Höyrylaiva Albert Ehrensvärd liukui eräänä kauniina heinäkuun päivänä
pohjoista kohti, läpi Bohusläänin saariston.
Mustana patsaana myllertäen kohosi savu laivan torvesta, mutta pian
tarttui tuuli siihen, tuprutteli sitä sinne tänne ja viskasi viimein
etukannen telttakattoa vasten, josta se vähitellen valui ulos, pilven
riekaleena asettuen keskelle kirkkaan ilman.
Keulapuolella, nojautuneena laivan kaidetta vasten seisoi William
Zimmermann hienossa, vaaleanharmaassa kesäpuvussaan ja samanvärinen,
neulottu matkamyssy päässään. Hän nojautuhe kaiteen yli ja katseli
matkailijan huolettomuudella vesipisaroiden leikkiä, joita laivan
terävä keula, tietään halkastessa, viskasi ylös ilmaan la jossa ne
sitte auringon valon vankeina säihkyilivät tuhansina timantteina
läpinäkymättömän vesijoukon sinertävää silkkipeitettä vasten.
Neljä päivää sitten oli William jättänyt Tukholman. Hän oli tullut
kanavateitse Göteborgiin ja oli nyt matkalla Lysekiliin, johon hän
aikoi asettua ainakin kuukauden päiviksi vahvistaakseen voimiaan
Gullmarin suolavedellä ja Bohusläänin saariston raikkaalla ilmalla.
Jo ennen oli hän kaksi kesää viettänyt tässä kylpypaikassa. Hän tunsi
varsin hyvin sen paikallissuhteet ja vuosittain palaavat kantavieraat;
hän oli ensimmäisenä kesänä, ollen nuori ylioppilas, ollut kylpölän
julkinen, tunnustettu juhlarunoilija ja muistoilla niiltä ajoilta vielä
oli aina vetovoimansa.
Ei olisi pistänyt hänen päähänsäkään valita joku toinen, halvempi
olopaikka; hän oli liian paljon kaupungin lapsi löytääksensä viehätystä
jossakin kaukaisessa maailman kolkassa -- hänen maalaiskesäihanteesensa
kuului raitista ilmaa ja suolaista vettä, mutta myöskin elämän muut
mukavuudet kuin esim. ensi luokan ravintola, kauniita naispukuja, ja
ainakin joku tusina tai vähintäänkin puoli, Kuninkaallisesta
puutarhasta tuttuja tukholmalaisnaamoja.
Mutta ei yksin tämä vetänyt häntä puoleensa, hän oli myöskin oppinut
pitämään Bohusläänin saariston luonnosta. Hänestä oli aina tuntunut,
kuin olisi se sukua hänelle itselleen; hän rakasti sen suurenmoista
jylhyyttä, sen juhlallista elottomuutta ja syvää hiljaisuutta, jota ei
häirinnyt tuhansien ihmisjalkojen kapse, jotka kuumeisesti rientävät
pitkin katujen kivikäytävää.
Kun hän seisoi yksin joltain kallionkielekkeeltä katsellen yli
avaroiden ulappojen, missä vesi levisi kallioiden ja karien ympärillä
kimaltelevan kirkkaana ja kuultavan sinisenä niin kauvas kuin silmä
kantoi -- silloin valtasi hänet outo ahdistus. Hän itse kutistui pienen
pieneksi hiukkaseksi maailman kaikkeudessa ja oli kuin tässä
tunnelmassa, se mikä oli parasta ja hienointa hänessä itsessään, olisi
puhjennut kukkaansa.
Kaikki tuo valheellisuus ja tavanmukaisuus, pettävä ja teeskennelty,
joka elämän hyörinässä kuului tuohon ilottomaan olentoon, joka hänen
nimisenään käyskenteli pilkkahymy huulillansa, oli silloin ikäänkuin
pois huuhdeltu; oli kuin sielunsa olisi kylpenyt kaiken kuonansa
suolakirkkaasen ilmaan, ja veri hänen suonissansa lauloi kauniita
runoja, runoja, jotka eivät koskaan saaneet sanoja, runoja elämän
ylevimmistä ihanteista, lapsen silmän näkeminä, vailla pettymyksen
katkeruutta, kokemuksen epäilyä.
Mutta ei tarvinnut muuta kuin ihmisjalan kapsahdus kalliota vasten, oli
tunnelmakin kau'as karkoittunut. Salaman nopeudella vavahtivat kasvojen
piirteet asentoon. Yksinäisyys oli poissa, ja seuraelämä alkoi, sielu
sieppasi viikunalehtensä ja valhe oli jälleen kunniassaan.
Harmahtavien ja ruskeahkoin vuoren kukkuloiden lomitse pujottelihe
laiva eteenpäin; suurien rosoisten jättiläisten ja pienien mustien
karien välitse, joiden sileäksi silatuiden selkien yli laineet leikkien
loiskuivat.
Etäämpää kohosi Bohusläänin rannikko kuin mahdottoman suuri alastoin
graniittipenkere, kohti taivaankantta levottomasti aaltoavine
ääripiirteineen. Siellä täällä pilkoitti vihreä pilkku laakson pohjassa
tai jossain rantaa kohti viettävässä vuorenrotkossa; muutoin ei näkynyt
puuta, ei pensasta, tuskin pienintäkään kasvullisuuden merkkiä.
Sinne tänne sirottuneina törötti yksinäisiä majoja autioilla
vuorenharjanteilla, mutta laaksoloissa ja rotkoissa olivat ne
painautuneet yhteen kalastusasemiksi, venheineen, laitureineen ja
lahoavine, veden päällä pylväiden nojassa lepäävine, harmaine
ranta-aittoineen.
Hän näki sen kaiken ja nautti siitä. Oli kuin maistaisi hän itse ilmaa,
rintansa laajeni ehdottomasti ja syvin, pitkin siemauksin hengitti hän,
kuin kaareutuisi taivas täällä korkeampana kuin muualla. -- Samalla
hänen silmäinsä juodessa valovälkkeiden vaihtelevaa leikkiä ja
vivahdusten rikkautta. Olisiko hän ollut maalari, olisi hän tahtonut
koettaa voimiaan tätä ilmaa, näitä kallioita kuvaamaan, jotka väliin
olivat niin ihmeteltävän likellä ja väliin katosivat kauas pois, niiden
värin vaihdellessa mitä erilaisimmissa valaistuksissa, heleimmästä
punaruskeasta harmahtavaan ja sinervään hienoimmissa värivivahduksissa.
