Rouva Zimmermann oli nojallaan mukavassa tuolissansa; oli yksi hänen
synkimpiä hetkiään.
Niitä ei ollut usein; mutta kun ne tulivat, valtasivat ne hänet aina
luonnon mahdin väkivaltaisuudella ja silloin oli kaikki maailmassa
mustaa.
Koko päivän oli hän taistellut alakuloisuuttaan vastaan, mutta se oli
yhä enemmän päässyt voitolle; taistelu oli vaan uuvuttanut hänen
voimansa niin, että hän nyt oli aivan masentunut.
Tulla hyljätyksi, syrjään sysätyksi, pois viskatuksi kuin kelvoton,
vanha vaatekappale -- se tulisi nyt olemaan hänen osansa. Ja tämä pieni
pintapuolinen olento, jossa ei ollut sisältöä minkäänlaista, tulisi
tunkeutumaan sille paikalle, jonka voittamista hän niinkauan oli
tavoitellut, pyrkinyt siihen koko tummalla tarmollaan, ikävöinyt sitä
olentonsa joka säikeellä. Kaiken, mitä hän oli uneksinut saavansa
itämään ja versomaan, kaiken, minkä hän oli toivonut näkevänsä
kukaksi puhkeavan, kaiken tulisi tämä vieras ottamaan, kenties
välinpitämättömin käsin -- kenties pian sen pois viskatakseen.
Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä varmemmaksi kävi tämä viimeinen
otaksuminen; ja hän uudisti sen suonenvedon tapaisesti itsellensä
itsekiduttajan väristyttävällä tyydytyksen ja tuskan sekaisella
tunteella. Niin hän -- tuo toinen -- pettäisi hänen poikansa ennemmin
tai myöhemmin. Sen, jota hän itse, hänen äitinsä olisi hoidellut kuin
hentoista tainta rakkautensa lämpimässä ilmakehässä, sen antaisi tuo
pieni, tunteeton olento armotta kuihtua ja kuolla.
Äiti makasi kiihtyen yhä tässä mielialassaan ja hänen mielikuvituksensa
maalasi kaikki synkimmillä väreillä.
Hän kääntelihe tuskissansa. Ohimoita pakotti ja tuon tuostakin karmivat
viluväreet hänen ruumistansa, niin että hampaat kalisivat kuin
pakkasessa. -- Hän tiesi varsin hyvin, mikä oli kaiken tämän pohjana --
äidin mustasukkaista itsekkäisyyttä -- mutta tämä tietoisuus ei
vähentänyt ollenkaan hänen kärsimystänsä.
Tunti toisensa perästä kului. Molly tuli päivällispyyntöineen; hän meni
ruokasaliin, mutta ei voinut mitään syödä. Ainoa, minkä hän sai alas
puserretuksi oli pari lasia viiniä; sitte otti hän taas entisen
paikkansa työhuoneessaan.
Hän oli väsynyt kuin valvotun yön jälkeen; hermot, jotka ennen olivat
olleet äärimmäisyyteen asti jännitetyt, olivat hervahtaneet. Mutta ne
värähtelivät vielä kuin pianon kielet intohimoisen, sielukkaan
esityksen perästä.
Kun William tuli, ei äidillä ollut voimaa edes peittääkseen
mielenliikutustansa; poika huomasi sen heti.
"Miten on laitasi?" kysyi hän hilpeästi.
"Hyvin." Mutta äidin oli mahdotonta saada ääntänsä iloiseksi.
"Hyvin? Sanot sen äänellä, joka ei kuulu kovinkaan vakuuttavalle."
He vaikenivat tuokion. William asteli huoneessa, tuumiskellen millä
keinoin näyttäisi myötätuntoisuuttaan, mutta hän ei uskaltanut
värähyttää todellisempaa kieltä, peläten näyttävänsä kovin
tuntehikkaalta ja että se mahdollisesti tekisi pahan pahemmaksi.
"No niin", sanoi hän vain samalla mennen ja silittäen kädellään äidin
poskea. Mutta tämä ainoa pieni hyväily oli enemmän kuin tuhannet sanat.
"Sellaiset ihmiset kuin minä pitäisi lyödä kuoliaaksi jo syntymässä."
