William Zimmermannin pikku kappale näyteltiin eräänä marraskuun iltana.
Päivällisen jälestä oli hän, kuten tapansa oli, käynyt äidin luona. Hän
oli hyvällä tuulella eikä tuntunut olevan vähintäkään levoton.
"Etkö ole peloissasi?" kysyi äiti.
"En, saat nähdä se tulee onnistumaan. Se on kyllin huono kelvatakseen
yleisölle, eikä kumminkaan niin huono että se ilettäisi."
He menivät yhdessä teatteriin. Äidillä oli paikka parketilla;
Williamilla oli paikka erotetussa loogissa, kun hänen omaa
kappalettansa näyteltiin. Katsottiin tekijälle aivan sopimattomaksi
asettautua teatterisalonkiin kaikkein katseltavaksi. Williamia muutoin
olisi haluttanut murtaa tämä perintötapa, sillä hänessä ei ollut
merkkiäkään pelkokuumeesta. Pelle Wahlberg ja Hedström kävivät
tervehtimässä häntä hänen vankilassaan, juuri ennen esiripun nousua.
Pelle oli ylen hullunkurisella päällä.
"Onko sinulla siisti puku ylläsi, vai kuin? --" Hän tarttui Williamin
takin liepeesen. "No hyvä on, sinunhan täytyy näyttämölle
kumartelemaan. Totisesti tulet sinne! Etkö aijo tulla!"
"En. Saat nähdä että se ei tule tapahtumaan!" vakuutti William
varmasti.
"Lyönpä vetoa! Mitä? Pullo schampanjata?"
"Olkoon menneeksi. Mutta sinä menetät."
"Se on minun asiani. Ravintolassa jälestä sitte?"
"Niin, ja kättä päälle."
Pääosaa esitti eräs yleisön lemmikki ja hän hämmästyttikin kaikkia
notkealla vallattomuudellaan ja katupoikamaisilla kasvonsa kujeilla.
Loistolla ja ihastuksella tarjoili hän koko tyttöveijarivarastonsa ja
saikin yleisön aivan haltioihinsa; ja kun hän lopuksi toi esille
kappaleen suuren kepposen, pitkän nenän, pulppusi ihastus yli kaikkien
rajojen. Esiripun laskettua seurasi loppumatoin käsienpaukutus. Ja kun
näyttelijät olivat saaneet suodun osansa, kuultiin tekijää esille
huudettavan.
William hymyili. Hän oli vakaasti päättänyt olla näyttäytymättä, mennä
näyttämölle esittämään itsensä tämän pikku jutun tekijäksi, olisi
hänestä tuntunut niin pikkumaisen turhamaiselta ja siihen hän ei
tuntenut vähintäkään viekotusta. Hän nautti vaan kuullessansa
voimakkaat esillehuudot -- hän oli selvästi eroittanut Pellen äänen,
joka oli huutanut itsensä käheäksi innoissaan. Niin huutakoon vaan!
Schampanjan saa hän kumminkin maksaa!
Mutta samassa temmastiin ovi auki. Teatterinjohtaja ilmestyi
vihastuksissansa, henki kurkussa.
"Herra Zimmermann! Herra! Eikö herra kuule? Yleisö huutaa -- piru vie!"
"Kuulen kyllä, antaapa heidän huutaa."
Teatterin johtaja hämmästyi. Tällaista ei ollut tapahtunut koskaan
ennen hänen kokemusaikanaan. Herra, joka ei huolinut esillehuudoista!
Tämä tuntui hänen näyttelijä-aivoilleen aivan käsittämättömälle.
"No niin, mitä temppuja nämät ovat. Tulkaa! Herrahan on hassu!"
Hän tarttui Williamin käsivarteen ja veti hänet mukanaan, eipä suinkaan
erittäin lempeällä tavalla. Hän oli vihastunut, tunsi itsensä
loukatuksi, ikäänkuin olisi hänen pyhimpiä tunteitaan haavoitettu. Olla
välittämättä esillehuudoista, tämä oli melkein samaa kuin sanoa
papille, ettei usko Jumalaan.
William seurasi mukana nauraen hänen harmistukselleen, samalla turhaan
koettaen irroittautua hänen tanakasta tartunnastaan. Ja ennenkuin hän
ehti aavistaakaan löysi tekijä itsensä näyttämölle survaistuna; aivan
tietämättään oli hän käynyt häpeävän näköiseksi, astui hiljaa muutaman
askelen eteenpäin ja kumarsi. Juuri kun esirippu laskeusi, luuli hän
eräässä loogissa nähneensä kalvakat naiskasvot, jotka hän tunsi.
Sydämensä sytkähti.
Hän oli koko viime ajan tuuditellut itseänsä uskomaan, että neiti
Hagberg olisi teatterissa ensikerran kappaletta esitettäessä, ja nyt
muuttui se hänelle varmuudeksi.
Hän se oli.
Kun William väliajalla tuli salonkiin -- tarkastelivat kaikki ihmiset
häntä, mutta se ei haitannut häntä ensinkään -- paikka oli tyhjä.
William istui äidin viereen ja puheli hänen kanssaan; äiti huomasi
miten hajamielinen hän oli, mutta luuli kumminkin kappaleen tavattoman
menestyksen siihen syyksi, eikä pannut siihen sen enempää huomiota.