Mutta hänhän ei, Jumal'auta, ollut mikään maalari!
Hän kääntyi ja meni tupakkahuoneesen.
* * * * *
Niin pian kun William oli jotakuinkin saanut kaikki järjestykseen,
laitellut tavaransa ja asettanut pari valkoista paperiarkkia pyöreälle
pöydän puolikkaalle, joka ynnä sänky, piironki, pesukaappi ja parisen
tuolia oli koko kalustus huoneessa, jonka hän 1,25 äyristä päivältä oli
hyyrännyt itselleen Körkviikistä, meni hän ulos katselemaan ihmisiä.
Hän asteli hitaasti seurahuoneen ja ravintolarakennuksen ohi alas
kylpylaitoksen sillalle päin.
"No eihän vaan. -- Kuules! Seis hiukan!" kuuli hän äänen takanansa, ja
kun hän kääntyi, näki hän pari pitkää säärtä, jotka ponnistelivat
täyttä vauhtia pitkin mäkeä seurahuoneelta.
"Pellekö? Oletko sinä täällä?"
"Tottakai. -- Hitto soi! No terveeksi vanhus!"
Ja pitkä tulokas oli anastanut Williamin käden ja pusersi sitä
sydämellisyydellä, joka oli liian todellista, voidaksensa olla
vilpillistä.
William sydämessään oli yhtä iloinen tapaamisesta kuin toinenkin, mutta
tapansa mukaan pysyttelihe hän huomattavasti hillitympänä, eikä edes
voinut kieltää itseltään huvia singahuttaa pistosanaa pitkäsääriselle
ystävälleen vasten kasvoja.
"No, totta tosiaan, sinua ei koskaan voi kiertää!"
"No alatko jälleen siihen nuottiin!"
"Mitä teet täällä?"
"Hoidan terveyttäni ja maalailen. Täällä on muutamia jäykkiä ukkoja,
jotka yhytin Bansvikistä -- potria poikia, tiedäppäs, oikeita
pikikouria, joiden suupielistä tupakanpuru valuu -- -- -- näetpähän
huomenna; ne ovat luonani 12-2. Mutta tänään on iltama ja nyt täytyy
sinun tanssia. -- Veneborilaisia neitosia, jotka puhuva ihanaa
länsigötan murretta, göteborilaisia, tiedäthän, suurijalkaisia,
kaitavyötäröisiä -- -- ja pari skånetarta, jotka tärryyttävät niin
keikailevaisesti herrra Wahlberrrrg -- -- tule nyt vaan, minä kyllä
esittelen." -- Hän veti Williamia seurahuoneelle päin.
"Kiitos paljon -- pidä vaan skånettaresi omiin nimiisi. En tanssi."
"Ohoh, tulet sinä kumminkin! Täällä tanssitaan, vaikka oltaisiinkin
ukkoverta. Täällä on puute väestä, niin hitto vieköön, invaliiditkin
saavat astua avuksi."
Pelle oli loistavimmalla tuulellansa ja sukkeluudet pulppusivat yli
äyräidensä hänen huuliltaan.
Mutta William oli myöntymätön, hän ei tahtonut tanssia.
Hän istui verannalle, josta hän voi silmillään lasioven läpi seurata
pyörähteleviä pareja.
Oli vielä aikaista jälestä puolenpäivän ja ainoastaan jotkut harvat,
tanssinhaluisimmat olivat saapuneet. Vasta myöhemmällä tuli hiukan eloa
sisälle.
Toiset naisista, jotka eivät katsoneet maksavan vaivaa ottaa
tehokkaasti osaa juhlaan täällä sen ensimmäisellä, vähemmän mieltä
jännittävällä asteella, olivat istuutuneet sinne tänne verannalle, joko
sanomalehti tai kirja kädessä.
Pelle Wahlberg tuntui kumminkin ottavan kavaljeerivelvollisuutensa
täydellä todella. Useiden onnistumattomien kokeiden perästä saada
William keinotelluksi mukaan, pyörähteli hän nyt tuolla sisällä pitkine
säärineen, kuin kuoleman uhalla, josta kaikki kunnia hänen
kevytmielisyydelleen.
William istui katsellen hänen liikuntojaan sellaisella osanotolla, jota
ehdottomasti tuntee nähdessään jonkun hyvän ystävän ryhtyvän yhden tai
toisenlaatuiseen kokeesen, jossa henki on kaupalla, kunnes hänen
huomionsa anasti eräs nuori neitonen, joka astui verannalle ja otti
tarkastellaksensa häntä sellaisella tunkeilevalla rohkeudella, jonka
ainoastaan joku "comme il faut"-nainen voi suoda itselleen
katsellessansa jotakin nuorta herra, kunhan hän vaan samalla asentoonsa
ja kasvoihinsa panee tarpeeksi suuren määrän kaukana pysyttävää
mukaantumattomuutta ja halveksumista.
Tämän salonkijulkeuden otti William mitä pilkallisimmalla tavalla
vastaan, alkaen samalla katsella neitoa pisteliäästi, joka nähtävästi
siitä ei paljonkaan välittänyt, sillä tyydytettyään ensimmäisen
uteliaisuutensa, näytti hän tuskin aavistavan, että koko herraa oli
olemassakaan. Neitonen asettausi istumaan verannan nurkkaan vastapäätä
Williamia, aukaisten kirjan, johon syventyi.
Mutta William, joka tämän johdannon perästä näki ettei tytön ujous
häilynyt vaarassa, katseli häntä edelleen hymyillen ilkkuvasti, johon
kumminkin sekottui hitunen hyvänsuopaa uteliaisuutta, sitte kun hän oli
lukenut kirjan nimen, jota hän piti kädessään: "Det moderne Gennembruds
Maend."
Tytöllä oli suuret, pyöreät sairaloisenkalpeat lapsenkasvot, avonaiset
harmaanvihervät silmät, pieni hyvin muodostunut nenänykerö ja paksujen,
vaaleahkojen huulten ympärillä oli surumielinen piirre.
Pukunsa oli enemmän eriskummallinen kuin aistikas. Tummansinistä
verkaliiviä, joka oli hänen yllään, koristi keltaiset, todelliset
nahkareunustat kaulan ympärillä ja hihansuissa. Nahkavyö vyötäröllä,
hattu nahkanauhoineen, sekä kengät samanlaatuisesta nahasta täydensivät
puvun.
