Charles kastettiin Saint-Étienne'in kirkossa ja hänelle soitettiin
ranskalaisin kelloin. Charles merkittiin Toulin siviilirekisteriin
ja epäsiisti virkamies, joka kirjoitti tarpeelliset tiedot
asiapaperilomakkeelle, kysyi:
— Kuka on isä?
— Huber, ristimänimi minulle tuntematon, saksalainen, kateissa.
— Kuka on äiti?
— Hänen vaimonsa, Metzissä vihitty, on kadonnut.
— Kuka te sitten olette?
— Kummi, sanoi herra Audouin laskien lujan oikean kätensä, joka oli
raskas kuin alasin, narisevalle asiakirjapinkalle. — Minä olen kummi,
minä, Charles-Henri-Michel Audouin, virastaeronnut kyrassieerikapteeni,
sotilasmitalin saanut, toinen käsi vain jäljellä, jolla valmis
surmaamaan preussiläisiä, jos he vielä tulevat; ritarimerkkiä en ole
saanut.
— Perheen ystävä?
— Ei, lapsen ystävä tyttäreni Véronique'in vuoksi, joka on tässä.
Kun kaikki oli merkitty paperille, sanoi kapteeni Audouin naivisti
Véronique'ille:
— Nyt on minun pakko kasvattaa hänet: meitä on nyt kolme elämässä minun
palkallani... ja sinun.
Onneksi oli Véronique'in palkka senlaatuinen, että sitä saattoi lisätä
reippaus, ankara työ ja terveys. Hän uhrasi yksinäisyydenhetkensä,
jotka hän oli itselleen varannut ja jotka olivat hänelle rakkaat, kodin
piirissä vietetyt hetkensä, jotka oli tarvittu kodin kunnossapitoon,
vieläpä ajatuksensakin, joita on vaikea pitää erossa toisten
ajatuksista, jos elää, kuten Véronique, puolittain toisten katon
alla. Herra Audouin murisi usein ja auttoi sangen vähän. Hän lähti
lakkaamatta kävelylle, koska muka hänen kipunsa pakotti häntä olemaan
liikkeessä. Korvaukseksi hän tarjoutui silloin tällöin menemään asialle
lääkärin, maitokauppiaan ja pesijän luo. Mutta eniten apua oli naapurin
vaimosta, jollaiset ovat rahvaan elämässä tärkeitä tekijöitä, mutta
porvarillisessa elämässä tuntematon ilmiö. Gillette Menou otti lapsen
hoiviinsa melkein yhtä hellästi kuin Véronique. Hän viipyi joka päivä
Audouinien luona niin kauan kuin tarvittiin, vaalien lasta, neuloen
valkeita tossuja, keittäen lihalientä ja maitovelliä tosi isoäidin
tavoin. Hän jäi väliin illaksikin, sillä Véronique ja herra Audouin
valvoivat takkavalkean ääressä, kun työpäivä oli päättynyt ja tunneilta
oli päästy. Köyhät juuri osaavat antaa runsaasti aikaa ja apuaan.
Vuosien vieriessä kapteenin tehtävä, joka aluksi oli olematon, alkoi
kuitenkin selvästi hahmottua. Se oli helppo: herra Audouin hemmotteli
lasta; hänestä tuli viihdyttäjä, kävellyttäjä, eroamaton toveri.
Kuten monet sotilaat oli hänkin hentomielinen. Hän heltyi nopeasti ja
perinpohjaisesti, kunhan vain palvelus, johon sääli hänet johti, ei
vaatinut häneltä suuria. Yhä useammin sattui, että hänen huvinsa ja
se, mitä hän nimitti velvollisuudekseen, kulkivat käsi kädessä. Hän
hypitti pienokaista polvellaan; Charles huusi ja herra Audouinista oli
hupaisaa. Charles oppi kävelemään, ja jättiläinen, joka piti häntä
kädestä, nautti kuullessaan yleisön huomautuksia, kun kummipoika
ja kummi pitivät kävellessä toisilleen seuraa, toinen lakkaamatta
toisen takia pysähtyen ja kumartuen kuullakseen; näin he kulkivat
aina raatihuoneenpuistoon saakka. Charles alkoi pitää kuvista, ja
herra Audouin uhrasi Épinalin. Kapteeni oli aina pitänyt koneista ja
näpertelystä; hänelle avautui uusi kutsumus, lelujen valmistaminen.
