"Halvattu sisällisesti."
Ei. Ei, tämä luonnoton kylmyys täytyi saada sulamaan. Hän voittaisi,
hänen täytyisi voittaa vielä hänet.
Ja sitte kun hän oli voittanut hänet... Hänen kunnianhimonsa
pakoittaisi poikaa, kuin höyry eteenpäin, tarmonsa tarttuisi poikaankin
jännittäen hänen älynsä voiman äärimmäisyyksiinsä.
Kenties silloin loisi hän sen runoteoksen, jota aikalaisensa odottivat,
kuunnellen hiljaa, henkeä vetämättä.
Niin makasi hän kauan äidin suuruuden-unelmien tuuditettamana, kesäyön
hämärän hengittäessä yli huoneen ja kietoessa kaikki läpikuultavaan
utuunsa. Tunti kului tunnin perästä, eikä hän sitä huomannut.
Kuumeisesti tykytti hänen korvissaan ja sydän sykki kuuluvin, raskain
lyönnein; hän otti yhden leposohvan tyynyistä, painoi sen kovasti
rintaansa vasten ja taivutti päänsä taaksepäin.
Olisi turhaa pannakaan levolle, hän ei kumminkaan voisi nukkua. Hän
nousi, sytytti työlamppunsa ja istui kirjoituspöytänsä ääreen kynä
kädessä.
Akkunaverhot eivät olleet alas lasketut. Hän katsoi yli uinuvan
kaupungin, missä päivän levoton touhu oli tauonnut. Tässä pyhässä
hiljaisuudessa asui hänen jumalansa -- työ; sellaisena yönä oli hänen
poikansa tuleva maailmaan -- tuo odotettu lunastaja.
Hartauden tunne valtasi hänet ja hän alkoi palvella jumalaansa.
Yö kului. Ulkona akkunan edessä alkoivat aikaisimmat kesälinnut laskea
liverryksensä kuuluville ja elämä heräsi vähän kerrassaan. Silloin
heitti hän kynän kädestään, otti päällystakkinsa, hattunsa ja meni.
Jäähdyttäen kosketteli aamuraikas ilma hänen polttavaa otsaansa.
Skeppsholman takaa kohottiihe majesteetillisessa mahtavuudessaan
auringon loistavanpunainen kiekko. Päivä koitti -- koitti hitaasti yli
kaupungin, maan ja meren.
Helsingborgissa 3 p. syyskuuta.
Pidät minua varmaankin kelvottomana lapsena, joka voi koko
kesän olla poissa äitinsä luota, antamatta tietoa itsestään.
Myönnettyäni että olet täydellisesti oikeassa, voin lisätä,
että koko kauan olen tuumiskellut ja tuumiskellut antaa sinulle
tiedoksi missä oleskelen, vaikka se nyt vasta toteutuu.
Sitä paitse ei minulla ole mitään merkillistä juteltavaa. Minulle
tulee vain halu -- tunnelma; ja minulle, vastoin tapaani on tarmoa
kyllin istuakseni kirjoituspöytäni ääreen. Mutta tavallisesti
käy niin, että niinkauan kuin tunnelma kestää en viitsi. Se
on osaksi velttoutta, osaksi jonkunmoista vastenmielisyyttä
tunnelmani rikkirepimiseen. Mutta oikeastaan se on syntiä; se
on hengen varojen tuhlausta. Esim.: kun nukun yöllä enkä saa
unta, päätä polttaa ja aivoista kumpuaa esille ajatus ajatuksen
perästä. Täytyisi sytyttää kynttilä, tarttua kynään ja kirjoittaa
kaikki. Kuinka rikas olisinkaan, jos olisin niin tehnyt! -- No
kenties kaikki kumminkaan missään tapauksessa ei mene hukkaan
-- mutta muoto, kaunis, ilmakepeä muoto ei koskaan palaja juuri
sellaisena kuin se oli. Se täytyy ainakin ostaa kovilla henkisillä
synnyintuskilla, sen toiste tullessa maailmaan. -- --
Olen ollut täällä neljätoista päivää. Oikeastaan matkustin
tänne tavatakseni ihmistä, josta pidin, ja joka sitä paitse oli
eräs nainen. Olimme leikkineet kesäsatua Lysekilissä ja olin
saanut tietää, että hänen pitäisi tulla tänne. No, hän olikin
kaupungissa, mutta emme tavanneet -- tietystikin. Lohdutin itseäni
Pelle Wahlbergin vakuutuksella, että Skoone on "hieno maakunta."
