Rouva Zimmermannilla oli kaikki valmiina matkaa varten, mutta hän
tahtoi odottaa pojan vastinetta kirjeesensä. Se viipyi.
Hän alkoi melkein luulla, että William oli kovin suuttunut voidaksensa
heti kirjoittaa ja että hän odotti vihansa lauhtumista.
Äidin sisällä hautui lyijynraskas suru ja syvällä sen pohjalla väijyili
epätoivoinen ajatus. Hän tunsi tuon mustan koiran hehkuvine silmineen
-- syvällä takana näiden kiiluvien silmien asui hänen koleerisen
luonteensa hillitsemätön tarmo. Hän voi katkaista langat, jotka olivat
kehräytyneet hänen omasta rinnastansa, ruhtaista ne kerrallaan poikki;
hän voi asettautua ulkopuolelle onnen leikkiä; se kyllä tuntui kuin
polttaisi hehkuvalla raudalla omaa lihaansa, mutta hän voi sen tehdä.
Palatakko takasin Ameriikkaan, vapauttaako poika ja itsensä näistä
loppumattomista ristiriitaisuuksista, jotka vaivasivat vaan heitä
molempia, koskaan kumminkaan selviymättä onnelliseen ratkaisuun!
-- Eikä koskaan nähdä poikaansa enää! -- Jättäytyäkö jälleen suuren
maailma-aallon pyörteesen, kadotaksensa kauaksi, niin ettei pojan
elämän surut häneen ulottuisi, -- ei haavoittava sana koskaan häneen
enää sattuisi, -- -- -- mutta ei myös lämmittävä hyväilykään!...
No niin... Yhden tekevä! Yhden tekevä! kaikui hänen sisällänsä synkän
päättäväisesti. Hän sai koettaa kestää senkin, -- vielä senkin --
myöskin sen.
Hän oli valmis vastaanottamaan: hän tiesi mitä oli tuleva. Mutta hän
ikävöi kaikessa tapauksessa vastausta, vaikkapa se olisikin isku, sillä
epävarmuus kävi sietämättömämmäksi joka kuluvalta tunnilta.
Ajatukset pyörivät pojassa, jättämättä häntä hetkeksikään rauhaan; hän
ei voinut olla hiljaa, ei voinut pysyä sisällä, hänen täytyi ulos,
täytyi nähdä ihmisiä, elämää ympärillään.
Hänen täytyi saada jotain, joka haihduttaisi ajatukset, kääntäisi hänen
aivojensa toiminnan toisaalle. Hänestä itsestäänkin tuntui
naurettavalle, että hän vääntelihe tässä toisen surujen taakan alla,
mutta mitäpä mietiskelyt auttoivat? Pää voi ajatella vaikka kuinkakin
kylmästi -- veri tuntee kumminkin yhtä kuumasti. Hän tunsi ikäänkuin
ruumiillista tuskaa rinnassansa, hän tunsi palavasti janoavansa
jäähdytystä ja ilmaa.
Hän otti päällysvaatteensa ja meni ulos, -- -- hän astui ja astui
tuntematta väsymyksen merkkiäkään. Tuntui kuin ei ruumiilla olisi enää
mitään virkkamista, tuska oli anastanut ohjat hampaihinsa ja nelisti
tietänsä. Tunnin toisensa perästä astui hän; hän olisi voinut käydä
vaikka koko päivän, tuntematta muuta kuin että sydäntänsä kirveli.
Tummia puita, vaalea kesäinen taivas, yksinäisiä pilven hattaroita,
punakeltaista soraa jalkojensa edessä -- siinä oli kaikki mitä hän
muisti tältä kävelyltään.
Kun hän tuli kotiin oli Williamin kirje odottamassa pöydällä. Hän
repäsi sen auki ja luki:
Äitini!
Sain kirjeesi tänään; istun kohta sitä vastaamaan. Tunnen
kuumaverisen luonteesi joka rivillä ja näen loukatun pakanan
epätoivon siitä, että vieras on astunut hänen pyhäkköönsä kengät
jalassa, antaen katseensa solua välinpitämättömänä yli kaiken sen,
mitä pakana jumaloi ja rakastaa. Ymmärrän että sinun täytyy vihata
häntä, vierasta, sillä sinä et voi vihata minua, joka vein hänet
sinne.
