Joulujen välissä muutti William äidin huoneisiin ja tammikuun
alkupäivinä palasi Alma Skoonesta.
Hän oli kolmella rivillä vastannut Williamin kirjeesen ja ilmoitti
tulopäivänsä. William jätti kirjeen äidille ja hän luki sen.
"Tuletko myös junalle?" sanoi hän.
"En."
Ensimmäinen jälleennäkeminen olisi nuorilla oleva kahdenkeskinen.
Molly oli saanut aamiaispöydän juhlallisesti katetuksi, kun rattaat
pysähtyivät oven eteen.
Alma meni kohta huoneesensa järjestämään hiukan pukuaan, tavaroista
huolehtiminen jäi Williamin osaksi.
Juuri kun hän ja Molly hilasivat otsansa hiessä rappuja ylös suurta
matka-arkkua, aukasi äiti etehisen oven. Ehdottomastikin täytyi hänen
hymyillä tälle näylle.
"En olisi koskaan uskonut saavani tätä nähdä."
"Etkö", vastasi William leikkisästi, vaikka nähtävästikin hieman
hämillään.
Hän oli aivan kuin toinen ihminen, äärimmäisyydet olivat vaihtuneet
toisesta toiseen, ukosta oli tullut poika. Hänen naurunsa kaiku oli
niin raikas, se oli luonnollista ja sydämellistä, hän oli tullut
puheliaaksi ja ilomieliseksi ja hänen asennossaankin oli tapahtunut
muutos, huoleton reippaus oli astunut entisen, itsetietoisen jäykkyyden
sijalle. Hän tuntui hakevan kulkuväylää sisällään asuvalle, sidotulle
voimalleen; kerta toisensa perästä otti hän äitiä vyötäröltä ja koetti
nostaa häntä laattialta. Almaa hän pyörähytteli tuon tuostakin aivan
empimättä, kumminkin jonkunmoisella hellällä varovaisuudella kuin
pientä, haprasta kapinetta, jota täytyy katsoen kosketella.
Päivällisen edellä, kun hän sitte oli mennyt työskentelemään
huoneesensa, kuuli äiti hänen äänensä alakerrasta. Hän lauloi!
Sitä ei äiti myös koskaan ollut uskonut saavansa kuulla.
William alkoi nousta aikasin aamulla ylös, hän, jolla muutoin oli
tapana maata pitkään, aina puoleenpäivään asti, alkoi urheilla, tehdä
pitkiä kävelymatkoja sivuitse Skanssin tullin vahvistaakseen voimiaan
ja taltuttaakseen tahtoaan. Nyt työskenneltäisiin täällä!
Hän hankki itselleen pienen sinkkisen kylpyammeen, jossa hän otti
kylmiä kylpyjä aina aamusin. Hän oli saanut niin kovan puhtauden halun,
että lämmin kylpy kerran viikossa ei ollut hänelle enää kylliksi.
"Perhe" oli jakanut päivänsä määrätyiden periajatusten mukaan, puolen
tunnin "hyvää huomenta" aamiaisen jälestä, pitkä työskentelyaika
aamupäivällä ja sitte iltapäivä vapaa.
Päivän loistokohta oli hämärätunti päivällisen jälestä, silloin makasi
äiti nojallaan leposohvalla ja molemmat nuoret istuivat lähetysten
kamiinin luona hiiloksen valohehkun aallotessa huoneesen läpi mustan
rautaristikon..
He istuivat melkein aina ääneti, silloin tällöin tulla tupsahti joku
sana kuin sattumalta. Jos joku puhui, puhui hän aina hiljaisella,
himmennetyllä äänellä, ikäänkuin pelkäsi hän häiritsevänsä tunnelmaa.
Näinä hetkinä oli kuin turvallista hyvinvointia, hellän
myötätuntoisuuden lämpöä olisi itse ilmassakin ollut. Silloin huulet
aukenivat ikäänkuin itsestään, luottava avomielisyys ehdottomasti
täytti mielen. Oli kuin olisi oltu henkisessä paradiisissa, missä
kaikki ajatukset ja tunteet vapaasti käyskentelivät kaikkialla ilman
valheen ja teeskentelyn peitteleviä viikunalehtiä.
