Audouin palasi Écrouves'in linnakkeesta. Jätettyään taakseen
linnoitetuille harjanteille kiipeävät, mutkittelevat tiet hän oli
tullut Pariisin — Strassburgin valtatielle ja laskeutui Toulia kohti,
jonka ikkunaruudut liekehtivät laskevan auringon valossa. Raju
kiihtymys pakotti hänen silloin tällöin pysähtymään ja lausumaan
uhkauksia, jotka hyinen tuuli kuljetti hänen edelleen, tuuli, joka
pusersi vaipan poimut matkamiehen rintaa ja laihoja jalkoja vasten,
tuuli, joka pörrötti nahkalakin karvat ja taivutti ne aaltomaiseksi
läikkeeksi.
— Roistot, sanoi hän, — jotka ovat ottaneet minun olkalappuni,
tahtovat palata Gondreville'in metsän kautta... Hyvä, hyvä, mutta
malttakaas! Niille ei anneta aikaa poimia mansikoita tai syödä meidän
kirsikoitamme. Pam! Greve'in linnakkeesta!... Pam! Villers-le-Secin
linnakkeesta!... Nyt Dommartinin umpivarustus ryhtyy leikkiin!... Nyt
Saint-Michel avaa tulen! Ristituli!... Me olemme Nancyn tiellä, sapeli
käteen!... Ladatkaa!... Koko ratsuväki, me kaikki singahdamme kuin
kuulasade... Pianpa kääntyivät selät, kun he näkivät meidät! Kylläpä
tuli kiire paluu metsään!
Herra Audouin näki ahdistajat todella. Hän ajoi niitä takaa. Hän palasi
voittajana, vaikkakin uuvuksissa joukkojensa etunenään, antaen veren
punertaman sapelinsa riippua hevosensa kupeella. Hän ratsasti Touliin
Ranskan portista ja hän näki leipurinsa ja lihakauppiaansa ja vaimojen
ja lasten, jotka hän oli tottunut tapaamaan kadulla, juoksevan häntä
vastaan, kädessään kuusen oksia voitonlehvinä, huutaen:
— Eläköön Audouin! Eläköön kapteeni Audouin!
Vanhalla lapsella oli tämänkaltaisia sankaruuden-haaveilun puuskia,
vaikka ne harvoin saivat näin selvän muodon. Maisemalla oli siinä
osansa. Tasangolla, kapteeni Audouinin alapuolella, oli parin
kilometrin päässä, poppeli-bastionien vyöttämä ympyriäinen pieni
sotakenttä, jolla punersi tiilikattoja ja josta pari kirkontornia
kehosi kaikkea muuta ylemmäksi. Kaupungin vasemmalla puolen näki hän
aluksi tasangolla paljaita, tasaisia peltoja, mutta tasanko yleni
asteittain ja peittyi yletessään tummaan metsään, jonka reuna häipyi
kauas taivaanrannan taa. Oikealla oli Mosel, joka näytti törmäävän
Toulin ensimmäisiä rakennuksia vasten ja siihen pysähtyvän, mutta
jota saattoi seurata ylempänä, missä se välkkyen kiemurteli kuin
käärme, jolta kaupunki oli ruhjonnut pään ja jonka häntä katosi
ohuena ja kelmeänä etäiseen autereeseen. Kaikkialla tiellä, jota
kapteeni laskeutui alas tasangolle, saattoi nähdä Lothringenin
loivia aaltopintoja, toisiaan seuraavia kukkuloita, joille pitkät,
varjottomat rinteet antoivat pehmeän sävyn, ja kaikkialla näki entinen
upseeri tuttuja pattereita ja linnakkeita, jotka kätkeytyivät harjujen
vehreyteen ja häipyivät tummiin metsiin. Kääntymättä hän tiesi, missä
hänen takanaan, aivan lähellä, oli Saint-Michel-vuoren linnoitus,
josta kaikki muu puolustus riippui. Kaikki oli omiaan tuomaan mieleen
taistelun. Ne ajatukset tulivat vanhojen tuttavien tavoin, samoin kuin
kostonhalu, jota vielä tuoreet sodanmuistot lietsoivat. Tänään oli
hänen suuttumuksensa kuitenkin yltynyt ja vihansa kiihtynyt kaikesta,
mitä luutnantti Maugeret Écrouves'issa juuri oli hänelle kertonut.
