Viikko oli kulunut Williamin lähdöstä. Rouva Zimmermann istui akkunan
ääressä yksin ja ompeli. Musta vartalo piirtäysi pehmeänä syvää,
tummapuista akkunanpuitetta ja alempien ruutujen monivärisiä laseja
vasten.
Neula kävi ylös alas tyyneessä tahdissa ja villalangan särinä, kun se
vetästiin ristikankaan läpi oli ainoa hiljaisuutta häiritsevä ääni.
Tämä työ oli hänelle rakasta. Se oli hänen lepohetkiensä kulutus. Tästä
tulisi kiikkutuolinpeite pojalle ja tuntui kuin hän näihin lämpimiin,
voimakkaisiin väreihin yhdistäisi oman rakkautensa, ommellen sen joka
pisteesen, tuntui kuin jokainen kuvio saattaisi jälleennäkemisen
lähemmäksi.
Ja neulan yletessä, aletessa pyöriskelivät hänen ajatuksensa näissä
kahdessa, jotka olivat hänelle hänen armainpansa, ainoat maailmassa,
jotka voivat estää autiuuden ja tyhjyyden tunkeutumasta hänen
elämäänsä.
Hän istui siinä niin sileäksi kammattuna, leppeänä ja tasaisena ja hän
ajatteli alati: niin tahtoo poikani.
Ennen ollessansa nuori, oli hän tuskallisesti pelännyt vanhaksi
tuloansa. -- Silloin olisi se ollut hänelle samaa kuin tulla
poisviskatuksi, menettää miehensä rakkaus; sillä kaikki pukujen
apukeinot eivät voisi peittää, että hänen aikansa oli ohi, ja Konrad --
miehen ijankaikkisella nuoruudella -- olisi asettanut aina nuoret
etusijalle.
Nyt oli tuska poissa. Nyt juuri sen kautta, että hän tulisi vanhaksi,
voittaisi hän poikansa rakkauden.
Miten äärettömän turvallista sentään oli olo äitinä! Koskaan ei liene
kai löytynyt poikaa, joka olisi hyljännyt äitinsä siksi, että hänen
tukkansa oli valahtanut valkeaksi, tahi poskensa käynyt ryppyiseksi.
Päinvastoin! Äiti voi ottaa jokaisen uuden päivän levollisesti vastaan,
vielä kun hän olisi vanha ja harmaa, sanoisi pojan hyväilevä katse:
kaunis äitini.
Oli hymyä hänen kasvoillaan kun hän katseli ylös kohti siintävää ilmaa,
työn kädestään vaipuessa. Mikä lääkintävoima elämällä oli! Sama luonnon
terve-vaisto, joka ajaa haavoitetun eläimen etsimään luolaansa, joko
kuollaksensa tahi parantuaksensa, oli pakoittanut hänet tänne
hillitsemättömällä ikävällä. Ja nyt oli kaikki, mikä oli mennyttä
kuollutta; nykyisyys oli kaikki kaikessa! Ja nykyisyys oli poika; hänen
onnensa säteili kuin heijastelu auringosta äidin elämään.
Koputettiin ovelle. Molly toi postia sisälle; sanomalehtien ja
korjausluvun joukossa oli kaksi kirjettä, joita hän oli odottanut:
Williamilta ja Almalta.
Hän repi ensin pojan kirjeen auki ja luki:
Kööpenhaminassa toukok. 12 p:nä.
Äitini!
Kohta kun olin päässyt selville oloista ja suhteista täällä,
hyyrännyt huoneen j.n.e., matkustin minä Lundiin, Olen nähnyt
Alman vilahdukselta matkustaessani pikajunalla siitä ohi --
tapasin hänet asemalla -- mutta vaan muutamia lyhyitä minutteja
ja voit ymmärtää, kuinka ikävöitsin saada tavata häntä
oikein -- -- --
On parasta sanoa se kohta: olemme vieraat toisillemme.
Aivan vieraat.
Rouva Zimmermann antoi kirjeen vaipua. Vieraat? Vieraat tuskin
kuukaudenkaan eron perästä. Ei, hän ei ymmärtänyt tätä maailmaa, jossa
eli.
Vapisevin sormin mursi hän Alman kirjeen auki. Sieltä löytäisi hän
kyllä selvityksen, se kirje puhuisi pidätetystä lämmöstä ja arkuudesta,
tulkitseisi rakastavan naisen koko vaihtelevan sielunelämän, jota
William ei ollut ymmärtänyt. Se oli lyhyt.
William on ollut täällä. En tullut iloiseksi hänen tulostaan.
Katselin häntä aivan toisilla silmillä nyt ja hän oli minulle
vieras.
Tiesin että näin tulisi käymään, mutta en luullut sen tapahtuvan
näin pian.
Hän viskasi kirjeen lattialle. Tiesin että näin tulisi käymään! Se se
oli, joka oli niin kammostuttavaa.
Rouva Zimmermann otti pari sähkösanomapaperia ja kirjoitti: "tulen
huomenna Lundiin. Hanki huone!"
Pari viimeistä sanaa puuttui Williamin sähkösanomasta, muutoin oli
sisältö sama.
Rouva Zimmermann vietti yönsä junassa, mutta ei voinut nukkua.
Ajatukset painiskelivat kuumassa otsassa ja ohimojen valtimot löivät
tahtia, paloitellen pitkän yön pikku palasiksi kuin kellon
sekunttiviisari. Aamupuoleen nousi hän; oli turha toivoakaan unta --
hän istui tarkastellen akkunasta ohi rientäviä maisemia, joista usvat
alkoivat haihtua kuin aaveet koittavan auringon tieltä.
Kun hän käänsi katseensa sisälle, näki hän silmäparin vastapäätä
olevalta sohvalta katselevan häntä. Nämät silmät pilkistivät esiin
vaaleista, lihavista, ilmeettömistä kasvoista, mutta silmäin katse oli
hyvänsuopaa.
"Nukkumisesta ei taida tulla mitään?"
"Ei."
Molemmat naiset alkoivat keskustella. Tuo kalpea lihavanläntä nainen
oli eräs rouva Malmöstä, ja keskustelunaine oli tietty, koska
näyttäytyi, että hän tunsi Alma Hagbergin. Hän puhui hänestä kuin
pikkukaupungin enin huomatusta tanssinukesta, viivähti moittien hänen
emancipeeratuissa aatteissaan ja taipumuksissaan lemmenvehkeisiin,
kertoen lopuksi salaperäisellä luottavaisuudella, että hän kumminkin,
kaikkine puutteineen ja vikoineen, tulisi tekemään aivan harvinaisen
hyvän naimakaupan. Hän nimittäin oli salakihloissa erään tukkukauppiaan
kanssa Malmööstä -- kyllä hiukan lihavahko, mutta muutoin tavattoman
kunnollinen mies...
