Syyskuun puolivälissä palasi William Tukholmaan. Hän ei ollut mitään
kirjoittanut siitä, milloin aikoi saapua ja äiti vallan ihastui, kun
hän eräänä päivänä astui sisään, tavalliseen aikaansa, kohta
päivällisen jälkeen. Hän oli terveennäköinen ja hänen olentoonsa oli
tullut reippautta; kesä oli nähtävästi tehnyt hänelle hyvää.
Äiti istui ja katseli häntä ruskeilla, lämpöä sädehtivillä silmillään,
hän seurasi pojan jokaista liikettä ja kasvojen ilmettä, kuunnellen
jokaista hänen sanaansa. Hän oli niin ilon valtaamana, että se tänä
hetkenä täytti hänet kokonaan.
"Kiitos kirjeestäsi", sanoi hän. "Tulin siitä niin iloiseksi."
William ei vastannut mitään, näytti melkein siltä kuin olisi tuntunut
hänestä vastenmieliseltä tämä muistutus avomielisyydestään.
Hetken perästä alkoi hän puhua Pelle Wahlbergistä ja hänen
kihlauksestaan.
Äiti odotti hänen puhuvan itsestään, mutta kun hän aivan aikeellisesti
sitä näkyi välttävän, ei hän tahtonut kysyä.
Vähä kerrassansa solui heidän jokapäiväinen elämänsä tavalliseen
juoksuunsa; poika tuli melkein säännöllisesti joka päivä, jälestä
päivällisen, ja pysähtyi tunnin tai pari äidin luona. He menivät
yhdessä teattereihin ja söivät illallista jälkeenpäin hotellissa Pelle
Wahlberg tai joku muu Williamin ystävä seurassa. Ne toiveet
sydämellisemmästä suhteesta, jotka olivat kyteneet äidin mielessä,
saatuansa pojan kirjeen sekä alussa, kohta hänen tultuansa, eivät
olleet toteutuneet. William oli kyllä hyvä ja ystävällinen, mutta hänen
olennossansa oli vielä tuota tuskallisen arkaa noli me tangre (älä
koske), jonka vuoksi äidin sidottu hellyys ei päässyt vapautumaan.
Poika oli hillityn kylmyytensä kautta pakoittanut ensi hetkestä alkaen
äidin näyttelemään osaa, joka oli hänen luonteelleen vastaista. Hän oli
jähmettyneen tunteettomuutensa painolla kukistanut äidin intohimoisen
pikaisuuden pienimmänkin ilmauksen sekä hyvässä että pahassa. Ja kun
William yhden ainoan kerran oli seissut kasvot kasvoja vasten äidin
tumman, koleerisen luonteenpurkauksen kanssa, oli poika tuijottanut
hämmästyneenä häneen, kuin olisi hän ollut nainen, jota hän ei
tuntenut.
Äitiä vaivasi tämä petollisuus heidän suhteessaan, vaan hän ei voinut
viskata naamiotansa. William olisi taas jälleen tuijottava häneen yhtä
vieraana, hän luulisi että jokainen äidin tunteen ilmaus olisi paula,
jolla hän koki sitoa hänet; ja etana vetäytyisi kuoreensa.
Tämä suretti häntä sitä enemmän, kun hän jälestäpäin oli tullut
huomaamaan, että poika olisi ollut helpompi voittaa, jos hän heti
alusta alkaen olisi rohjennut toimia oman vaistonsa mukaan ja kohdella
häntä luonteensa koko lämmöllä ja hellyydellä. Hän olisi kyllä
vavahtanut ensi koskettelussa, mutta lopullisesti olisi hän huomannut,
että ainoastaan sellaisena oli hän luonnollinen. Sen sijaan nyt oli hän
itsekin kokoonkutistunut hänen epäystävällisyytensä tähden; hän oli jo
näytellyt osaansa niin kauan, että poika oli siihen jo tottunut, ja jos
hän nyt yht'äkkiään jättäisi sen, katsoisi hän sen tekeytymiseksi ja
työntäisi hänet luotaan.