Niin yht'äkkiään näki hän pojan kasvojen hermostuneesti vavahtavan, --
hän seisoi kääntyneenä äitiin päin ja katseli ylös salonkiin. Kalpea
nainen oli tullut sisälle jälleen; se ei ollut hän.
Turhaan haeskeli William kiikarillansa kaikkialta sekä oikealta että
vasemmalta salongista. Siitä vaaleasta päästä, jonka hän oli kuvitellut
sieltä löytävänsä, ei näkynyt vivahdustakaan.
Hän seisoi ja etsiskeli kunnes taas tuli pimeä ja esirippu nousi; hän
etsiskeli seuraavatkin väliajat, mutta yhtä turhaan.
Koko illan oli hän harvasanainen ja hermostunut. Äiti ihmetteli mikä
oli syynä hänen nähtävään mielensä epäsointuun ja Pelle Wahlberg
mehevällä kielellään alkoi pitää hänelle pitempää nuhdesaarnaa
ravintolassa.
"Mikä sinua vaivaa pöppö? Kaikki on onnistunut niin hävittömän hyvin ja
sittenkin olet hapan kuin mehunsa menettänyt tupakanpuru. En ole
huutanut ääntäni käheäksi sinun tähtesi, vaan sentähden että olisit
hitusenkin hauska tänä iltana -- -- ja niin istua töllötät sitte kuin
ventomielinen rotta! Etkä välitä muista vähääkään! Parempi tuuli nyt;
ukkonuhjus!"
Kuinka oli, hälveni vähä kerrassaan alakuloisuus ja ilta loppui
rattoisaan mielialaan.
Aika kului ja William unhoitti. Unhotti pintapuolisesti, kuten unhottaa
jokapäiväisen elämän touhussa, sillä välin ajatuksen, tunteen,
päähänpiston, tietämättä pohjalla maatessa ja hautuessa.
Kaupunkiin saapuivat siveellisyyden suuri apostoli ja epäsiveellisyyden
pieni apostoli, molemmat ilmoittivat luentonsa.
"Kummalle näistä kahdesta aijot uhrata roposi?" kysyi William
äidiltään.
"En tiedä. Mitäs itse aijot?"
"Minulle on yhdentekevää; osaan ne molemmat ulkoa. Mutta suuri saa
täyden huoneen ja pieni vaan vähän, siksipä luulen, että annan kruununi
siveettömyydelle."
"Niinpä saan mennä yksinäni siveellisyyttä kuulemaan; mutta toimittanet
kai minulle lipun toiseenkin?"
"Tietysti, mennään yhdessä, äiti ja poika paheen kaivoon -- -- -- sekös
vasta roskamaista."
Luentopäivä tuli ja he menivät yhdessä epäsiveellisyyden saarnaan. Oli
jokunen viisikymmentä kuulijaa sinne tänne sirottuneina ympäri salia;
enimmäkseen vanhempia, naimattomia naisia ja nuoria herroja "Sturm ja
Drang" aikakaudessaan olevia.
He istuivat aivan ovensuuhun.
"Näetkö", sanoi William, "eipä ole eduksi raha-asioille esiintyä
epäsiveellisyyden edustajana. Suurella oli täpötäysi huone."
Pieni, punanaamainen epäsiveellisyyden saarnaaja astui sisälle, joi
lasin viiniä ja alkoi tekstinsä.
William istui ja kuiskaili pieniä, ivallisia muistutuksia äidillensä
esitelmän kuluessa. Yht'äkkiään näki äiti omituisen ilmeen hänen
kasvoillaan. Oli kuin silmät olisivat laajenneet ja kirkastuneet. Hän
nousi ääneti, eteni jonkun askeleen sisemmä saliin ja istuutui erään
turkkiin puetun naisen viereen, jonka vaalea pää näkyi karvasen
talvilakin alta.
Tämän pään oli William tuntenut. Se oli neiti Alma Hagbergin Malmööstä.
"Hyvää päivää! Tekö!" sanoi William istuutuessaan hänen viereensä.
"Päivää!"
Tervehdykset lausuttiin kuiskaten; pienen yhteiskunnan parantajan
lasisilmät loistivat jo uhkaavina puhujalavalta, oli mahdotonta saada
enempää sanotuksi.
Mutta William istui ja ihmetteli. Hän luuli ihastuttaneensa tyttöä,
mutta turhaan oli hän etsinyt punastuksen hiventäkään tahi merkkiäkään
mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan.
William tiesi neiti Hagbergin tulleen luennolle tavatakseen häntä,
mutta hän ei aavistanut, että tyttö oli nähnyt, kun hän tuli sisälle
äitinsä seurassa ja että hän siten oli istunut hiljaa ja odottanut kuin
kalastaja nykäsyä. William katseli häntä. Tytön kasvot olivat tyynet ja
hienolla iholla ei ollut punan vivahdustakaan.
Hän ei hetkeäkään uskonut tuon tyyneyden olevan luonnollista, mutta jo
itsensähallitsemisen tuloksenakin -- joka hänestä tuntui suunnattomalle
-- oli tytön välinpitämätön ulkomuoto hänelle kuin loukkaus.
Koko luentoajan istui William katsellen häntä, samalla
armahtamattomalla ankaruudella arvostellen oman mielialansa tunteita.