-- Hänen äänensä vapisi vieläkin, mutta uneksiva, puoleksi onnellinen,
puoleksi surumielinen hymyily viivähti hänen suunsa ympärillä --
"ne eivät sovi muiden kanssa. He ovat vaan irti reväistyjä
ihmispuolikkaita; toisilla on luu ja nahka, mutta heillä on vaan hieno
kalvo, ja heidän sydämmensä kiintyy yhteen, ainoaan asiaan; jos heidät
siitä reväistään irti, vuodattavat he sydänverensä."
"Oh", sanoi poika iloisesti, mutta pohjalta kaikui hellyys ja hyvyys,
"luulen että luu ja nahka sinussa ovat oikeassa suhteessaan. Sinä
varmaan kokonaisuudessaan olet varsin hyvin muodostunut ihmisolento."
Nämät olivat muutamia köyhiä sanoja, jotka jollekin toiselle eivät
olisi merkinneet mitään, mutta äidissä vaikuttivat ne käänteen,
lauhduttaen hänen mielialansa. Katkeruus, levottomuus, nyrpeys, kaikki
oli yht'äkkiään pois pyyhkäisty.
Äiti katseli sitä lauselmaa, käänteli ja hymyili sille kuin olisi se
ruusuvihkonen, jonka sai.
Nyt saisi hän jälleen tehdä työtä yhdessä poikansa kanssa, kuulla hänen
ääntänsä joka päivä, ajatella vaan hänelle ja toivoa hänelle! Nyt oli
hän jälleen yhtä onnellinen kuin äsken onneton tuskissaan itseään
kiemurrellessa -- taaskin tämä pikainen, täydellinen sulauminen
nykyhetkeen, joka oli hänen syvän, koleerisen luonteensa omituisuus.
Äiti seurasi poikaansa silmillään tuossa hänen astellessaan, hyväillen
häntä katseellaan ja kuunnellen jokaista hänen sanaansa kuin olisi se
ollut vastineeksi annettu hyväily.
William puhui luonnollisella äänellään, joka pehmeine vaihteluineen
kaikui himmeänä ja hellänä -- se oli niin erilaista kuin tuo
teeskennelty, teroitettu ääni, joka oli opittua soveltuakseen hyvin
hänen välinpitämättömän naamionsa ja tapansa tulkiksi.
Hän puhui tuosta nuoresta tytöstä. Tyttö oli päättänyt jäädä joksikin
ajaksi Tukholmaan ja William pyysi nyt äidin pitämään hänestä huolta.
"Sen teen mielelläni, jos sinä niin tahdot", -- viime sanoissa piili
tarkoitus, jonka William ymmärsi.
"Niin. Pidän paljon hänestä", sanoi hän.
"Pidät? Eikö enempää?"
"En tiedä. Sitähän ei koskaan tiedä."
Äiti näytti alakuloiselta; tämä oli pettymys; kun William oli antanut
hänelle osan luottamuksestaan, miks'ei hän sitte antanut sitä kokonaan.
"En luule mitään rakkautta liittyvän leikkiin, ainakaan ei vielä. Niin,
kenties, on pohjalla hiukan kumminkin -- hiukan vaan, -- mutta ei
enempää."
Äiti tunsi rintansa riemastuvan. Tämä oli enemmän kuin luottamusta, se
oli itsensä koettelemista, totuuden erehdyttämättömästi leimaamaa. --
Siis ei mitään todellista vielä, ei mitään, joka hänet itsensä tulisi
työntämään takalistolle.
Äiti nousi ja kun William tuli hänen luokseen, laski hän molemmat
kätensä hänen päänsä ympärille.
Tämä oli ensi kerran kun hänen äidinhellyytensä oli uskaltautunut näin
pitkälle kuin tällaiseen hyväilyyn. Ja William ei suuttunut, ei
työntänyt häntä luotaan. Hän otti äitiä vyötäröltä kiinni molemmilla
käsillään ja katsoi häntä silmiin ja hänen katseessaan oli omituista
lämmön ja veitikkamaisuuden kajannetta.
