Sade räiskyy yli purjekankaisen katon. Tuuli laulaa raakapuissa
alakuloista syyslauluansa, laiva kallisteleiksi laineissa puolelle ja
toiselle -- tuudittaen hervotonna raskasta ruumistaan edestakaisin
aalloissa. Matkatakkini on paksu ja pehmeä. Tuntuu kuin istuisin
lämpimässä huoneessa koneellisesti keinutellen tuolia edestakaisin.
Tuolla kuvastuu hänen maansa eteeni: Ihana luonto:
Mehevinä vihreät niityt.
Metsät vaihtelevat väriänsä tuhansissa hienoissa vivahduksissa
tummimmasta, melkeinpä mustasta havupuun vihreydestä aina
vastapuhjenneen koivunlehden keveään, ilmahkoon värisävelmään, missä
lehtivihreä on enemmän aavistettavaa kuin nähtävää.
Kellertäen loistavat vainiot auringonpaisteessa. Heikko tuulenhengähdys
käy yli kypsyvän tähkän kuin kevyt varjo kuultavan kirkkaan taivaan
poikki.
Kirkkaina päilyvät järvet. Niiden yllä värjyy ilma kesän kuumuudessa.
Sinisenä ja syvänä kuvastelee avaruus niihin ja ne kuin ääretön silmä
surukatseineen tuijottavat maailman kaikkeuteen.
Ihana luonto. Kaunis puite rajattoman kurjuuden taululle.
Mataloissa, likaisissa maakuopissa, missä ilma on epäterveellinen ja
äikeä, missä voimaton köyhyys turhaan taistelee tautia ja kurjuutta
vastaan -- siellä elävät maan asukkaat elämäänsä, vieraiden ihmisten
ulkomailla tuhlatessa niitä rikkauksia, jotka yhä suuremmassa määrässä
keräytyvät heille, kuta enemmän irlantilaisten hätä kasvaa.
Mutta kauan on kuulunut kumeaa nurinaa. Ja tulee aika, jolloin viha
sulut murtaa ja väkivalta ottaa, mitä oikeuden nimessä äsken
pyydettiin. Ja kenties murhanenkeli -- -- --
Heikko huudahdus! Hätkähdin.
Katsahdan ylös. -- Oh -- sehän oli vaan mielikuva.
Venhe oli tehnyt vaarallisen käänteen ja pieni irlantilainen miss oli
pelästynyt.
Nyt kyyristyy hän jälleen kokoon, naurahtaen hiukan itselleen.
Mitä on tässä tytössä, jonka vuoksi en voi olla häntä katselematta. Hän
ei ole kaunis, uudistan sen melkein suonenvedon tapaisella innolla
itselleni. Ja sittekään en voi irroittaa katsettani näistä, kaidoista
kalpeista kasvoista, jotka ikäänkuin savupilvestä pilkistävät.
Hän on kuva syksystä. Niin tuntuu hän minusta. Rakastan syksyä.
Ilmanko vuoksi, luonnon surumielisyyskö vaikuttaa minussa, että käyn
helläksi kuin lapsi.
En tahdo antautua hellyydelle, en tahdo taipua tunnelmaan, joka kumpuaa
povessani. Olen järkevän käsityksen mies. Voin leikellä rikki tunteeni,
olen tottunut etsimään luonnonlait, jotka pakoittavat ne esille.
Ja kumminkin tuntuu kuin jotakin lauhaa ja suloista syntyisi sisälläni.
On kuin kevätvirta lämpimin lainein kohoaisi yhä korkeammalle povessani
ja yhtyisi sydämen ympärille, hitaasti nousten ja laskien pitkinä
hyväilevinä maininkeina, tuntuu ikään kuin merkillinen magneettivirran
voima vetäisi minua hänen luoksensa, ja istun tämän tunteeni tuottamaan
mielihyvään vaipuneena, nauttien siitä kuustoistavuotiaan neidon
vastaheräävällä kaiholla -- tiedotonna, vapisevana. On kuin tuulessakin
olisi tuoksua, mutt'en tiedä mitä se on, on kuin sävel soisi ilmassakin
mutt'en tiedä mistä se tulee. En kysykään sitä. Suljen silmät ja
unelmoin.