Hän ei ollut istunut montakaan minuuttia, kun eräs vanhempi nainen,
hämmästyneen näköisenä sukeltausi esille ja äidillisen hellästi kietoi
punasen peitehuivin hänen olallensa. Nuori nainen vastaanotti vanhemman
huolenpidon kärsimättömällä liikkeellä, nostamatta kumminkaan silmiänsä
kirjasta.
Tuo on muori itse, ajatteli William. Hänellä oli samanlaiset suuret
silmät ja paksut huulet kuin nuorellakin. Sukunäkö oli silminnähtävä.
Kun nuori neitonen ei tuntunut antautuvan pitempiin silmäysten
vaihteluihin, jäähtyi myös Williaminkin vihamielinen tarkkaavaisuus.
Hän nojasi käsillään kaidepuuta vasten ja kääntyi katselemaan Gullmarin
lahdelmaa, missä auringonvalon valaisemat valkopurjeet leijailivat
edestakaisin. Alhaalla laiturin luona olivat joutilaat kalastusvenheet,
kaikki purjerääsyt yllä, valmistetut työntymään esille ensi
tilaisuudessa. Ravintolarakennuksen edessä seisoi pari tarjoilijaneitiä
jutellen billiardin rehevän omistajan kanssa; ja lämpökylpölästä tuli
vanha perintökalu Kalle Haare hajasäärin tallustellen kylmää kylpölää
kohti.
Salissa puhallettiin valssin säveltä, joka kuului tanssivien
tahdikkaiden askelien säestämänä.
Nyt taukosi tanssi ja parit työntyivät ulos verannalle jäähdyttelemään.
Muiden muassa myös Pelle Wahlberg käsikoukussaan kulettaen nuorta
tummaa neittä, jonka kasvojenpiirteet sivulta olivat rohkean kauniit ja
jonka silmät olivat ikäänkuin naisellisen uskollisuuden perikuva. Pelle
neitosineen istui tuon äskeisen vaalean neiden viereen; Pelle teki
kohteliaimman kumarruksensa.
William alkoi jälleen seurata mielenkiinnolla tuota ryhmää ja tämä
hänen harrastuksensa tuntui saavan vastinetta naistenkin puolelta.
Samassa soitettiin uusi tanssi; William astui esille ja pyysi Pelleä
esittelemään hänet tummalle.
"Neiti Johnsson -- -- -- herra William Zimmermann."
"Saanko tanssia kanssanne?"
"Kiitos."
Neiti Johnsson toimitti jonkunmoisen väliasteen niiauksen ja
kumarruksen välillä, loi silmänsä alas ja tarttui Williamin
käsikoukkuun.
"Neiti Hagberg -- kandidaatti", jatkoi Pelle auliisti. William ehti
vain sivumennen tehdä pikaisen kumarruksen; hän oli jo menossa
tanssisaliin tumman kanssa. Mutta Pelle seurasi jälessä vaaleine
kandidaattineen ja ennenkuin parit olivat tanssineet loppuun, oli
William saanut tilaisuuden tulkita ilonsa siitä kun oli saanut tutustua
niin suureen naiselliseen opintähteen.
"Oletteko ollut kauan täällä?" kysyi William tanssitoveriltaan
laskiessaan kätensä hänen vyötärölleen?"
"Neljätoista päivää", sanoi neiti Johnsson merkillisellä murteella.
Kuten kohteliaisuus vaatii ja pitääksensä keskustelua eleillä, otti
William tarkoin tietoa neitosen mieliteoista, tulevaisuustuumista,
sukulaisuussuhteista y.m. kaikesta, mihin kohtelias herrasmies, joka on
päässyt keskustelemisijän yli, voi löytää tilaisuutta tutkistellaksensa
ensi tanssinajalla naiselta, jota hän ei tunne.
Hän sai niin muodoin tietää, että neiti Johnsson oli 16-vuotias ja luki
ylioppilaaksi ja että hänen serkkunsa neiti Hagberg jo oli ylioppilas
ja että molemmat neidit oleskelivat täällä tätinsä siipien suojassa,
joka täti oli kuuro -- ja että Alma oli matkustellut paljon ja oli
tuttu monen taiteilijan kanssa.
Omin päin voi William laskea, että Alma oli pikku neiti Johnssonin
suuren ihastuksen esine. -- Hän päätti tanssia suuren opinvalon kanssa,
nähdäksensä missä määrin ihailua herättävä hän voisi olla. Hän ei
liikoja odottanut.
Kun hän neiti Johnssonin kera tuli verannalle, oli kuuro täti taas
ollut esillä verhoten Alman punasella huivillaan. Pelle istui pitäen
seuraa hänelle, ja William neitosineen lyöttihe yhteen joukkoon.
"Älkää luulkokaan että olen kandidaatti", lausui neiti Hagberg kääntyen
heti Williamiin päin. -- Hänen murteensa ei ollut aivan niin
skånelaista kuin serkkunsa.
"Miksi tahdotte riistää kuvittelut minulta?" vastasi hän nauraen. "Ei
saa koskaan ottaa kuvitteluita tusinaihmiseltä, tiedätte kai. Se on
ottaa onni häneltä."
"Se oli tietysti leikkiä herra Wahlbergiltä, joten teidän ilettävä
ivahymynne ei minua koske laisinkaan."
"Älkää olko millännekään, jos hän ilvehtiikin kanssanne", sanoi Pelle
lohdutellen. "Hän ilvehtii aina. Se on aivan hermostumisesta."
Kun seuraava tanssi soitettiin, vetäysi Pelle pois, ja eräs kalvahko
varatuomari kävi noutamassa neiti Johnssoninkin pois. William jäi yksin
neiti Hagbergin kanssa.
"Tahdotteko tanssia?" kysyi hän ja teki liikkeen, aikoen nousta ylös.
Heidän katseensa kohtasivat toisensa sekunnin ajan. He olivat
ymmärtäneet toisensa.
"Tahdotte mieluummin päästä siitä?" sanoi William ja muutti tuolinsa
muutaman tuuman likemmäksi.
"Suoraan sanottu -- niin tahdonkin."
"No sehän sopii hyvin."
Tyttö kietoi huivin paremmin ympärilleen, nojausi nurkkaansa vasten,
katsoen Williamiin, kuin sanoisi: "no! olkaa sitte hyvä ja pitäkää
seuraa minulle."
"Mikä kirja se oli, jota luitte?" Tyttö ei vastannut, ojensi vaan
kirjan, jonka William otti vastaan kääntämättä katsettaan hänestä.
"Niin, minä sitäpaitse näin sen jo hyvin."