Tämä, joka murtausi esille hänen mielessänsä, oli vielä niin uutta,
että ujoudella täytyi aina olla varatie avoinna. Vielä ei hän
uskaltanut täydellisesti olla ihminen, vaan täytyi hänen aina
hätätilassa saada miedontaa itseään hymyilyllä.
Mutta äiti ymmärsi hänet. Hän tiesi että se toinen kerran oli tuleva ja
tämä, joka oli, oli hänelle enemmän kuin kylliksi. Hän laski toisen
kätensä hänen olallensa ja veti hänet ilosta sädehtivänä akkunan luo.
"Katso", sanoi hän. "Olen seissut tässä usein yksin, silmäillen
lyhtyrivejä tuolla alhaalla ja kuvitellut mielessäni miltä tuntuisi
käydä muiden ihmisten joukossa tuolla alhaalla, puhellen kanssasi,
huoletonna, iloisena. Tahdotko käydä hetken kanssani? Oi sinua! Ja
saanhan pistää käteni käsikoukkuusi? Eihän haittaakaan mitään, joskin
tapaat jonkun tuttavan, kun sanot, hän on äitini, eihän sen tarvitse
olla minkään häpeän, vaikka en olekaan nuori ja kaunis."
William hymyili ehdottomasti hänen innolleen. Sitte taivuttiihe
hän äidin puoleen, painoi hänen otsalleen suudelman, keveän kuin
untuva. -- -- --
Kun William Zimmermann kertoi äidilleen ettei heidän, hänen ja nuoren
tytön välillä ollut mitään rakkautta, uskoi hän sen itsekin. Hän oli
yhä vielä samalla asteella kuin ennenkin, hän kuvitteli, ettei se
itseasiassa ollut mitään. Hän tiesi viihtyvänsä hyvin tytön seurassa,
Hän tiesi myöskin, että hänellä joskus oli taipumusta johonkin, jota
hän kutsui hentomielisyydeksi, mutta hän kuvitteli mielessään tämän
pääasiallisesti riippuvan tunteellisesta mielialasta, joka pian menisi
ohi ja katoaisi; se olisi vain jotain, joka muistolle olisi kuin kullan
kajastusta ilmassa, jotain valoisaa heijastelua, vaan ei mitään
enempää.
Hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, minkä valtavan muutoksen
alaisena hänen sisällinen elämänsä juuri oli. Hän oli kuin pala
tiedotonta luontoa, missä kaikki toimii ja versoo sisäisen pakon
vaikutuksesta, siksi että on kevät ja aurinko paistaa.
Kauan vielä, nuppujen jo puhjettua, ei hän tietänyt, mitä oli
tapahtunut.
Sattui kerran eräänä päivänä, kun hän oli tytön luona aamupäivällä,
että hän ilman edeltäviä mietintöjä ja tahdon ilmauksia, kietasi
kätensä tytön vyötärölle ja katsoi häntä silmiin. Mutta nämät silmät
eivät vastanneet mitään, tyttö vavahti ja nousi. Silloin nousi hänkin,
alkoi käydä edestakaisin lattialla ja tarttui jälleen keskustelun
katkaistuun säikeesen.
He tapasivat toisensa iltasella. He kiertelivät katuja pitkin väen
vilinässä ja kuten melkein aina oli tapahtunut viime aikoina, loppui
ilta nytkin niin, että he väsyneinä ja tyytyväisinä etsivät hetkiseksi
lepoa Williamin huoneissa.
Hän lukitsi oven ja sytytti suuren katossa riippuvan kiinalaisen
lyhdyn; kamiinista loisti takkavalkean riittyvä hiilos ja sen eteen oli
tyttö istuutunut Williamin mukavimpaan tuoliin. Ja ennenkuin hän mitään
aavistikaan, oli taas Williamin käsi tytön vyötäröllä; tällä kertaa ei
hän noussut ylös.
"Tahdothan olla ystäväiseni?" sanoi hän hiljaa. Hän ei tahtonut sanoa
"minä pidän sinusta", sillä hän ei uskonut rakastavansa tyttöä.
"Tahdothan olla ystäväiseni?"
"Tahdon."
Sitte suuteli hän tyttöä intohimoisesti.
"Niin kutsu sitte minua Williamiksi ja sinuksi. Ja saanhan suudella
sinua joskus?"