On kuin kaikki lapsuussatujen ihanteellisuus elpyisi jälleen. Tunnen
kaiken tunteiden hellittelyn, jota kuolettavaisesti olen pilkannut ja
ivannut, kohoavan jälleen. En voi pilkata enää. Antaudun tunnelmalleni.
Suljen silmäni ja istun unelmoiden.
Kauniita unelmia -- liidellen pohjalla, mistä epäilys on poistyönnetty,
täyttävät ne mieleni muutamaksi tuokioksi onnen tunnelmalla.
Pieni, kalpea, viluinen lapsi, rakastan sinua. Rakastan muutamia
lyhyitä hetkiä niin kauan kuin tunnelma kestää, hienosti ja kauniisti
kuin lapsi, vähääkään ajattelematta omistaa sinua, tuntematta sinua.
En tahdo omata sinua, en oppia tuntemaan sinua, sillä sillä hetkellä
katoaa kaikki tuo viehättävä sinussa. Olisit sinä kuten nuo muutkin
jokapäiväinen ja mitätön.
Tiedän sen. En toivokaan mitään.
Rakastettuni et olekaan sinä, se on vain oma mielikuvitukseni luoma,
joka nyt on ottanut sinun muotosi ja piirteesi.
Tunteeni on lapsen yksinkertaista uskoa sadun lumottuun prinsessaan, se
on koko nuoruuteni kaiho, joka on keskittynyt sinun kuvaasi. Olet
runon, todellisuudessa tapaamaton naisihanne, en tahdo koskettaa sinuun
kädelläni, ettet katoaisi ilmaan.
Tahdon vaan istua hiljaa ja katsella, mielikuvitukseni kehrätessä
vaihtuvia varjojaan sinun ympärillesi, uneksien kehittymättömistä
mahdollisuuksista, jotka odottavat vain aurinkoaan puhjetaksensa
kukkasiksi; koittavasta kauneudesta, rohkeudesta ja elämänhalusta,
ajatuksista, jotka välähtelevät ja tunteista, jotka liekehtivät
pohjalla -- tunteista niin lämpimistä, terveistä, joustavista ja
elinvoimaisista.
Lasken käden sydämmelleni ja tunnen kuinka sydän lyö, silitän kasvoani
otsasi mustakutrista sauhupyörrettä vasten, kumarrun ja kohtaan
pelästyneen katseesi korkealle kaareutuvien kulmiesi alta. -- -- --
Herään ja huomaan, että minua katsellaan.
Mahdoin näyttää enemmän kuin luvallista lapsellisen yksinkertaiselta,
sillä herrasmies sikarineen näytti kuin hän aavistaisi minut
kilpailijaksensa ja vastapäätä minua seisoi vanha, epäilijännäköinen
herra hymyillen.
Omaa pilkallista hymyilyäni!
* * * * *
Kauan vielä kun äiti oli lopettanut kirjoituksensa, istui hän pöydän
ääressä, tuijotellen ulos akkunasta kynä kädessä. Hänen kasvoillaan
kuvastuhe rauhallinen ilo.
Hänelle tämä ei ollut samaa kuin muille: ainoastaan kirjoitustavan
taiteen muodostama, nuorekas tunnelma paperille viskattuna. Hänelle oli
se niin äärettömän paljon enemmän. Se osoitti ihmistunteiden
esiinmurtautumista viluisessa mielessä, se osoitti kevään vihdoinkin
tulleen puhkeavine oksineen, kuohuvine nesteineen ennusti kesää
kasvullisuuksineen ja viljoineen. Hänelle itselleen lupasi se
vapautuksen alati painavasta tuskasta -- -- se oli pelastus hänen
lapsellensa!
Hän kastoi kynän ja lisäsi.
"Maltas, mihin voin tään verrata? -- Ruusuihin, vielä puhkeamattomiin,
jotka ovat vain aukaisseet umpunsa siksi, että voipi vilahduksella
nähdä niiden vilpoisat, punoittavat lehdet sisältä; tai
mansikkatuoksuun yksinäisellä, aurinkoisella mäenharjanteella, kun ei
katse vielä ole niitä kohdannut; -- -- tai siihen mitä tuntee, kun
oltuaan kauan sisälle suljettuna, näkee metsän viheriöivän."