"Miksi kysyitte sitte?"
"Huvin vuoksi vain."
"Ettekö voi keksiä mitään hauskempaa?"
"Kyllä kenties -- saa nähdä."
"No", sanoi tyttö hemmotellun lapsen kärsimättömyydellä.
"Tiedättekö mitä ajattelin, kun näin teidät kirja kädessä?"
"En."
"Kas, tuossa yksi meikäläisiä."
"Mitä tarkoitatte sillä?"
"Oh Jumalani! miten te olette perinpohjainen, neitiseni. Tarvitseeko
minun todellakin selittää sitä?"
"Niin täytyy aina kun lausuu ajatuksensa hämärästi."
"No niin -- siis. Niin usein kun näen naisen lukevan kirjaa, joka ei
ole lainakirjaston romaani -- -- apropos! kummallista miten
lainakirjastoromaanit ovat useimmille naisille mieluisimmat, -- niin
tunnen sisälläni sellaisen mielihyväntunteen. Ahah! Siinä on yksi
meikäläisiä. Tulen huvitetuksi henkilöstä, on kuin henkeni jo etukäteen
kurottautuisi, ottaen hänen sielunsa haltuunsa."
"Eipä ihme että olitte niin itserakkaan näköinen tuossa istuessanne."
"Vai niin. Niinkö mielestänne?"
"Kyllä."
William hymyili.
"Eipä ihme, että minua niin tarkasti tähtäilitte tullessanne."
"Niin. Minähän tiesin, mikä merkillisyys olitte."
"Kuka on teille sen sanonut?"
"Luutnantti Bloch."
"Mitä hän sanoi?"
"Tuolla istuu nuori kirjailija Ville Zimmermann."
"Ja mitä te sanoitte?"
"Hän näyttää olevan hirveästi olevinaan."
William nauroi.
Tytön vastaukset olivat niin ujostelemattoman avomieliset, entä ne
ehdottomasti vaikuttivat virkistävästi. "Minä sitä pahempi en tietänyt
mikä merkillisyys _te_ olitte."
"Ettekö?"
"En, mutta olin kumminkin kuullut teistä puhuttavan."
"Keneltä?"
"Sitä en sano."
"No se on yhdentekevä. Mutta mitä sanoi hän?"
"Että täällä -- kylpölän nähtävyyksien joukossa -- myöskin oli pari
skånetarta, jotka tärryyttivät puhuessaan rrrää niin keikailevasti."
"Se oli herra Wahlberg", nauroi tyttö. William oli ehdottomasti tullut
matkineeksi Pellen ääntä.
"Paitse sitä tiedän enemmänkin teistä."
"Noo --"
"Olette täällä tätinne kanssa -- -- joka on kuuro -- -- ja joka
hemmottelee teitä. -- -- Ja te olette ollut Pariisissa -- --"
Hän pysähtyi joka toteennäytöksensä perästä, jonka hän toi esille,
katsellen tyttöä koko ajan ilkkuvan näköisenä, kuin tahtoisi hän sanoa:
huomaatteko, kuinka tarkkaan kaikki minulle on ilmoitettu. Tämä
kumminkaan ei tuntunut tyttöä vähintäkään kummastuttavan.
Erään tanssinhaluisen nuoren herran oli hän keskustelun ajalla
toimittanut menemään, syyttäen väsymystään. Nyt ilmottausi vielä yksi.
Neiti Hagberg vetosi taas väsymykseen, mutta uusi kavaljeeri, joka
tuntui olevan vanhempi tuttava, ei antanut itseänsä sillä tyydyttää.
Hän oli vaaleahkon lihava tukkukauppias, tyytyväisen näköinen ja
päättävänvarma käytöstavaltaan.
"Onko neiti väsynyt? Sen tanssimme me pois", sanoi hän.
Hänen varma päättäväisyytensä tuntui tekevän neitiin vaikutuksen, sillä
melkein puoleksi vastenmielisesti nousi hän tarttuen hänen
käsikoukkuunsa.
Kenen kanssa tulee seurustelemaan kylpypaikoissa, riippuu yleensä
pelkästä sattumasta. Seurapiirin jäsenet tuntevat useimmiten toisiansa
aivan pintapuolisesti, läheisempi seurustelu tulee vaan kysymykseen
pienemmissä ryhmissä.
Pari nuorta neitoa, samanlaisin harrastuksin ja tottumuksin liittoutuu
yhteen, jonkun tai parin vanhemman eukon turvissa, ja valitsevat
kumpikin yhden tai parisen nuorta herraa ritarikseen koko kesäksi.
Luonnontieteellinen näkökanta että mies valitsee, tuntuu ainakin tässä
tapauksessa olevan vanhettunut.
Neiti Alma Hagberg oli oleskellut 14 päivää kylpölässä muodostamatta
mitään seuruetta. Parhaimmat nuoret herrat, silloin kun hän saapui,
olivat jo tilatut, ja niistä uusista, jotka olivat ilmaantuneet, ei
kukaan ollut häntä miellyttänyt. Hänellä oli hyvin tuntuvassa määrässä
tuo naisellinen heikkous näyttäytyä ja koettaa tulla huomatuksi.
Seurueen muodostaminen parin luutnantin tai varatuomarin kanssa ei
hänelle itsessään olisi ollut ollenkaan vastenmielistä, mutta niiden
olisi pitänyt olla ensiluokan luutnantteja ja ensiluokan varatuomareja.
Hän nimittäin tässä suhteessa oli kokeneempi ja tarkkanäköisempi kuin
saman ikäisensä, niin että hän tiesi, että oli olemassa ero
luutnanttienkin ja varatuomarien välillä.
Ne olennot näitä lajeja, jotka ajelehtivat vielä yksinäisinä, eivät
kuuluneet ensi luokkaan. Ne olivat kyllä siivoja herroja, mutta
mitättömiä, ne eivät tulleet kysymykseenkään.
Neiti Hagbergin heikkouksiin, paitse haluansa näyttäytyä ja herättää
huomiota, kuului vielä myöskin taipumuksensa kirjallisuuteen ja
taiteesen. Kylpölässä kulki maine hänestä, että hän kirjoitti,
eikä pistänyt hänen päähänsäkään koskaan tehdä sitä tyhjäksi.