Mutta kuinka tämä voisi haavoittaa minua? Kuinka voisin
loukkaantua kirjeestä, jonka joka kirjain henkii hillittömän
luonteesi rajatonta rakkautta minuun, joka en ole tehnyt
hiventäkään sitä ansaitakseni.
Kuinka voit ajatella niin alhaista minusta? Enkö voisi ymmärtää
miten komeata ja vapaata on, kun ukkospilvi käy yli aavikon,
singahuttaen salaman toisensa perästä ja sytytellen talot
ylt'yleensä? Enkö voisi käsittää, miten on suurta ja kaunista,
että olet juuri sellainen kuin sinun oman luonteesi mukaan
täytyy olla -- kuinka paljon siitä, mikä on parasta ja hienointa
ihmismielessä kätkeykään villin hillitsemättömän vihan ja tuskan
takana? Silloin en ansaitseisi tulla pojaksesi kutsutuksi.
Mutta minä näen hänet toisessa valossa kuin sinä. Kuulun samaan
sukupolveen kuin hän -- puolitunteiden sukupolveen. Siksi on minun
helpompi ymmärtää häntä.
Tuomitset häntä kuin olisi hän täysin valmis luonne, niinkuin
sinä itse; mutta hän ainoastaan on heikko, pieni naisraukkanen.
Ja tämä pieni, heikkonen olento oli liikuttavalla luottamuksella
liittynyt sinuun; hänestä tuntui kuin voisi hän sanoa sinulle
kaikki -- sinä ymmärtäisit aina hänet. --
Kun hän sitte luuli kauniin unelmamme olevan lopussa, kantoi hän
kohta salaisuutensa sinun käsiisi. Koski kyllä häneen, kun työnsit
hänet pois. Se oli kuin uskonnon riistämistä lapselta -- sillä
hän uskoi sinun kaikkitietäväisyyteesi ja hyvyyteesi kuin Isään
Jumalaan taivaassa.
Työnsit hänet pois siksi, että rakastit minua -- niin
yksipuolisesti, mutta kokonaisesti ja lämpimästi. Kuinka luulet
tuon pienen lapsen voivan sitä ymmärtää? Hän tuntee ainoastaan,
että olet ollut julma ja ilkeä hänelle.
Tarkoitat ettei hän ole minulle mitään antanut, niin luulee hän
itsekin ja kumminkin on minun paljosta häntä kiittäminen.
Olin kuivettunut kasvi, hän eloa antava kaste. Mistäpä sadepisara
tietäisi, mihin se putoaa! Painolaki vetää sitä alas, aurinko
lämmittää -- ja kuiva maa juo sen.
Olin näivettynyt kala, kauan maannut ranta-äyräällä, nyt olen
jälleen veteen viskattu. Nyt on minulla halua tehdä työtä. Tahdon
otella meidän Herramme -- elämän kanssa. Saa nähdä, josko olen jo
maannut liian kauvan rannalla.
Olet usein sanonut, että elämän pitäisi käydä minuun lujasti
käsiksi. Mutta minä olin mietiskeleväinen kala, johon oli vaikea
tarttua. Oli liian paljon kylmää ymmärrystä ja liian vähän kuumaa,
raikasta verta. Nyt tuntuu kuin voisi minusta tulla ihminen
jälleen. Nyt tunnen, että elän. Se on hänen työtänsä, vaikka hän
ei sitä tiedä.
Sanot, ettei hän ole minulle mitään antanut. Eikö se ole mitään,
kun hän on antanut minulle sinut? Unohdatko, että hänen kauttaan
luonnottomuus suli? En olisi koskaan tullut sinua niin lähelle
kuin nyt, ellei hän olisi sattunut tiellemme. Ja sinä sanot
vihaavasi häntä! Rakas, armas äitini -- luuletko että koskaan
olisin voinut kosketella arimpia kieliä sielussasi hienosti ja
pehmeästi ymmärtämisen varovaisilla käsillä, ellei hän olisi
saanut minua nuortumaan ja heltymään. Voisimmeko me vihata hänen
muistoansa sinä ja minä?
Äiti antoi kirjeen vaipua. Niin, William oli oikeassa. Hän oli aina
oikeassa. Hän oli hieno, hyvä ja jalo hänen rakas, kaunis poikansa; ja
hän itse oli alhainen, ilkeä, hillitsemätön luonteeltaan, joka ei
koskaan huolinut muista, eikä koskaan voinut hillitä itseään.