Tyttö vaikeni; Williamin tavassa oli jotain, joka oli tuntunut hänestä
vastenmieliseltä ja ainoa, mitä hän tunsi hänen suudellessaan, oli
kummastusta.
William käytti usein luuloteltuja oikeuksiansa, pitäen itsensä
ystävänä, mutta alati oli tytöllä sama tuntemus, kuin se olisi ollut
jotakin, joka oli hänen luonteellensa vastenmielistä, jotain karkeata
ja epähienoa -- -- se oli suudelma ostetuista hyväilyistä. William
ihmetteli hänen tunteettomuuttaan ja luuli sen olevan näyteltyä. Hän
voi ottaa hänen kätensä, silittää sillä hiuksiansa ja kasvojansa, mutta
kun hän päästi sen, putosi se alas kuin eloton puukappale. Kerran
vavahti tyttö tahdottomasti.
"Sinä et saa suudella minua noin", sanoi hän.
"Miks'en?"
"En pidä siitä!"
Tyytyväisin oli hän, kun hän sai nojata päänsä Williamin olkapään ja
takinkauluksen väliseen poimuun, painaen kasvonsa hänen pehmeää
samettinuttuansa vastaan, Williamin hiljaa hyväillessä häntä.
"Tuntuu niin tyyneltä ja turvalliselta", sanoi hän.
Tyyneys ja turvallisuus, siinä hänen elämänsä ihanne. Voimakkaita
tunteita ja valtavia mielenliikutuksia pelkäsi hän. Tätä pientä,
helposti murtuvaa purtosta ei oltu rakennettu uhkaamaan meren myrskyjä
ja kuohuvia laineita, vaan maataksensa aurinkoisessa lahdelmassa
pieneen, valkeaksi maalattuun venhevalkamaan kiinni kytkettynä.
Tytön tunteet eivät koskaan olleet kuumat, ainoastaan haaleat.
Hän ei koskaan itsestään antanut minkäänmoista hyväilyä, mutta
jättiihe tahdottomasti sille hiukkaselle mielihyvän tunteelle, jonka
hän tunsi hänen ottaessaan niitä. William laski usein leikkiä hänen
kylmyydestään, kutsui häntä jääkynttiläkseen, lumi-impyekseen y.m.
Tyttö nauroi ja uudisti mitä hän niin usein ennen oli sanonut: "En pidä
sinusta."
Mutta tämä juuri kiihoitti Williamia. Hän uneksi sulattavansa tämän
jääpuikon, lämmittävänsä hänen haaleutensa ja saavansa hänet
rakastamaan täydellisesti ja kokonaan.
"En tule koskaan sitä tekemään", sanoi tyttö. "En sinua."
William puhui hänen kanssaan kaikesta, avomielisesti ja vapaasti, kuten
älykäs mies voi puhua älykkäälle naiselle, keskustelun käymättä
loukkaavaksi ja epähienoksi. Hän tahtoi tehdä hänet täydellisesti
tajuavaksi olennoksi -- "sielun ylimykseksi", sanoi hän. "Katsella
kirkkaasti ja ylevästi ajatella on pääasia. Ei sovi sinun sokeana
vaeltaa tietäsi maailmassa, vaan tulee sinun seista korkealla, niin,
että näköala on laaja ja että se mikä on alhaista ja likaista ei ulotu
sinuun."
Tyttö tuntui olevan myötä ohjelmassa, hän yleensä oli myöntyväinen
kaikkeen. Hän antausi tahdottomasti hänen henkiselle etevämmyydelleen,
samoin kuin ruumiillisestikin antausi hänen hyväilyilleen.
Ja sitä paitse tuo sielun ylimyksen näytteleminen, mieleltään niin
uudenaikaisen miehen kuin Ville Zimmermannin kanssa, oli hänen pienelle
Jakobiniläisluonteelleen erittäin viehättäväistä ja aina kun William
oli sanonut jotakin, jota ihmiset yleensä olisivat pitäneet hyvin
sopimattomana, nauroivat he kuten kaksi, jotka hyvin ymmärtävät
toisensa ja William taivuttihe äkkiä tytön puoleen kysyen:
"Mitä luulet, että Beata täti olisi tästä sanonut?"
