P.S. Maanantaina annetaan kappale ensi kerran.
P.P.S. Ette tarvitse ensi kirjeessä kunnioittaa minua
kirjoittamalla Te ja Teille (suurilla kirjaimilla). Olen
tyytyväinen vähempäänkin. Tehän kirjoitatte jumala (pienellä
j:llä) te, joka olette jakobiini.
P.P.P.S. Tämähän on kuin ystävättären kirje.
Äidin ja Williamin väli oli muuttumatoin. Hän kävi joka päivä äidin
luona, mutta luottavaisuutta puuttui. Keskustelu kävi kankeasti ja
äidin täytyi pitääksensä sitä vireillä alati ja lakkaamatta kertoa
itsestänsä. Tämä vaivasi häntä, mutta se oli ainoa keino tehdä heidän
yhdessäolonsa siedettäväksi.
William ei tuntunut koskaan välittävän josko puhuttiin tai vaiettiin,
ja hän auttoi harvoin keskustelua, lukuunottamatta silloin tällöin
lausumiansa muistutuksia, joidenka kylmä ivallisuus koski äitiin.
Kerta toisensa perästä päätti äiti lakata latelemasta näitä avomielisiä
kuvauksia omasta elämästään. Mutta aina viime hetkellä, kun hiljaisuus
uhkasi käydä kovin painostavaksi, valtasi hänet omituinen tuskan tunne,
joka sai hänet hillitsemättömästi turvautumaan siihen aineesen, joka
vaan ensiksi päähän pälkähti, useimmiten omasta menneisyydestään.
Eräänä päivänä kun William tuntui olevan jotenkin hyvällä tuulella,
päätti äiti sanoa hänelle suoraan, ja hän ottikin puheeksi heti
poikansa ovesta astuttua.
"Tänään aijon näytellä William Zimmermannia", alkoi hän leikillisesti.
"Äänetönnä ja mukaantumatonna."
"Noo, miksi niin?"
"Siksi että olen väsynyt alituiseen itsestäni puhumiseen. Ja nyt voi jo
olla sinun vuorosi."
"Mutta kun se nyt ei ole minun luontoni mukaista."
"Luulet kenties sen kuuluvan minun luontooni, mutta kumminkin olen
tehnyt niin päivä päivän perästä, että..."
"Antaisit minulle hyvän esimerkin", keskeytti poika. "Eikö niin?"
"Kaikessa tapauksessa ei enää olisi liika aikaista, jos jättäisit pois
minua kohden jotain vaiteliaisuudestasi."
"En sitä voi" -- hän katsoi äitiä suoraan vasten kasvoja,
vahingoniloisena. "Mutta sinullahan on tilaisuus tutkia minua."
"Mitä tarkoitat?" äännähti äiti ikäänkuin henkeä vetämättä.
"Tarkoitan, että kaikki se mitä olet pumpunnut herra Hedströmiltä,
tarvitseisi tulla täydennetyksi omilla havainnoillasi", sanoi hän
kylmästi ja tuolla inhottavalla ivalla, joka tuntuikin olevan
loistokohta hänen kovin yksipuolisessa näyttelytaidossaan. Tässä
ivahymyilyssään oli hän kehittynyt kieltämättä mestaruuteen saakka, ja
hänen vastauksensa olikin erittäin pisteliäs.
Seurasi pitkä vaitiolo.
Äiti ei ollut valmistautunut näitä sanoja vastaanottamaan, hän tunsi
itsensä aivan tyhmistyneeksi, hänen ymmärryksensä tuntui seisovan.
"Kuinka voit olla niin ilkeä?" sanoi hän hiljaa, tuskin sai hän sen
sanotuksi.
"Ahaa! Olenko hämmästyttänyt sinua! Et luullut minun voivan katsella
lävitsesi!" puhkesi hän lausumaan voitonriemuissaan.
Äiti ja poika katsoivat toisiansa silmiin kotvan aikaa; äiti
lukeaksensa pojan ajatukset, poika värähyttämättä vähääkään kasvojensa
ilmettä, yhäti ylönkatseellisen pilkallisena.
Seurasi taas pitkä vaitiolo. Äiti tunsi itsensä kovin alakuloiseksi
voidaksensa vastata. Kaikki mitä hän oli tehnyt, koko vuoden työ oli
nyt sirpaleina hänen jaloissaan. Hän ei tiennyt vihako vai suru oli
valtavampi; viha väärästä syytöksestä, vaiko tuska nähdessänsä itseänsä
pilkattavan juuri sillä, mikä oli kauneinta ja hienointa hänen
sielunelämässänsä.
"Ja sinä itse", sanoi hän lopuksi. "Oletko myöskin tullut tutkiaksesi
minua?"
"Tietystikin! Voitko todellakin uskoa, että nuori mies, jolla on tosi
aikomus tulla kirjailijaksi, tulisi joka päivä yhtä uskollisesti, ellei
hänellä olisi tarkoituksena tutkia?"
Hämmästyen pysähtyi äiti ihmettelemään tätä ihmistä, joka oli hänen
poikansa, ja jolla tuntui olevan vaan pää -- sydäntä ei lainkaan.