Äidin täytyi tyytyä, seurata hänen elämänsä kehittymistä, odottaa ja
toivoa.
William oli hyyrännyt pari huonetta Kuningattaren kadun varrella ja oli
jälleen ottanut paikkansa sanomalehden teatteriarvostelijana ja olipa
hänellä vielä ensipäivinä ollut kuntoa kyllin istua kirjoittamaan
yksinäytöksisen kappaleen, johon hän ajatuksen oli saanut matkaltaan.
Hän oli jättänyt sen kuninkaalliselle teatterille ja se oli otettu
näyteltäväksi.
Äiti ei ollut mitään siitä aavistanut, ennen kuin hän eräänä päivänä
näki uutisen sanomalehdessä.
Hän ilostui, mutta ilon alta sorahteli toinenkin mieliala, se oli
katkeruutta, jollaista tuntee tullessansa ansaitsemattomasti syrjään
sysätyksi. Pojan sulkeutuvaisuus haavoitti häntä kuin kipeä loukkaus.
Mikä olisi ollut luonnollisempaa, kuin että hän olisi sen kertonut
hänelle, äidilleen.
Herra Hedström, joka pistäysi samana aamupäivänä rouva Zimmermannin
luona, oli aivan yhtä hämmästynyt uutisesta. Hänkään ei ollut mitään
aavistanut. Tämä ei ollut niinkään vähäinen lohdutus äidille, joka
mielessään katsoi Hedströmiä vaarallisimmaksi kilpailijakseen, niin
vaaralliseksi, että oli hetkiä, jolloin hän tunsi mielessään varmoja
mustasukkaisuuden oireita häntä kohtaan.
Päivällisen jälestä tuli William, kuten tavallisesti ja istuutui
sikareineen mielipaikallensa, mukavaan nojatuoliinsa kamiinin luona.
"No, sinunhan eräs kappaleesi on otettu teatteriin näyteltäväksi",
sanoi äiti. "Onnittelen."
"Kiitos."
"Näin sen sanomalehdestä aamulla. Sitte tuli herra Hedström tänne
aamupäivällä. Hän oli hyvin ihmeissään."
"Siksikö, että näytellään muutakin kuin saksalaisia huvinäytelmiä?"
"Ei. Mutta siitä, ettet ollut mitään maininnut kappaleesta."
William hymyili.
"No, olipa se sitte jotakin puhuttavaa."
"Milloin kirjoitit sen?" kysäsi äiti.
"Kohta tultuani. Se on jonkin joutavaa vain..."
"Kuinka kauan kirjoitit sitä?"
"Oh, pari päivää, kolme tai neljä -- -- -- Sinähän olet oikein
suurinkvisiittori."
"Niin tietysti", nauroi äiti, "siksi että teen sinulle parisen
kysymystä, kun et itsestäsi mitään kerro."
"En tiennyt, että tämä voisi huvittaa sinua. Ja sitä paitse", lisäsi
hän, kohottaen olkapäitään -- -- "on niin pikkumaista puhua itsestään."
"Ja sitte kummastuttaa se sinua, että jonkun kerran saa halun olla
suurinkvisiittori."
"Niin. Minun on todellakin vaikea uskoa, että muita voi huvittaa se,
mikä minua koskee."
"Kiusaako sinua, jos jatkan kidutustani hetkisen vielä?"
"Ei ollenkaan. Anna tulla vaan."
"No mitä toimittelet nykyisin?"
"Poltan sikareja."
"Kiitos. Mitä työtä teet, kun olet kotonasi -- koska täytyy lausua
ajatuksensa niin täsmällisesti."
"En mitään. Niin, minä kirjoitan teatteriarvosteluja joskus. Ja luen
kirjoja kun sattuu. Myöskin kotimaista kirjallisuutta väliin, kun
täytyy ilmoittaakseni. Mutta siinä onkin kylliksi."
