Äidistä oli kesä ollut pitkä. Se oli ollut ikäänkuin raskasta,
yksitoikkoista koneen polkemista päivä päivän perästä saadaksensa ajan
kulumaan. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka kiintyvät yhteen ainoaan
asiaan niin lujasti, että se karkoittaa jokaisen muun ajatuksen ja
tunteen. Hänen elämässänsä ennen oli kaiken hänen harrastuksensa
esineenä ollut hänen miehensä, ja niin kauan kuin hän eli, ei ollut
mitään jäänyt heidän lapselleen. Nyt oli isä ja puoliso kuollut ja
paikan, joka täten oli jäänyt avoimeksi, oli poika luonnollisesti kyllä
tullut täyttämään. Sillä tunteiden voimakkaisuudella, joka oli
keskustana äidin luonteessa, oli hän omistanut omaksensa tuon
laiminlyödyn, jähmettyneen lapsen, hän antausi niin kokonaan
rakkaudelleen, että kaikki muu maailmassa oli hänestä vähäpätöistä,
ellei se tavalla tai toisella ollut jossain suhteessa hänen
poikaansa. Kaikki se raitis, luonnollinen itsekkäisyys, jota äiti
kukoistusaikanaan oli käyttänyt omana elämänsä ja onnensa vaatimusten
tyydyttämiseksi, oli nyt keräytynyt syväksi hellyyden lähteeksi, jolla
äiti koki vaalia pojan onnea ja elämää, sillä tässä elämässä asui hänen
oma olentonsa ja tässä nuoressa veressä hänen sielunsa kuolemattomuus.
Hän oli pysähtynyt Tukholmaan, sillä hän oli aivan välinpitämätön siitä
missä oleskeli, kun ei hän kumminkaan voinut olla siellä, missä
poikansa.
Tarkalla vaistollaan tunsi hän, että se oli jotain, josta hänen täytyi
kieltäytyä. Kosto siitä koituisi heidän välillensä ja tekisi sen
elämän-ilman ummehtuneeksi ja tukahduttavaksi. Poika pitäisi sen
painavana siteenä ja repisi siitä itsensä irti.
Mutta oli myös toinenkin syy, jonka vuoksi äiti ei jättänyt kaupunkia.
Hän tiesi varsin hyvin, että oli vaarallista olla sieltä poissa. Siellä
voi tapahtua niin paljon ja poissaolevalla ei ole mitään osaa tapausten
juoksussa. Poistuminen sieltä olisi ollut samaa, kuin päästää langat
käsistänsä, tehdä älynsä ja vaikutuksensa voimattomaksi toimimaan
itsensä säilyttämiseksi olemassaolon taistelussa; se olisi ollut asiain
päätösaikojen laiminlyömistä ja otollisten asianhaarojen tuhlausta.
Williamilla oli paikka sanomalehden toimituksessa, asema, joka hyvin
sopi hänelle ja antoi hänelle hänen toimeentulonsa. Sill'aikaa kun hän
oli poissa, voisi joku toinen tunkeutua sijaan ja anastaa hänen
paikkansa. William itse ei ollut koskaan ajatellut sellaista
mahdollisuutta, mutta äidin hyvää tarkoittava itsensäsäilyttämisvaisto
oli vaaran käsittänyt, ja siksi oli hän maannut paikallaan, kuin
uskollinen koira vartioiden isäntänsä omaisuutta.
Ikäviä päiviä olivat olleet nämät kesäpäivät, vailla muuta iloa kuin
työn tuottama. Mutta itse tätä työtä oli äiti oppinut rakastamaan,
sillä hän tunsi, kuinka se solmi yhä lujemmin hänet pojan maailmaan,
antoi hänelle tuhat salaista tietä tulla häntä lähemmäksi, tarttua
kiinni hänen harrastuksiinsa, taistellen saavuttaa hänen
kunnioituksensa -- ja rakkautensa.