Kohta kun hänen silmänsä sattuivat tyttöön, oli kuin jotain lämpöä
olisi virrannut häneen, jotakin joka yhtyen ihanan kesän muistoihin,
päiväpaisteineen, lämpimine kallioineen, kirkkaine ilmoineen,
siintävine lahdelmineen sointui moniääniseksi, värähteleväksi
sävelmäksi hänen sielussansa, sulosointuiseksi viehkeäksi säveleksi,
joka äkkiä katkesi kaikumasta, kun hänen tajuntansa kerkesi siihen,
ruhtasten kielet poikki, ja nyt istui hän katsellen katkaistuja
kielentynkiä hymähdellen: hempeätunteisuutta! vanhanaikuista haaveilua!
hassutusta! Kesärakastuma!
Mutta kuinka hän pilkkasikin itseänsä, tosiasiana kumminkin pysyi, hän
tunsi itsensä iloiseksi nähdessänsä tytön, iloiseksi ajatellessansa,
että hän pian taas saisi kulkea hänen rinnallansa, sanella
pistosanojansa, joilla hän ei mitään tarkoittanut, ladella
eriskummallisuuksiansa, joilla ei ollut mitään merkitystä. Tuossa istui
tyttö nyt niin totisena ja antoi suurien silmiensä kiintyä katselemaan
pientä yhteiskunnan parantajaa puhujalavalla; se melkein suututti
Williamia, hän ikävöitsi luennon loppumista, hän tahtoi että noilla
suurilla silmillä olisi vapaus kääntyä kenen puoleen ne mieluimmin
halusivat.
Hän muisti aamun Lysekilissä, jolloin hän yksin, kello viiden aikaan,
oli kierrellyt kylpölän sillalla, hän muisti päivät Helsingborgissa,
jolloin hän luuli löytävänsä hänet joka toisesta naispukimesta, jonka
hän näki. Niin hän oh kyllä ollut rakastunut -- kenties -- kumminkin
hiukan.
Mutta se aika oli mennyt. Oli tullut niin paljon väliin: Hedvig,
Isabella -- koko hänen entinen elämänsä.
Niin välähti hänen aivoissansa ajatus. Jospa?... Tyttö oli niin kalpea,
näytti niin väsyneeltä. Ei näkynyt yhtään tervettä piirrettä noissa
kalpeissa kasvoissa, ainoastaan laimea harrastus kuvastui hänen
suurista silmistään. Jospa hän opettaisi hänet rakastamaan; opettaisi
hänet tuntemaan elämää täyteläänä ja rikkaana, kuin sitä pitäisi voida
tuntea -- -- -- opettaisi sen hänelle vaikkakin vaan muutamiksi
lyhyiksi minuuteiksi.
Tätä ajatellessansa kuuli hän sydänlyöntien kiivastuvan tahdissansa.
Paikallansa, takana istui äiti ja tarkkasi näitä kahta. Pojan kasvojen
ilme oli ollut hetkellä, kun hän keksi tuon nuoren tytön, niin
erikoinen, eikä äiti ollut sitä ilmettä koskaan ennen nähnyt hänen
kasvoillaan, ja samassa kun hän sen näki, tiesi hän kuka nuori tyttö
oli. William ei ollut koskaan puhunut hänestä muuta kuin tuon pienen
viittauksen kirjeessään; äiti ei koskaan ollut kuullut hänen nimeänsä,
eikä hänellä ollut aavistustakaan hänen ulkonäöstään, mutta kumminkin
selveni hänelle kuin sisäisen aavistuksen kautta, kuka hän oli
Omituista -- se koski häneen. Kuinka hän soikin pojalleen kaikkea
hyvää, kuinka paljon hän olikin tätä toivonut -- tuntui kumminkin kuin
jokin hänen sielussaan nousisi tätä vastaan. Hän ei voinut itsellensä
selittää mitä se oli, himmeänä ja epäselvänä liikkui hänen sisällänsä
vaistomainen tuska, hän tunsi, ettei hänen poikansa ollut koskaan
hänelle niin rakas kuin juuri nyt, hänestä tuntui kuin ei hän koskaan
olisi tuntenut niin hillitöntä halua sulkea hänet syliinsä ja suojella
häntä elämältä -- todelliselta elämältä, joka hellittelee toista,
toista lyö; hyväilee ja lyö sokeasti kuin pahankurinen lapsi.
Heti luennon loputtua nousi äiti ja meni. Kun William kääntyi häntä
katselemaan, oli hän jo kadonnut.
"Nyt saatan minä teidät kotiinne", sanoi William, kun he olivat tulleet
kadulle. "Saan myös samalla nähdä, missä asutte."
"Ei kiitos. Menen yksin. Hyvästi!"
Hän nyykähytti ja niputteli tiehensä, mutta William seurasi tasaisin
askelin hänen rinnallaan.
"Pikku neitien ei tulisi olla oikukkaita", sanoi hän.
"Teillähän on seuraa, kiiruhtakaa, etsikää hänet."
"Hän kyllä on jo mennyt. Se oli äitini."
Neiti Hagberg pysähtyi äkkiä keskelle katukäytävää.
"Teidän äitinne?"
"Niin."
Hän alkoi jälleen astella.
"En sitä koskaan olisi uskonut", sanoi hän.
"Miksei?"
"Hän näytti niin nuorelta."
Oli kuin nuori nainen tämän ilmoituksen perästä olisi käynyt
mukautuvaisemmaksi ja pian kävi keskustelu tuttavallisesti kuin
vanhojen ystävien välillä.