"Lukemisessako vai kirjoittamisessa?"
"Molemmissa, mutta varsinkin ensimmäisessä."
Hänen äänensä, joka tähän saakka oli ollut hieman ivallinen, kävi
yht'äkkiään vakavaksi.
"Kuta enemmän luen, sen vähemmän saan halua itse tehdä mitään."
"Kuinka se on käsitettävä?"
"Näen kuinka ikävää tulos on. Se oikein vaivaa minua. Sellaista en
tahdo kirjoittaa."
Äidin ruskeissa silmissä välähti ilon loistetta. Nämäthän olivat hänen
omia ajatuksiansa, sanoiksi saaneina.
"No kirjoita sitte jotakin muuta", sanoi hän hiljaa.
William hymyili.
"Jotakin muuta -- niin. Se on helppo sanoa! Mutta mitä? Olemme
kirjallisuuden käänneaikakaudessa. Uusi suunta, joka kymmenkunta vuotta
sitte oli oikeutettu siksi, että se oli uusi rengas kehityksen
ketjussa, on nyt tullut niin yleiseksi ja käynyt uskonkappaleeksi, joka
painostaen ja uhaten ehkäisee runoilua Pohjolassa. Sen turvissa puhkeaa
pikkukykyjä kuin sieniä maasta, eläen loiselämää kysymyksillä ja
ongelmoilla, jotka uranaukasijat kymmenkunta vuotta sitte esittivät.
Katso vaan kirjoja, jotka ilmestyvät täällä meillä. Realistista
käsityöläistyötä! Kunnioitusta herättävää -- jumal'auta -- reseptin
mukaan kokoonkyhättyjä -- -- ikäviä niin, ettei kukaan viitsi niitä
lukea. Kuka viitsisi kuulla Nooran jälkeläisen yhdennessätoista
sukupolvessa laususkelevan. Kun kuulen yhäti märehdittävän lauseita
naisten sorrosta, inhoittaa se vaan minua. En yhäti voi käydä haikeaksi
'työmiesraukan' tähden. Olen myös nähnyt nälkää päivinäni; se ei
ollenkaan ole vaarallista. Ja jos johonkin kelpaa, saa ruokaa aina
lopuksi. Tahdon kirjoittaa romaanin tukkukauppias raukasta, joka
parhaissa vuosissaan kuoli sydämen ympärille muodostuneen
rasvakerrostuman tähden, syystä että oli syönyt liian hyvää ja juonut
liian paljon. Hän myöskin on surkuteltava olento. Hän seurasi vaan
halujansa. Luonto ei ollut antanut hänelle kylliksi aivoja
pidättääkseen itseään, ja hän kärsi marttyyrikuoleman ruokahalunsa
tähden. Ei yksin työmies ole surkuteltava. Kaikki olemme surkuteltavia,
sillä meidän täytyy kaikkein kuolla."
Hän oli kiihoittunut puheestaan ja lopuksi seurasivat sanat toisiaan
kuumeisessa kiireessä. Kun hän oli läähättänyt ilmoille viimeisen
merkillisyytensä, voi äiti äänilajista kuulla, kuinka hän oikein
nautti, kun luuli löytäneensä jotakin, jota äiti pitäisi hyvin
törkeänä. Hän ei tietänyt että perusajatus siinä jota hän sanoi, oli
sama mitä äiti niin usein itse, ennen häntä oli ajatellut.
"Olet kyllä oikeassa", sanoi äiti vaan. "Nuoressa kirjallisuudessamme
on jotakin painostavaa, kokoonkutistunutta. Puuttuu aurinkoa -- -- etkö
sinä voi sitä meille antaa?"