En aivan ole hänen kanssansa samaa mieltä, mutta täytyyhän
kumminkin katsella isänmaatansa; olen myös tehnyt pyhiinvaelluksen
iso-isän huvilalle.
Sitä paitse olen ollut erääseen ääneen rakastunut jonkun ajan.
Sen haltijatar asui huoneeni viereisessä huoneessa, samassa
hotellissa, -- asui yksin ja oli keuhkotautinen; se on kaikki mitä
tiesin ja tiedän hänestä. Nyt hän on mennyt -- en aavistakaan
minne.
Mutta tuntui niin ikävälle ja tyhjälle iltasilla silloin kun tulin
kotiin ja huomasin hänen olevan poissa. Ensiksikin näin, että
hänen nimensä oli pyyhitty pois mustalta taululta -- hätkähdin
oikein -- -- sitte vasta huomasin minä hiljaisuuden täällä sisällä
ja yksinäisyys tuntui niin sanomattoman painostavalle.
En aavistakaan, minkä näköinen hän oli, olen melkein varma, että
hän oli ruma ja kulki vinossa. Mutta hänen äänensä kaiku oli hieno
ja pehmeä ja hänen naurunsa, vaikka hermostunut, niin helähtelevä.
Varmaan oli hän hysteerinen -- yksi niistä tuhansista, jotka
palavat sisällisesti. Sitä voi aavistaa kun kuuli hänen ohuehkon,
notkean äänensä kuumeiset värähtelyt, pikaiset perusteettomat
muutokset haikeasta tunteellisuudesta iloisuuteen ja päin vastoin.
Hänellä ei ollut ketään muuta kuin huoneen siistijätär, jonka
kanssa olisi puhellut -- -- tuntui niin köyhältä ja hyljätyltä
kun kuuli hänen puhuvan tuon hanhen kanssa, puhelevan vakavasti,
ymmärräthän, sydän huulillansa, istuin ja toivoin, että hän
kutsuttaisi minua luokseen. -- Hän oli lapsellisen yksinkertainen
tyttö-rukka, mutta tuossa lapsellisuudessa oli jotakin niin
luonnonraitista. Ensimmäinen ja viimeinen oli kumminkin hänen
äänensä, kuin lasi, ymmärräthän, mutta norja ja taipuisa; ja hänen
murteensa -- se kaikui kuin toinen kieli kamalan skoonelaisen
murteen rinnalla, jota muuten kuulen ympärilläni. Hän varmaankin
oli Sörmlandista.
Tällaisen kuvan on mielikuvitukseni huviksensa kokoon kehräellyt.
Luuletko uskovani tämän todeksi? Eihän toki! "Mutta onhan ihanaa
unelmoida", sanoivat vanhat idealistit!
No mitä pitikään minun vielä sanoa? Niin. Olen kirjoittanut pienen
palan lyriikkaa, jonka lähetän sinulle. Toimita se sanomalehdelle
ja ilmoita osoitteeni konttoriin, että rahat kiireimmän kautta
lähetettäköön minulle. En tiedä nimittäin, josko on senkään verran
jälellä, että riittää täältä pois pääsemiseen.
Aiheen tähän sain matkalla tänne ja tuohon pieneen neitoseen
tietysti olin rakastunut. On ihmeellistä kuinka helposti nykyään
voin rakastua. On kuin tallusteleisin ympäriinsä sydän kourassa,
valmiina ojentamaan sen sille, ken ottaa tahtoo. Tuntuu kuin
täytyisi minun antaa se pois; aivan mahdotonta siitä päästä.
Matkustin tänne, sillä luulin olevani rakastunut (hiukan)
erääseen, laivalla rakastun toiseen ja kun tulin tänne, rakastun
ääneen -- joka ei kumminkaan estä minua käyskentelemästä
kaikkialla kuin mieletön etsien sitä ensimmäistä, jota tavatakseni
oikeastaan matkustin tänne ja hyräilemästä itsekseni liikuttavan
tunteellisesti:
Wo bist du! Wo bist du!! Mein geliebtes -- Kind!!!
Kunhan taas tulen sinne Tukholmaan lepoon jälleen, aijon tarttua
työhön ja tehdä tuhertaa.
Hyvästi. Näkemään asti!
William.