Niin olivat he eräänä iltana polvillaan nuo molemmat nuoret pää päässä
kiinni painautuneena äidin syliin. Hän oli kietonut kätensä heidän
ympärilleen ja painoi heitä molempia lujasti rintaansa vasten.
"Eläisimmekö me kolme aina yhdessä?"
Hehkuvan hiiloksen valossa näki äiti jotakin kosteaa kimaltavan pojan
silmässä, hänen nostaessaan katseensa äitiin.
Nämät kolme kuukautta, jotka sitte seurasivat, olivat Williamille sekä
henkisen että ruumiillisen hyvinvoinnin aika. Koskaan ennen ei ollut
hän tuntenut itsensä niin voimakkaaksi, terveeksi ja iloiseksi. Ja
siinä lämmön ilmapiirissä, missä hän nyt eli, sukeusi hänen luonteensa
kauneimmat puolet kukkasiksi.
"Tunnen, kuinka tulen paremmaksi päivä päivältä", sanoi hän eräänä
iltana, kun he tapansa mukaan istuivat hämärissä. "Se on sinun työtäsi
pikku varpuspienoseni."
Erään toisen kerran kuului:
"Olen tehnyt suuren keksinnön. Olen löytänyt viisauden kiven: taidon
tehdä huonosta ihmisestä hyvän. Se on tehdä hänet onnelliseksi."
Joskus vielä voivat kyllä hänen entiset elämänkokemuksensa tunkea
esille jonakin pisteliäänä sanana tai ivallisena muistutuksena, mutta
itse ivasanoissakaan ei ollut samaa kaikua kuin ennen, siitä oli poissa
sen kammoksuttava kylmyys ja sydämettömyys, siinäkin oli jotain
sovinnollista ja myötätuntoista kaikkea inhimillistä kohtaan, jotain
sellaista, jota tapaa niissä, joille ei mikään inhimillinen ole
vierasta ja joille ymmärtäminen on samaa kuin anteeksi antaminen.
Hän kertoi esim. mielialastaan ensi iltana, kun oli Alman tavannut
Tukholmassa. Hän oli, erottuaan hänestä, aivan sattumalta kohdannut sen
naisen, joka silloin oli hänen rakastajattarensa ja hän ei ollut voinut
kukistaa mielessään sitä vastenmielisyyttä, jonka hän oli hänessä
herättänyt. He olivat lopettaneet täydellisellä erolla.
"Lopetitko todellakin, samana iltana?" kysyi Alma innokkaasti.
"Kyllä."
"Pitikö hän sinusta?" kysyi äiti osanotolla.
"Kyllä -- joskus -- kun minulla oli rahaa", mutta itse äänessä oli
jotain sovittavaa, siinä ei ollut pilkallista katkeruutta.
Alma Hagbergille oli tämä aika kuin unelma. Ne uudet suhteet, joihin
hän tuli, viehättivät häntä uutuudellaan ja tuo sielunylevyys ja vapaa
ilmapiiri, joka ympäröi häntä, oli niin erilaista sen ilman rinnalla,
mitä hän oli hengittänyt pikkuoloissa, joissa oli elänyt! Ulkomailla
matkatessaan oli hän viettänyt matkailijan muuttelevaa elämää, jolloin
tuskin ehtii muuta kuin aivan pintapuolisesti tutustua ihmisiin, joita
tapaa; ja se vuosi, jonka hän oli ollut Sveitsissä, ei ollut sen
rikkaampi suurista vaikutuksista kuin olo tavallisessa ruotsalaisessa
tyttöjen kasvatuslaitoksessa, missä pikkumainen valvonta on pääasiana
opettajattarien kasvatusjärjestelmässä ja pienet juorujutut oppilaiden
suurimpana henkisenä harrastuksena.