Päinvastoin hän puheli mielellään tuttavuuksistaan taiteilija- ja
kirjailijamaailmassa ja huvitteliihe väliin mainitsemalla nimiä, joilla
seurapiirin arvoisien jäsenien korvissa oli sama salaperäinen ja
pelästyttävä kaiku kuin möröllä pikku lapsille, ja jotka arveluttavassa
ajatusyhteydessä sovitettiin hänen pienien pukumerkillisyyksien
kanssa yhteen, ja jonka kautta hän itse tuli esiintymään jonkunmoisena
pienenä näppäränä jakobiininä hameissa. Tämä myös oli aivan
itsetietoista, hän tiesi, että fryygiläinen hattu, jonka hän
houkuttelevaan asentoon asetti vaalealle tukalleen, puki häntä hyvin,
mutta hänen ei koskaan tarvinnut pelätä, että tämä pieni viekistely
otettaisiin täydellä todella, siksi oli hän liian suuressa määrässä
korkeamman seurapiirin todellinen lapsi.
Hän oli rikkaan kauppiaan tytär Malmöstä. Ollen hyväpäinen, oli hän
myöskin saanut huolellisen kasvatuksen. Hän oli ollut erään
etelä-Ruotsin ylioppilaskaupungin ensimmäisiä naisylioppilaita, ja
siellä kierteli vielä ahdasmielisten pikkukaupunkilaisrouvien kesken
pari kaskua hänen osanotostaan punssikekkereihin, jotka vastaleivotut
apollonpojat olivat pitäneet julkisessa paikassa. Hän oli sen jälkeen
ollut vuoden kasvatuslaitoksessa Sveitsissä, pari kuukautta Pariisissa
ja parisen kesää isänsä kanssa Karlsbadissa.
Tämä kaikki antoi hänelle sekä pikkukaupunkilaisrouvain että
tukholmalaisherrain silmissä ulkolaiskuosin, joka lepytti heidät hänen
pukumerkillisyyksiensä kanssa ja vieläpä voi saada heidät katselemaan
sormiensa lomitse hänen katupoikamaista tapaansa, että aina tehdä ja
sanoa juuri sitä, jonka hän tiesi heistä tuntuvan enimmän
uskomattomalle ja hämmästyttävälle. Hänessä oli kumminkin aina jotain,
jonka vuoksi ei koskaan voinut todella uskoa hänen vakuutuksesta
suosivan noita uudenaikaisia hirvittäviä aatteita. Hän tuntui tekevän
vastaväitteensä vain leikillä, vallattomuudesta, lapsellisella uhalla,
siksi että se puki häntä.
Yleensä oli hän hemmoteltu lapsi. Hänen äitinsä oli kuollut hänen vielä
kehdossa nukkuessaan. Hän oli ainoa lapsi ja isä ja täti, jotka häntä
kasvattivat jumaloivat häntä. Kolmannesta ikävuodestaan oli hän ollut
kodin itsevaltias. Sellaisella varmuudella, joka versoi tästä
kasvatuksesta, oli hän tullut maailmaan, ja kaikkialla, minne vaan hän
oli tullutkin, oli maailma alistunut tämän varman, rikkaasta kodista
lähteneen pikku valtikan edessä.
Hän oikeastaan oli pikemmin ruma kuin kaunis, mutta hänen näössään sekä
tavassaan oli sitä selittämätöntä, joka on miesten makuun ja ne
seitsemän vuotta, sitte kun hän oli saanut pitkät hameet, olivat olleet
hänelle saman jumaloitsemisen jatkoa, johon hän oli kodissa tottunut,
sillä eroituksella vaan, että isän ja tädin osaa ottivat näytelläksensä
useat pikkukaupungin leijonat Lundista ja Malmöstä sekä muutamat
salaperäiset ulkomaalaiset, joita hän oli matkoillaan tavannut.
Itse oli hän luonnostaan kylmä ja hänen kokemuksensa toisesta
sukupuolesta olivat tehneet hänet jo aikasin kyllästyneeksi.
Nykyään oli miehissä enää yksi ainoa ominaisuus, jonka kautta he voivat
jossain suuremmassa määrässä herättää hänen mielenkiintoansa, nimittäin
välinpitämättömyydellään.
Siinä suhteessa oli William Zimmermann jo heti alussa tehnyt häneen
vaikutuksen. Tapa, jolla hän läheni häntä tuntui tytöstä siltä, kuin
oikeastaan herra Zimmermannille olisi aivan yhdentekevää, kuinka hän
käsittäisi hänen tapansa ja hänen keskustelunsa, pilkallisine
pohjasävelineen ja ujostelemattomalla suoruudella, jossa voi havaita
tavoittelemista eriskummallisuuksilla esiintymään, huvitti tyttöä
siksi, että herra Zimmermann sillä tavoin, tietämättänsäkin, tuli
näytelleeksi häntä kohtaan samaa osaa, johon hän itse oli tottunut
asettautumaan ympäristönsä arvoisien jäsenten suhteen.
Sitä paitse oli William edellisestä kesästä tuttu ja nautti
jonkunmoista arvonantoa vakituisten kylpyvieraiden hienouksien piirissä
vielä niiltä ajoilta, kun hän oli heidän oma, tunnustettu
juhlarunoilijansa.
Ja kylpölän pieni äänenkannattaja, joka ei koskaan halveksinut sopivaa
uutista, oli myöskin julistanut hänen tulonsa ilmoituksena, jonka
päällä hänen nimensä oli suurilla kirjaimilla painettuna. Kaikki tämä
vaikutti sen, että neiti Hagberg oli tullut valinneeksi Williamin
kesäritarikseen.
William itse oli ollut aivan toimeton tässä asiassa, välittävänä
renkaana oikeastaan oli Pelle Wahlberg ollut. Pelle nimittäin alkoi
olla huomattavasti huvitettu tulevasta ylioppilaasta neiti
Johnssonista, ja koska tämä oli eroittumaton vanhemmasta orpanastaan,
olivat he neljä tulleet liittäytymään yhteen ja muodostaneet seurueen
kuuron tädin siveellisessä suojassa.
Tapaamispaikkana heillä oli Bansvik, joka oli Pellen maalausaiheena ja
jossa hän maalasi joka aamupäivä kello 12-2.
Näillä retkillä oli täti aluksi mukana, mutta sittemmin kun seurueen
jäsenet olivat tutustuneet jonkun verran toisiinsa, jätettiin hänet
kotiin. Hänellä oli tuo esiliinoille harvinaisen onnellinen ominaisuus,
että hänellä ei koskaan ollut mitään muuta tahtoa kuin nuoren
veljentyttärensä ja pian tuli hänen palveluksensa rajoittumaan
yksinomaan niihin tilaisuuksiin, kun nuoret esiintyivät, niin sanoaksi,
enemmän julkisesti: illanvietoissa, jolloin täti asetettiin käsitöineen
nurkkaan ja yleisinä kävelytunteina, jolloin nuoret vaelsivat
ihmisvilinässä edestakaisin kylpölän sillalla.