"Olen erehtynyt suhteesi." -- Se sanottiin hiljaa ja surumielisesti.
"Niin äidit aina tekevät. Olet ihaellut liiaksi. Oppiessasi lähemmin
tuntemaan, olet tullut huomaamaan toivoneesi aivan liian paljon. Totuus
paljastuisi kumminkin kerran, ennen tai myöhemmin. On hyvä, että siitä
on jo päästy."
"Niin, niin. Kenties!"
"Aivan varmaan. Ihmiset nyt kumminkaan eivät kestä lähempää
tarkastelua. Ne menettävät aina."
"Eivät kaikki", huomautti äiti laimeasti. "En minä."
"No -- minä kumminkin."
"En ole tutkinut sinua kyllikseni, josko se on totta."
"Niin. Voit uskoa kyllä sanaani. Minä olen suunnaton narri." -- --
Hetkisen kuluttua valitti William että talossa, missä hän asui,
yläkerrassa hänen huoneensa päällä soitettiin pianoa, jotta hän ei
voinut rauhassa tehdä työtä.
"Tuumiskelen muuttaa maalle. Aijon asettua asumaan johonkin
talonpoikaistaloon, puolen peninkulman päähän kaupungista."
"Siihen et kauan tyytyisi."
"Miks'en? Viihdyn parhaiten yksinäni. En ole seurankipeä!"
"Entä päivälliskävelyt Kuninkaallisessa puutarhassa?"
"Sellaiset ovat vaan tottumuksia, joita ei ole vaikea voittaa."
"Mutta iltasin? Onhan hauska, koko päivän työtä tehtyänsä puhella
jonkun kanssa."
"No kenties joskus. Minun täytyy tietysti tulla kaupunkiin, kun
annetaan jotain uutta teatterissa. Mutta muutoin en kaipaa
kaupunginelämää."
"Kyllä se vähän yksinäiseksi käy ajan pitkään."
"Yksinäisyys onkin iloni. Olen oikea Ibseniläinen peikko. Itsessäni on
minulle kyllin!"
Hän istui vielä hetken äidin luona, mutta keskustelu kävi kankeasti
vaitioloineen, jotka äidin mielestä olivat niin sietämättömän pitkiä ja
jotka pakoittivat hänen alati hapuilemaan uusia aineita, kunnes hän
lopulta jonkunmoisessa epätoivossaan alkoi puhua taas itsestään. Hän
kuuli kyllä kuinka ulkoläksyltä ja yksitoikkoiselta se kuului, mutta
hän ei voinut löytää muuta sanottavaa. Mitäpä hän ei olisikaan antanut,
jos hänellä vaan olisi ollut kykyä kulettaa keskustelua pojan omalle
alueelle! Muiden ihmisten seurassa oli se hänelle niin helppoa, mutta
poikansa seurassa oli aivan toisin.
Kun William oli mennyt, vaelteli äiti edes takaisin laattialla
kiihtyneessä mielentilassaan. Hänen sisällänsä poltti, mutta hän
taisteli mielenliikutustansa vastaan, joka tuntui kasvavan
kasvamistaan, niin että jännitys kävi yhä suuremmaksi, kuin
höyrypannussa paineen lisääntyessä.
Jos ei hänen onnistuisi houkutella poika esille kuorestansa, olisi
kaikki särkynyttä. Hänen täytyi voittaa hänen luottamuksensa, tahi
sitten vetäytyä takasin; on aivan hyödytöntä tämä alinomainen itsensä
näytteille asettaminen. William tulisi vaan näkemään hänen heikot
puolensa niinkuin näkee sisäpuolen nurin vedetystä sormikkaasta,
aavistamattakaan oikeata puolta. Kenties hän päällepäätteeksi pitäisi
häntä puhehaluisena vanhana eukkona. Ei, pois kaikki ilvenäytelmät!
Miks'ei hän uskaltaisi näyttäytyä sellaisena kuin oli? Hän tiesi kyllä,
että hän kumminkin pohjaltaan oli suora, kelpo luonne.
Miksi olikaan hän hänen seurassaan niin hirvittävän ujo ja
arkatunteinen? Se kävi vaan kiusalliseksi hänelle itselleen ja pojalle,
eikä ollut ketään, joka olisi hänen hyväkseen lukenut hänen
arkatuntoisuuttaan. Miksi olikin hän niin sairaloisen arka pelätessään
haavoittavansa hänen tunteitaan, oliko poikansa koskaan huolinut hänen
tunteistaan. Mitä raukkamaista pelkoa tämä olikaan, miks'ei hän voinut
antaa itsekkäisyytensä käydä raa'aksi ja karkeaksi kuin muutkin?
Uhrautuminen muiden edestä ei totta tosiaan ollut niinkään suuri ilo.
Näin käveli hän kauan edes takaisin laattialla, kiemurrellen itseään
kuin mato oman epä-itsekkäisyytensä tähden.
Mutta hän ei voinut päästä siitä, eikä hän tahtonutkaan siitä päästä.