Olo täällä oli aivan toista. Täällä oli hänellä koti, kodin lämpöineen,
vailla vain sen pakkoa. Hänellä oli täysi vapaus seurustella kenen
kanssa tahtoi ja tämä maailma, mihin hän tuli sisälle vedetyksi, oli
juuri se, johon hän aina oli ikävöinyt. Uudet tuttavat olivat miehiä ja
naisia kuuluisin nimin, nimin sellaisin, joiden hän usein oli kuullut
suhisevan korviensa ohi ja jotka nyt kävivät hänelle eläviksi
olennoiksi. Se piiri, johon hän nyt astui sisälle, oli pääkaupungin
sivistysylhäilistön kukkanen, ja hänet otettiin vastaan kuin
saman-arvoinen, siksi että hän tuli sinne Kate Zimmermannin tunnustetun
arvon turvissa.
Sitä ei hän itse koskaan huomannut, ei sitä miettinytkään. Hän oli niin
tottunut myötätuntoisuudella kohdeltavaksi mihin ikänä menikin, ja hän
otti sen vastaan hymyillen samaa lapsellista, vapaata, iloista
hymyilyään.
Suhteensa Williamiin ei ollut kylmempi, eikä lämpimämpi kuin ennenkään.
Hän painausi hänen olkapäänsä poimuun ja otti vastaan hänen hyväilynsä,
mutta ei ollut mitään lupausta, mitään sidettä heidän välillään.
William itse oli sanonut. Tahdon että olet vapaa. Älkäämme kaiverrelko
ja nyppikö rikki sitä, mikä nyt puhkeaa esille. Antakaamme sen kukkia
tai kuihtua, kovin rohkeilla käsillämme sitä koskematta.
Juuri tämän, että hän antoi niin täyden vapauden, luuli hän olevan
elämänehdon tytön rakkaudelle; silloin varttuisi se vähitellen suureksi
ja voimakkaaksi.
Näyttikin siltä kuin hän olisi ollut oikeassa. Tämä arkatuntoisuus,
jolla William valvoi, ettei koskaan mitään sidettä päässyt heidän
välillensä, joka voisi käydä painostavaksi, vaikuttikin, että tyttö
vapaasti, arvelematta, punnitsematta voi antautua sille mielihyvän
tunteelle, jonka hänen seuransa ja hyväilynsä hänelle tuottivat. Eivät
he koskaan oikein toisillensa selvitelleet tunteitaan. "Tiedän, että
heti katuisin, kun sana olisi suustani päässyt", sanoi tyttö. Ja
William ihmetteli hänen avomielisyyttään, ottaen väittelemättä vastaan
syntymättömän sanan sellaisenaan hänen huuliltaan. Hänen itsensäkin
mielestä tämä oli hienompaa ja sydämellisempää; "sanat itsessään olivat
jo niin kylmät ja karkeat."
Joskus kumminkaan ei hän voinut olla kysymättä! "Sano -- eikö tunnu
sinusta nyt kuin voisit tulla omakseni?" mutta tyttö vastasi aina
vältellen.
Perheen keskuudessa oli kaikki yhteistä; sen jäsenet lukivat toistensa
kirjeet ja jakoivat toistensa salaisuudet. Alma oli ainoa joka kätki
kirjeensä.
Mutta se ei tullut luottamuksen puutteesta, niin sanoi hän itse ja
William uskoi häntä. William oli utelias, vaan ei tahtonut olla
tunkeilevainen. Hän otaksui että isän ja tädin kirjeissä oli paikkoja,
joita Alma häpesi siksi etteivät hänen omaisensa olleet samalla
sivistyksen asteella kuin ne ihmiset, joiden kanssa hän seurusteli.
Äitiin oli Alma liittynyt sokeasti luottaen ja rajoittamattomalla
rakkaudella. Tässä ystävyydessä, jota tämä kypsynyt vanha nainen oli
hänelle osoittanut, nainen, jolla oli kuuluisa nimi ja jota hän itse
ihaeli, oli hänen turhamaisuudelleen paljon hyvikettä. Tälle naiselle
saattoi hän kertoa kaikki pelkäämättä tulevansa väärin ymmärretyksi,
sillä äiti rakasti jo tätä pientä vaaleata päätä yhtä tulisesti,
voimakkaasti kuin poikaansakin, -- rakasti sitä pahoineen, hyvineen,
vikoineen ja heikkouksineen.