Äiti luki kirjeen uudelleen ja yhä uudelleen. Se kajahti niin
terveelle. Se oli niin erilaista kuin millaiseksi hän ennen oli oppinut
tuntemaan poikaansa. Tässä oli nuoruutta -- -- se ei ollut tavallista
jähmettynyttä kylmyyttä, epäilystä, toivottomuutta. Olisiko hän
todellakin -- --?
Äidin täytyi silitellen tyynnyttää rintaansa; oli kuin ihastumisen ilo
tukahduttaisi hänet muutoin.
Jonkun ajan perästä istui hän ja kirjoitti "suureen kirjaansa", hän oli
pysynyt uskollisena tavalleen.
Antakaa minulle anteeksi kaikki järkevyyden jumalat, suo anteeksi
vanha kirja, joka todistat kaikki hulluuteni ja suo anteeksi minulle
sinä -- kirjailija -- että kulutan aikaani sen kirjoittamiseen, mitä
voisin saada painettunakin lukea. Mutta en voi odottaa. Tunnen
mielettömän halun tämän palasen omistamiseen, saadakseni lukea sitä
uudestaan niin usein kuin tahdon, sulkea silmäni ja kuunnella sen
hyväilevää kaikua. Haa Jumalat! Niin ei kirjoiteta, ellei ole
mahdollisuutta tulla taiteilijaksi.
En ole sokea sen virheille. Johdanto on liian pitkä ja raskas, sen
seuraaminen vaatii ponnistusta ja siinä näkee ponnistuksen.
Ja mikä on Irlannista on kovin räikeää väriltään -- -- Mutta tunnelma
on mestarillisesti tuotu esille.
Lyriikkaa.
(Kirjoittanut.)
William Zimmermann.
Raskain ähkyvin huokauksin tekee höyrykone kovaa työtänsä. Väliin
kuuluu se väsyneeltä ja vaivaloiselta kuin ylivoimin kuormitetun
eläimen puhallukset, joskus taas niin toivottomalle, mutta kumminkin
voimallaan vaikuttavalle kuin taisteleisi jättiläiskokoinen ihmeotus
tuskallista kuolonkamppaustansa tuolla alhaalla.
Konehuoneen avoimesta akkunasta näkee kirkkaaksi kiilloitettujen
teräsakselien tahdikkaan taksutuksen ylös alas. Pyörähuoneen alta
häämöittävät punaset siiventerät kuin suuret vereen ryvettyneet hampaat
petoeläimen kidassa, Vesi vaahtoaa valkeana mihin ne painuvat, ja kauan
laivan mentyä näkyy vielä kiehuen, kuohuen jälki, valkeana kuin maito,
kuin linnunrata kylmänkirkkaana talviyönä, unelmahienoine, vihreähköine
vivahduksineen.
Taivas on harmaa ja matala. Elävinä olentoina, vaihtelevina muotoina
ajelevat pimeät pilvet toisiaan kuumeisesti taistellen olemassa
olostaan. Ne pilstotaan palasiksi, kääriytyvät yhteen ja myrsky vitsoo
niitä eteenpäin; ne kieppuvat mastojen huipuissa, repeytyvät
riekaleiksi ja häipyvät ilmaan.
Idässä kohoaa Hallannin rannikko lainehtivine pengerpiirteineen,
lähimmät kalliot häämöttävät punaisina ja harmaina, kaikin graniitin
sammal, jäkälä, roso ja rakovivahduksin, käyden yhä utuisemmiksi ja
utuisemmiksi reunaa kohden, joka taivaansinisenä loistaa vasten
harmaata ilmaa.
Vasemmalta näkyy aava meri. Tuolla kaukana on rajuilma keskittynyt
paksuksi, sameaksi sinipunervaksi pilviseinämäksi, joka reunustaa
taivaanrannan. Takaa tämän paksun verhon kuumottaa hehkuen aurinko. Sen
voi eroittaa valovivahduksena, pyöryläisenä vailla varmoja rajoja,
heijastaen tuskin huomattavan loisteen tummaan vedenpintaan.
Korkeina, suorina ja jäykkinä kohoavat harmaasta ilmasta Nidingenin
valotornin molemmat puusotamiehet varvatuine vartaloineen, ja pienine
päineen, joista silmät yöllä punertaen loistavat.