Sillä nainen, jolle hän oli antanut suojaa talossaan edellisenä yönä ja
jonka lapsen Véronique oli ottanut hoivaansa, oli saksalaisen kanssa
naimisissa, ja linnoituksen työmiehet olivat tietysti lisänneet, että
saksalainen oli urkkija.
— Minä en paljoakaan usko työmiesten urkkimiseen, oli luutnantti
Maugeret virkkanut; uskon puutteen pakottavan joskus saksalaisia
tulemaan työmaillemme. Huber oli varmasti teutoni; tiesin sen, mutta
en sitä ilmaissut, kun hän oli hyvä työmies. Minä en lähettänyt häntä
pois; hän lähti itse. Hän oli edellisenä maanantaina saanut kuulla, en
tiedä miten, että ministeri oli antanut käskyn henkilötietoja koskevan
kyselyn toimeenpanosta, ja luikki tiehensä jättämättä osoitettaan.
Tunnetteko hänet, kapteeni?
— En, Jumalan kiitos. Tyttäreni Véronique oli vain innostunut
osoittamaan hyväntekeväisyyttä tuon veijarin vaimolle. Niinkuin ei
olisi kylliksi apua tarvitsevia meikäläistenkin joukossa!
Kapteeni vältti kertoa, että saksalaisen kulkurin vaimo ja lapsi olivat
olleet yötä hänen kodissaan; mutta vanha viha »preussiläistä» kohtaan
oli saanut uutta virikettä. Niin pian kuin hän oli yksin alaspäin
viettävällä tiellä, edessään maisema, jonka joka taholta kohosi sodan
merkkejä, päästi, hän valloilleen nöyryytystä ja kärsimystä jättäneen
menneisyyden lietsomat kiroukset ja hän päätti:
— Olen tehnyt palveluksen saksattarelle, olen pelastanut hänet
Moselista. Käynpä vielä hänen asunnossaan katsomassa, ovatko äiti ja
lapsi suojassa pakkaselta, ja vien siitä tiedon Véronique'ille; mutta
siinä sitten onkin kaikki. Minä en tahdo niitä ihmisiä enää nähdä!
Vaikka heidät karkoitettaisiin Saksaan, minusta se on yhdentekevää!
Kapteeni palasi Touliin Ranskan portista, kulki kaupungin läpi
kaasuliekkien paraikaa syttyessä ja etsi muutamia minuutteja Hulinin
vaimon taloa. Lihakaupan edessä leikkivä pikku juutalainen tiesi neuvoa
ja vei hänet erään pihan perälle, missä kohosi vanha, paikoittain
homeinen kivirakennus.
Kapteeni Audouin kysyi Maria Huberia isokasvuiselta, punakalta
naiselta, joka avasi ovea pää käärittynä suureen villahuiviin. — Onko
Maria Huber tullut tänne takaisin?
— Pieni saksatarko? On, minä tapasin hänet.
— Sepä hyvä! virkkoi kapteeni punastuen. — Hän on siis selvittänyt
asiansa teidän kanssanne ja muuttanut huoneeseensa takaisin?
— Ei ole! Ei ollut mitään puhetta vuokraamisesta. Hän maksoi kahdeksan
markkaa, jotka oli minulle velkaa, ja minä annoin hänelle takaisin
vanhat vaaterievut, jotka olin ottanut vuokran korvaukseksi. Ne hän
kääri pariin myttyyn, otti käteensä ja meni matkoihinsa.
— Minne?
— Rautatieasemalle! Rajan yli hän on mennyt, uskallan vaikka vannoa.