"Beata täti" oli heistä molemmista poroporvarillisuus omassa
olennossaan.
William tuumiskeli alati mikä oli syynä tytön kylmyyteen.
"Etkö koskaan ole pitänyt minusta siksi kun olen mies?"
"En."
Hän oli vakuutettu että tyttö valehteli.
Heidän yhä enemmän toisiinsa tutustuessa, kävi heidän välinsäkin yhä
läheisemmäksi, ja saattoipa William joskus nähdä tytön silmissä ilmeen,
joka yhä yllytti häntä, silloin tällöin jonkun pienen välähdyksen, ei
intohimoa, vaan sydämellistä lämpöä, ja tämä pieni säde oli hänelle
kylliksi täyttämään hänet ilolla ja voitonriemulla. Silloin toivoi hän
aina voittavansa hänet kerran, ja että hän voisi kytkeä kiinni hänet
itseensä rakkautensa ja älynsä voimalla. "Pieni puluseni", sanoi hän
hyväillen, kun hänen täytyi jotain selittää hänelle, "pieni puluseni,
joka on niin tyhmä, niin tyhmä -- niin tyhmä."
Ja hän luki usein tytölle Heinen tunnetut säkeet Kärpäselleen:
"Dich fesselt mein Gedankenbann
Und was ich dachte, was ich sann
Das musst Du denken, musst du sinnen --
Du kannst nicht meiner Geist entrinnen."
Silloin voi tyttö istua miettiväisenä hetken ja niin sanoi hän lopuksi
ajattelevasti ja totisesti:
"Minä en pidä sinusta. En oikein."
"Sen tiedän minä. En minäkään pidä sinusta", sanoi William ja suuteli
häntä.
Mutta nyt hän tiesi rakastavansa häntä. Hiljaa, tuskin tietämättään oli
mefistofelesviitta valunut hänen hartioiltaan. Hän oli, aluksi
ikäänkuin leikillä, painanut päänsä tytön polvelle, vähä kerrassaan oli
se saanut siinä levähtää kauemmin ja kauemmin, kunnes hän lopuksi oli
antautunut kokonaan, pidättelyittä. Ja siitä hetkestä ei hän ollut enää
sama ihminen kuin ennen.
"Olet niin erilainen kuin ennen", sanoi tyttö.
"En ilvehdi enää kauemmin kanssasi. En sinulle -- en koskaan sinulle."
William kertoi hänelle elämänsä. Ei löytynyt soppea hänen sielussansa,
jota hän ei olisi tahtonut paljastaa hänelle. Hän antoi hänelle
kaikkensa. Arveluitta, epäilyittä murtausi vastustamattomasti esille
kaikki, mitä hän oli elämässään kokenut, mitä ajatellut, pienin
haihtuvaisin tunnelmakin, minkä oli tuntenut. Eikä hän huomannut sitä,
ettei hän mitään saanut vastineeksi.
Suhde äitiin kävi myöskin sydämellisemmäksi. Muutos mikä pojassa oli
tapahtunut, täytti äidin ilolla ja ilo muodostui kiitollisuudeksi
nuorta tyttöä kohtaan, joka oli saanut hienoimman ja kauneimman puolen
pojan olennossa esille puhkeamaan.
Epäedullisesta ensivaikutuksesta ei ollut enää jälkeäkään; äidillisestä
mustasukkaisuudesta ei myöskään. Hän oli nähnyt, että tämä oli varmin
keino voittaa poikansa; sekä vaistomaisesti että tietensä veti hän
nuoren tytön puoleensa. He kolme elivät joka päivä yhdessä; ja kuta
läheisemmäksi seurustelu kävi, sitä enemmän alkoi äiti katsella nuorta
tyttöä pojan rakastunein silmin ja lopuksi ei paljonkaan puuttunut,
että hän, tuo kokenut, lahjakas, teräväkatseinen ja syvätunteinen
nainen ihaili tätä lasta, jossa ei ollut paljonkaan muuta ihailtavaa
kuin se, että hän oli nainen, jota hänen poikansa rakasti.