Poika nauroi, mutta tuon naurun läpi kuulsi jotain muutakin ja ääni,
jonka olisi pitänyt olla leikkisä ja ivahtava oli kaiuton ja epävarma
hänen vastatessaan:
"Osvald anna minulle aurinko! Ei, siitä ei tule mitään. Mutta aurinko
tullee kai kerran vielä, ennemmin tai myöhemmin. Odotellessa
kirjoittelen teatteriarvosteluja ja sanomalehtikirjoituksia. Muserran
niskat ajatukseltani saada aikaan jotain oiva työtä. On ikävää
käyskennellä tuntien itsensä aina jotakin omaavaksi, voimatta sitä
kumminkaan koskaan synnyttää."
Tuossa oli taas sama apeamielisyys, jonka äiti luuli kesällä
karkoittuneen; näin hiiviskeli se jälleen näkyville.
"Ja sinun kappaleesi, joka on otettu näyteltäväksi", sanoi äiti
äänellä, jonka koetti tehdä niin huvittavaksi kuin mahdollista.
"Kappaleeni", vastasi poika halveksivaisesti kohouttaen olkapäitään.
"Ivaa! Ivaa vaan parketille! Pieni tyttölerpukka, joka työntää
kieltänsä yleisölle. Siinä koko juttu. -- --"
Eräänä lokakuun päivänä kun William meni toimiston konttoriin oli
siellä paikalliskirje hänelle. Hän avasi sen ja luki allekirjoituksen.
A. Hagberg oli siinä. Ensi tuokiossa ei hän voinut saada selville, kuka
tämä herra Hagberg oli, mutta seuraavassa sekunnissa tunsi hän
hätkähdyksen rinnassansa, hän se oli.
Tyttö kirjoitti, että hän oli tullut Tukholmaan puhutellakseen
lääkäriä. Kun se oli tehty, oli hän sijoittanut tädin kotiin,
hotelliin, ja itse lähtenyt vaeltelemaan hämärän tullen. Hän oli ollut
niin mielihyvissään, hän oli yksinänsä juonut suklaata kahvilassa
Hallituskadun varrella ja lopuksi oli hän kahdeksan seudussa löytänyt
itsensä vihellellen käymässä Kustaa Aadolfin toria pitkin. Nyt istui
hän kotona, hotellissa, suloisessa sohvansa nurkassa poltellen pientä
egyptiläistä sikariansa ja niin oli pistänyt päähän kirjoittaa herra
Zimmermannille, että hän kumminkin tietäköön hänen olleen kaupungissa.
William ei tullut kotiin sinä aamupäivänä. Se kului hänen juostessansa
hotellista hotelliin, kävellessänsä Norrbro'lla, Kuninkaallisessa
puutarhassa, kaikkialla missä vaan voi toivoa tapaavansa etsittynsä.
Lopuksi meni hän ja söi päivällisen puoleksi suutuksissaan, puoleksi
iloissaan kirjeestä. Jo se vain että tytön päähän oli pistänyt
kirjoittaa hänelle, osoitti...
Hän oli jo melkein unohtanut pienen kesäidyllinsä, kun tämä kirje tuli
elvyttäen muistot jälleen. Oli tullut niin paljon väliin. Hedvig,
Isabella ja Louise -- hän oli solunut vanhoihin suhteihinsa,
pääkaupungin elämä oli pyörtänyt hänet jälleen aaltoihinsa. Nyt tunsi
hän taas keskellä tämän jokapäiväisen elämänsä, kesämuistojen kaikua,
joka heikkona sointuna kohottausi erilleen taustan yksitoikkoisesta
kohinasta.
Seuraavana päivänä näki hän erään hotellin matkustajailmoitusten
joukossa tädin nimen. Hän meni sinne, mutta naiset olivat juuri
edellisenä iltana palanneet takaisin Skooneen.
Kun hän tuli kotiin epäonnistuneelta löytöretkeltään, istuutui hän
kirjettä vastaamaan.
Tukholmassa 23 p. lokakuuta.
Neiti Alma Hagberg.
Tepäs olette hieno, pieni neitonen!