Säännöllisesti, yksitoikkoisesti kului aika. Työtunnit, aterioimisajat,
lepo ja virkistyshetket -- siinä hänen päivänsä. Viimemainittuja ei hän
lyönyt laimin. Hän kylpi ja teki pitkiä kävelyretkiä. Hän piti
ylpeytenään että Williamilla olisi terve, kaunis vanha äiti, jota hänen
ei koskaan tarvitsisi häveten kulettaa käsikoukussaan ja jonka ryhtiä
ja voimaa hänen mieluimmin tulisi ihaella hiukan, hiukkasen vain.
Tuttujansa ei hän usein tavannut; useimmat lintusista olivat liitäneet
pois kesän ajaksi. Ainoa, joka silloin tällöin tuli hänen luoksensa oli
herra Hedström. Mutta tätä kunnon miestä, jolla ei ollut varaa asettua
maalle, vaivasi alituinen alakuloisuus, jonka vuoksi hänen seuransa ei
ollut mitä huvittavinta. Kaiken onnettomuuden lisäksi oli hän vielä
tilapäisesti leski; pikku rouva oli kolmannen luokan vaunuissa
lähetetty vieraanvaraisten sukulaisten luo Smoolantiin, vahvistaakseen
siellä voimiaan vuohenmaidolla ja havupuiden tuoksulla.
Yhden ainoan kirjeen oli äiti saanut Williamilta kesän kuluessa. Tässä
ilmoitettiin hänelle -- neljällä rivillä -- että hän oli Lysekilissä ja
aikoi oleskella siellä jonkun aikaa. Likemmä kahteen kuukauteen ei hän
sitte ollut antanut mitään kuulla itsestään, äiti ei edes tietänyt,
missä hän oli, ja Williamin vaiteliaisuus alkoi tehdä hänet
levottomaksi.
Mutta tämä oli jotain, jota täytyy kärsiä, hän ei kaikella
tarmollansakaan voinut mitään tässä asiassa. Tämä kesä oli kuollut
piste hänen elämässänsä, jonka yli hänen täytyi koettaa päästä. Hän ei
voinut muuta kuin odottaa ja malttaa mielensä.
Mutta ei ollut niinkään helppoa malttaa mieltänsä. Hänen ajatuksensa
lensivät heti pojan luo niinpiankun päivätyön kovat ohjat olivat
löyhtyneet. Ja päivän toisensa perästä kuluessa kasvoi tuskakin yhä,
leviten hänen mielensä pohjalle ja verhoten kaikki mustalla
pohjavärillään.
Ja yhäti kiiti hänen mielikuvituksensa samaa pimeätä tietä pitkin,
jossa se niin usein oli väsyksiin asti juossut. Jälleen ja jälleen
kaikui hänen korviinsa nuo kaksi sanaa, joihin poika oli keskittänyt
elämäntunnustuksensa: "halvattu sisällisesti!"
Niin makasi hän jälleen eräänä elokuun iltana leposohvallaan
käännähdellen kalvavassa levottomuudessaan poikansa ja hänen
tulevaisuutensa tähden; oli kuin katseleisi hän yli aution nummen,
pimeän ja viluisen, missä ei yksikään tuore oksa voinut versoa, eikä
ainoakaan vihreä taimi juurtua. Hän näki ihmiselämän, koko ihmiselämän
niin aution, niin tyhjän, niin pimeän, ei ulkonaisten olosuhteiden,
vaan koko tahdonsuuntansa tähden. Ja tuo ihmiselämä oli sen olennon,
jota ainoata hän rakasti koko maailmassa. Äiti näki poikansa hitaasti,
vastustelematta soluvan alaspäin ja kuitenkaan ei ollut hänellä voimaa
pysähyttää häntä, pidättää häntä menemästä! Hän olisi tahtonut ravistaa
häntä olkapäistä, huutaa hänen korviinsa: Nouse! Jännitä lihaksesi!
Ryhdy työhön! -- mutta huuto kuoli hänen huulillensa, sillä hän tunsi,
ettei hän mitään voinut. Oma tahtonsa ainoastaan voi pelastaa hänen
poikansa -- mutta hän ei usko tahdon voimaan. Niin, uskoa hän tarvitsi,
uskoa omaan ponnistukseen, onneen ja edistykseen. Hänellä itsellään oli
uskoa siirtämään vuoria ja kuolemankin voittamaan -- ja hän ei voinut
hitustakaan siitä antaa lapselleen.