He kulkivat kauan katuja pitkin, joidenka lyhdyt loistivat pitkissä
riveissä, menivät ohi kimaltelevain myymäläakkunoiden, mistä laaja
valovirta levisi yli kansajoukon, joka tummina aaltoloina lainehti ohi.
Vieno surumielisyys painoi heitä molempia. Tyttö kertoi kevein,
leikikkäin sanoin sairaudestaan, äänellä, joka värähteli. Iltailma oli
kolea ja kostea; hän yski paljon. Tuon tuostakin täytyi hänen
muistuttaa Williamia, että hän kävi liian nopeaan. Hän pysähtyi käsi
rinnalla taistellen hengästymistä ja sydämen tykytystä vastaan. Mutta
sitte jatkoi hän puhuen leikillisellä äänellä, että hän kuolee pian.
Hän oli jo niin kauan taistellut yhä enentyvää veren vähyyttä vastaan,
nyt oli hän väsynyt ja tylsä, oli lakannut toivomasta. Ei maksanut
vaivaa nauttia lääkkeitä, hän huononi siitä vaan huononemistaan.
Matkansa Tukholmaan oli viime koetus, mutta hän ei uskonut tuloksiin.
William Zimmermann kävi hänen rinnallaan ja kuunteli. Hän ei puhunut
muuta kuin mikä oli kaiken välttämättömintä; hän vaan katsoi alas
näihin kalpeisin lapsenkavoihin suurine, pelästyneine silmineen. Ei
koskaan ollut sääli ja hellyys häntä niin täyttänyt kuin nyt
katsellessansa tätä pientä, helposti murtuvaa elämää, joka kulki hänen
rinnallansa ja puhui kuolemastaan. Hän tunsi itsensä niin rohkeaksi ja
voimakkaaksi ja voiman tunteesen yhtyi halu saada suojella. Kuinka
mielellään olisikin hän ottanut tuon pienen, sairaan lapsosen
käsivarrellensa, aukaissut päällystakkinsa ja kietonut hänet sen
poimuihin. Hän asteli hiljaa tuskallisesti tarkaten kumppaninsa
piirteitä ja hänen äänensä oli himmeää kuin olisi hän pelännyt sen
terävyyden koskevan häneen ja se kaikuikin kauneimmassa, pehmoisimmassa
äänilajissaan, kuin tahtoisi hän tyynnyttäen kääriä sen soinnun hänen
levottomuutensa ympärille.
Tyttö pysähtyi erään huoneuston edustalle Sture-kadun varrella.
"Tässä on asuntoni."
"Nytkö jo? Ettehän mene vielä kotiin? Mennään vielä eteenpäin?"
He menivät edelleen esplanaadia pitkin, jonka hehkulamppurivi riippui
kuin suurista, loistavista krysoliiteistä kokoonpantu rukousnauha,
heittäen terävää, sinivalkoista valoansa molemmille puolille yli
huonerivien ja huvilankattojen, huljutellen haaveellista kuuvaloansa
Floran kukkuloille ja hopealla reunustellen Humlegårdin puiden
hienoimmat huippuoksat.
Oli kuin Williamin silmät olisivat yht'äkkiä auenneet. Oli kuin hänen
olentonsa ensi kerran olisi aukaissut kehälehtensä, kuin jos elämän,
luonnon kauneus ensi kerran olisi säteillyt hänen sisällensä. Kuinka
kaunista, kuinka sanomattoman kaunista tämä olikaan; hän ei koskaan
ennen ollut sitä huomannut. Hän oli vaeltanut ohi katsellen sitä
kuolleen miehen silmillä, eikä yksikään säde tästä kauneudesta ollut
tunkeutunut hänen sieluunsa. Nyt oli kuin täyttäisi se hänet kokonaan,
hän hengitti syvään ja ilma tuntui niin vilpoisan raikkaalta kuin juoma
metsän-lähteestä.
Tunnin toisensa perästä vaelsivat he ilman päämaalia. He olivat käyneet
aivan tuttavallisiksi, yhteinen tunnelma oli lähentänyt heidät
vastustamattomasti. Ja William Zimmermann puhui avomielisesti ja
pakotta, tavallisesta pilkallisuudesta tuntui tuskin jälkeäkään, puhui
kuin vaatimaton, rehellinen, hyvä ihminen tuskatta ja peittelemättä --
omasta elämästään. Oli kuin sulut yht'äkkiään olisivat auenneet ja
kaikki keinotekoisesti pidätetyt ajatukset ja tunteet olisivat nyt
syöksähtäneet esille, muodostuen levottomaksi edeltäkäsin
aprikoitsemattomaksi vuolaaksi sanavirraksi -- --.
"Kyllä nyt ovat jo juoneet teen majurskan luona", sanoi William
lopuksi.
Tyttö hymyili.
"Mitä kello on?"
"Puoli kymmenen."
"Nyt täytyy mennä kotiin."
Mutta siihen ei William tahtonut myöntyä. Mitenkään ei hän voinut ottaa
omalletunnolleen sitä, että neiti Hagberg nälkäisenä sai käydä levolle,
niin kalpea ja veretön kuin hän oli. Hän veti tytön mukanaan pieneen
kahvilaan laitakaupungilla.
Siellä ei ollut muita vieraita kuin he kaksi, huone näytti kodikkaalle
ja vaikutti rauhoittavasti.