Rouva Zimmermann kuunteli tätä sisäisen raivon valtaamana. Hän ei
uskonut kaikkea tätä joutavaa jaaritusta, mutta sen takalistolta
kohottausivat yht'äkkiä hänen eteensä kasvot, jotka hän luuli
tuntevansa. Mistä? Niin, nyt muisti hän, tuo epäedullinen ensi vaikutus
nuoresta tytöstä muistui jälleen ilmielävänä hänen mieleensä. Jotain
hemmoteltua ja yritteliästä -- kylmyyttä -- itserakasta rohkeutta.
Ja lihava, hyväntahtoinen rouva oli sanonut pari sanaa, jotka yht'äkkiä
antoivat tälle kuvalle valonsa: tyhjä tanssinukki.
Alma oli Lundin asemalla häntä vastassa. Hänen ilonsa
jälleennäkemisestä oli teeskentelemätöntä ja vilpitöntä. Hänellä oli
kyynelet silmissä. Ja hän vaelsi rouva Zimmermannin rinnalla läpi
kaupungin, tuttujensa ohi, joiden ällistyneistä silmistä hän voi lukea
kysymyksen: kuka on tuo totinen, ryhdikäs nainen, jonka kanssa neiti
Hagberg käy.
Hän puheli ja nauroi, oli mitä loistavimmalla tuulellaan, mutta rouva
Zimmermann oli kylmä.
Vihdoinkin tulivat he kaupunginhuoneelle, jossa Alma oli hänelle
hankkinut asunnon. Aamupäivä kului hitaasti ja raskaasti. Luottavaisuus
ei viihtynyt tässä jäykässä, epämiellyttävässä hotellihuoneessa.
Päivällisen aikaan odotettiin Williamia. Äiti oli kertonut
sähköittäneensä hänelle.
"Menetkö junalle?" kysyi hän nuorelta.
"Menen tietystikin. Etkö tule mukaan?"
"En. Olen väsynyt. Mieluummin olen poissa."
Hän luuli vielä kaiken tulevan entisellensä, kun he saisivat tavata ja
puhella toistensa kanssa.
Mutta kun hän näki heidän astuvan ovesta sisälle, tiesi hän että kaikki
oli ohi. Sen sanoi koko heidän asentonsa, tapansa puhutella toisiaan ja
katsoa toisiinsa: luottavaisuus oli poissa. Oli kuin pikkukaupungin
ilma heidän ympärillään olisi painostaen kietoutunut heidän olentonsa
ympärille; täällä väijyili juorupuhe vahdissa joka nurkassa ja tieto
siitä synnytti tuskastuttavan ahdistuksen.
Äidin sydän kutistui kokoon kuin iho kovassa pakkasessa. Ei siis ollut
mitään ollutkaan heidän välillään! Ei siis mitään muuta kuin jota he
itse kutsuivat tunnelmaksi, joka pujahti pois, kadoten kokonaan; se oli
ollut leikkimistä pyhimmän kanssa, mitä elämässä on. Ansarikukkasta oli
hän vaalinut, rakastanut ja toiveensa siihen liittänyt; se oli
kuihtunut kohta, kun se muutettiin kylmempään maaperään; se oli
saippuakuplanen, joka oli loistellut kamiinin ääressä tulen liekitessä,
mutta joka ei ollut kestänyt päivän selkeää valoa. -- Muistoon
kajastelivat vielä sen kauniit värit, kun hän istui tuijottaen
tyhjyyteen.
Lyijynraskaana ja mustana tulisi tämä tyhjyys levittymään hänen
elämäänsä.
Surun syynä ei ollut yksin se, että nuorten välinen suhde oli syössyt
juurensa syvälle hänen sydämeensä; lisäksi vielä sanoi vaisto hänelle,
että ero tulisi jättämään jäljen pojan sieluun, jota ei koko hänen
äidinrakkautensa voisi syövyttää siitä pois. Hänestä tuntui kuin olisi
hän jo tuntenut tuon kylmyyden virtaavan vastaansa ja hän huomasi,
miten hän itse kutistui siitä kokoon; oli kuin kaikki hienoimmat
langat, joiden kautta hän niin vähän aikaa sitte vielä voi tuntea
poikansa ajatusten ja tunteiden tykyttävän omaa sydäntänsä vastaan, nyt
yht'äkkiä olisivat katkaistut.
Iltapäivällä täytyi pojan jälleen matkustaa. Ei oltu vaihdettu
ainoatakaan luottavaista sanaa tässä epäonnistuneessa kohtauksessa
näiden kolmen välillä, mutta äiti, joka tunsi jok'ainoan väreen pojan
kasvoissa oli nähnyt tuskan pilkistävän takaa kalpeain, hillityiden
piirteiden.
Molemmat naiset olivat saattaneet hänet junalle. Ja kun he hitaasti
palasivat asemalta iskihe kuva näistä kalpeista kasvoista, kokoon
puristettuine huulineen, kuin poltettuna äidin aivoihin.
Nuori tyttö puhui ja nauroi koko matkan hermostuneella vilkkaudella,
hän kertoi hauskoja pikku kaskuja Lundista, sanat ajelivat toisiansa
kuumeisessa kiireessä, kuin sekunninkaan vaitiolo olisi ollut hänellä
tuskallista ja äidin suu vetäysi tuon tuostakin sieluttomaan,
koneelliseen hymyyn, mutta hän tunsi sisällään kasvavan polttavan
katkeruuden tätä nuorta naista kohtaan, joka voi nauraa ja laskea
leikkiä kuin ei mitään olisi tapahtunut -- -- omistamatta ainoatakaan
ajatusta sille, joka ajaa täryytti eteenpäin rautatie-vaunussa kohti
autiota, tyhjää, yksinäistä elämätänsä. Hänellä ei ollut kylliksi
tarkka korva huomaamaan, että tässä jännitetyssä naurussa piili
kaipaus, syvä kuin hänen omansakin. Karttumistaan karttui yhä katkeruus
hänen sisällänsä ja lopuksi tunsi hän vihaavansa tätä pientä olentoa,
joka kuukausi sitten oli ollut hänelle rakas, kuin rakkain, jonka hän
omisti maailmassa.
Mutta tämän tunteen rinnalla oli toinenkin. Hän oli utelias.
Hän tahtoi tietää, mitä oli tapahtunut nuorten välillä. Hän tahtoi
väijyä saadaksensa ilmi Alman salaisuuden, sitä sitte mahdollisesti
käyttääksensä poikansa hyväksi.
"Tahdotko tulla luokseni?" sanoi hän, kun he olivat pysähtyneet
hotellin eteen.
"Kyllä, mielelläni!"