"Halvattu sisällisesti."
Oi Jumala, jos hän voisi rakastaa, jos hän voisi oppia pitämään
jostakin! Hänet itsensä saisi hän mielellään sysätä syrjään -- -- jos
vaan löytyisi ainoakaan ihminen maailmassa, josta hän pitäisi. Äitiä
kauhistutti se tyhjyys, tyhjyys, jonka hän oli tavannut norjalaisessa
nuorisokirjassa.
Äiti oli juuri samana iltapäivänä lopettanut toisen romaanin lukemisen.
Sen tekijä oli lahjoiltaan toisen tai kolmannen luokan kirjailija. Hän
oli yksi niistä sokeista orjista, jotka liittyen kirjallisuuden
yleiseen tunnussanaan, suurien henkien antamaan, tallustelivat nyt
vetelehtien tietä, jonka ne olivat aukaisseet. Kirjassa ei ollut
ainoatakaan ajatusta, joka olisi säihkynyt, ei rahtustakaan
yksilöllistä lahjakkaisuutta, ei mitään sellaista, jota hän itse olisi
tahtonut saada sanotuksi, ja joka olisi kirjailijan sisimmästä,
sieluntaistelun ja synnytystuskan kautta murtautunut esille; se oli
vain tuon yleisen tavan seuraamista kirjallisuudessa; tummaksi
värittämistä, mielistelyä "työmies raukoilla", joka oli tullut
nykyaikaisten kirjailijoiden Werther'iksi, tuota alati surunsointuista
säveltä heidän harpuissansa; ja sitte lopuksi vielä vastenmielistä
kohteliaisuuksien latelemista naisraukoille, jotka olivat hemmoitellun
lapsen rohkeudella tunkeutuneet kirjallisuuden alalle ja joka nyt
tulvehti heidän yksitoikkoisesta, tekointoisesta lausunnostaan.
Hän tunsi maailmaa liian hyvin, voidakseen olla käsittämättä tuota
totuutta puuttuvaa ja perusteeltaan petollista tässä laususkelemisessa,
tätä yleistä virtausta kirjallisuudessa, jonka yksi ainoa mahtava henki
oli eloon herättänyt ja jonka pinnalla nyt tyhjät kuplaset
pyöriskelivät.
Kuinka sairaloiselle, keinotellulle ja keskinkertaiselle oli tuo kirja
tuntunut. Hän kärsi sitä lukiessaan, siinä oli vaan kurjuutta, vailla
vähintäkään valopilkkua, ja tuon kurjuuden yläpuolella ei liihoitellut
todellinen runoilijahenki, siellä räpisteli keskinkertainen kyky
omaperäisyydestään epäilyttävillä siivillään. Siks'ei hän koskaan
voinut tunkea sydänjuuriin saakka, kuten suuri henki voi, siinä ei
kaikunut kauttaaltaan tuskanhuuto, se oli vain kärsimättömän lapsen
vikinää hampaan puhkeamisaikana. Kokonaisuus ei jättänyt sellaista
vaikutusta, kuin olisi se itsenäisesti tunnettua, se oli ainoastaan
opittua pessimismiä, jonka juuri ei ollut kirjailijan omassa sydämessä.
Eikö löytynyt ketään, joka olisi tahtonut kirjoittaa niille, joiden
elämä on raskasta, kuollutta, ja jotka ottavat kirjan käteensä, ei
saadakseen ajan kulumaan, vaan tunteaksensa itsensä ilahdutetuksi
hetken ajaksi kantaessaan päivittäin uudistuvaa taakkaansa?
Jospa hän voisi oppia kirjoittamaan heille! Ei etsitysti ja
teeskennellen, vaan raittiisti ja lämpimästi, iloksi kaikille, joilla
on tahtoa olla kunniallisia ja hyviä.