Taas tuntui huone hänestä niin omituisen tukahduttavalta ja
painostavalta, hän otti taas päällysvaatteensa ja meni ulos hiljaisena
iltana.
Mutta kuinka toisenlainen oli hänen mielialansa nyt.
Hän katsoi ympärilleen nyt avoimin katsein ja kaikki mikä nyt hänen
mieleensä kuvastui oli surullisen kaunista.
Taivas oli sininen, ja ylimpien talojen kattoja sekä savupiippuja
kultasi aurinko vielä viime loisteellaan.
Ilma oli kumpuavain nuppujen tuoksua täynnä, ja eräässä huoneessa,
jonka ohi hän kulki, puhalteli soittokunta jotain Bellmannin laulua.
Hän asteli edestakaisin Lundagårdin käytävillä, vanhan kirjastohuoneen
ohi, joka muistutti aina hänen mieleensä jotain saksalaista,
keskiaikaista kaupunkia, näiden ijäkkäiden puiden alitse, joiden
siimeksessä hän hämärän tullen luuli melkein saavansa nähdä Faustin ja
jonkun Margareetan käyvän käsikädessä.
Kaikkialla oli lepoa ja se hellytteli hänen sydämensä kaipaamaan. Yhä
uudistuen kaikuivat hänen mielessään kirjeen sanat kuin kansanlaulun
surulliset sävelet.
Ilmassakin hänen ympärillään oli jotain niin hillittyä, kansan
luomaluonteessa, työmiesten sitkeässä velvollisuuden tunnossa, tuolla
kun he vielä istuivat kalkutellen kivimöhkälettään, ylioppilasten
hiljaisessa keskustelussa, kun he kaksittain tai yksinänsä vaeltelivat
kuin inhat miehet -- kaikkialla vaan tätä samaa: Ol1 tyytyminen,
taipuminen, viihtyminen.
Surumielisyyttä, talttumista -- kaikkialla vaan sitä samaa. Kun hän
käveli täällä, tässä ympäristössä, ymmärsi hän poikaansa paremmin kuin
koskaan ennen. -- William ei milloinkaan nousisi uhaten tätä pientä
lasta vastaan, joka ei sanonut häntä rakastavansa, mutta kumminkin
tahtoi pitää hänet leikkikalunansa. Pitäisikö hänen sitte nähdä
poikansa soluvan pois luotaan! Pitääkö hänen sitte ainiaaksi jäädä
yksinäiseksi kuin lapseton äiti!
Jälleen ja jälleen kaikuivat kirjeen sanat kuin surunsointuinen
sävelmä, kuvaten hänen eteensä tuon tutun, pienen, vaalean pään ja
herättäen hänessä vastustamattoman halun avata sylinsä painaakseen tuon
pienen huimapään rintaansa vasten nyt kuin ennen. Enempää aprikoimatta
kääntyi hän yht'äkkiä astelemaan erästä käytävää pitkin. Luotaan
syökseminen tai luokseen vetäminen, ne molemmat olivat hänelle yhtä
helppoa, sillä kumpikin oli toimintaa. Maltillisuus, odotus kädet
ristissä oli ainoa, joka oli hänelle vierasta.
Hän soitti pikku etehisen ovelle. Alma itse tuli aukasemaan.
"Tahdotko tulla luokseni hetkiseksi?" Oli melkein pilkkopimeä sisällä,
mutta se "kyllä", joka seurasi kysymystä, osoitti iloista hämmästystä.
"Tule pian sitte. Menen jo edeltäkäsin."
Rouva Zimmermann riensi pois odottamatta. Hän ei olisi voinut kestää
keskustelua Alman kanssa tuolla hänen omassa huoneessaan; tuntui kuin
joka pikkuesine kimmahuttaisi takaisin ne vihan ja soimauksen sanat,
jotka ne olivat imeneet itseensä; tai kuin vihan täytyisi jälleen
herätä tässä ympäristössä.
Ei viipynyt montakaan minuttia kun Alma jo tuli.
Mutta seisoessaan siellä vastatusten, ojentaessaan kätensä
tervehdykseksi ja etsiessään jotain toisillensa sanottavaa tunsivat he,
kuinka auttamattomasti kaikki oli katkennut.