Alma Hagberg oli alkanut ottaa hierontaa ja sairasvoimistelua; ja se
tuntui tekevän hänelle hyvää. Isälle oli hän kirjoittanut pitkän
kirjeen, jossa puhui niistä hyvistä tuloksista, mitä hän oli tuntenut
lääkärin hoidon hänessä vaikuttavan ja esitti miten erittäin tärkeää
hänen tulevalle terveydelleen olisi, ettei tätä hoitotapaa, joka
kestäisi vähintäin 3 kuukautta, keskeytettäisi. Hän kertoi edelleen
siitä ystävyydestä, jota etevä kirjailijattaremme rouva Kate Zimmermann
oli hänelle osoittanut, jopa siinä määrässä, että oli tarjonnut hänelle
kodissansa asunnon hänen Tukholmassa oloajakseen, tämä oli tietysti
jotakin, jonka hän kiitollisuudella oli ottanut vastaan. -- Williamista
ei hän maininnut sanaakaan.
Isän vastaus tuli, jota seurasi epäävä kirje Beata-tädiltä, jossa
Alinaa mitä epätoivoisimmin sanoin pyydettiin tulemaan kotiin,
vaikkakin vaan pariksi päivää. Hänhän voi jo kohta uudelta vuodelta
matkustaa takaisin jatkaakseen oloansa jälleen sen käsittelyn alaisena,
jolla oli näyttänyt olevan niin suotuisa vaikutus hänen terveyteensä;
mutta ilman häntä oli heidän jouluilonsa tärvelty.
"Täytynee kai tehdä heille mieliksi", sanoi hän.
Joulun aaton aattona matkusti hän turkkiin ja huiveihin käärittynä,
majurskan, jonka luona hän asui, Williamin ja rouva Zimmermannin
saattamana, jonka luona hän sopimuksen mukaan tulisi asumaan
palattuansa takaisin. Ruokasalin takanen huone oli valmistettu mitä
somimmaksi linnunpesäksi ja kaikessa salaisuudessa oli rouva Zimmermann
toimittanut hyyryläisenkin pois alakerrasta. Hän tiesi varmasti pojan
nyt suostuvan tarjoukseen saada hyyrätä huoneet.
"Tahdotko viettää huomenillan luonani?" kysyi äiti heidän palatessaan
asemalta. He eivät olleet puhuneet tästä asiasta ennen.
"Tietysti", -- poika pisti tuttavallisesti kätensä äidin käden alle --
"missä muutoin olisin?"
"Oh, minä ajattelin -- --." Äiti sanoa sukasi sen ainoastaan leikillä,
mutta William keskeytti.
"Et saa ajatella sellaisia tyhmyyksiä!" ja William pudisti hänen
kättänsä rajusti, kuin muka vihoissaan.
Muistot tästä jouluillasta kajastelivat sitten molempien mielessä
jonakin valoisana, iloisana ja juhlallisen lämpimänä tunnelmana --
siinä oli sitä yhteenkuuluvaisuuden ja turvallisuuden tunnetta,
pakotonta luonnollisuutta ja antamisen tuottamaa iloa, joiden aina
tulee olla perhe-elämän pyhänä suojeluskilpenä.
"Tämä on ensimmäinen jouluaatto, jonka yhdessä vietämme", sanoi äiti.
William oli loistavalla tuulellaan ja hän kertoi äidille ensi kerran
itsestään. Alussa tuntui puhuminen hänestä olevan vaikeaa, sanat
tulivat pieninä, lyhyinä lauselmina ja näyttipä kuin olisi vaatinut
ponnistusta saada ne sanotuksi; mutta vähitellen tempasi aine hänet
mukaansa, kuvaukseen tuli lämpöä ja runollinen pohjasävel, jota äiti ei
koskaan ollut hänessä huomannut. Hän makasi kuunnellen jokaista
ilmettä, jokaista väreilyä poikansa äänessä; hän tuskin uskalsi
hengittääkään, peläten kadottavansa yhden ainoaankaan vivahduksen --
hän kuuli oman sydänsykintänsä.