Neljä lokkia seuraa laivaa. Ylös, alas nousevat ja laskevat ne. Väliin
aivan veden pinnassa, väliin vähän ylempänä tähtäilevät ne tarkoilla
silmillään kuohuvaan vanaveteen. Ja niin pian kuin vilahtaa jotain
syötävää tuolla alhaalla, syöksähtävät ne sikin sokin veteen, viiltäen
ilmaa viitakesiivillään. Tuokion räpisteltyään veden pinnassa,
liitelevät ne taas kauas, jatkaen lentoaan, tyyninä ja verkalleen,
tasaisesti, kömpelösti liikutellen siipiään.
Matkustajat kävelevät edestakaisin peräkannella, lämpimiin
kääriytyneinä, sillä tuuli on tuima ja kylmä, ainoastaan eräs
16-vuotias herrasmies pitää takkiansa olkapäälleen viskattuna.
Vilusta väristen on hän asettanut kehittymättömän vartalonsa ja
uuden-uutukaisen talvipukunsa erään nuoren neidon katseltavaksi, joka
istuu sohvalla sinervänä pakkasesta ja mieltäkiinnittävänä.
Katselen nuorta miestä tarkemmin. Iho lienee kaunis, kun ruumiinlämpö
on kohtuullinen. Piirteet ovat hienot ja hän on terveen näköinen.
Aina kello kahdeksasta, jolloin hän astui laivaan, on hän ollut
innokkaasti puuhassa poltellen suuria sikareja. Kun päivälliskäsky
annettiin, näytti hän olevan hiukan hämillään, ruokasalissa ei häntä
nähty, kun tulin kannelle jälleen, seisoi hän kaidepuuhun nojautuneena
vastasytytetty sikari suussa, unelmoiden katsellen sadesumuun.
Nähtävästikin joku haaveellinen luonne.
Hän seisoo ja nauttii siitä, että on köyhä ja täytyy kieltäytyä. Jos
hänellä olisi ollut rahoja ostaaksensa ruokaa, olisi hän jäänyt tätäkin
nautintoa vaille. Nyt tuntee hän itsensä ylpeäksi ja jaloksi ollessaan
pakoitettu kieltäytymään. Hän on jonkun kauniin kertomuksen väärin
ymmärretty sankari.
Sankaritar tulee juuri rappuja ylös. Hän on rikas ja hänellä on varaa
syödä. Juuri se tekee taas hänet mieltäkiinnittäväksi. Ja sitte
tummuudellaan muistuttaa hän etelästä, unelmien ja mielikuvituksen
aurinkoisista rantamista ja hän näyttää ulkomaalaiselta silkkisessä
matkalakissaan. Hän muistuttaa avarasta maailmasta, suuresta, ihanasta
maailmasta, luokseen vilkuttavine seikkailuineen ja houkuttelevine
mahdollisuuksineen -- tuntemattomasta maailmasta, jonne lapsen ja
nuorukaisen mieli ikävöi.
Nuorukainen ei voi ihailuansa peittää. Hänen katseensa riippuvat kiinni
tytön kasvoissa ja hänen tähtensä käsitteleekin hän niin pahasti
sikareita.
Käännyn ja hymyilen -- hieman halveksivaa elähtänyttä hymyilyä. Kuinka
hän nyt unelmoi, hienosti ja hempeästi. Hän on juuri siinä ijässä.
Häntä on opetettu uskomaan rakkauteen -- tuohon salaperäiseen sanaan,
joka jo paljaalla kaiullaankin panee hermoston värähtelemään. Hän käy
alinomaisessa kuumeessa. Hän ei voi nähdä nuorta naista kysymättä
itseltään: lieneekö hän minun tuleva rakastettuni? Joka hetki koettaa
hän henkisesti valtimoansa ja pienimmänkin tunnelman pujahtaessa
täyttyy hänen sydämmensä onnen aavistuksille ja sykähtelee
kaksinkerroin kiivaammassa tahdissa.
Rakkaus on suuri ja mahtava. Se kohottaa, se jalostaa; jalostaa
kurjimmankin. Se tekee raukan rohkeaksi, heikon voimakkaaksi.
Rakkaus on voima valtava. Se kestää elämän tuolle puolelle, se
kuolemankin voittaa. Se voi leimahtaa hehkuvaksi intohimoksi ja se
silloin on verraton. Mutta sen korkein muoto on kumminkin se, "joka voi
kaikki kieltää."
Ylevä rakkaus on sielun etuoikeus.