Ei ollut kovinkaan vaikea saada Alma kertomaan. Nyt kun William oli
mennyt, oli kuin vanha luottavaisuus osaksi olisi palannut. Alma esitti
kaikki äidille epäilemättömällä avomielisyydellä, hän ei aavistanut,
että tämä nainen, joka oli ollut hänen paras ystävänsä ja jota kohtaan
hän tunsi lapsen täydellistä luottamusta, istui siinä nyt vihollisena
vakoillen häntä.
Kohta päivällisen jälestä, jonka äiti ja poika olivat yhdessä syöneet,
oli William eronnut hänen seurastaan. Äiti tuli nyt vakuutetuksi siitä,
mitä oli aavistanut, että hän silloin oli käynyt tapaamassa Almaa
asunnossaan.
Nuori tyttö kuvasi heidän kohtauksensa ja hänen sanoistaan hohti
erehdyttämättömästi kylmyys esille. Itsensähillitseminen ei ollut
hetkeäkään jättänyt hänen poikaansa pulaan, he olivat puhuneet
tyyneesti suhteestaan toisiinsa. Mutta William ei ollut ollut
itsensälainen, hänestä oli jälleen tullut tuo William Zimmermann, jonka
tyttö muisti heidän ensi tapaamisestaan Lysekilissä. Hänen kasvonsa
olivat jälleen ottaneet ivaavan maailmaahalveksivan ilmeensä; mutta
ivallisen äänen alta oli hän silloin tällöin havannut värähtelyn, joka
todisti kylmyyden olevan taisteltua.
Hän oli sanonut Williamille kaikki; hän oli paljastanut hänelle
sisimpänsä ja hän oli ymmärtänyt hänen olleen suoran, kun hän oli
sanonut, "en rakasta sinua", eikä hän ollut koettanutkaan lämmittää
häntä hyväilyllään.
"... Ja siksi kunnioitan häntä", sanoi tyttö lopuksi. "Useimmat miehet
eivät olisi tehneet kuin hän; sellaisissa tilaisuuksissa ei miehillä
ole ylpeyttä lainkaan."
Rouva Zimmermann istui ja ihmetteli tätä lasta, joka puhui sellaisella
ylönkatseella ja kuin kokemuksesta miesten puuttuvasta ylpeydestä
"sellaisina hetkinä." Ja sisällänsä kuuli hän lihavan, hyvän rouvan
sanat: tyhjä tanssinukki.
Mutta hän ei voinut uskoa tätä tunteettomuutta; se oli niin vierasta
hänen omalle luonteelleen, ettei hän voinut sitä ymmärtää; hän epäili
sen olevan tekeydyttyä, eli ainakin kuvittelua.
"Jos hän olisi jäänyt tänne, olisi kaikki varmaankin muuttunut hyväksi
jälleen."
"Ei. Koskaan ei niinkuin ennen. Kuulen mielelläni hänen puhuvan. Pidän
siitä kun hän kutsuu minua varpuspienosekseen, mutta..."
"Sano -- -- etkö kertaakaan ole ikävöinyt häneltä hyväilyä?" -- Hän
katsoi tutkivasti nuorta tyttöä silmiin kuin tahtoisi hän hakea
totuuden sieltä ilmi, joskin sanat valehteleisivat.
"En", sanoi hän ja katse sekä äänilaji olivat todelliset. "Olisin
tuntenut vaan iletystä ja vastenmielisyyttä."
"Se ei ole mahdollista."
"Kyllä. Välillämme ei varmaan ole koskaan ollutkaan mitään, tai jos on
ollut, on se ainakin nyt ohi."
"Yhden ainoan kuukauden kuluttua."
"Niin. Aavistin aina että se loppuisi, mutta en tiennyt sen tapahtuvan
näin pian."
Rouva Zimmermann istui ja katseli tätä kalvahkoa naisihmistä, joka
tirkisti häntä niin suoraan kasvoihin ja sanoi; "ei varmaan ole
koskaan ollutkaan mitään." Hän istui oman luonteensa tulisuuden,
elinvoimaisuuden ja harmistuksen, tuskan ja kammon ja säälin sisällään
riehuessa ja hän vääntelihe voimattomuudessaan, kun ei voinut
siirtää omasta, punasesta, etelämaisesta verestään vähääkään tähän
kuutamo-olentoon, niin että hänkin saisi tuntea, mitä rakastaminen oli.
"Eikö tunnelmasi voi vaihtua?" Hän valitsi kysymykseensä juuri tuon
sanan, jota hän ennen kaikkea kammoi, oli kuin hän täten tahtoisi
alentua sen tasalle, jota puhutteli.
"Ei. Tiedän ettei koskaan niin käy. Jos hän tahtoisi, että kaikki olisi
kuin ennen, tuntisin vaan vastenmielisyyttä häntä kohtaan, niinkuin
noita muitakin."
Nuori tyttö oli noussut ja ojensi kätensä hyvästiksi.
He seisoivat hetken katsoen toisiansa silmiin; surumielisyys oli
tunkenut katkeruuden tieltään.
"Tuntuu omituiselta, että minun täytyy erota teistä kahdesta", sanoi
äiti. "Se surettaa minua vielä enempi siksi, että sinä juuri nyt minua
eniten tarvitseisit."
Suuret merenviheriät silmät kiehtyivät kyyneleitä täyteen; nuori
tuijotti näihin ankaroihin kasvoihin, kuin vasta nyt ensi kerran hän
oikein tajuaisi mitä merkitsi, että he eroaisivat.
"Niin", kuiskasi hän. "Nyt juuri tarvitseisin sinua."
Vanha nainen silitti hiljaa hänen hiuksiansa. Osanottavaisuuttaan ei
hän voinut kieltää häneltä; siksi oli tämä vaalea pää maannut liian
usein hänen povellansa.
Mutta mitään enempää ei hän voinut antaa. Heidät temmastaisiin niin
kauas toisistaan, ettei hänen suojansa sinne ulottuisi. Ja hän soluisi
turvatonna suhteesta suhteeseen.
"En voi auttaa sinua. -- Sen täytyy tulla sisältä työn ja tahdon
ponnistuksen kautta."
"Tiedän sen", sanoi nuori hiljaa. "Ja se tuottaakin minulle
tuskaa -- -- sillä juuri tahdonvoimaa minulta puuttuu -- --."
"Sano menenkö naimisiin?"
"Kenen kanssa?"
"Oh... Se on eräs tukkukauppias, hän..."
Viihlasi äidin sydäntä ja hän tunsi jäätävän kylmyyden virtaavan
lävitsensä.
"Niin, mene vaan naimisiin hänen kanssaan -- sen parempi kuta
pikemmin."
Kun rouva Zimmermann jäi yksin, istuutui hän pöydän ääreen painaen
päänsä käsiinsä ja nojaten käsivarsillaan pöytää vasten.