He istuivat pöydän ääreen eräässä nurkassa, joivat teetä ja söivät
voileipiä; kun he olivat lopettaneet syömisen, muutti William tuolinsa
tytön viereen hänen lukiessaan erästä avomielistä nureksivaa kirjettä,
jonka Williamille oli kirjoittanut joku kuuluisa mies -- -- --
Muutaman päivän päästä soitti pieni sairaloisenkalpea neiti rouva
Zimmermannin ovelle ja ääni skoonelaismurteella tiedusteli Mollyltä,
josko rouva ottaa vastaan.
Rouva Zimmermann nousi kirjoituspöytänsä äärestä ja meni sisäänastujaa
vastaan.
"Neiti Hagberg --, eikö niin? Tervetuloa!"
Pieni vaalea tulokas astui esille ojentaen kätensä hänelle.
"Olen kauan toivonut päästä tuntemaan Kate Zimmermannia", sanoi hän.
"Se ilahuttaa minua. Olkaa hyvä ja istukaa."
Nuori nainen istui työtuolille, jonka rouva Zimmermann juuri oli
jättänyt."
"Saanko istua täällä kirjoituspöytänne ääressä? Ja lupaattehan minulle,
ettette pane pahaksenne kun tulin?" sanoi hän samalla kääntäen suuret
silmänsä emäntään, hemmotellun lapsen lailla, joka on varsin
itsetietoinen omasta vaikutusvallastaan.
"Tiedän kyllä että te ja poikani olette hyviä ystäviä."
"Se ei liene kenties niinkään varma osoite siitä, että mielellänne
tahdotte nähdä minut?"
"Kuinka voitte niin luulla. Äidille on se aina paras puoltolause."
Pieni hymyili. "En tiedä sitä. Minun isäni ja tätini mielestä ei se
olisi mikään puoltolause, jos joku tulisi ja esittelisi itsensä minun
ystävänäni."
"Niinkö" -- Rouva Zimmermannin täytyi hymyillä tälle suoraan sanotulle
tunnustukselle. "Mutta kenties äitinne mielestä?"
"Minulla ei olekaan äitiä. Hän on kuollut jo kauan sitte."
"Pikku raukka" -- -- Rouva Zimmermann lakkasi samassa, kuin olisi
tuntenut piston omassatunnossansa. Oli toinenkin, jonka monta vuotta
oli täytynyt olla äidin huolenpitoa vailla.
"Kuka on teidät kasvattanut?"
"Isäni ja aivan kuuro tätini, joka on itse hyvyys."
"Sitte te olette varmaan hyvin hemmoteltu."
"Niin sanotaan, olen ainoa lapsi."
"Isänne asuu Malmöössä. Miten viihdytte siellä?"
Vieras nauroi, eikä salannut halveksumistansa. "Hirvittävästi, mutta en
olekkaan kotona paljon."
"Missä muutoin sitte oleskelette?"
"Nyt viimeksi olin Lundissa yhden lukukauden."
"Oliko siellä parempi?"
"Ei. Siellä on kamalaa. Mutta jossainhan täytyy olla!"
"Niin kyllä. Ja tottuuhan kaikkeen."
"Ei", väitti pieni innokkaasti vastaan. "En totu koskaan Lundiin.
Siellä on kaikki niin vanhanaikuista ja pikkumaista. On kuin olisi
elävältä haudattu."
"Mutta miksi asutte siellä sitte?"
"No, onhan näyttävinään kuin opiskelisin. En tee koskaan mitään. Olen
aivan liian laimea."
"Mitä tutkisitte, jos ette olisi niin laimea?"
"Estetiikkaa. Se on kylttini. Kannan sitä -- -- päästäkseni ulkomaille
pian jälleen."
"Tutkitte estetiikkaa?" -- sanoi rouva Zimmermann miettiväisenä.
"Niinpä kirjoitatte varmaan?"
Pieni naurahti.
"Oh. Ei se ole totta. Sen on vaan herra Zimmermann keksinyt tehdäksensä
kiusaa minulle" --.
Kun nuori nainen oli mennyt, seisoi rouva Zimmermann ja koki selvitellä
itsellensä ensivaikutusta. Hänessä oli: kylmyyttä ja pehmeän,
kainostelevan naamion takana itserakasta rohkeutta -- -- Tämän
tarkastelun perästä ei hän epäillyt enää, että tämä nuori nainen
kirjoitti.
Mutta voin erehtyä, ajatteli hän itseksensä kuullen jälleen korvissansa
tuon hyväilevän äänen kaikua, joka oli kuin himmeää soittoa.
William tuli hämärissä. Hän viime aikoina aina oli ollut hyvällä
tuulella ja hänen olentoonsa oli tullut jotain ihmisellistä, vapaata,
joka ei jäänyt äidiltä huomaamatta. Hänenkin oma käytöksensä tällä
tavoin oli päässyt vapautumaan siitä painosta, jota Williamin
vaiteliaisuus oli hänessä vaikuttanut. Tämän onnellisen muutoksen luki
äiti mielessänsä nuoren tytön läsnäolon ansioksi. Sentähden taisteli
hän tuota peräti epäedullista ensivaikutusta vastaan, vakaasti päättäen
voittaa sen. Hän ei uskonut suhteen nuorten välillä olevan
senlaatuista, että se todella vaikuttaisi kummankaan elämään; mutta hän
iloitsi ajatellessansa, että sillä kenties voisi olla ratkaiseva
merkitys pojan elämässä.
"Tiedätkö, kuka on ollut luonani aamupäivällä?" kysyi äiti iloisesti.