Ylevä rakkaus on aistillisuudesta vapaa ja hieno. Sillä ei ole yhteyttä
raakojen vaistojen kanssa. Jos se ilmaantuu omistamisen ikävänä -- oi
silloin ei ole se puhdas! -- -- --
Tuhma, tuhma poika -- tietäisitkö kuinka yksinkertaista elämä olisikin,
jos uskaltaisit elää omalla vastuullasi! -- -- --
Ilma kiihtyy kiihtymistään. Tuuli kieriskelee mastoissa, aallot
kasvavat ulapalla. Siellä täällä kuohahtalee lakkapäitä lainehia,
loistaen tummasta vesijoukosta ikäänkuin valkoiset hanhiparvet, sinne
tänne sirottuneina, elävinä, sukkelasti uivina ja levottomasti
sukeltavina.
Pilvet taivaalla painuvat yhä alemmaksi, muodot ja piirteet häviävät,
kaikki juoksee yhteen paksuksi, kosteutta vuodattavaksi mustanharmaaksi
peitteeksi, levittyen matalalle yli meren.
Kannen yli näkyvä Nidingenin kaksoismajakka katoaa ilmaan laivan
taakse. Rannan aaltomainen kallioviiva harmenee harmenemistaan,
pyyhkiytyy pois ja katoaa kangastellen.
Etukannen matkustajat istuvat tavarakääryjen ja hinkaloiden päällä
vetäytyen toistensa suojaan kuin lammaslauma rajuilmassa.
Peräkannella kävelee pari herraa edestakaisin kallistellen ruumistaan
laivan luikerruksien mukaan. Muut ovat kääriytyneet paksuihin
päällysvaatteihinsa alistuen rajuilman alle toivottomalla
alamaisuudella.
Nuori herrasmies on vetänyt päällystakkinsa ylleen. Se on kulunut ja
vanhanaikainen; hän kärsii siitä. Sikari on sammunut. Hän näyttää
alakuloiselta.
Suurin, uskollisuutta uhkuvin silmiin katselee hän romaaninsa
sankaritarta. On kuin joka piirre hänen kasvoissansa tahtoisi
julkijulistaa hänen nuorta ihailuaan, yksinkertaista ihastustaan.
Taaskin täytyy kääntyä salatakseni hymyilyä, joka ehdottomasti pyrkii
huulilleni.
Katselen nuorta tyttöä. Hän ei ole kaunis, mutta miellyttävä katsella.
Hento kehkeymätön vartalo, vähän liian pitkä selästä, eikä suinkaan
sopusuhtainen. Kaidat kasvot; silmät loistavat tummanruskeina, kuin
kiillotettu pähkinä. Nenä liian suuri, ehdottomasti liian suuri
ankaroiden kauneuden mittojen mukaan, suukin kenties liian pieni. Mutta
kaikki sopii hyvin yhteen; eikä hennoisi toivoa sen toisin olevan.
Hänen tumma silkkinen matkalakkinsa vetäytyy hyvin hiusten mukaisesti,
jotka niskaan ylöskiedottuina eivät näytä runsailta, sillä kankaan läpi
voi eroittaa hänen päänsä hienot piirteet. Mutta varjostimen alta
aaltoilevat ne kiiltävän mustina, keveissä kiehkuroissa.
Kaulansa ympäri on hän kietonut pitsiliinan, väriltään samanlaisen kuin
hiuksetkin. Ilmakepeänä ja pehmosena peittää se hänen hartioitaan. Ja
kun hän tuossa istuu viluissaan kokoonkyyristyneenä, on kuin näkisi
jäätyneet, kalvakat kasvot savupilvestä pilkistävän.
Hän ei ole kaunis. Mutta noissa lapsellisissa piirteissä on jotain
sanomattoman viehkeää, jotain avuttoman houkuttelevaa, joka saa sydämen
heltymään. Ja tuo kehkeymätön varsi on kuin nuppu tuntemattoman kukan,
se sisältää tuntemattoman kumman kiihoituksen. Ei tiedä mitä se
sisällensä sulkee; tahtoo niin mielellään uneksia mahdollisuuksia
rikkaita ja täyteläitä.
Tiedän hänen nimensä. Se on kaiverrettuna laattaan hänen matkalaukkunsa
kupeessa ja näin sen aamusella hotellin taululla: miss Bowen
Irlannista.
Hän matkustaa vanhemman naisen kera. Hän nähtävästikin matkustelee vain
huviksensa. -- --
Hän on siis rikas. Kenties jonkun vampyyrin tytär, joka imee hänen
kotimaansa mehun, kansan auttamattomasti hätään kuihtuessa.