Jälleen näki hän edessään nuo kalpeat kasvot hillityine, tuskaa
todistavine piirteineen. Hänen poikansa! Poika raukkansa! Niin oli
hänen kaunis unelmansa auttamattomasti lopussa ja vanha tyhjyys
tuijottaisi jälleen häntä vastaan nyt niinkuin ennen -- -- ei, nyt
vielä ilkeämpänä kuin ennen koskaan, siksi että hellyydenhalu oli
hänessä nyt herännyt.
Äiti tempasi pian kirjearkin ja kynän. Hän tahtoi kirjoittaa pojalleen,
niin että hän jo huomen-aamuna sen saisi. Hänen pitäisi tuntea kuin hän
koko ajan olisi ollut heidän kahden kanssa, joista ainuista hän piti.
Hän tahtoi kuvata kaikki mitä oli tapahtunut kielen pehmoisimmilla
sanoilla. Hän tahtoi laskea leikkiä -- josta poikansa niin paljon piti,
-- kertoa kaikki juttuset Lundista Alman omalla lystikkäisyydellä. Hän
tahtoi kaksostua korvataksensa hänen vahinkonsa, tahtoi olla ei
ainoastaan hänen äitinsä, vaan myös hänen iloinen toverinsa. Kiireestä
kantapäähän tahtoi hän kietoa hänet rajattomalla, tuskallisella
rakkaudellaan, sovittaaksensa monien vuosien laiminlyönnit -- -- mitäpä
ei hän tahtoisikaan tehdä oman, ainoan, rakkaan, lapsensa edestä.
Ja kynä kiiti kuumeista kyytiä paperilla -- -- mutta yht'äkkiään hän
pysähtyi. Hän näki miten riittämätön lohdutus oli, kuinka hänen
lempensä ei ollut mitään sen kangastelun rinnalla, jossa pojan sydän
oli kiinni riippunut; ja katkeruus heräsi jälleen hänen mielessään,
katkeruus sitä kohtaan, joka oli tehnyt hänet niin avuttomaksi, ettei
hän mitään voinut.
Tämä teroitti hänen mielensä muistamaan kaikki pikku piirteet tytön
puolinaisuudesta ja peräytymisen huolehtimisesta, johon hän oli
kiinnittänyt huomionsa keskellä onnen päiviä; ja niin murtausi viha
esille. Ja kirjeestä, jonka olisi tullut tulkita hänen rajatonta
rakkauttansa, tulikin sen sijaan hillitsemättömän vihan kuohuva
purkaus.
Olen käynyt vaieten koko ajan, ettei ainoakaan sanani painaen
putoaisi tunnelmienne vaakakuppiin -- mutta nyt en voi vaieta
enää. Nyt murtautuu paha sisuni esiin, ja, olet tuijottava minuun
taas kuin ihmiseen, jota et tunne. Mutta sellainen olen. En ole
hyvä. Jos vaadit, että minun täytyisi pitää hänestä vielä, jos
vaivaa sinua -- kun puhun katkeria sanoja hänestä -- -- niin,
en voi sitä auttaa! ennen sitte erotkaamme!
En tahdo koskaan enää velvoittaa itseäni olemaan avomielinen
ja äidillinen häntä kohtaan, en tahdo, että hänellä olisi oikeus
lukea minun kirjeeni.
Jos hän olisi olentonsa joka tuumalla ollut sinun, jos hän olisi
sitä ollut kokonaan, ajatuksineen, tahtoineen ja tunteineen --
kokonaan, täydellisesti luottaen, niin silloin olisin voinut
pitää hänestä vieläkin. Mutta se oli vaan uteliaisuutta, siksi
en voi sanoilla sanoa kuinka halveksittavan halpamainen hän
on minusta. Tiedän, että haavoitan sinua, että kenties menetän
ainoan, mitä koko maailmassa rakastan, mutta en voi vaieta,
enkä tahdokaan vaieta. Olen häijy, ilkeä, alhainen -- miten
vaan tahdot. Onhan se totta Herra Jumala, tiedänhän itsekin,
että sellainen olen. Mutta en voi olla haalea. Teen itseni
onnettomaksi, mutta en voi teeskennellä.
Niin kauan kuin luulin hänen rakastavan sinua, niin kauan oli hän
minulle rakas. Olisin tahtonut tehdä kaikki hänen edestään, en
tiedä mitä en olisi tahtonut antaa hänelle kiitollisuudesta.
Silmäni leikiteltäviksi -- luulen ma.
-- Itken niin, että kirje on yhtenä sumuna edessäni, en voi
elämässäni koskaan tulla miettiväiseksi, kylmäksi puupölkyksi,
niin kuin kaikki muut. Voin antaa itselleni sen muodon, sillä
olen ylpeä; mutta jos pikaisuuteni kerran puhkeaa esille, on sitä
mahdotoin enää ehkäistä.
Hän tietää sen. Hän tietää, että vuodan verta sisällisesti
tuskassani, jonka hän on minulle tuottanut. Hän tietää, etten
voi itselleni mitään hänen suhteensa, siksi, etten koko
tahdonlujuudellanikaan voi kääntää huomiotani pois hänen
itserakkaasta pikkumaisuudessaan. Hän voi riemuita meistä
molemmista! -- -- --
Hän tuntee kaiken mikä on hienointa ja kauneinta minun elämässäni,
hän tuntee menneisyyteni ja hänellä on pitkä elämä edessänsä
-- hän voi pitää sitä keskusteluaiheenaan kaikkien tulevien
sulhastensa kanssa. Hän on tullut minua niin kirotun -- tarkoitan,
Jumala nähköön todellakin sydämeni pohjasta, niin kirotun likelle
minua ja -- sanan täytyy esille! -- Minä vihaan häntä!
Tiedän että olen alhainen ja halpamainen. Niin, niin! niin!
Ellen saa niin olla, niin anna minun mennä.
Hän hiipi väliimme petollinen tunnussana huulillaan: hän sanoi
rakastavansa sinua; hän sanoi sitä hyväilyillään, joskaan ei
koskaan sanoillaan; onko suudelma vähempi kuin yksi ainoa sana?
-- Mutta hän ei ole koskaan rakastanut sinua, ei hetkeäkään.
Rakkaus voi kuolla, minä tiedän sen, mutta se kuolee ahdistuksella
ja tuskalla, tahi kuihtuu se vitkalleen pois, tahi murhaa sen isku
ulkoa päin.
Tämä rakkaus ei koskaan ole elänyt, siksi ei tuntunut ainoatakaan
tempausta kun hän koetti uskotella, että se kuoli.