Hän sommitteli iloisen kärsivällisenä puukanuunoita, joiden pyyhkäisin
sysäsi sisältään kostutetun tappurapallon, seljapuun ytimestä tehtyjä
sotamiehiä, kärryjä, linnakkeita, vieläpä nukenkin, jonka Véronique
puki ja suki elsassilaistytön kuosiin ja jota hän saattoi näyttää
lapselle tämän täyttäessä viisi vuotta ja sanoa:
— Tämä on sinun elsassilainen serkkusi, pikku Charles. Katso, miten
sievä se on!
Tiedustelu, jonka herra Audouin oli pannut toimeen ensimmäisinä
kuukausina sen jälkeen, kun lapsi oli joutunut taloon, ei ollut vienyt
joka suhteessa tuloksiin. Oli jäänyt selvittämättä, minne päin Saksaan
Maria Huber miehineen oli paennut, eikä näyttänyt olevan juuri mitään
toiveita tällaisen etsiskelyn onnistumisesta, kun siihen ei enää
kellään ollut oikeata harrastusta ja kun se koski tavallista työläistä;
mutta jo heti alussa voitiin näyttää toteen, että isä oli syntynyt
Elsassissa, siis Ranskan alueella. Hyvin arkana ja huonosti ranskaa
puhuvana mies ei osannut itseään puolustaa, kun toverit, linnakkeiden
työmiehet, olivat kutsuneet häntä »saksalaiseksi»; hän oli myöntänyt
heille suorittaneensa sotapalvelusta Saksan armeijassa ja sanonut
olevansa velvollinen sotimaan heitä vastaan, jos sota syttyisi. Muuta
ei tarvittu: huhu muuttui epäämättömäksi tosiasiaksi Pont-de-Bois-kadun
asukkaiden tajunnassa ja Toulin ympäristöillä oleskelevan satunnaisen
työväen käsityksessä. Mutta herra Audouin näki tosiasiat suopeammassa
valossa. Hänelle oli mieluisampaa ajatella, että hän oli ottanut
omakseen ja ruvennut kasvattamaan elsassilaisen poikaa, kuin jonkun
pommerilaisen tai saksilaisen. Hän sanoi itselleen: »Siinä ei ole
mitään pahaa, että teen hänestä aito ranskalaisen, jos saan pitää
hänet.»
Ainoastaan syntyperä tuotti huolta. Hän uskoi aluksi tehneensä vain
hyvän työn ja hän oli soimannut Véronique'ia tämän jalomielisyydestä.
Kun oltiin totuttu lapsen läsnäoloon, joka päivä päivältä tuotti vain
suurempaa iloa, pelkäsi kapteeni lapsen isän katuvana ilmaantuvan,
tarjoavan korvausta heille ja vaativan poikaansa takaisin. Ensimmäisinä
vuosina kapteeni päätti pyytää hyvin paljon pojan elatuksesta, jos
tämänkaltainen vaatimus hänelle tehtäisiin. Nyt hän ei enää ajatellut
niin. Ero tuntui hänestä kovalta. Hän ei tahtonut sitä ajatella eikä
viitatakaan siihen keskustellessaan Véronique'in kanssa. Päinvastoin
hän sanoi usein matalalla äänellä, katsoessaan lapseen:
— Miksi sitten olisit tullut minun luokseni, Charlot, ellet olisi
tullut ainiaaksi? Me saimme sinut köyhyytemme korvaukseksi, Véronique
ja minä. Ja tämä korvaus kuuluu meille yhtä kauan kuin köyhyytemmekin,
joka ei meitä jätä. Oma Charlesini, en voi sanoa, kuinka paljon sinua
nyt rakastan!
Ja pelko, joka on kärkäs meidän ilojamme vaanimaan, katosi.