Siinä iässä on vaikea tyytyä kohtaloonsa, kun mies hylkää.
— Entä lapsi?
— En tiedä, mihin hän on sen pannut; lasta hänellä ei ollut mukana.
Kapteenin kaikuva ääni ja outo puku oli kerännyt pihaan neljä tahi
viisi vuokralaista, jotka seurasivat uteliaina hänen sanojaan ja
eleitään. Hän rypisti kulmakarvojaan, kiroili ankarasti ja huusi
vihaisen näköisenä:
— Sanokaa uudelleen, niin otetaan selvä, valehteletteko!
Vihaista jättiläistä muistuttavan japanilaiskasvoisen miehen läheisyys
peloitti naista. Hän peräytyi ja sanoi:
— Anteeksi, kenraali... en voi sanoa vain siksi, että te niin tahdotte,
että hänellä oli se mukanaan, kun hänellä ei ollut.
Vastaamatta mitään kapteeni Audouin kääntyi, kiiruhti pitkin askelin
pihan poikki, kulki pitkin Pont-de-Bois-katua, sitten Murot-katua ja
riensi kotia kohti, missä tiesi Véronique'in odottavan. Hän suorastaan
juoksi illan pimeydessä, johon siellä täällä joku myymälä loi valovuon.
Ohikulkijat, jotka tunsivat tarumaiseksi kapteeniksi tuon kookkaan,
kumarassa kulkevan miehen, jonka liehuva vaippa lepatteli kintereillä,
olivat ihmeissään ja ajattelivat:
»Mikä hänen on?»
Mikä hänen oli? Hän aavisti pahaa. Mihin Maria Huberin lapsi oli
joutunut? mietti hän. Oliko äiti pannut täytäntöön rikoksen, jota
edellisenä päivänä oli suunnitellut? Kuljettaako Moselin vesi
pienokaista, vai oliko äiti hänet hyljännyt? Entäs siinä tapauksessa...
Puoli kuusi. Véronique on varmaankin jo palannut... hän on päässyt jo
soittotunneiltaan.
Kapteeni on jo saapunut kotiinsa. Hän vääntää väristen oven avainta,
astuu keittiön ja vierashuoneen poikki, missä ei näy ketään, nousee
sitten omaan huoneeseensa, joka on ensimmäisenä yläkerrassa ja huutaa:
— Véronique!
On miltei pilkko pimeä, mutta viereisestä huoneesta nousevan ja häntä
kohti lähestyvän varjon liikkuvista ääriviivoista hän tuntee tyttärensä:
— Véronique, missä on lapsi?
— Hiljaa! virkkaa Véronique, — lapsi nukkuu.
— Se on jäänyt tänne?
— Äiti ei ole palannut.
— Eikö hän ole käynyt koko päivänä?
— Ei. Missä hän on? Sinä tiedät?
— Saksassa, roisto! Hän on saksalainen. Hän on petkuttanut meitä
molempia, ymmärrätkö?
Kapteeni oli puhuessaan tarttunut Véronique'in käteen ja vei hänet
ikkunaa kohti, jota päivä vielä jonkun verran valaisi. Hän koetti
katsoa, kuvastuiko Véronique'in kasvoissa päättäväisyys, jonka hän
odotti saavansa niissä nähdä. Kuta lähemmäksi kapteeni pääsi ikkunaa,
sitä selkeämmin tulivat näkyviin otsan voimakkaat ääriviivat, tutut
kasvonpiirteet, silmien, rauhallinen ruskea väri.
— Vastaahan minulle, Véronique, tässä laskevan auringon valossa...
Nyt yöllä, kun sinä valvoit, mielikuvitus sai sinut valtoihinsa? Teit
suunnitelman, luen sen silmistäsi!
— Tein kyllä, virkkoi Véronique lempeästi. — Ajattelin, jos äiti hylkää
tämän pienokaisen, niin minä kasvatan hänet.
Kapteeni joutui vihanpuuskan valtaan, joka muistutti naurua.