Sitä paitse oli nuorilla tilaisuutta tapaamiseen milloin tahansa
päivällä, ja he tapasivatkin toisiaan yhä useammin. Pellen ihastus
Bansvikin potrihin poikihin väheni huomattavasti samassa suhteessa kuin
hänen ihastuksensa pieneen skånettareen, viehättävine rrrineen kasvoi,
ja Williamin valkoinen paperiarkki kävi yhä tomusemmaksi, hänen kynänsä
koskaan koskematta siihen.
Eräänä päivänä kun hän neiti Hagbergin kanssa sattui kulkemaan
seurahuoneen kivijalassa olevan haarakirjakaupan ohi, ehdotteli hän,
että he menisivät alas katsomaan mitä uutta oli ilmestynyt.
Kirjakaupan hoitajatar, joka vanhastaan tunsi Williamin, tervehti häntä
ystävällisesti: "Hyvää päivää herra Zimmermann!" ja William alkoi
silmäillä esille asetettuja kirjoja. Siellä muiden muassa oli hänen oma
novellikokoelmansa Kate Zimmermannin matkakuvien vierellä.
"Oletteko myyneet monta kappaletta kirjaani, sitte kun tulin tänne?"
kysyi hän.
"Kolme kappaletta", vastasi myyjätärneiti hymyillen.
"Neitosille varmaan."
"Tietysti."
"Kuulkaa -- neiti -- sanokaa minulle kenelle. Voisi olla jollain tavoin
huvittavaakin saada tietää se."
"Neiti on ostanut yhden", sanoi kaupanhoitajatar osottaen kädellään
neiti Hagbergiä.
William hymyili.
"Ooo! mikä kunnia tekijälle!"
"Se lisää aina menekkiä kun herra Zimmermann tulee. Viime vuonna en
myynyt ainoatakaan kappaletta."
William osti yhden äidin matkakuvista ja he menivät edelleen kylpölän
puistolle päin.
"Niin, tepäs olette hieno, pieni neitonen", sanoi William, kun he
olivat tulleet siksi kauas, ettei ääni enää kuulunut.
Tyttö purskahti nauruun. Hän oli alusta alkaen tekeytynyt kuin hän
varsin hyvin tuntisi William Zimmermannin kirjalliset tuotteet.
"Mitä olisi minun sitte pitänyt sanoa. Tiedän varsin hyvin miten
turhamaisia herrat kirjailijat ovat."
"Entä sitte? Kuka on teitä käskenyt liehakoimaan turhamaisuudelleni?"
"Se huvitti minua nyt."
"Ja täytyy aina tehdä sitä, mikä huvittaa."
"Niin."
"Sen olen paneva muistooni."
He istuivat sohvalle vastapäätä suihkulähdettä kultapalloineen; William
kysyi tytöltä, jos hän oli lukenut äidin kirjan.
"Kyllä tietysti."
"Samalla tavoin kun olitte lukenut minunkin?"
Tyttö nauroi, mutta ei vastannut.
"Ostin tämän antaakseni teille, mutta jos te olette lukenut niin..."
William ojensi kirjan puoleksi esille, jonka neiti Hagberg otti vastaan
nyykähyttäen keveästi päätään ja heittäen samalla häneen naurua täynnä
olevan, peittelemättömän silmäyksen, joka tuntui sanovan: herran
tähden, ettekö voi ymmärtää että valehtelen! Mutta näettekö, en pelkää
sitä tunnustaa.
William oli vähä kerrassaan tottunut niin neiti Hagbergin seuraan, että
hän nykyisin tuskin voi olla sitä paitse. Hän laski leikkiä itse siitä.
"Voi tottua uskomattomimpaankin", sanoi hän tytölle, luoden häneen
katseen, joka juuri puhui päinvastaista, ja jonka tyttö varsin hyvin
oivalsi. Hän nimittäin oli myöskin ehtinyt tottua Williamin puhetapaan
ja ymmärsi nyt kaikki mitä hän sanoi juuri oikealla tavalla --
sielutieteellisesti, ei sanojen mukaisesti. Kuka huoliikaan sanoista.
Sanat ovat vaan kätkeäkseen ajatukset.
Näin ollen voikin William vapaasti lasketella merkillisyyksiänsä ja sen
hän katsoikin perussyyksi siihen mielihyvän tunteesen, jonka hän tunsi
tytön seurassa. Tyttö myöskin puoleltaan päivä päivältä tuli yhä
enemmän huvitetuksi tästä sanoilla leikkimisestä, tästä alinomaisesta
ottelusta, joka juuri siksi tuli niin jännittäväksi, kun hän ei koskaan
tietänyt, mitä herra Zimmermann oikeastaan tarkoitti, ainoastaan, että
hän ei tarkoittanut juuri sitä mitä sanoi.
Williamin mielestä oli kaikki niin vähäpätöistä, hän puhui kaikesta
hienolla ivaäänellä, joka ei vähääkään ilmaissut hänen omia
ajatuksiaan ja tunteitaan, vaan jätti vapaan leikkitanteren tytön
mielikuvituksille.
Aika kului niin jäljettömiin kun aika voi kulua mieluisassa
kesänvietossa, jossa toinen päivä on toisensa kaltainen. Päivä, joka
oli määrätty molempien skånettarien lähtöpäiväksi, alkoi lähestyä.
Kun William ajatteli pian tapahtuvaa eroa, tuntui se hänestä olevan
yksi niitä mieliharmeja, joiden alle on alistuminen tässä maailmassa;
se tuotti hänelle vastenmielisyyden tunteen, jollaista tuntee, kun
tulee häirityksi tavoissaan esim. muuttaessa; mutta hän ei sitä
paljonkaan mietiskellyt. Ajatus, että hän mahdollisesti voisi olla
rakastunut -- ajatus, joka joskus pujahti hänen mieleensä -- veti aina
hymyilyä hänen huulilleen, niin uskomattomalle se hänestä tuntui.
Mahdollisuutta, että tyttö oli rakastunut, katsoi hän kyllä
todenmukaiseksi. Neiti Hagberg oli selvästi osoittanut olevansa hänestä
erityisesti huvitettu. William ei tuntenut tyttöä kylliksi tietääkseen,
että hän itse oli ollut tytölle melkein samaa kuin tyttökin hänelle:
huvittavan kokeena, johon käy varmalla edellytyksellä, että itselleen
siinä ei ole mitään vaaraa.