"Istu", sanoi vanhempi tavanmukaisesti ja kuolleesti.
Alma istui. Hän odotti anteeksipyyntöä, mutta sitä ei tullut. Rouva
Zimmermann odotti edes jotakin merkkiä entisestä pehmeydestä, mutta
sitäkään ei tullut.
"Nyt kadut varmaan, kun kutsuit minut tulemaan", sanoi nuori.
"En. En kadu. On parasta että tapaamme vielä kerran."
"Niin minunkin mielestäni." Keskustelu keskeysi. Tämä kesäillan hämärä
hotellihuoneessa teki niin ihmeellisesti kuolettavan ja raskauttavan
vaikutuksen, se ei suainnut vapautta, ja molempia naisia painoi
toistensa läheisyys kuin sietämätön kuorma.
Rouva Zimmermann käveli edestakaisin laattialla pehmoisin, tuskin
kuultavin askelin ja joka kerran lähetessänsä katseli hän tätä päätä,
joka ei vähääkään värähtänyt. Hän voi eroittaa ainoastaan hiusten
epävarmat ääripiirteet.
Hän janosi edes jonkunmoista elon merkkiä, jotain, joka ilmaiseisi,
että tämä olento tunsi jotain, mitä tahansa; mutta ei tullut mitään.
Nuori tyttö istui siinä suorana, jäykkänä, hiljaisena kuin olisi ollut
puuhun veistettynä. Hän vaikeni niin itsepintaisesti kuin vaikeneisi
hän koko yön.
Yksinäistä, mustiin puettua naista väristytti. Tuntui kuin seisoisi hän
vielä kerran ruumispaarin ääressä tuona hirvittävänä päivänä, jolloin
hän kadotti kaiken -- tuona päivänä, joka jonkun aikaa oi ollut pois
pyyhittynä hänen mielestään.
"En aavistanutkaan miten syvästi olin sinuun kiintynyt", -- sanoi hän,
sanat olivat tunkeutuneet hänen huulilleen kuin sisällisen tuskan
pakoittamina, mutta tässä katkesivat ne yht'äkkiään.
Nuori istui ja odotti jatkoa, hän odotti anteeksipyyntöä. Hän ei
ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänelle oli tehty vääryyttä, ja
lapsen hallitsemishalulla tahtoi hän taivuttaa tämän vanhan pään, jonka
asennon elämä oli tehnyt niin jäykäksi ja kankeaksi. -- Nuori tunsi
vaistomaisesti tässä taistelussa olevansa voiton puolella.
"Sanoit kaiken olleen liehakointia ja keräilemisintoa", sanoi hän
synkästi. "Sitä en voi unohtaa, eikä se ole totta."
"En ole koskaan uskonut sen olevan _itsetietoista_ ja minä sanoin jo
sinulle myös, että olin liian kiihtynyt voidakseni olla
oikeudenmukainen."
Nuori istui odottaen jatkoa; tämä tunnustus ei ollut hänelle kylliksi.
Syvällä hänen sydämessänsä liikkui halu painaa päänsä toisen olkapäätä
vasten, luottavasti kuin ennenmuinoin; mutta sen halun tukahdutti
tietoisuus, että hän oli ollut väärän syytteen esineenä.
Lasta oli loukattu; ja kodin epäjumala oli tottunut anteeksipyyntöihin.
"Jos olen tehnyt väärin, jos olen tehnyt väärin", sanoi äiti kyynelten
tulvatessa hänen kasvojansa pitkin ja äänen käydessä luonnottoman
tyyneksi, mutta samalla niin voimattoman masentuneeksi, "jos en ole
ollut oikeudenmukainen, niin sinun pitäisi ensin ajatella _mistä
syystä_."
Hänen täytyi pysähtyä ja pyyhkiä kasvojansa, mutta kyyneleet
syöksähtivät taas esille. Kiihkeästi vierivät kyyneleet, mutta eivät
ehkäisseet ääntä, antoivat vain sille joskus väreen kuin poikki
katkeavalle soittimen kielelle. Ja sanat tulivat aivan itsestään kuin
tämän kyynelvirran kantamina, käsien vääntyessä kokoonkäärityn, kostean
nenäliinan ympärille.