— Oh! Oh! Enkös arvannut!... Olen suorastaan vavissut sitä
ajatellessani Pont-de-Bois-kadulta tänne asti... Se on juuri sinun
tapaistasi, tuommoinen järjetön jalomielisyys! Mutta älä uskokaan,
siitä ei tule mitään! Minä en suostu!
— Miksi et?
— Siksi, etten minä aio ruveta ketään kasvattamaan, ja aivan
erikoisesti siksi, etten minä upseerina tunne mitään kutsumusta
kasvattaa saksalaisia, ja siksi, että unohdat olevasi vain vähäpätöinen
soitonopettaja.
Véronique kalpeni niin huomattavasti hänen edessään, että hän lisäsi:
— Sinä unohdat, lapsi, että ansaitset meidän molempien puolesta!
— Päinvastoin olen sitä ajatellut, vastasi Véronique. — Kun huomasin
keskipäivän aikaan, ettei lapsen äiti palannutkaan, jouduin aivan
ymmälle. Sitten tulin ajatelleeksi, että lapsi kenties voisi olla minun
ja olin onnellinen... Annoin huoneestani merkin Gillette Menoulle,
entiselle Nancyn hallien kaupustelijalle, ja me teimme heti sopimuksen,
joka on oikein hyvä! Kun olen tunneillani, suostuu hän hoitamaan
pienokaista aivan ilmaiseksi, pelkästä hyväntahtoisuudesta ja säälistä.
— Lopeta jo! keskeytti kapteeni kuivasti.
— Minä en kasvata preussiläisiä. Pane keitto pöytään, minua vilusti
Écrouves'issa. Olen aivan näännyttänyt itseni tuon saksattaren vuoksi,
joka jättää oman lapsensa.
Véronique lähestyi kierreportaita, jotka lähtivät huoneen nurkasta.
Häipyessään varjoon juuri ennenkuin alkoi laskeutua alas hän kysyi:
— Minne lapsi sitten joutuu?
— Orpokotiin, vaivaistaloon, poliisikamariin, minne hyvänsä, mutta ei
minun kotiini.
Véronique astui ensimmäiselle portaalle, joka narisi kuten kaikki
muutkin, ja hänen ääntänsä säesti vanhojen, yhteiseen tehtävään
liittyvien, notkahtelevien, mutta kestävien portaiden valitus, kun hän
sanoi:
— Sinä puhut samoin kuin moni muukin, kun jokin velvollisuus tuntuu
häiritsevältä; mutta en usko sinun voivan tehdä, niinkuin sanot.
Véronique katosi näkyvistä. Kädet puuskassa viitan alla, joka täytti
koko ikkuna-aukon, kapteeni katseli miten laskeva aurinko kultasi
lännessä harjujen huiput. Raoista kävi kylmiä tuulenhenkäyksiä.
Kapteeni ei niitä huomannut. Hän jäi siihen seisomaan, päässään
nahkalakki, yllään viitta, kädet nojaten kuluneeseen ikkunankehykseen,
syventyneenä miettimään sanoja: »Mutta en usko sinun voivan tehdä
niinkuin sanot.» Kuinka hän oli voinut loukata Véronique'ia?
Minkätähden hän oli ollut tyly uljaalle tytölleen, vaikkakin
tämä erehtyi? Oliko Véronique oikeastaan tehnyt niin väärin, kun
oli ajatellut hiukan itseään? Jos hän alkaisi kyllästyä elämään
naimattomana ja tahtoisi mennä naimisiin. Mihin hän, isä, sitten
joutuisi? Kapteeni ajatteli sielunsa syvimmässä tähän tapaan ja
synkistyi yhä enemmän, samoin kuin hänen edessään oleva maisema.