Charles Huber varttui varttumistaan, kävelyretket pitenivät. Kaikkialla
Toulissa ja sen välittömässä ympäristössä nähtiin vanhan, tuiman
sotilaan samoilevan. Viimeisten vuosien kuluessa hänen ulkonainen
olemuksensa oli käynyt vieläkin oudommaksi. Mutta hän ei enää kulkenut
yksin. Hänellä oli seuranaan pieni poikanen, jolla oli pyöreät,
iloiset, siniset silmät ja vaaleat hiukset ja joka kohotti kähärää
päätään koettaen tavailla seiniin liimattuja ilmoituksia.
— Tavaa, poikaseni, sanoi herra Audouin; se on ranskaa, ja minä voin
opastaa sinut tähän tieteeseen, vaikkakin Véronique on siitä paremmin
perillä kuin minä.
Heidän kuuli usein nauravan yhdessä, poikanen nauroi kuin pelästyvä
lintu, joka vaikenee pian, ukko taas kuin kauan jyrisevä ukkonen.
He kulkivat vierekkäin talven lumessa, keväisten rankkasateiden
kyntämissä ojissa, kesän kuumina päivinä; he juttelivat toisilleen
lapsellisuuksia ja piloja, jotka tulivat yhtaikaa heidän mieleensä. He
juoksivat vallitusrinteiltä alas kovaa kyytiä; he suosivat kumpikin
aivan erikoisesti kävelyä Moselin portin taa, josta he näkivät kaikki
jokilaivat, jotka kulkivat kanavaa pitkin Marne'ista Reiniin, tällä
kohdalla olevan matalan kivikkorannan ja toisella puolen Dommartinin
harjoituskentän, jossa melkein aina oli joitakuita jalkaväkiosastoja
harjoittelemassa, harmaan maiseman etäisyyksiin peittyen. Joskus
linnoitusväen upseeri tervehti kapteenia:
— Hyvää päivää Audouin-ukko! Mitä kuuluu?
— Huonoa, herra eversti.
— Miksi huonoa?
— Minun käteni on kuin rääsy; siinä ei ole voimaa, ja minä kärsin siitä.
— Sinulla on ainakin kaunis lapsi.
— Se on minun iloni, herra eversti, ainoa iloni.
— Sinä teet hänestä oikean sotasankarin, niinkuin itsekin olet, siitä
olen varma.
— Enpä tiedä, mutisi herra Audouin. — Ainakin on hän korvauksena, kun
en itse saa palvella.
Ja hän poistui sanoen ihmeissään:
— Mitä hän sekaantuu, mitä sinun tulevaisuutesi kuuluu häneen? Hän
on jo siksi vanha, ettei ole näkemässä, kun sinä olet arvannostossa.
Teeskentelijä, äh! Jos minä olisin aikoinani pyytänyt itselleni jotain,
olisi hän sen evännyt!
Silti ei herra Audouin ollut voinut kuvitellakaan muuta tulevaisuutta
Charles Huberille siitä saakka, kun kohtalo oli tuonut heidät yhteen.
Hän haaveili tekevänsä pojasta kauniin sotilaan, suoran, rohkean,
tulisen, hiukan villinkin, jos mahdollista. Hän ihaili ammattia, jota
hän lakkaamatta panetteli; hän oli ruvennut hyvissä ajoin valmistamaan
kummipoikaansa tälle alalle. Tämän pienen Toulin kaupungin ilmaa
värähyttelivät alinomaa torventoitotukset, ja kapteeni Audouin pysähtyi
usein sanomaan:
— Kuule, Charles-poika, tuossa on päivystäjäkorpraali; tuo on
pikettipalveluksessa; tuo on kirjeenkantajasotamies; tuo on
sotilas-ateria.
Hän teki selkoa tykistön ja jalkaväen harjoituksista, kertoi tietonsa
valmiista ja tekeillä olevista linnoitustöistä ja omasta osuudestaan
sodassa ja kaikesta sodassa näkemästään. Kaikki ei tietenkään tarttunut
lapsen muistiin, mutta sikäli kuin ikää karttui, seitsemän vuotta,
kahdeksan vuotta, kymmenen vuotta, piirtyivät eräät sanat lujasti
häneen, sanat, joita kapteeni Audouin toisti kuin ikuisia kertosäkeitä:
— Kuule, poikani, sotilaalla on pelkästään velvollisuuksia. Tottele
nopeasti, tottele hyvin; ei päällikköjen takia, jotka ovat usein
tylyjä, vaan sen maan takia, jota palvelet. Jollet ole saanut ohjetta
tai et ole selvillä, mitä olisi tehtävä, tee niinkuin minä olen tehnyt
usein: huuda kunniaa nimeltä. Jos se vastaa: »Tässä olen!», niin voit
lähteä.