"Et voi ymmärtää miltä tuntuu, kun ei koko maailmassa ole ketään muuta
kuin yksi ainoa olento, josta pitää -- -- tämä yksi vaan, jonka
ympärille solmeutuvat kaikki ajatukset, tulevaisuustuumat ja toiveet
-- -- niin ettei voi elää omaa elämäänsä, vaan sulautuu kokonaan
toiseen -- --."
Hänen täytyi pysähtyä; oli kuin vanhempi surunaines olisi tullut
lisäksi ja sekoittunut tämänpäivän suruun. Hän nojausi hetkisen pöytää
vasten, painoi nyrkkiin puserretuilla käsillänsä otsaansa; mutta Alma
ei sitä nähnyt, liikkumatonna istui hän tuolillaan ja käänsi selkänsä
häneen päin.
Rouva Zimmermann alkoi jälleen kävelynsä ja hänen äänensä oli tyynempi.
"Voithan ajatella, ettei silloin enää ole mahdollista olla
oikeudenmukainen, kun tuolle rakastetulle on tuotettu tuskaa. Katkeruus
tunkee kaikki tieltään. Jos joku uskaltaa väräyttää hiuskarvaakaan
hänen päässään, on hän tehnyt suurimman rikoksen maailmassa -- --."
Sama kuolon hiljaisuus hallitsi huoneessa joka kerran, kun hän kokosi
äänensä uudelleen sanoiksi puhjetakseen. Vähitellen alkoi hän käsittää,
että hän puhui kuuroille korville ja lopuksi kuului ääni toivotonna ja
heikkona.
"Jos pidät hänestä vain hitusenkaan, niin täytyy sinun ymmärtää, että
kaikella, mitä olen sanonut sinulle ilkeätä ja väärää, -- -- --
kaikella on juurensa rajattomassa rakkaudessani häneen; ja pitäisihän
yhteisen myötätuntoisuuden -- -- --."
Hän ei voinut jatkaa. Hän tiesi tämän loukatun ylpeyden ponnahuttavan
kaikki hänen sanansa takaisin. Hän kukistui kokoon nöyristyneenä,
ajatellessansa, ettei hän voinut pidättää kyyneleitänsä tämän
puolinaisen pikku olennon edessä, joka ei kyynelten esille
tulvehtimisessa kumminkaan näkisi muuta kuin heikkouden, josta hän
riemuitsi.
Rouva Zimmermann oli heittäytynyt tuolille ja piiloitti kasvonsa
nenäliinalla. Nyt nousi hän. Asento oli saanut jäykkyytensä ja
päättäväisesti pisti hän nenäliinan taskuunsa, alkaen jälleen
vaelluksensa.
Alma istui paikallaan kuin odottaisi hän vielä. Mutta nyt ei tullut
mitään enää, ja hiljaisuus, joka seurasi, ei ollut hetken vaitiolo, se
oli kylmää epäystävällisyyttä ammoittava kuilu.
"Miltä tuntuu sinusta itsestäsi?" sanoi äiti itsensä hallitsemisen
täydellisellä ylpeydellä. "Oletko pahoillasi vai oletko vihainen?" --
Sanoissa oli melkein ivaava kajanne.
"En ole yhtä enempi kuin toistakaan -- luulen ma."
-- "En yhtä enempi kuin toistakaan -- luulen ma. Niin, siinäpä juuri
onkin koko luonteesi avain."
Nuori tyttö nousi.
"Hyvästi", sanoi hän.
"Hyvästi! Ja onnea seuraavaan yritykseen! Mutta varo silmiäsi, jos
hänellä on äiti!"
Hän sulki oven vieraansa mentyä. Sitte jatkoi hän kävelyään, kyynelten
tyrskyessä jälleen vapaudessaan.
Hän ei koskaan voisi väittää poikaansa vastaan, etteivät nuo kasvot
olleet somat, pienet kasvot; ja koko hänen rakkautensa ei painaisi
vaakakupissa noiden silkin hienoisten, vaaleiden hiusten
hentoisimmankaan hivenen vertaa.
Myöskin hänen täytyi talttua.
Palattuaan Tukholmaan sai rouva Zimmermann pojaltaan kirjeen. Se oli
aivan lyhyt ja äidin mielestä tuntui se pakollisuuden leimaamalta.
Kööpenhaminassa 20 p. toukok.
Äitini!