Kenties tuntee hän turhamaisuutensa ja itsekkäisyytensä
haavoitetuksi. Niin, niin minä tiedän kaiken, kaiken. Mutta
minä olen ihminen ja minun täytyy tuntea oman luonteeni, eikä
niinkään yleisen kaavan mukaisesti.
En voi antaa hänelle anteeksi.
Tuntuu kuin olisin pakana, jonka pyhäkköön vieras on kengät
jalassa hiipinyt. Hänen täytyy kuolla, kuolla, kuolla -- tulla
elämästäni pois pyyhkästyksi.
Hän hiipi sinne sisälle siksi, että vastoin parempaa tietoani
pakoitin itseni katselemaan häntä sinun silmilläsi. Se oli väärin
minulta; se oli heikkoutta -- -- mutta en voinut kestää, että
kadottaisin sinut.
Nyt olen voimakas jälleen, voimakas kyllin ollakseni yksin ja elää
kumminkin.
Vihaan häntä, en voi hänelle antaa anteeksi. Voin olla hänen
seurassaan, voin näyttäytyä ystävälliseltä, hyvältä ja tyyneeltä
häntä kohtaan, kuin tänään -- -- mutta silloin olen viekastelija,
niinkuin olen sitä useampien muidenkin seurassa. Jos vaadit, että
minun tulisi olla suora häntä kohtaan, niin täytyy sinun valita
jompikumpi meistä. Sitä minä en voi. Silloin tulisin olemaan
viekas teitä molempia kohtaan. Ja sinua kohtaan en tahdo sitä
olla.
Kirjoita nyt ja sano kumman valitset. Ja kirjoita tyyneesti, jos
voit. Ja muista, että vihaan häntä! vaikkapa se olisikin viime
sanani.
Hän nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja katsoi täyteen kirjoitettua
paperiarkkia edessään; hänen tyyni, varma käsialansa oli levotonta ja
hermostunutta.
Niin, hän vihasi, vihasi koko luonteensa voimalla tätä vaaleata päätä,
joka voi levätä niin pehmeänä sydäntä vasten -- ja kieritelläidä sitte
niin näppärästi ja kevyesti pois.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että eräässä talossa, vähän
matkan päässä istui romaanien ja tanssiaisliekailujen ymmälle panema
pienokainen olento, hyödyttömästi itseään kiduttaen tutkistelemalla ja
leikkelemällä omaa olentoansa ja siihen yhä tuijottamalla kuin olisi
hän merkillinen, kaikista muista eroavainen ihme olento.
Vahakalpea käsi, jolla tuskin oli voimaa hyväilyyn ja joka oli vieras
elämän jokapäiväiselle työlle, kirjoitti hysteerisellä innolla
sidottuun päiväkirjaan, kirjoitti lapsellisilla, vakaantumattomilla
kirjaimilla.
"Miksi on minulla tämä onneton hävityksen halu! Tämä, joka painaa minua
kuin kirous, vetäen onnettomuutta kaikkeen, mitä kosketan. Tahdon aina
taivuttaa kaiken ylpeyden, sytyttää tulta kaikkeen kylmyyteen, ja tämä
halu on niin voimakas, että se herättää minussa itsessänikin
jonkunmoista lämpöä siksi kunnes tarkoitusperäni olen saavuttanut;
mutta sitte seisonkin, itkuun valmiina, tyhjin käsin kuin lapsi, joka
on suopakuplasta tavoitellut ja tuhonnut sen tarttumalla siihen kiinni.
Vihaan itseäni, mutta niin kumminkin aina on. Mihin vaan onnistuu minun
lietsoa lämpöä, käännyn siitä pois ja käyn kylmäksi kuin jää; se, joka
minua rakastaa, tuntuu minusta nololta, ainoastaan siinä, joka voi
minua vastustaa, on minulle jotain viehätystä; voin huutaa, vaan en
vastata, voin voittaa, vaan en antaa, tahdon vaan kietoa yhä pauloihini
viskatakseni saaliini maahan kuin kasan kuolleita lintuja, mutta jos
jokukaan nousee ja tahtoo vapauttaa itsensä, silloin tempaa tuska
minut, tahdon vangita hänet jälleen, tahdon hänet sitoa, tahdon
pidättää häntä vielä, ja jos tämä onnistuu, uudistuu entinen juttu,
imen hänet kuin vampyyri tyhjäksi, antamatta pisaraakaan omaa
vertani vastineeksi. Näin teen, sillä minä pelkään hänen löytävän
korvausta sijalleni ja hän voisi kenties kääntyä ja katsella minua
välinpitämättömänä, kenties arvostellen; ja minä en voi sietää, että
toinen omaa sen, joka kerran on ollut minun.
"Kiroan itseäni! Olenko ihminen, vai mikä olen? Ei mitään voida verrata
siihen inhoon, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisimpäni on kuin
teloituspaikka täynnä kuolleiden luita. Tahtoisin mielelläni rakastaa,
ikävöin palavasti sitä, mutta en voi."
* * * * *
Aamu oli tullut. Aurinko paistoi molemmista ikkunoista Alma Hagbergin
pieneen huoneesen, heittäen kevyen, kirjavan uutimen läpi häämeää
valoansa kaikkiin esineisiin. Tämä huone oli sullottu täyteen pieniä
koristekapineita, terrakotta veistokuvia, valokuvia, makartti
kukkavihkoja -- kaikkea mitä suurissa kaupungeissa saa ostaa halvalla
hinnalla ja joka täällä, tässä pienessä pikkukaupungin komerossa kävi
kunnollisesta komeudesta. Suuren kiinalaisen päivänvarjostimen alla oli
poikittain nurkassa pieni kirjoituspöytä.
Etehisen kello kilisi ja pian laskettiin eräs nuori herrasmies sisälle.
"Sanon neidille heti", sanoi palvelustyttö, joka oli oven avannut. "He
ovat paraillaan aamiaisella."
"Ei mitenkään. Älkää millään muotoa pyytäkö neitiä kiiruhtamaan, voin
kyllä odottaa."
Nuori mies jäi yksin huoneesen ja hän katseli ympärilleen
jonkunmoisella kunnioittavalla uteliaisuudella. Hän kävi huonekalusta
huonekaluun, katsellen kaikkea niin tarkkaan kuin olisi hän ollut
museossa, missä jokainen esine, pieninkin, tarjoaisi hänelle uutta
oppimista. Käsiänsä piti hän selkänsä takana, ikäänkuin varjellaksensa
niitä joutumasta kiusaukseen liikuttaa esineitä ja hattuansa piti hän
kädessään ikäänkuin ei se olisi kyllin arvokas anastaakseen paikan
siellä kaikkien harvinaisuuksien joukossa. Hän oli likinäköinen ja
hänen täytyi kumartautua syvään ja jälleen kurottautua korkealle
nähdäksensä, mutta kaiken aikaa piti hän kädet uskollisesti selän
takana, kuin olisi hän pelännyt niillä vahingoittavansa jotain.