»Älä välitä liiasta varovaisuudesta: muut käyttäkööt sitä, jos
haluavat. Luota aina välkkyvään aseeseen, miekkaasi, ja sydämeesi, jota
se on lähellä. Älä usko aina uusiin taistelutapoihin: jos toverisi
kyykistyvät, jää sinä pystyyn; jos he heittäytyvät maahan, voit sinä
kyykistyä.
»Lapseni, älä pelkää kuolemaa, jonka tuo rasitus, nälkä tai mikrobit,
äläkä myöskään kuolemaa, jonka ruumiillemme saattaa kuula tahi pommin
räjähdys. Niitä, jotka eivät pelkää edellistä lajia kuolemaa, sanotaan
urhoollisiksi; mutta ne, jotka eivät pelkää jälkimmäistä, ovat hyvin
urhoollisia.»
Kapteenin koulu ei ollut kouluista huonoin. Charles Huberiin tarttui
opetus. Hänellä oli vilpitön ja luja tahto. Kun hän oli luonteeltaan
vaitelias ja verrattain umpimielinen, kuvastuivat hänen sielunsa
liikunnot pikemmin kasvoissa ja katseessa kuin sanoissa. Kapteeni olisi
toivonut hänen luonteensa rajummaksi, mutta pojan luontainen itsekuri
ei voinut olla häntä miellyttämättä. Charles Huber oli kuitenkin
rohkeampi kuin suurin osa muista lapsista; hän vaan ei pitänyt ääntä
vaikeista tehtävistä, joita aikoi suorittaa, ja kun hän oli ne tehnyt,
pysyi hän vaiti. Hänellä oli harvinainen taito hillitä itseään. Toulin
lukiossa, jonne Véronique oli saanut hänet ulko-oppilaaksi ja josta
kasvatusäiti haki hänet joka ilta tuntien päätyttyä, kysyivät toverit
häneltä häikäilemättömän säälimättömästi, kuten heidän ikäisiltään
saattaa odottaa:
— Minkätähden sinulla ei ole isää eikä äitiä, kummit vain?
Poika oli vastannut sanoilla, jotka hän jo kauan sitten oli miettinyt
valmiiksi ja oppinut ulkoa:
— Isäni ja äitini ovat kuolleet Elsassissa.
Ja kuitenkin, kun he iltaisin istuivat lampun ääressä, Véronique
korjaten vaatteita, kapteeni polttaen piippuaan ja Charles lukien, ja
näinä rauhallisina hetkinä tunsivat olevansa onnellisia kaikki yhdessä,
vaikka eivät siitä puhuneet, saattoi lapsi huomata ystäviensä äkkiä
tulevan levottomiksi. Hän oli nähnyt näiden harvinaisen tarmokkaiden
olentojen vavahtavan ja kalpenevan ovikellon soidessa. Herra Audouin
kavahti pystyyn, tuli murheellisen näköiseksi ja katsoi tyttäreensä
sanoen:
— Jää sinä vain, minä menen avaamaan. Minä en laske sisään, sinun ei
tarvitse pelätä.
Tuokioina, jotka nyt seurasivat, Véronique istui koko ajan jännittyneen
hartaana, pää kumartuneena kuin rukoukseen. Kapteeni jouduttautui
takaisin niin pian kuin mahdollista sanomaan kasvot loistaen,
kohauttaen olkapäitään:
— Se ei ollut mitään, johan minä arvasin.
Ja he nauroivat kumpikin katsoessaan toisiinsa, kun suuri levottomuuden
paino oli pudonnut hartioilta, mutta he eivät milloinkaan käyneet
selittämään pelkonsa aihetta. Charles oli huomannut sen usein. Hän oli
päättänyt itsekseen olla kysymättä kummitädiltään syytä siihen. Hän
tiesi, ettei tämä voisi pitää häneltä salassa mitään aiheettomasti. Hän
oli ajatellut: »Véronique'illa ei voi olla mitään omasta puolestaan
pelättävää; hän pelkää minun puolestani, hän rukoilee minun puolestani,
kun hän antaa päänsä vaipua ja kummini menee pimeässä avaamaan.»