William viivähti kesämuistelmissa, poimiskellen esille toisen
tuoksahtavan pikku kukkavihkosen toisensa perästä heille molemmille
iloksi. Hän kuvasi ensi tapaamisen Tukholmassa, toi esille omat
tunnelmansa; antoi hänelle lyhyin piirtein rakkausjuttunsa. Ja kun hän
oli lopettanut, meni hän äidin luo, nojasi päänsä hänen polvelleen.
"Luuletko, että ihaelen liiaksi?" sanoi hän. Tämä oli viime ilmaus
hänen epäileväisyydestään, mutta siinä ei ollut entistä katkeraa
terävyyttä, puhe oli pehmeää, hellää ja luottavaa kuin lapsen.
Äiti silitti vaan kädellään hänen päänsä yli. Hän ei voinut mitään
vastata, oli kuin olisi hän tukehtua, kuin kuolisi hän onnesta.
"Poikani!" -- kuului hiljaa tuokion kuluttua. -- "Poikaseni! Oi kuinka
tätä olen ikävöinyt!"
Pojalle selveni yht'äkkiään, kuinka syvästi tätä rajatonta rakkautta,
hänen arkuutensa ja puuttuva luottamuksensa oli mahtanut haavoittaa ja
vaivata kuluneena aikana.
"En voinut puhua; minulla ei koskaan ole ollut ketään kenen kanssa
puhella. -- Se on ruotsalaisen onnettomuus, että hän ei voi puhua.
Ajatukset ja tunteet polttavat kuluttaen sisällä, kun eivät pääse
ilmoille. -- Olet niin erilainen kuin minä."
"Kuulun toiseen sukupolveen kuin sinä. Kenties syynä on myöskin
se -- --."
Kun William tuli kotiin yöllä, istui hän kirjoituspöytänsä ääreen ja
kirjoitti:
Runoelmani!
Tulen äitini luota, missä illan olen viettänyt; nyt on jouluaamu
ja pitäisi kai pannakseni levolle, mutta tunnen, että minun täytyy
saada puhella hetkinen kanssasi. On niin omituista, että sinä olet
poissa. Minusta tuntuu kuin sinun täytyisi olla mukana jokaisessa
pikkuasiassakin mikä minulle tapahtuu, jokaisessa ajatuksessa,
jonka ajattelen ja kaikessa mitä tunnen, jota en voi sinulle
ilmaista -- sillä sen kirjoittaminen vaatisi koko elämäni ajan --
tuntuu ikäänkuin petollisesti pidättäisin sinulta jotakin, joka on
sinun omaisuuttasi.
Kuin nytkin tämän jouluaamutunnelmani.
Lamppu suhisee. Täällä on niin yksinäistä ja hiljaista, nautin
siitä koko sydämelläni.
Tässä yksinäisyyden tunteessa on jotain niin elvyttävää. On kuin
kaikki johtolangat minun ja maailman välillä olisivat poistetut
ja istuisin itse korkealla ilmassa ja kuulisin ainoastaan äänen
tuolta alhaalta kuin kaukaisen, surullisen laulun, himmeän ja
katkonaisen -- -- -- olemassaolon autiuuden, elämän unelmarunsaan
surumielisyyden laskiessa pääni päälle kuin lepakon suunnaton
siipi.
Ja silloin -- silloin käyn minä tuntehikkaaksi kuin, ein Mops,
wenn er zum ersten Male liebt!
Tunnen itseni niin köyhäksi. Aineellisesti ei. -- Onhan 50
kruunua kotelossani vielä, en henkisestikään, sillä minulla on
runoilijakuume ja mielikuvitus hehkuu polttaen päässäni.
Mutta tunnen valtavaa halua, voimakkaan, imevän, kuihduttavan
ikävöitsemisen _antaa_. Se on polttavaa kuin velan tuntemus --
velan, joka tasoittuisi sillä että minä -- joskin vaan tuokioksi
tai pariksi valeleisin loistetta elämääsi, saisin kelmeän,
sairaloisen veresi raikkaana pulppuamaan suonissasi, opettaisin
sinut oikein elävästi ja lämpimästi tuntemaan olemassaolon suuren,
mahtavan, huikaisevan ihanuuden siivenlyönnit -- -- -- josta en
itse tiedä mitään.
Voimattomuuteni painaa minut maahan. Tunnen itseni niin köyhäksi
-- niin köyhäksi.