani, sinun äitisi elää.
— Muu äitikö kuin kummi-äiti? kysyi Charles.
— Niin.
Poika tuli aivan kalpeaksi. Ääni oli siihen saakka ollut varma, mutta
alkoi nyt väristä:
— Oh, missä hän on? kysyi hän hartaasti. — Minkätähden on sanottu, että
hän on kuollut?
— Hän jätti sinut voidakseen seurata isääsi, joka myös on elossa.
Siniset silmät välkähtivät kiivaasti, mutta poikanen pidättyi
puhumasta, kun vanhus äkkiä tuon leimuavan katseen nähtyään alkoi
tuntea epäröintiä. — Saat kuulla yksityiskohtia myöten niistä
tapahtumista, jatkoi kapteeni, — ja sitten saat sanoa, kuka on sinun
isäsi ja kuka on äitisi.
Kynttilän liekki häiritsi kapteenia, hän nosti kynttilän taakseen
uunille ja nojasi kyynärpäillään pöytään ollakseen lähempänä poikaa,
joka edelleenkin istui suorana, kalpeana ja ääneti, ja kertoi
talvisesta yöstä, jolloin lapsi oli pelastettu ja otettu heidän
kotiinsa.
Charles Huber näytti unelmaan vaipuneelta, hänen silmäluomensa olivat
liikkumatta.
Viereisestä huoneesta ei kuulunut mitään liikettä, ei edes hameen
kahinaa. Kapteeni puhui hyvin hiljaa, etteivät hänen sanansa olisi
kuuluneet väliseinän taakse. Valaen kuvaukseensa koko sydämensä lämmön
hän kertoi kaikista suruista ja kaikista iloista, mitä Véronique ja hän
olivat tunteneet niinä vuosina, joita lapsi ei voinut muistaa. Hän oli
vakava, liikuttava ja kaunopuhelias kuten elämä itse.
— Kuule, Charles-poikani, lisäsi hän, — ne eivät ole tehneet mitään
sinun hyväksesi, jotka nyt vaativat sinua takaisin, tahtovat ottaa
sinut meiltä. Tahdotko mennä heidän luokseen?
Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa he istuivat tänä myöhäisenä
hetkenä. Ei kuulunut muuta kuin särkyneen ikkunaruudun valitusta, kun
kesäinen tuuli ravisteli ikkunan yläosaa. Poika sulki silmänsä ja
virkkoi avatessaan ne jälleen:
— Tahtoisin puhua kummi-äitini kanssa.
— Ei! sanoi kapteeni ankarasti, — sinun täytyy itse ratkaista, sinun
täytyy valita joko heidät tai meidät, Ranska tahi Saksa, sillä
ajattelehan tarkoin mistä on kysymys: jos jätät meidät, olet huomenna
saksalainen... Meidän kummankin unelma nähdä sinut kerran upseerina,
kunniamerkkien koristamana, voittajana, kaikki se sortuisi...
Vanha kapteeni puhui vielä kauan muistamatta enää olla varovainen.
Sanat singahtivat ryöppynä, kiivaasti ja hätäisesti seiniä vasten,
kimmahtaen niistä takaisin. Hän ehdotti pakoa, sanoi olevansa valmis
pakenemaan minne hyvänsä ja kysyi uudelleen:
— Mikä on sinun halusi?
Lapsi vastasi:
— Tahdon saada puhua kummi-äitini kanssa.
Poika nousi seisomaan, kulki huoneen poikki ja huusi kummi-äitiään.
— Hän nukkuu, virkkoi kapteeni. — Sinä et saa herättää häntä.
Huomen-aamuna varhain saat mennä hänen luokseen, jos olet yhtä
päättämätön kuin nyt, jos vielä silloin epäröit seurata minua... Mene
nukkumaan, on jo aivan valoisaa, äläkä puhu enää mitään, sillä minusta
voi tehdä lopun jo se, mitä olen kuullut.
Poika tahtoi syleillä häntä, mutta kapteeni työnsi hänet luotaan.
Kukaan ei sinä yönä nukkunut Audouinien kodissa.
Aamulla varhain, kun kapteeni oli nukkuvinaan seinään päin kääntyneenä,
meni Charles paljain jaloin, vain paita ja housut yllään, Véronique'in
ovelle, painoi korvansa hiljaa sitä vasten, voidakseen heti kuulla, kun
kummi-äiti alkaisi liikkua.
Mutta hänen päänsä ehti tuskin hipaista viileätä puuta, kun hyvin tuttu
ääni kutsui häntä oven takaa:
— Tule, lapseni!
Poika avasi oven. Hän näki kummi-äitinsä istuvan täysin pukeutuneena
huoneen toisessa päässä, vuoteella, joka oli koskematon. Poikanen oli
siinä määrin avun, hellyyden ja rohkaisun tarpeessa, että hän heti
ojensi käsivartensa, riensi kummi-äitinsä luokse, painoi kasvonsa hänen
olkapäitään vasten ja huusi epätoivoisena:
— Kummi-äiti, kummi-äiti, täytyykö minun jättää teidät?
Véronique vastasi hänelle hyvin hiljaa yhden ainoan sanan puristaen
häntä rintaansa vasten, ja kun hän oli sen sanonut ja poika sen
kuullut, itkivät he yhdessä, kunnes oli jo täysi päivä.
Kello kymmenen aamulla Charles Huber matkusti junalla Elsassiin.