Ellen tietäisi, että te perin juurin olette itseenne yhtä
harmistunut, kuin minä olen teihin, niin tahtoisi varmaan ääni
kirjeessäni käydä vieläkin nuhtelevammaksi. Mutta nyt kuultakoon
vain rivien välitse hillityn lempeä surumielisyys siitä, että
olette riistänyt yhden työpäivän minulta.
Koko lauantaipäivä kului kolkutusjahdissa jalon metsäotuksen
perässä: Vaaniskelin kaikki Kustaa Aadolfin torin läheisyydessä
olevat hotellit, vaan ei missään oltu nähty pikku neitiä,
josta tahdoin saada selkoa. Germaania hotellissa näytti alussa
lupaavalta. Siellä asui skoonelainen neiti tätineen -- nimeä ei
ovenvartija voinut muistaa. Minkänäköinen hän on -- tyttö? Vaalea
tai tumma? -- Vaalea. (Hyvä!) -- Pieni -- -- (no niin) laiha
-- -- -- (!?!) -- -- keski-ikäinen -- -- -- (pötkin tieheni).
Rosenbadissa oli yksinäinen malmöläisneiti, nimeltä Haglund.
Pyysin saada häntä nähdä, mutta arveltiin että siihen ei
voitu myöntyä. Hän sitä paitsi oli tumma, sanottiin. Luikin
edelleen. -- --
Pikku neitien, jotka tulevat suuriin kaupunkeihin ei pitäisi
vaatia, että heihin tulisi olla niin rakastunut, että pitemmittä
asioitten ilmaisuitta voisi aavistaa, missä he oleskelevat.
Sen sijaan, että olisin istunut ja kirjoittanut juoksentelin
kaikkialla, Kuninkaallisessa puutarhassa ja Norrbro'lla pikku
neitosia pilkistelemässä. Turmelin päivälliseni juomalla
kupin suklaata Bergissä ja polttelin pientä sikaria, vain
hermostumisesta. Iltasella menin teatteriin katselemaan pikku
neitosia; vaan kaikki turhaan.
Pikku neidit, jotka tulevat Tukholmaan ja aikovat viipyä vaan
muutamia päiviä, älkööt luulkokaan tapaavansa ystäviänsä kaduilla.
Pikku neitien tulisi ottaa kaupunginlähetti, kirjoittaa parisen
sanaa paperilapulle ja lähettää toimitukseen ja saada sieltä
osoite ja niin edelleen, heti paikalla.
Eikä näin. "Istun hotellissa..." Ettekö silloin yhtä hyvin voinut
kirjoittaa: istun -- -- hotellissa, siinä näet nimi, hotellin
nimi, terveen järjen ja epänaisellisen logiikan nimessä. -- --
Ja tahdotteko nyt kuulla jotakin kappaleestani -- "milloin sitä
näytellään j.n.e.", kuten te niin näppärästi suvaitsette siitä
lausua -- niin istuutukaa ja antakaa minun tarkemmin tietää
Tukholmassa olostanne kuinka monta kertaa te tietämättänne kulitte
akkunoideni ohitse (oikealla kädellä Rauhankatua ylösmennessä)
ja muuta pientä ja hyvää, joka voi sielutieteellisesti ja
sielunleikkelytieteellisesti huvittaa ystäväänne
William Zimmermannia.
Viikon perästä sai hän vastaukseksi jotensakin vähäsisältöisen,
vinorivisen, hutiloimalla ja vakaantumattomalla käsialalla kirjoitetun
pikku kirjeen. Tyttö kertoi olleensa edellisenä iltana tanssiaisissa ja
siitä syystä tunsi itsensä niin tylsäksi, ettei voinut keksiä muuta sen
parempaa kuin kirjoittaa herra Zimmermannille. Hän kertoi olostaan
Tukholmassa ja uudisti jälleen juttunsa viheltelystä Kustaa Aadolfin
torilla, jota hän tuntui pitävän suurena urhotyönä. Hän koetti läpeensä
saada saman notkean, huolettoman kaiun kirjeesensä kuin Williaminkin
kirjeessä, vaan hänen puuttuva muodonhallitsemiskykynsä esti sen
onnistumasta..