Tämän itsensähillinnän ja tämän vaitiolon voiman poika omaksui
suureksi osaksi Véronique'ilta ja hänen antamastaan kasvatuksesta.
Kukaan ei vaikuttanut niin arvovaltaisesti lapseen kuin Véronique;
kukaan muu ei olisi osannut lausua yhtä paljon yhtä vähin sanoin. Kun
näki Véronique'in elämän, ei voinut muuta kuin sanoa: »Noin juuri.»
Hän kuului niihin, joiden varjo vetää puoleensa ja opastaa. Hänen
lähettyvillään ei Charlesin tullut milloinkaan ikävä, ei siksi,
että Véronique olisi koettanut aina puhua hänelle, vaan siksi, että
Véronique'in ajatukset eivät liitäneet milloinkaan kotoa kauas. Lapset
ovat erinomaisia tuntemaan, ovatko kaikki siiven höyhenet heitä
peittämässä. Véronique sanoi hänelle sanasen mennessään kerroksesta
toiseen, hän hymyili Charles'ille, hän kuulusteli huomiset läksyt, hän
valmisti kummipoikaansa ensi ehtoolliselle, hänen ajatuksensa askarteli
lakkaamatta äidillisesti Charlesissa. Hän varasi nykyään itselleen
sunnuntaipäivän, ja tuo varaaminen merkitsi tietenkin, että se tuli
Charlesin hyväksi.
Charles kasvoi suureksi, neiti Audouin vanheni. Véronique'illa oli jo
harmaata hiuksissa korvien yläpuolella. Hänen äänensä, joka ei ollut
koskaan asteikoltaan ollut laaja — ilmasto ja opetuksen tuottama
rasitus olivat kuluttaneet sitä — kävi yhä, käheämmäksi. Opettaja
joutui yhä enemmän pois muodista. Oli ilmestynyt nuori kilpailija.
Useat talot, joissa Véronique'ille oli sanottu: »Te olette meidän
ystävämme», olivat sulkeneet ovensa häneltä ja avanneet toiselle. Nyt,
kun hän ei enää joutunut laulamaan yhtä paljon romansseja, oli hänen
ollut pakko ruveta opastamaan upseerien lapsia ja kävelemään heidän
valvojanaan kaupungilla pari kolme tuntia päivässä. Neiti Audouinista
oli tullut kävellyttäjä. Luonnollisestikin kärsi hän siitä. Sen sijaan
hän oli päättänyt viettää sunnuntain »kotityöpäivänä.»
Tänään, koska ilma oli iltapäivällä jotakuinkin hyvä, olivat
Audouinit kävelemässä kaikki kolme, poika keskessä, Moselin rannalla,
Pierre-la-Treiche'in puolella. Herra Audouin, joka oli innokas
kalastaja, oli ottanut mukaansa ongen, kun taas Véronique ei ollut
varannut kirjaakaan mukaansa. Hän nautti saadessaan olla vapaa, tyyni,
nähdessään kummipoikansa huvittelevan, kuullessaan tämän nauravan,
huomatessaan hänet kunnon ihmisen näköiseksi, puhellessaan hänen
kanssaan huolehtimatta kellosta. Hänen suuret kasvonsa eivät olleet
ollenkaan tylyt, hänen käyntinsä ei ollut yhtään saarnaava; hän tyytyi
vain tulkitsemaan sanoin jokapäiväistä elämäänsä. Mutta juuri se teki
pojan tarkkaavaksi ja väliin aivan miettiväiseksi. Samoin kuin herra
Audouin antoi Véronique'in pojalle filosofian alkeiskurssin. Mutta
Véronique'in filosofia oli toisenlaista. Hän sanoi:
— Pikku Charles, meillä täytyy olla hyvin lempeä sydän, siinäkin
tapauksessa, että sinusta tulee sotilas, kuten kummi-isäsi toivoo.