Kun hän tuli Véronique'in luo, ymmärsi Véronique nähdessään hänet
surullisena, että isän miehinen itsekkyys oli alkanut tuottaa tälle
kärsimystä. Hän ymmärsi isän kärsivän myös jonkun, verran hänen
tähtensä. Kyynel kohosi Véronique'in silmään. Paraikaa tähdet syttyivät
talon ympärillä. Hän alistui, ei uskaltanut toivoa. Palvellessaan
isäänsä pöydässä ja syödessään hänen rinnallaan keittiön valkean
ääressä, kuten tavallisesti, hän ei viittaillut ollenkaan päivän
tapahtumiin. Heidän tapanaan ei muutenkaan ollut vaihtaa monta sanaa
keskenään.
Kun kapteeni kellon käydessä seitsemättä oli sytyttänyt metsätuomesta
tehdyn piippunsa ja poltteli sitä samassa paikassa, missä edellisenäkin
iltana oli istunut, jäi Véronique liikkumatta seisomaan huoneen
toiseen päähän saatuaan kaiken jälleen järjestykseen. Hiljaisuus oli
niin läpitunkeva, että se herätti kapteenin unelmista. Kääntymättä ja
näkemättä tytärtään herra Audouin ajatteli: »Véronique puhuu minulle
kohta asiasta!» Véronique ajatteli samalla: »Minun hallussani on
kenties kokonainen elämä, lapsen elämä. Kukaan muu ei sitä suojele kuin
minä. Mitä minun pitää sanoa?»
Hän sanoi hyvin hiljaa äänettömään huoneeseen:
— Isä, luonnollisestikaan ei lapsi nuku enää tänä yönä kodissamme. Minä
menen hakemaan sen ja vien poliisikamariin.
Kapteeni ei vastannut. Hän odotti tyttärensä jatkavan. Ja pikku
soitonopettajatar, halvan työn tekijä, joka pyysi elämältä vain vähän
iloa, puhui väristen mielenliikutuksesta:
— Lapsi tuli luoksesi ja sinä lähetät sen pois. Sinä huomaat vain mitä
vaivaa se tuottaa meille, etkä aavista, mitä onnea me siitä voisimme
saada. Sillä minä en mene naimisiin; minulla on kaikki edellytykset
jäädä vanhaksi piiaksi, paitsi halua kenties. Isä, meidän täytyy
ajatella sitä. Me huomaamme piankin, että meitä on vähän, kun meitä on
vain kaksi.. Entä jos me pitäisimme lapsen, mitä sanoisit? Muutaman
kuukauden kuluttua se olisi jo hauska. Kahden tai kolmen vuoden
perästä...
— Äiti ottaa sen takaisin, hupsu!
— Jos niin kävisi, olisit osoittanut suurta hyväntekeväisyyttä. Mutta
ellei hän tule ottamaan — ja se on luultavaa — sinä opetat pienokaista
lukemaan, sinä istutat häneen omat ajatuksesi, sinulla on hänestä
seuraa...
— Saksalaisesta! huusi kapteeni.
— Ranskalaisesta! huomautti Véronique. Hän on ranskalainen jo äitinsä
kautta. Ja kukapa tietää, kun isä on ollut kaksi viikkoa ulkomailla?
Lapsi on sinun. Sinä teet hänestä sotilaan... upseerin... uudistat
hänessä itsesi!
Kapteeni nousi suorana seisomaan. Leimuavin katsein hän vastasi,
ikäänkuin lausumalla:
— Ranskalainen sotilas, upseeri, korvaus omasta tappiostani! Sinullapa
onkin ajatuksia, Véronique, yleviä ajatuksia!
— Entä sitten?
— Minä suostun, kun ajattelen sitä.
Véronique huudahti ilosta. Hän riensi isänsä luo, kietoi kätensä hänen
kaulaansa ja kiitti häntä. Samassa hän katosi sanoen:
— Minun täytyy mennä sanomaan lapselle, että hän on minun poikani!
Sytyttäessään piippuaan vapisevin käsin kuuli kapteeni huoneesta, jossa
lapsi nukkui, sanojen ja suudelmien kuisketta, jota kieltä ihmislapsi
ensiksi oppii ymmärtämään.
Hylätty olento oli otettu Inglemur-kadun taloon.