Mutta hän näki sekä viat että heikkoudet, sillä Alma, joka aivan
vaistomaisesti käsitti, että tämä nainen tahtoi hänelle hyvää, ei
koskaan koettanut pienimmälläkään tavalla peitellä luonteensa pikku
varjopuolia. Hänhän tiesi kumminkin, että tämän syvän rakkauden
rinnalla eivät ne mitään merkitseisi.
Rouva Zimmermann huomasi hänen tahdon puutteensa, hänen
häilyväisyytensä ja pikkukaupunkilais-ylpeytensä, jolla hän täällä koki
esittää ympäristöänsä ja jokapäiväistä elämäänsä Malmöössä ja Lundissa.
Mutta kaikki tämä ei painanut mitään sen suuren tiedon rinnalla: että
hän oli nainen, jota hänen poikansa rakasti, -- ja joka rakasti hänen
poikaansa.
Silloin tällöin voi äidissä kumminkin herätä epäilystä tytön tunteiden
laadusta, hän ei ollut sokea huomatakseen, että nuori tyttö, kun oli
kysymys Williamista, oli tuskallisen varovainen puheessaan, kuin
tahtoisi hän aina pitää takaportin avoinna itselleen, mutta äiti
kukisti tämän epäluulon halpamaisena ja epähienona. Hänhän näki joka
päivä kuinka onnellisia he olivat; ja Alman hyväilyissä ei ollut
pidättelyitä.
Sitä paitse ei sitä ollut missään, joka koski näiden kahden naisen
suhdetta. Nuori tuntui olevan niin suora, kiitollinen ja täynnä
rakkautta. Näyttipä melkein siltä kuin hänen tunteensa äitiin olisi
syvempää kuin lempensä poikaan ja kerran meni hän niin pitkälle, että
hän uskoi äidille epäilynsä Williamin tulevaisuudesta, puhui nureksuvia
sanoja, ettei hän mitään saanut aikaan taiteilijana eikä kirjailijana.
Silloin tunsi äiti ensi kerran jotain vierasta ja kylmää hiipivän
heidän välillensä. Mutta se ei kestänyt kauan, kun William tuli, löi
kätensä heidän ympärilleen, suudellen äidin otsaa, oli se silloin kuin
poispyyhkäisty.
Ja aika kului. Oli ehditty iltaan huhtikuun alkupuolella, iltaan, joka
oli heidän viimeisensä; huomenna hajoaisi perhe. Alma matkustaisi
takaisin Skooneen.
Sinä iltana oli hämärähetki pitkä.
Äiti makasi leposohvalla. Alma istui hänen vierellään ja William oli
heittäynyt karhunnahalle pitkällensä, päänsä tyttönsä jaloilla leväten
-- tunti toisensa perästä kului hitaasti, hiiloshehku kamiinissa
himmeni, riutuen viimein, mutta he eivät sytyttäneet valkeaa. Ja
muistot kuluneilta kuukausilta kuvastuivat mieleen pitkänä,
yhtäjaksoisena, ylinäkemättömänä jonona.
Lopuksi nousi äiti, otti päälleen takkinsa ja hattunsa ja meni ulos.
Hän tahtoi että nuoret hetkisen saisivat olla kahden.
Kauan hänen mentyään makasi William vielä samassa asennossa. Tuhannet
ajatukset risteilivät hänen aivoissaan ja tunteet tyrskyilivät hänen
suonissaan. Hänen halunsa ottaa tyttö syliinsä, huuhdella häntä
polttavilla suuteloillaan, kävi yhä palavammaksi joka sekunti, mutta
hän pani koko tahdonlujuutensa liikkeelle kukistaaksensa sen. Tyyni,
tyyni tulisi hänen olla; hänen täytyi ajatella selkeästi.