Siellä oli medicealaisen Venuksen valokuva, johon oli kirjoitettu:
Pariisi 5 p. 1886. Siellä oli juomalasi Karlsbadista ja kiilloitettuja
puuesineitä Emsistä. Kirjoituspöydällä oli erään tunnetun näyttelijän
valokuva, teatteripuvussa ja laitaan oli hän itse kirjoittanut: Neiti
A.H:lle ja nimensä. Siellä oli myös eräs naisen valokuva: se oli kaunis
pää, ankaroin, tarmokkain kasvoin ja ikäänkuin kehystänä tälle oli
espanjalainen huntu, joka hiuksilta aaltoili alas hänen rinnallensa.
Tämän käsikirjoitus huvitti vierasta enin kaikesta. Siinä oli:
_Varpupienoselle äidiltään_ ja sen alla toisella käsialalla: In
memoriam.
Mutta nyt aukesi ovi. Huoneen ja ihanuuksien haltiatar astui sisään.
Hänen kasvonsa olivat kuin sairaan lapsen kasvot, niin vahakalpeat,
pyöristellyt ja pehmeät kaikilta piirteiltään. Myöskin kädet olivat
samoin sairaloisen kalpeat. Pieni, pyylevä vartalo oli puettu
viinipunaseen, villakankaiseen aamutakkiin, joka oli tuuheasti
reunusteltu vaaleankellervillä pumpulipitsilöillä; se juohdutti mieleen
punapuuroa ja kermavaahtoa -- makeinta mitä vieras tiesi.
Hän katseli neitiä lapsellisella ihailulla, hänen maalaiskäsitykselleen
oli tämä nainen mitä hienoimman ylellisyyden loistavin edustajatar.
"Suokaa anteeksi että tulin näin aikaseen", sanoi hän kumartaen ja
tehden samalla muutamia aiheettomia liikkeitä ylioppilaslakillaan,
punan levitessä hänen näppyisten kasvojensa yli aina päälakeen asti,
joka kuumotti lyhyeksi leikatun kellanvalkean tukan läpi, "mutta
pelkäsin kovin, että joku toinen ehtisi ennen minua."
Neiti Hagberg viitaten pyysi vierasta istumaan ja istui itse
leposohvalle. Hänen tapansa oli hyvin tottuneen huoletonta, hän oli
sisään astuessaan vastannut vieraan syvään kumarrukseen keveästi
nyykäyttäen, eikä ollut huomaavinaankaan, että tämä hyvin kyhenteliihe
ojentaaksensa kättänsä. Nyt katsoi hän vierasta kysyvällä
välinpitämättömyydellä.
"Mitä se asia sitte oli?" kysäsi hän.
"Niin, meillä on tanssiaiset osakunnan kesken lauantaina ja kysyisin,
tahtoisiko neiti suoda minulle kunnian ja tulla sinne kanssani?"
"Kiitos."
Vieras tahtoi niin sanomattoman mielellään saada keskustelun käyntiin,
mutta hän ei oikein tiennyt, mitä sanoisi.
"Neiti kai tiennee, että tulee toukokuun karnevaali tänä vuonna", sanoi
hän vihdoin.
Hän itse oli karnevaalitoimikunnan jäsen, eikä hän mitään olisi
mieluummin halunnut kuin saada ilmoitella sen salaisuuksia.
Mutta neiti ei tuntunut niistä huvitetulta.
"Kyllä", vastasi hän vaan aivan kuivasti.
Vieras koetti keksiä huvittavampaa keskusteluainetta neidin omalta
alalta.
"Miten kaunis asunto neidillä on täällä!" -- hän katsoi ihastellen
ympärilleen. -- "Mahtaa olla hupaista matkustella niin paljon?"
"Kyllä. Minä pidän matkustelemisesta."
Neiti katsoi häntä suoraan kasvoihin niin kerrassaan
välinpitämättömästi, että puna alkoi jälleen levitä vieraan näppysille
kasvoille, eikä hän tiennyt vihdoin, mihin silmänsä kääntäisi. Hän ei
uskaltanut katsoa neitiin, vaan loi katseensa lopuksi alas kuin olisi
hän nuori, ujo tyttönen ja neito taas vanha, tottunut viekoittelija.
"Aikooko neiti matkustaa tänäkin vuonna?" sai hän viimeinkin
sammalletuksi nyplien hattuaan.
"En tiedä. Olen hiukan ajatellut matkustaa syksymmällä Itaaliaan."
"Mahtanee olla hauskaa kun saa tehdä noin -- aivan niinkuin itse
tahtoo." -- Hän kumartui sanottuansa sen, ja punastus hohti jälleen
vaalean tukan läpi.
"Teen aina, kuten tahdon."
"Sen tiedän -- -- -- minä -- -- -- minä sangen suuresti ihaelen
neitiä." Näissä viime sanoissa voi huomata kohteliaan hymyilyn
tavoittelua.
"Ettehän te tunne minua."
"Olen kuullut niin paljon neidistä -- -- -- Natanael Heikelstamilta."
"Vai niin" -- sanoi neiti välinpitämättömästi.
"Niin. Me seurustelemme jotenkin paljon. Eikö hän mielestänne ole
kaunis poika?"
"Kyllä. Tuleeko hän tanssiaisiin?"
"Ei." Vieras katsoi arasti tutkistellen neitiä silmiin saadaksensa
selville, josko neiti hänen tulostaan oli jollain tavoin huvitettu,
mutta hän ei voinut havaita punastuksen vivahdustakaan; nämät kasvot
olivat niin tyynet ja kylmät, kuin ei olisi pisaraakaan verta pehmeän
ihon alla.
"En kai saane kauemmin viivyttää teitä?" sanoi vieras epäillen ja
samassa nousten. Mutta neiti oli myöskin noussut aivan armotta.
"Tokko neiti koskaan menee ulos aamusin kävelemään?" oli vielä hänen
viime kokeensa.
"Kyllä, useinkin."
"Neiti -- -- neitiä ei varmaankaan haluttaisi tulla ulos, vaikka vaan
vähäksikin aikaa? on niin kaunis ilma."
Oli kuin hymyn varjo olisi solunut neidon kasvojen yli.
"Olen puettu aamupukuuni", sanoi hän.
"Vai niin -- Niin -- anteeksi." Hän häpesi erehdystänsä ja sulasta
hämmästyksestä kumarteli hän kumartelemistansa, samalla punastuen
vetäytyen ovea kohti.
Kun hän seisoi siellä ja kumarsi viime kerran, nyykähytti tyttö
armollisesti hänelle, niinkuin poistuva olisi ollut pieni lapsi.