William luki kirjeen hiukan hymyillen. Mutta häntä hyvin halutti jatkaa
edelleen tuttavuutta, jonka vuoksi hän ei voinut olla pitkittämättä
kirjevaihtoa. Hän istuutui heti kirjoituspöytänsä ääreen ja vastasi:
Tukholma marrask. 4 p.
Neiti Alma Hagberg!
En ole ollut tanssiaisissa, mutta tunnen itseni kumminkin tylsäksi
ja tyhjäksi -- "Sellaista voi tapahtua parhaimmallekin", sanoi
pitkäsaarelainen, ja niin on käynyt minun. Olen kirjoittanut pari
tuntia erästä sanomalehtikirjoitusta, eikä se nyt enää tahdo
sujua, mutta kello ei ole enempää kuin kolme ja on liian aikaista
syödä päivällistä.
Tämä kaikki ei ole selitykseksi, miksi oikeastaan kirjoitan
teille. Sen kaikessa tapauksessa olisin tehnyt. Minua haluttaisi
tulla teitä tuntemaan. En luule teidän olevan minkään erinomaisen
lahjakkaan pikku neidin -- luulenpa melkein sen enemmän olevan
luulottelua. Mutta on sielutieteellisesti huvittavaa nähdä
taistelu teidän puoleltanne tuon kuvittelun ylläpitämiseksi
-- -- -- ja kaikki tämä ei ole totta, kuten kaikki totuudet
nykyaikana. Siksi ei teidän tarvitse tästä suuttua.
Kirjeenne ei ollut kovinkaan sisältörikas, mutta kaikessa
tapauksessa sielutieteellisesti huvittava, siksi että voipi
lukea rivien välistä pikku neiti Hagbergin ihastuksen siitä,
että hän on saattanut ryhtyä johonkin niin sopimattomaan kuin
käydä vihellellen hämärissä pitkin Kustaa Aadolfin toria,
mutta neiti Alma Hagberg on vapaamielinen ja emansipeerattu --
hänhän taitaa puuhaella pikkuneitos-novellikokoelman julkaisua,
olen kuullut -- mutta häntä ei ujostuta sittenkään, vaan
päinvastoin kertoo hän erehdyttämättömästi veikistellen
käyneensä vihellellen iltasella -- voi hirmuisuutta!
Näen teidän käyskentelevän toria pitkin ja kuulen teidän
viheltävän hiljaa, melkeinpä tuskin kuultavasti, sydämellisesti
mielihyvissänne, että käytte vihellellen Kustaa Aadolfin torilla.
Teidän mielestänne se näyttää joltakin, ja te olette aivan
rakastunut siihen tauluun, jonka toimitatte.
Niin olen minäkin sitäpaitse -- tietysti säädyllisesti ja
maltillisesti, kuten ajanmukainen nuorimies nykyään rakastuu
(en kumminkaan _teihin_, vaan tuohon tauluun, jossa _te olette
mukana_).
Tukholma 9 p. marrask.
Neiti Alma Hagberg!
Ihanteellinen? -- olkoon menneeksi! Mutta idiootti? -- Ei!
Mutta te olette sairas, älkäämme siis väitelkö. Minulla on kiire
ja ehdin vaan parisen riviä. Toivon tällä kirjalla voivani
lyhentää ja sulostuttaa muutamia hetkiänne sairasvuoteella.
Mitä tuohon erinomaiseen epäonnistumiseen tulee, niin luulen
teidän erehtyneen. Siihenkin on kappale aivan liian huono.
Kun te tällä kertaa tulette kaupunkiin, niin toivon, että teette
minulle sen ilon ja itsellenne sen palveluksen, että ilmoitatte
minulle missä otatte asunnon, tahi esim. milloin tulette.