Alma ja minä olemme tavanneet. Kirjoitin ja kysyin, eikö hän
tahtoisi tulla pariksi päiväksi ja niin oli hän. Oli niin
toisin täällä kuin Lundissa. Tuntui kuin olisi hän puistanut
pikkukaupungin ilman ja tomun sinne kotiin. Hän tunsi sen,
tiesi sen ja kärsi itsekin sitä, että täytyy matkustaa.
Hän pitää minusta kumminkin -- joskus. Se voi välähtää esiin
hetkeksi, kun hän laskee päänsä rintaani vasten.
Silloin on hän yhtä todellinen kuin taas sanoessaan, ettei
koskaan ole ollutkaan mitään.
En pyydä, että pitäisit hänestä, tahdon vaan itse olla vapaa.
Josko rakastan häntä, en tiedä; huoli en sitä mietiskellä.
Mutta tahdon olla hänen ystävänsä. Tahdon että hän voisi tulla
luokseni kuin vanhan sedän luo, painaa päänsä povelleni ja
uskoa minulle, miten ilkeä elämä on. Ja setä on hellästi
kosketteleva lapsosen tunteen kieliä vanhan, älykkään miehen
ymmärtäväisillä käsillä.
Ja niin rakas, armas äiti, puristan kättäsi kovasta kovemmin
kuin ennen ja sanon hyvästit ensi näkemään. Parin päivän perästä
matkustan Kööpenhaminasta asettautuakseni jonnekin maailman
kolkkaan; ja ennen kuin näet minut taas, toivon saaneeni oivan
palan työtä tehdyksi.
Tämä kirje teki äitiin omituisen vaikutuksen. Parasta on olla
tapaamatta, parasta erota. Niin -- -- -- parasta kylläkin, niin
ajatteli myöskin hän itse.
Hän oli syössyt poikansa epäjumalan tomuun. Loukatun huulet nyt voivat
kyllä puhua anteeksiannosta, sydämensä ei koskaan. Tämä tulisi
pysähtymään kumminkin ainaiseksi mieleen epäluuloa kasvattavana
kylvönä, nyt hiipisi valhe heidän välillensä. Siksipä tahtoikin hän
mieluummin mennä menojaan yksinäisenä pois avaraan maailmaan. Maailma
on niin suuri, siellä kyllä olisi sijaa heille kaikille -- kaikille
kolmelle -- tarvitsematta tulla toistensa tielle ja katkeroittaa
toistensa elämää.
Näin oli hänen sokea rakkautensa tuonut hänet tänne -- -- äärimmäiseen
yksinäisyyteen.
Parasta on olla tapaamatta. Voimakkailla käsillään tarttuisi hän aina
häiriten heidän tunnelmiinsa.
Hän vaatisi lujuutta aina ja todellisuutta siinä missä he voivat tyytyä
löyhiin, haihtuviin unelmiin. -- Mutta näille voimakkaille käsille ja
kukistumattomalle todellisuusmielelle löytynee kai jokin työ jossain
maailman kolkassa -- yksinäinen, kova työ, johon niiden sopii käydä
käsiksi.
* * * * *
Oli kulunut viikko edellisestä. Meri lepäsi valoisana ja uinuvan
tyynenä, vaalealle metallille välähdellen. Taivas oli sininen ja
pilvetön. Kauimpana, missä rantaa vielä hiukan häämöitti, reunusteli
sen kirkkautta hienoinen utuharsokko.
Joukko herroja ja naisia seisoi peräkannella lipun alla, jota juuri
nostettiin tervehdysmerkiksi ohi lipuvalle laivalle; he viskelivät
leipäpaloja ahnaille lokeille, jotka sipaisten vettä hohtavilla
siivillään kaappasivat ne vedenpinnasta.
Keskellä laivan kantta seisoi yksin mustapukuinen nainen. Hänen tummat
silmänsä tuijottivat rannalle, joka kapeana juovana häämöitti vielä
utuharson läpi. Hän pani kätensä ristiin tuijottaen yhä sinne, vaikka
kyyneleet himmensivät hänen katseensa. Hän läksi, hyvästittä,
maanpakoonsa, hän kuului sukupolveen, jonka oli poistuminen,
jättääksensä sijaa kylmästi epäilevälle, verettömälle suvulle, jolla
kumminkin on nuoruuden oikeus elää ja olla olemassa.
Taisto oli päättynyt.