"Voinhan tulla joskus toiste sitte", lohdutteli hän.
Vieraan koko kasvot loistivat kiitollisuudesta ennenkuin hän vihdoinkin
katosi.
Tyttö katsoi ympärilleen ikäänkuin kahden vaiheella millä hän alkaisi
aikaansa kuluttaa.
Pieni liinanen leposohvalla oli mennyt ryppyyn ja hän laitteli sitä
paikoilleen. Sitte istui hän kirjoituspöytänsä ääreen, otti
päiväkirjansa laatikosta ja luki sen, mitä siihen edellisenä iltana oli
kirjoittanut.
Sitä lukiessansa näki hän itsensä jonakin salaperäisenä, onnettomuutta
tuottavana olentona, kammoksuttavana, mutta suurena. Kaikki hänen
ympärillään muutti suuruussuhteitaan ja kasvoi; hän silmäili
helppohintaisia koruja ympärillään ja tunsi olevansa rikkauden ja
ylellisyyden ympäröimänä. Täällä ei näkynyt vivahdustakaan
pikkukaupungin tytöstä, joka oli lukenut romaaneja ja kuherteli
lemmenkujeissa, hän oli vaarallinen sireeni kuninkaallisesti
koristetussa luolassaan.
Mutta yht'äkkiä oli kuin tuska olisi häntä kouristanut, tuska, jota hän
ei voinut selittää: siinä oli tyhjyyttä, ikävää, häpeää ja pelkoa
yhtyneenä.
Hän pani kirjan takasin laatikkoon ja nousi ylös. Miettivä, vanhamainen
ilme hänen kasvoillaan oli lientynyt nuorekkaaksi, valoisaksi
hymyilyksi. Turvallisella lämmöllä ajatteli hän häntä, joka oli sanonut
aina tahtovansa olla hänen ystävänsä ja joka voi painaa hänen päänsä
rintaansa vasten, hyväillen niin hienosti ja hellästi, joka voi
suudella ja hyväillä -- vaatimatta mitään -- pitämättä häntä
halpamaisena, katsomatta sitä velvoittavaksi kun hän antoi sen
tapahtua.
Niin kuuli hän jälleen kellon kilisevän ja pian naputettiin ovelle.
Tulija oli Williamin äiti.
Hän oli jäykän ja kylmän näköinen, ja tumma varjo oli silmien alla.
"Olen ollut postissa", sanoi hän. "Olen kirjoittanut Williamille."
Alman katseesen ilmestyi jotain epävarmaa. Oli kuin olisi
ajatellessansa häneen koskenut, että hänen tästälähin täytyi olla
heistä eroitettuna. Samalla säpsähti hän ja katsoi kirjoituspöydälleen.
Juolahti hänen mieleensä, että hän oli unohtanut päiväkirjansa auki, ja
rouva Zimmermann voisi tahtomattansakin tulla lukeneeksi muutamia
sanoja siitä. Mutta sitte muisti hän panneensa sen laatikkoon; hän näki
myös, ettei kirjoituspöydällä ollut mitään sellaista, jota ei siellä
olisi saanut olla, -- mutta kumminkin oli hänellä tunne kuin olisi
siellä jotain, jota tulisi piiloittaa; hän näki vanhemman silmissä
jotain, joka sanoi, ettei kaikki ollut huoneessa niinkuin olisi pitänyt
olla.
Nämät silmät soluivat tutkien paperikoristeiden, vaasien ja
tusinatöiden ylitse ja Almasta tuntui kuin yht'äkkiään olisi näyttämön
muutos tapahtunut hänen silmäinsä edessä. -- Hänelle selveni että huone
oli aistiton, teatterikorea ja täyteen sullottu -- tämä oli loistoa
sellaista, joka voi häikäistä pikkukaupunkilaista, mutta ei naista,
joka oli elämänsä elänyt ulkona, suuressa, avarassa maailmassa. Hän
toivoi, että hän olisi voinut yhdellä kertaa pyyhkäistä pois kaiken
helppohintaisen komeuden ja että hänellä olisi näyttää yksinkertainen,
vaatimaton kamari.
Hän asetteli paikoilleen pientä silkkityynyä leposohvalla ja pyysi
vierastansa istumaan.
Rouva Zimmermann istui aivan äärimmäiselle reunalle, ikäänkuin pelkäisi
hän vajoavansa sohvaan niin mukavasti istumaan, että olisi vaikea
jälleen siitä nousta.
"Olen kirjoittanut kaikki niinkuin on minusta tuntunut, säälimättömästi
ja katkerasti. Tuntuu kuin tavallaan olisi velvollisuuteni sanoa se
sinulle. Siksi tulinkin tänne."
Nuori tyttö katsoi häneen suurilla lapsen-silmillään, joissa oli
ikäänkuin nuhdetta siitä, että vanha voi pahoittaa niin hänen mieltään.
"Niin, voin sen hyvin ymmärtää", sanoi hän hiljaa.
"Niin, vielä on toinenki asia, joka minua vaivaa", jatkoi rouva
Zimmermann kuivalla, melkeinpä ponnistetulla äänellä. Tuntui kuin
hengittäminen olisi ollut hänelle vaivaksi eikä hän siitä syystä
tahtonut saada sanoja lausutuksi muuta kuin aivan lyhyinä lauseina.
"Niin, tuo valokuva tuolla -- sinä muistat, missä oloissa sen sait..."
Tarkkaavaiset, likinäköiset silmät olivat tuijottaneet puhujaan
ikäänkuin koettaen arvata hänen tarkoituksensa voidaksensa täyttää
hänen toiveensa. Niin, hän ymmärsi.
"Oh niin", sanoi hän auliisti, "voin niin hyvin ymmärtää miten se sinua
vaivaa."
"Sinulla siis ei ole mitään vastaan antaa se minulle takasin", tuli
ikäänkuin keveämmin.
"Ei, ei vähintäkään" -- sanottiin yhä yhtä iloisesti ja avuliaasti.
Lapsi erosi niin mielellään lelustaan, tehdäkseen sen mieliksi, josta
piti. Hän meni kirjoituspöytänsä luo, otti esille kirjekotelon; kaiken
aikaa selasivat mustat silmät häntä epäluuloisesti vakoellen.
Mutta hän otti todellakin valokuvan pois puitteista, pani sen
huolellisesti koteloon, yhäti vaan yhtä sydämellisesti tyytyväisenä,
kun hän voi tehdä kaikki mitä häneltä vaadittiin.
"Tässä on", sanoi hän ystävällisesti, ojentaessaan kuvan vieraalle.
"Kiitos", kuului vastaukseksi vanhan naisen kova ääni; kaidat sormet
tarttuivat halukkaasti pikku kääröön ja hän nousi lähteäksensä.