Hän rakasti tätä nuorta naista ja luuli itsensä rakastetuksi; heille
molemmille eivät ulkonaiset menot merkinneet mitään, tunteen
sydämellisyys oli kaikki kaikessa. Mikä esti häntä sitte antamasta
halullensa vapaat ohjat, mikä esti häntä nyt tekemästä hänet
puolisokseen.
Väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, päästä pitkin selkäpiitä, kun hän
ajatteli tämän ajatuksen loppuun.
Silloin tunsi hän tytön käden päänsä päällä, tämä oli taivuttautunut
alas silitellen hänen tukkaansa.
"Sinä vapiset?" sanoi hän ja pehmeän, kauniin äänen kaiku oli
tavattoman hellä.
Samassa tuokiossa tuntui kuin nuo tuskallisesti jännitetyt hermot
olisivat hervahtaneet läpi koko hänen olentonsa ja kuin kaikki
sydämellisyys ja lämpö, mitä hänessä oli, olisi tunkeutunut yhteen,
yhtyen yhdeksi ainoaksi pisteeksi vasemmalle puolelle hänen rinnassaan.
Ensi kerran muisti hän vastuunalaisuuden teoistansa, yht'äkkiä selkeni
hänen tietoisuuteensa, että halujen hetkellinen tyydytys ei olisi
kaikki, vaan että se ainoastaan tulisi jättämään yhä syvemmän tyhjyyden
jälkeensä, ellei siitä hetkestä, jolloin tyttö olisi hänen, alkaisi
uusi aikakausi heidän elämässänsä, jos eivät he siitä hetkestä
alkaen saisi elää aina yhdessä, jakaen ilot ja surut, toiveet ja
tulevaisuustuumat -- -- jos ei hän aina siitä hetkestä saisi pitää
häntä läheisyydessään, niin että hän voi kietoa lempensä suojaten hänen
ympärilleen ja älynsä, työkykynsä ja kuntonsa voimalla vaalia tätä
pientä, heikkoa elämäkoneistoa, jota hän rakasti.
Hän oli noussut ylös, varovaisesti ja hellästi laski hän kätensä tämän
pienen pään ympärille, silkin hienoisine hiuksineen ja hiljaa ja
pehmeästi painoi hän huulensa hänen otsallensa.
"Jumala sinua siunatkoon!" kuului kuin kuiskaus hänen suustaan.
Hän ei tiennyt kuinka hän tuli valinneeksi juuri nämät sanat. Kaikki
mitä hän tällä hetkellä tunsi hienoa, kaunista, lämpöä ja
sydämellisyyttä pukiihe tähän onnentoivotukseen, kuni lapsuus muistojen
kaikuna sisältäen kaiken sen, mikä lapsuudessa oli ollut hänelle
pyhintä ja korkeinta -- vapaa-ajattelijan välitön, mietiskelemätön:
Jumala sinua siunatkoon!
* * * * *
Hän kulki kaikkialla kuin siipeen ammuttu lintu ensi ajat, tytön lähdön
jälkeen, mutta kaipaus ei ollut samaa sidottua, autiota, kylmää kuin
ennen. Nyt oli jää murtunut, nyt tuli hän iltasin, alakuloisuuden
käydessä kovin raskaaksi ja painoi päänsä äidin povelle.
Äiti silitti hyväillen kädellään hänen niskansa yli.
"Poikani! Rakas poikani!" sanoi hän vain, vaan äidin rakkaus värähteli
hänen äänestänsä kuin soinnukas, lempeä sävel vanhan hyvän violoncellin
kielistä.
Eräänä päivänä tuli poika ja jätti hänelle pitkän sulkemattoman
kirjeen, se oli Almalle, ja hän pyysi äidin kirjoittamaan siihen
muutamia rivejä viime sivulle.
"Suon mielelläni että luet sen", sanoi hän kun äiti epäili.
"Tarkoitatko todellakin?" kysyi hän ja ruskeat silmät välähtivät.
"Etkö voi sitä ymmärtää", vastasi hän hellästi, laskien kätensä hänen
kaulansa ympärille.
Äiti silmäili sieltä täältä täyteen kirjoitettuja sivuja, mutta pian
valtasi hänet vastustamaton halu.