Ja sinähän kyllä ymmärrät, että Jumala ei pane nauhuksia upseeriensa
hihoihin... Älä vihaa koskaan ihmisiä, vihaa ainoastaan pahaa. Se kyllä
riittää, sillä usko pois, sinä kohtaat kyllä elämässä aivan tarpeeksi
pahaa... Sinä olet lapsi ja siksi naurakin lapsen lailla, se on ihan
paikallaan; muista vain, ettet joudu pois siitä tavasta, ja kun tulet
vanhemmaksi, anna hyvyyden ilolle valta: et voi tietää, Charles-poju,
miten paljon hymyllä voi tehdä hyvää!... Kun sinusta tulee aikamies,
Charles, olemme isäni ja minä jo hyvin vanhoja. Kun et enää ole
luonamme, niin muista, että vaikka emme olleet rikkaita, ei meiltä
milloinkaan puuttunut leipää ja että hauskaan ja kauniiseen elämään ei
muuta tarvitakaan.
Vuodet vierivät ilman erikoisia tapahtumia. Tuon tuostakin palautuivat
vuosipäivät, jolloin kaikki kolme muistivat liikutetuin mielin menneitä
tapahtumia. Sattui vaikeita päiviä, jolloin katsottiin Véronique'ia
silmiin, oliko hän hyvin rasittunut, uskoiko hän vielä jaksavansa,
ja hän vastasi aina myöntävästi, oli puutteen päiviä, huolia,
harvapuheisuutta, ohimenevää ja jälleen uudistuvaa levottomuutta
kapteenin terveyden vuoksi, sanalla sanoen, elämä oli niin rauhallista
kuin ihmisten elämä yleensä voi olla.
Kevät ja kesä vuonna 1893 olivat erikoisen suopeita heille. Charles
oli täyttänyt neljätoista vuotta. Vaikka hänen vartalonsa ei vielä
lähimainkaan vetänyt vertoja kapteenille, oli hän vankka ja melkoisen
kookas, poskilla oli heleä puna ja ylähuulessa orasti kullankeltainen
viiksien alku, silmät olivat siniset ja päättäväiset. Hän oli
luonteeltaan hellä, hienotunteinen, vaitelias, hänellä oli innostuksen
ja uhrautumisen puuskia, joista hän ei puhunut, mutta jotka saattoi
aavistaa katseesta tahi äänensävystä. Kapteeni Audouin sanoi hänestä:
— Vaikka tappaisi, ei hän väisty paikaltaan. Eikä hän anna kuolemankaan
tulla ennenkuin on tehnyt tovereilleen selon tapahtumasta.
Véronique virkkoi puolestaan:
— Minä olen täysin varma hänestä.
Näin sanomalla hän myönsi pojassa olevan koko joukon hyviä
ominaisuuksia. Sotilaallista kutsumusta ei koskaan epäilty. Mutta
vasta äsken oli päätetty lähettää Charles Nancyhin seuraavan
lukuvuoden päätyttyä. Hän saisi siellä seurata opetusta nykyaikaisissa
oppiaineissa, oppia jonkun verran piirustusta, soittoa ja ratsastusta
ja voisi heti kahdeksannelletoista päästyään astua sotaväkeen,
tietäen varmasti voivansa nopeasti yletä ensi asteista saamansa hyvän
koulutuksen avulla.
Ero lähestyi, he tunsivat sen, ja se teki heidän suhteensa vielä
läheisemmäksi. Vuodenaika oli lisäksi lauhkea, reumatismi ei pahasti
ahdistanut kapteenia, minkä vuoksi hän saattoi tehdä pitempiä
kävelymatkoja. Niin oli aika kulunut siitä päivästä saakka, jolloin
lapsi otettiin Inglemur-kadun taloon, ja kiintymys, joka yhdisti
toisiinsa nämä kolme olentoa, oli niin täydellisesti perherakkauden
kaltainen, ettei kukaan huomannut sitä muuksi, eivät he itse eivätkä
syrjäisetkään. Neljäntoista vuoden äänettömyys oli pyhittänyt siteet.
Puhuttiin kolmesta Audouinista, ja tätä onnellista pikku ryhmää melkein
kadehdittiin. Heidän kävellessään Toulin kaduilla tahi naapurikylässä
tuskin kukaan saattoi kuvitella muuta kuin että nuo kolme kulkijaa
olivat iso-isä, äiti ja poika.