Tässä leikissä oli tytöllä kumminkin se etuisuus Williamin
rinnalla, että hän ainakin tunsi hänen elämänsä ja mielipiteensä
ulkopiirteissään, jota vastoin William ei tietänyt mitään tytön
entisyydestä, joka tosin ei koskaan ollut mennyt yli luvallisuuden
rajan, mutta jonka historia kumminkin voisi antaa aihetta aika pitkään
Leporello luetteloon lemmenseikkailujen urhotöistä, joissa hän usein
oli uskaltautunut niin likelle rajaa, kuin mahdollista oli, astumatta
sen yli. Williamin mielestä oli hän tavallinen, pieni maalaisneitonen,
joka taas puolestaan piti Williamia hirvittävänä don Juanina, jota
vastaan hänen oli oleminen varoillaan.
Hän ei hetkeäkään uskonut, että tuo don Juan voisi todellakin käydä
hänelle vaaralliseksi, siksi tunsi hän liian hyvin voimansa ja
kylmäverisyytensä. Mutta hänellä oli vastustamaton halu päästä selville
siitä, miltä tällainen herra oikeastaan näyttäisi hetkellä, jolloin
intohimo hänet täysin valtaa, ja mitä keinoja hän tulisi käyttämään
voittaaksensa sen naisen vastustelut, jota hän rakastaa. Hän oli
utelias näkemään sitä, sillä se olikin melkein ainoa tällä alalla, joka
kuului hänen kokemuksensa ulkopuolelle.
Siksipä olikin hänelle ollut melkein pettymys, kun ei William ollut
ottanut askeltakaan siihen suuntaan. Jo tällä asteella huomasi tyttö
koko joukon selvemmin, kuin William itse, hänen koittavat tunteensa;
mutta juuri siksi ei hän voinut ymmärtää hänen ujouttaan siinä
suhteessa.
Kun hän vielä päivää ennen heidän lähtöänsä ei ollut tehnyt
minkäänmoista lähenemisen koetta, toimitti tyttö itse viimeisenä
iltapäivänä tuon tapaamisen, jota hän oli odottanut Williamin pyytävän
häneltä.
"Menen vuoren kukkuloille tänään iltapäivällä", sanoi hän heidän
erotessaan aamupäivällä.
"Vai niin."
William arvasi heti hänen tarkoituksensa ja nauroi salaa tälle
lapsellisuudelle.
"Yksinäni", jatkoi tyttö.
William ei vieläkään ollut ymmärtävinään. Häntä huvitti nähdä; kuinka
pitkälle hän voisi päästä viattomuudessaan.
"Ottaaksenne hyvästit seudulta varmaankin?"
"Noo --." Tyttö katsahti häneen uteliaasti. "Miksi ei hän sano mitään",
ajatteli hän.
"Tahdotteko mukaan?" kysyi hän suoraan lopuksi.
"Luuletteko myös että se sopii?" William tunsi itsensä niin paljon
ylempänä olevaksi tuota lapsellista, yksinkertaista pikku sielua, mutta
jonka viaton avomielisyys häntä kumminkin suuresti viehätti.
"Miks'ei se sopisi?"
Katse, jonka tyttö loi häneen oli avonainen ja peloton. William piti
sen hänen viattoman tiedottomuutensa osoitteena, mutta se
todellisuudessa olikin ilmaus hänen tietoisuudestaan ja siitä, että hän
oli niin täydellisesti varma itsestään.
"Kas vaan, mikä järkevä pikku neiti te olette!"
He sopivat kellonmääräksi puoli viisi ja tapaamispaikan: paikan
kylpölän alueen ulkopuolella.
"Tämähän on melkein kuin -- -- kuinka sanotaankaan tanskan kielellä?
'Staevnemöde'."
"Niinkö mielestänne?"
"Kyllä. Niin se on totta -- olen kuullut, että naiset tavallisesti
myöhästyvät, kun heillä on kohtaus jonkun nuoren herran kanssa. Ettekö
tahtoisi vanhan tuttavuuden vuoksi tehdä minulle sitä palvelusta ja
ilmoittaa, kuinka paljon te aijotte myöhästyä?" sanoi hän leikikkäästi.
"Tulen aina säntilleen", nauroi tyttö.
"Aina. Kaunis tunnustus!"
William Zimmermann ei juuri ollut kovinkaan vaarallinen don Juan, joksi
neiti Alma Hagberg häntä kuvitteli. Hänen elämänsä oli ollut köyhä
rakkaudesta, niin köyhä, että tämä oikeastaan oli hänen ensimmäinen
yhtymänsä naisen kanssa hänen omasta yhteiskunnallisesta piiristään.
Hän odottikin sitä nyt siksi helposti selitettävällä uteliaisuudella,
johon sekoittui hiukan tuskallista levottomuutta siitä, ettei hän tässä
uudessa asemassansa voisi näytellä osaansa sellaisella halveksivalla
varmuudella, kuin hän mieluummin olisi toivonut. Hän oli luonnostaan
ujo ja peittääkseen tätä luonnonvammaa oli hän jokapäiväistä käytäntöä
varten hankkinut itselleen tuon ujostelemattoman julkean puhetavan;
mutta hän käsitti vaistomaisesti, ettei tässä tapauksessa sitä voisi
käyttää, ja hän ponnistelihe turhaan saadaksensa selville millaisena
hänen nyt tulisi esiintyä; toisaalta pelkäsi hän tulevansa
naurunalaiseksi sekä tytön että omissa silmissään ujoutensa vuoksi ja
toisekseen oli hänelle vaikeaa pakoittaa itseänsä yritteliäisyyteen,
joka oli vastaista hänen luonnolleen -- ja joka voisi pelästyttää tytön
luotaan.
Hän päätti lopuksi asettua odottavalle ja huomioita tekevälle kannalle,
se oli juuri sama asema, jonka tyttökin jo edeltäkäsin oli aikonut
ottaa. Tulokseksi tulikin, että vihollisjoukot asettautuivat
vastatusten, mutta että vastoin molempien toivoa, ei mitään ottelua
tullutkaan.