"-- -- -- Kun tulin kotiin istui äiti tuolillaan ja kirjoitti.
Tulin niin iloiseksi, että suutelin häntä poskelle. Hän oli niin
solmeutunut kiinni kaikkeen, kietoutunut elämäämme näinä kolmena
kuukautena -- ja mitä hän on meille ollut, sen tiedät yhtä hyvin
kuin minäkin. En ole koskaan ennen pitänyt hänestä, luulen ma.
Hän antoi minulle kaikkensa, mutta minulla ei ollut mitään antaa,
ei mitään yhdellekään ihmiselle koko maailmassa, minä vaan otin
vastaan, maksamatta takasin mitään, sillä minulla ei ollut mitään,
olin niin köyhä sisällisesti. Nyt tuntuu minusta kuin olisin
yht'äkkiään käynyt rikkaammaksi."
Hän ei päässyt kauemmaksi. Kyynelet syöksyivät hänen kasvojansa pitkin,
hänen täytyi vetää nenäliinansa estääkseen niitä. Mutta kun hän hetken
kuluttua kirjoitti tervehdyksensä viime sivulle, ei hän voinut jättää
lukematta mitä William oli kirjoittanut tuohon ylälaitaan.
-- -- -- On myöhäistä. Kello varmaan on yli yhden ja huomenna
täytyy minun nousta ylös kuten tavallisesti. Jos ei olisi niin
vanhaa ja kulunutta sanoisin: Hyvää yötä, varpuspienoseni! Mutta
se on vanhaa ja kulunutta, ja se on tyhmää, sillä varpuspienoset
nukkuvat varmaankin autuaiden unta, vanhan romanttisuuden
naisihanteiden syvää, unelmatonta unta. Ja sinun vuoteesi yllä
liitelevät valkoiset siivet ja pikku enkelit soittelevat
kultaharppujansa nurkissa. Oi Jumalani, miten se on kaunista!
Kuinka mielelläni tahtoisinkaan olla puhdas valkoenkeli ja istua
sänkysi laidalla soitellen kultaharppua sinun nukkuessasi! Palaako
amppeli katossa? Onko sen valo vaalean tai tummanpunanen? Se on
varmaan vaaleanpunaista ja se antaa lämpimän, hienon värisävelen
pehmoisille lapsenkasvoille, joissa joka piirre on ikäänkuin
sulautunut yhteen, suurille täyteläisille, ympyriöille
lapsenkasvoille, jotka ovat niin liikuttavasti vailla
minkäänmoista ilmettä ja jotka kenties ovat rumat, mutta joidenka
puoleen taivuttaudun ja painan suutelon otsalle noin vain kevyesti
-- ettet herahtaisi, noin vain viattomasti kuin ainoastaan enkeli
kultaharppuineen voinee suudella -- -- -- aivan sieluttomat
kasvot, joiden puoleen taivuttaudun ja suutelen siksi että -- --
siksi että tunnen noiden kasvojen joka vivahduksen, tiedän kuinka
ne kirkastuvat, kun suuret aivot -- sielu -- herää ja hän
kummastellen luopi suuret silmänsä auki.
Ei nyt menen ja panen levolle!
William.
Vastaus tuli ja oli suuri pettymys. Se oli lyhyt, tyhjä -- tuntui
melkein tuskallisella varovaisuudella kirjoitetulta. William päätti
että kuluisi aikaa ennenkuin hän taas antaisi kuulla itsestään ja
pontevasti pysyikin hän sanoissaan kolme päivää. Niin istui hän jälleen
ja kirjoitti yhtä pitkän, suoran sydämellisen kirjeen.
Eräänä päivänä toukokuun alussa tuli hän ilosta sädehtivänä kotiin ja
kertoi, että hän matkustaisi viikon ajaksi Kööpenhaminaan sanomalehden
puolesta, ollaksensa taideosastojen kirjeenvaihtajana suuressa
näyttelyssä.
Hän eli loppuviikon kuin kuumeessa. Niin matkusti hän vihdoinkin eräänä
kauniina kevätpäivänä.