William meni hänen luokseen ja taputteli häntä poskelle osaksi
hyväilevästi, osaksi leikillisesti.
"Kyllä", vastasi hän hymyillen. "Eräs pieni skoonelaisneiti. Mitä pidit
hänestä?"
"Aika paljon."
"Se ilahuttaa minua. Tahtoisin mielelläni, että hän seurustelisi
kanssasi. Hänelle olisi siitä hyötyä."
"Sen suon mielelläni."
Williamin käynnit tästä puoleen kävivät vähä kerrassaan yhä lyhemmiksi;
hän tuli joka päivä, mutta hän oli saanut ilkeän tavan tarkastella tuon
tuostakin kelloansa, jota hän ei ennen ollut pitänyt tapanaan. Hän
kertoi itse, että hänen pitäisi tavata jotakin; ja äiti tiesi kuka tämä
joku oli. William puhui myöskin heidän kahdenkeskisistä kävelyistään.
"Pidän tyttötyllykästä. On niin harvinaista tavata sellaista ihmistä
kuin hän on. Hän on niin tavattoman vapaa kaikesta tavanmukaisuudesta,
ja siksi voimmekin seurustella kuin toverit", sanoi hän.
He seurustelivatkin kuin toverit. Neiti Hagberg asui erään eläkettä
nauttivan majurskan luona ja hänellä oli oma huone. William kävi hänen
luonaan joka aamupäivä; ja iltasin he menivät yhdessä ulos. William
odotti häntä kadun kulmassa kello 7 aikaan joka ilta, ja tyttö tuli
harvinaisen säntillisesti. Sitte kiertelivät he katuja pitkin,
katselivat valaistuista puotien akkunoista sisälle ja tirkistelivät
ihmisiä kuin kaksi irtilaskettua vallatonta koululasta. Näissä
kävelyretkissä oli tytölle koko uutuuden viehätys ja hänen
jakobiinilaisluonteelleen tuntui niissä olevan näppärä vivahdus jostain
"sopimattomasta", joka hyväili hänen turhamaisuuttaan. Ja sitä paitsi
piti hän ylpeytenänsä tehdä aina sitä, mitä ei kukaan muu pikku neiti
uskaltanut -- kumminkaan antautumatta mihinkään suurempaan vaaraan. Ja
lopuksi pakoitti hänen uteliaisuutensa häntä askel askeleelta
eteenpäin.
Eräänä iltana kun he kävivät Kuningattaren kadulla, pysähtyi hän äkkiä
ja sanoi:
"Tässähän te asutte."
"Niin. Haluatteko tulla tervehtimään?" lennähtivät sanat Williamilta.
Tyttö ei hämmästynyt vähääkään.
"Kyllä. Miksen?"
He nousivat rappuja ylös. Hiipivät varovaisesti varpaillaan ja kun he
olivat tulleet Williamin huoneisiin, lukitsi hän oven.
"No niin", sanoi hän. "Nyt me olemme turvan takana."
Hän sytytti lampun ja tyttö asteli ympäriinsä huoneessa hyvin
kotiintuneena, tarkasteli kaikkea uteliain silmäyksin. Lopuksi istui
hän kirjoituspöydän ääreen ja selaili pöydällä olevia papereita.
"Katsokaammepa nyt, mitä olette kirjoittanut", sanoi hän.
William ei häntä häirinnyt. Hänen läsnäolonsa täytti hänet ilolla. Tämä
oli ikäänkuin arveluista ja ennakkoluuloista vapaamman ajan sarastusta;
tyttö oli hänelle eloa saanut unelma, hänessä toteutui se ajatus, mikä
oli ollut hänen nuoruutensa suuri rakkaus. Williamin täytti melkeinpä
pyhän kunnioituksen tapainen tunne. Ja tuossa kun tyttö käveli vapaana
ja pakotonna kaikkialla hänen huoneessaan, aavisti hän ensi kerran
oikein, että hän rakasti häntä.
Tämä antoikin hänen käytökselleen tytön ensi käynnillä jonkunmoisen
ritarillisen vivahduksen, jota huomaavaisuutta hänen ei olisi pistänyt
päähänkään näyttää muussa tapauksessa ja joka juuri oli räikeässä
ristiriidassa sen ärsyttävän julkeuden rinnalla, jolla hän muuten
tavallisesti seuraelämässä kohteli nuoria neitosia.
"Kas vain miten ihmismäinen te nyt olette", sanoi tyttö hymyillen.
"Ettekö uskonut sitä minusta?" -- Williamin ääni oli leikkisä, vaan
pohjalta kaikui hellyys.
"Kyllä. Sen kyllä tiesin, senhän te kyllä tiedätte!"
Kun he olivat tulleet kadulle pälkähti Williamin päähän yht'äkkiään:
"Menemmekö tervehtimään äitiäni? Otamme hänet mukaan ja menemme
hotelliin syömään illallista?"
Tytön kasvot välähtivät ilosta, mutta hän pysähtyi yht'äkkiään.
"Sepä olisi kovin hauskaa", sanoi hän innokkaasti. "Mutta en tiedä,
uskallanko."
"Uskalla! Oh! Mitä lörpötystä se on. Ei mahtane majurska välittää siitä
sen enempää kun sanotte, että olette ollut Kate Zimmermannin seurassa."
"Majuurskasta minä viisi. Mutta mitä ajattelee teidän äitinne. On
myöhäistä."
"Kuulkaa -- pikku neiti -- luuletteko etten minä voi vastata tästä
asiasta?"