"Istu vielä ... etkö tahdo istua", pyysi nuori.
Rouva Zimmermann istuusi vastenmielisen näköisenä jälleen leposohvalle,
näytti kuin ei hän jaksaisi seista. Mutta hän istui kumminkin suorana
ja jäykkänä.
Lapsen kasvot kuvastivat hämmästystä. Hänestä tuntui kuin olisi vieras
nainen tunkeutunut hänen huoneesensa, ilkeä, vanha nainen, niin
erilainen kuin tuo lempeä, äidillinen ystävä, jonka olkapäätä vasten
hän niin usein oli nojannut päänsä.
"Lapsi", sanoi sama vieras ääni, "luulen ettet käsitä miten syvään tämä
minuun on koskenut. Sinä et voi ymmärtää sitä."
"Kyllä, -- mutta."
"Mutta?"
"Sinä sanoit kerran", tuli viipyen ja epäillen, "ettet ainoastaan
Williamin tähden -- -- vaan että sinä pidit minusta itsestänikin
-- -- -- ja että aina tahtoisit olla kuin äiti minulle..."
"Luulin niin; mutta se ei ollut totta. En voi sitä, vaikka tiedän
Williamin sitä toivovan."
Merenvihertävät silmät laajentuivat suuriksi ja pelästyneiksi.
"Älä ajattele minua", sanoi ohut ääni tuskalla, jota hän ei voinut
peittää.
"En ajattelekaan sinua", -- mustat silmät kääntyivät ikäänkuin
väkisinkin pois pienistä, vahan kalpeista kasvoista -- "ajattelen
Williamia ja itseäni. Meidän välillämme tulee ero. Nyt olen menettävä
hänet."
Suuriin, pelästyneisiin lapsensilmiin kiertyi pari kyyneltä, ne
pysähtyivät niissä tuokion ja uiskentelivat toiseen silmänurkkaan,
tipahtamatta alas.
"Sinä tulet menettämään hänet -- minun tähteni?"
-- "Niin, niin tulee käymään."
Karaistuissa naiskasvoissa ei näkynyt vavahdustakaan; mutta niistä
kuvastui yksinäisyys, niin pohjaton ja hyljätty, että nuorta väristytti
katsoessa niihin.
"Se ei ole mahdollista", sanoi hän ja kylmät, pienet sormensa
laskeusivat käden päälle, jossa valokuva oli.
"Niin. Et käsitä miten katkera viha minussa kasvaa, kasvaa pääni
tasalle, tukahduttaen kaiken muun. Tuhoan sen niin kauan; mutta kun se
puhkeaa esille, en enää voi sitä hallita."
"Niin sinun täytyy tuntea katkeruutta minua kohtaan", kuului nöyrästi
ja hiljaa. "En muuta ole odottanutkaan."
"Mutta et sinä tiedä millaisilla silmillä minun nyt täytyy katsella
sinua."
Ja vihaavat, läpitunkevat silmät tuijottivat näihin hentosiin
kasvoihin, jotka kirkkaine kyynelhelmineen suurissa silmissään
näyttivät vieläkin lapsellisemmille ja viattomimmille kuin
tavallisesti.
Ei kuulunut vastausta, arka käsi vetästiin vaan pois, saamatta
vastahyväilyä.
"En voi olla oikeudenmukainen sinua kohtaan. Olen koettanut, mutta en
sitä voi."
"Oi, sen ymmärrän niin hyvin, älä kiusaa itseäsi ystävällisyyteen minua
kohtaan."
"En tarkoita sitä. -- -- Tarkoitan, etten voi mennä pois sanomatta
sinulle mitä ajattelen."
Katseesen tuli jotain, joka sai nuoren tytön vavahtamaan.
"Jos olisit rakastanut Williamia yli kaiken muun maailmassa niin, että
olisit antautunut hänelle kokonaan, ilman vihkimystä ja muuta, niin en
olisi hylkien katsellut sinua, siksi että hän oli sen tahtonut. Mutta,
hän tahtoi tehdä sinut vaimokseen ja pitää sinusta koko elämänsä ajan
-- vaan sitä sinä et tahtonut -- et tahtonut hänen uskollisuuttaan,
ainoastaan hänen hyväilynsä hetkeksi..."
Sisäinen raivo katkaisi hänen äänensä. Hän mietti löytääksensä sanat,
ikäänkuin hapossa pistetyt, syövyttääksensä ne hänen sielunsa arimpaan
kohtaan. Hän tahtoi vitsoa ihon ja nahkan läpi puolinaisuuden ja
pintapuolisuuden, veriin saakka; hän tahtoi kiduttaa, vaivata tätä
naista pienillä, hehkuvilla loukkauksilla niin kauan, että hän häveten,
haavoitetun eläimen lailla vääntelehtisi tuskissansa.
Hän oli leikitellyt hänen poikansa sydämellä, työntänyt hänet jälleen
tyhjyyteen ja kylmyyteen. Ja hän kumminkin luuli itsensä viattomaksi
kuin ennen, siksi ettei hän ollut astunut yli "luvallisen" äärimmäistä
rajaa.
Mutta äiti oli vannonut, että tämä leikki olisi jättävä jälkeensä
muutakin kuin sekoittumatonta tyydytystä, ja tuossa jähmettyneessä
katseessa, joka häneen oli käännetty, näkikin hän, että iskunsa oli
sattunut.
"Luulin että pidin hänestä", sanoi nuori hiljaa.
"Puolinaisesti ja laimeasti, niin!
"Lemmenliekailua ja keräilemishalua! Voit tuntikausiksi piiloutua hänen
syliinsä -- niin -- ja nyt on hän sinulle aivan vieras -- kuukauden
kuluttua. Nyt piiloudut kenties -- koetteeksi -- jonkun toisen syliin;
sehän on niin hupaista -- ja niin voi käydä sylistä syliin -- yhä
uudestaan, kunhan ei koskaan astu rajan yli. Voi saada koko jonon
rakastajia, kumminkaan koskaan rakastamatta ainoatakaan. Silloin ei ole
enempää vastuunalaisuutta kuin koiranpenikalla, joka antaa selkänsä
kaikkien sivukulkioiden siliteltäväksi! Mutta senlaatuisten naisten
kanssa ei minulla ole mitään yhteistä. Sen olen kirjoittanut
Williamille, eikä hän ole koskaan sitä minulle anteeksiantava."
Rouva Zimmermann nousi.
Harmi ja loukattu ylpeys oli kuivannut kyyneleet Alman silmistä. Nämät
molemmat naiset, joiden suhde niin vähän aikaa sitte oli ollut kuin
äidin ja tyttären, katsoivat uhkan ja vihan katsein toisiansa silmiin,
vaihtaen kädenlyönnin, kylmän kuin jää.