Neitosta halutti kovin tulla mukaan, eikä tarvittu paljonkaan
houkuttelutaitoa. Hetken perästä olivat he jo antaneet hinata itsensä
Mosebackin sillalle ja olivat jo tiellä rouva Zimmermannin asunnolle.
Hän oli kotona, sillä Skeppbroolta olivat he jo nähneet tulen tuikkavan
akkunasta.
Eräällä pikku kadulla Mosebackin torin toisella puolella kohtasivat he
meluavan joukkueen; pienonen vavahti pelästyksestä ja William pujotti
hymyillen käsivartensa tytön käsikoukkuun.
"Ei se mitään tee täällä Södernillä", sanoi hän tyynnyttäen. Ja he
menivät edelleen.
Rouva Zimmermann otti heidät vastaan ei niin kovin ihmetellen, mutta
huomattavasti ilostuen.
"Jäättehän tänne illaksi?" kysyi hän.
"Ei. Ota päällesi. Menemme Grandin hotelliin. Neiti Hagberg tahtoo
nähdä erikoisia naamoja."
Williamin tavassa oli sellaista huoletonta vallattomuutta, jollaisena
äiti ei koskaan ollut häntä nähnyt. Parhaallaan kun hän puheli heidän
kanssaan, otti hän äitiä vyötäröltä kiinni ja veti hänet etehiseen.
"No niin. Kiiruhda jo!"
"Kyllä, kyllä. Eipähän nyt sellaista hoppua liene", nauroi äiti ja
antoi tinkimättä vetää itsensä etehiseen ja auttaa päällensä
päällysvaatteet. William oli kuin toinen ihminen. Hän puheli, hän
nauroi, hänessä oli jotain niin nuorekasta.
"Tiedättekö, rouva Zimmermann, missä minä olen ollut tänä iltana?"
kysyi nuori tyttö heidän istuessaan vieretysten erään perimmäisen
pöydän ympärillä hotellissa.
"En."
"Herra Zimmermannin luona", sanoi hän yllyttäväisesti.
Äiti ei voinut olla naurahtamatta. Tuo itseensä tyytyväinen ääni oli
niin hullunkurista.
"Kas vaan. Sehän oli kovin sopimatonta."
"Tiedäppäs, hän onkin pieni Jakobiini ja se juuri onkin hänen
ylpeytensä", nauroi William.
Keskustelu oli vapaata ja hilpeätä suurimmassa määrässä. Äiti oli
paraimmalla tuulellaan. Myöskin neiti Hagberg oli nähtävästi omalla
alallaan. Yht'äkkiään taivuttihe hän eteenpäin aivan aiheettomasti ja
katsoi tarkkaavaisesti rouva Zimmermannia suoraan silmiin. Vanhemman
naisen täytyi nauraa, tämä ujostelematon uteliaisuus tuntui niin
naurettavalle. Näkyi niin hyvin että nuori oli lellitelty lapsi, jolle
oli käynyt tavaksi seurata kaikkia oikkujansa.
"Mitä te tarkastatte?" kysyi rouva Zimmermann.
"En koskaan olisi voinut ajatella", vastasi pieni, "että herra
Zimmermannin äiti voisi näyttää noin nuorelta. Kohta kun hän tuli
Lysekiliin oli hän minusta kuin vanha ukko."
"Niinkö? Mutta eikös hän tullut sitte paremmaksi?"
"Kyllä. Häneen kyllä tuli hiukan eloa sitte. Merikylvyt kai sen
vaikuttivat, luulen ma. Ne ovat mainioita kylpyjä. Minäkin olin hirveän
kipeä alussa, mutta tulin paremmaksi siellä, vaikka nyt on jälleen
yhdenlaista.
"Oletteko kipeä nyt? Minusta te näytätte niin terveelle."
"Se on vain tuo hyvä ulkomuoto, joka pettää sinut", sanoi poika
nauraen. "Mutta se on vaan arsenikin ansiota. Hän on syöttänyt itsensä
lihavaksi ja pulleaksi myrkyllä."
Neiti Hagberg hymyili.
"Kahden kuukauden aikana on lääkäri tukkinut minuun kahdeksanlaisia
lääkkeitä. Ja sitte käski hän minun maata sängyssä ja minä makasinkin
siivosti 14 päivää. Mutta minä huomasin, että kävin vaan huonommaksi.
Ja silloin sanoin minä, että tahdon itse määrätä. Määräsin matkan
Tukholmaan. Sanoin, että tahdoin puhua erään tämän taudin tunnetun
erikoistutkijan kanssa täällä, mutta silloin suuttui hän ja sanoi, että
minun täytyy pysyä Lundissa. Mutta silloin sanoin minä taas, etten
muistakaan lääkäreistä huoli, ja silloin suostui hän ja sanoi
ilmanvaihdoksen tekevän minulle hyvää, hän varmaankin tahtoi päästä
minusta."
"Noo -- ja matka on vaikuttanut teihin hyvin?"
"Kyllä. Kaikkialla on parempaa kuin Lundissa. Jos en olisi tullut
sieltä pois joksikin ajaksi, luulen että olisin kuollut. Minulla oli
hyvä ystävä, joka kuoli keväällä. Hänellä oli myös kalvetustauti ja
lääkäri sanoi, että hänen pitäisi maata. Ja hän makasi, mutta ennenkuin
ehti aavistaakaan, oli tyttö kuollut, kenenkään sitä huomaamatta -- --
aivan niinkuin kynttilä sammuu. -- -- Ei, Lund on hirmuinen!"
"Neiti Hagbergilla ei ole punaisia verisoluja ensinkään", tarttui
William puheesen äitiin kääntyneenä. "Jospa me koettaisimme hankkia
hänelle niitä? Hän on kuutamo-ihminen."
Äiti istui ja katseli nuorta tyttöä. Hänen silmänsä olivat hiukan
ulohtaalla ja niiden väri oli omituinen, sinivihreä, kuin läpikuultava
vesi.
"Kyllä. Koetamme kyllä tehdä teidät terveeksi."
Nämät silmät, joiden katse oli muutoin niin ujostelematon ja
lapsellisen rohkea vetäysivät yht'äkkiään pienemmiksi, ikäänkuin
salatakseen ilmettänsä.
"En tule koskaan terveeksi", sanoi hän ja suu hymyili ikäänkuin olisi
hän sanonut jonkun hassutuksen, mutta kyyneleet tahtoivat tunkeutua
väkisinkin silmiin, "olen koettanut jo kaikkea. Se auttaa kyllä heti
hiukan, mutta pian on kaikki jälleen samanlaista."
"Oi. Saattepa nähdä, että Tukholman ilma tekee ihmeitä", sanoi William
hilpeästi, samalla luoden verettömiin lapsen kasvoihin hellän,
huolehtivan silmäyksen, jonka äiti hyvin huomasi.
"Antakaa minun ruveta lääkäriksenne", sanoi hän. "Te saatte nähdä se
auttaa."
"Niin neljäksitoista päiväksi", vastasi nuori tukahuttaen epätoivonsa,
"mutta sitte on sama juttu jälleen. En tiedä mitä nuorena olo
oikeastaan on, en ole tuntenut sitä päivääkään -- olen vaan laahannut
itseäni eteenpäin kuin en jaksaisi elää. Tahdon mieluummin tulla oikein
kipeäksi ja kuolla."
"Lörpötystä! Puhua kuolemasta vähäisen verenpuutteen tähden! Siitä
kyllä päästään."
William oli taivuttautunut eteenpäin kuullaksensa mitä nuo molemmat
naiset sanoivat toisillensa. Hänen silmänsä loistivat kiitollisuutta
katsoessansa äitiin.
"Vähäisen verenpuutteen tähden? Kun ei viiteen vuoteen päivääkään ole
saanut tuntea, miltä tuntuu olla terve."
"Se on teidän sielun elämänne, joka on sairas. Laitelkaamme mieli ensin
kuntoon, niin saammepa nähdä."
Äitiin oli tullut iloisuutta ja hellyyttä, jota poika ei koskaan ennen
ollut hänessä huomannut.
"Miten se on: Teillä tietystikin on kureliivit?" kysyi äiti.
"Kyllä. Mutta ne eivät ole tiukalla."
"Se on sama; niistä täytyy teidän luopua. Se on määräykseni n:o 1."
"Mutta sitte palellun minä kuoliaaksi", vastasi nuori iloisesti. "Ja
minusta tulee koukkuselkäinen päällepäätteeksi."
"Katsomme kyllä ettei niin käy. -- Mutta vielä sekin seikka -- kuinka
kauaksi aikaa voitte jäädä Tukholmaan?"
"Kyllä niin kauan kuin tahdon."
"Minun hoitotapani kestää kolme kuukautta. Onko teillä aikaa uhrata se
terveydellenne?"
"On -- -- kyllä -- -- -- jos tarvitaan --", sanoi hän vitkastellen.
"Mutta isä ja täti tulevat aivan toivottomiksi."
"Sen enemmän he ilostuvat, kun te palaatte kotiin terveydestä ja
punaisista verisoluista loistavana", lisäsi siihen William, joka
erinomaisella tarkkaavaisuudella oli seurannut edellistä väittelyä.
"Tämähän sopii vallan mainiosti! Äiti huolehtii ruumiista, ja minä
lupaan hyväntahtoisesti pitää huolta sielusta. Kaksi tuntia sielun
voimistelua päivässä. Saattepa nähdä että tulos on loistava!"
Kun rouva Zimmermann meni yöllä yksin kotiinsa tunsi hän, että tuo
nuori tyttö oli tullut häntä niin likelle, kuin hän ei koskaan olisi
sitä uskonut. Hän oli jo alkanut katsella häntä pojan silmillä. Hän ei
ajatellut, ei tuumiskellut sitä tarkemmin; hän ei uskonut mitään
syvemmänlaatuista suhdetta olevan heidän välillään. Hän tiesi
ainoastaan että tuo pieni, kalpea olento oli ihminen, josta hänen
poikansa piti ja se oli kylliksi, että hän myöskin piti hänestä.
Ripein, varmoin askelin asteli hän. Vilkkaasti virtasi veri hänen
suonissansa, se melkein lauloi hänen sisällänsä. Yöilma tuntui niin
vilpoisalle huuhdellessansa jäähdytellen hänen kuumaa otsaansa, missä
tuhannet ajatukset työskentelivät.
Hän oli nähnyt ihmistunteita poikansäsilmissä; hän oli nähnyt
ihmisellisen osanoton ja lämmön valaisevan hänen kasvojansa. Luonnoton
kylmyys oli sulanut. Hän oli pelastettu. Hän ei joutuisi hukkaan. --