Hetkisen ennen määräaikaa marssi William huvilalle päin, missä vanha
täti veljentyttärineen asui. Hän pysähtyi erään huoneuston suojaan
voidaksensa tehdä huomioita. Hän oli utelias näkemään, josko tyttö
todellakin tulisi, hän luuli melkein varmaan hänen jäävän pois. Hänestä
tuntui niin oudolle, mutta hän ei suonut itsellensä aikaa ruvetakseen
mielialaansa tarkemmin miettimään. Hän toimi enemmän vaistomaisesti
kuin ennakolta muodostetun päätöksen mukaan. Hänen huomaamattansa
olivat johtolangat hänen tahtonsa ja toimintansa välillä jo
poikkikatkaistut ja hän kulki tyttöä kohti nyt ikäänkuin luonnonmahdin
vetämänä.
Muutama minuutti ennen puolta viittä tuli neiti Hagberg verannalle ja
läksi määräpaikkaa kohti. William seurasi häntä jonkun matkan päässä,
ja kun neiti Hagberg oli ehtinyt kylpölän alueen ulkopuolelle, meni
William hänen luokseen ja tervehti.
"Oletteko täällä?" sanoi tyttö vaan.
"Kyllä. Olen seurannut jälessänne."
"Kuinka kauan?"
"Huvilasta saakka, missä asutte!"
"Miksikä niin?"
"Tirkistelläkseni teitä tietysti! -- -- Suoraan sanoen -- Uskoin tuskin
että tulisitte."
"Näette että niin kumminkin tein."
He kiipesivät vuoren kukkuloita ylös. Joskus, missä oli jyrkkää, täytyi
Williamin kurottaa tytölle kätensä ja vetää häntä ylös.
Liikunta toi tytön poskille hieman väriä ja suuriin vihervänharmaisiin
silmiin loistetta. William katsoi häntä ja ensikerran kävi hänen
lävitsensä aavistus, että hän kenties kumminkin oli hiukan, hiukkasen
vain rakastunut. Tämä ei vaikuttanut häneen suinkaan epämiellyttävästi.
Hän ei hetkeäkään uskonut, että tämä rakastuminen tulisi näyttelemään
mitään osaa hänen elämässään, mutta hän iloitsi sille rahtuselle
surumielisyyttä, jonka se tulisi jättämään jälkeensä, kun kaikki oli
ohi. Se olisi oleva pieni kesämuistelma, jonka voisi ottaa esille,
silloin tällöin talvi-illoin, istuessaan yksin unelmoiden hämärän
laskiessa.
He olivat tulleet korkeimman vuoriharjanteen kukkulalle ja istahtivat
aurinkoiseen rotkoon, jossa maa oli peittynyt lämpöisellä kuivuneella
ruoholla. William tahallaan ei asettunut aivan likelle, ettei tyttö
pelästyttäisi, ja että hän paremmin voisi tehdä havaintoja.
"No", sanoi. William, "täällähän on kaunista, eikö niin? Ja me olemme
yksinämme, eikä kukaan häiritse meitä. Mitäs me nyt keksimme."
"Niin mitä te haluatte?"
"Minä olen kokonaan teidän käytettävänänne."
"Kiitos. Mutta tällä haavaa ei minulla ole tilaisuutta siihen."
He katsoivat toisiinsa varsin välinpitämättöminä, mutta samalla
salaisesti uteliaina, vaihtaessaan näitä lauselmia.
"Leikimmekö -- mitä? Leikkimistä sanoilla, tarkoitan minä. --
Tahdotteko niin? Otammeko seurustelulörpötykset esille? Rupeammeko
kekseliäiksi? Laskettelemmeko taas eriskummallisuuksiamme?"
William puhui yhä vielä ivahtavaan tapaansa, mutta pohjalta kaikui
kumminkin toinen sävel, jolleka tytöllä oli hyvin tarkka korva, ja
jonka hän heti ymmärsi. "Nyt se tulee", ajatteli hän. Hän ei vastannut
mitään.
"Oh. Tämähän on viimeinen iltapäivä. Kauniin kesän viimeinen iltapäivä.
Niin mielellään tahtoo käydä vähän hentomieliseksi -- eikö niin?"
William siirtyihe muutaman tuuman likemmäksi -- ei kumminkaan enemmän
kuin että välimatka vielä heidän välillään oli kyllin arvoa antava.
"Olisimmeko hiukan hentomielisiä?" sanoi hän osaksi todella, osaksi
leikillä katsahtaen tyttöön.
"Olkaa juuri niin kuin teitä haluttaa."
"Ai, ai! Se oli vaarallinen lupaus. Ajatelkaa, jospa ottaisinkin teidät
sanasta kiinni!"
"No mitä sitte?"
"Minulle voisi esim. tulla halu -- -- suudella teitä."
William katseli tyttöä yhä edelleen hyvin tarkkaavaisesti, nähdäksensä,
minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Mutta ei näkynyt pienintäkään
muutosta tytön kasvojen ilmeessä, ei edes pikaisintakaan punastusta.
"Sen tekee, jos uskaltaa -- -- kun siitä puhuu, osoittaa se, ettei
siihen ole rohkeutta", sanoi tyttö kohdaten Williamin katseen
suurimmalla tyyneydellä. William tunsi itsensä noloksi huomautuksesta
ja siitä ujostelemattomasta avomielisyydestä, jolla tyttö sen oli
esilletuonut.
"Te olette älykäs pieni neitonen", sanoi hän. "Ja alanpa melkein myös
epäillä, että olette harvinaisen rehellinen pikku neiti. Minua
huvittaisi tulla teitä tuntemaan."
"Siinä tapauksessa saatte kiiruhtaa, sillä huomenna matkustan minä."
"Ettekö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestänne?"
"En"
"Miksi ei?"
"Mitä se hyödyttäisi?"
"Se huvittaisi minua."
"Niin, mutta ei minua."
"No kuten tahdotte."
William loi silmänsä tytöstä saaristoon, joka uiskenteli tuolla
alhaalla, kaukana heidän edessään kuin aaltoihin vajonneen ylänkömaan
ylöspistävät vuorenkukkulat. Laajana kultaisena virtana, leveni vinoon
lahdelman poikki vaipuvan auringon valoheijastukset. Kaikki välkehti ja
kimalteli tässä jäähyväisloisteessa. Eräästä huvivenheestä levisi
värjähdellen yksinäisen b-kornetin kiehtovat sulavat sävelet ja
kaukaisena kohinana kuului kylpölän sillalta edestakaisin astuvien
kylpyvieraiden jalan-kapse. Lokin kokoisena kuumotti etäältä
Kattegatilta kalastajavenhe, valkoisine, auringon valaisemine
huippupurjeineen.
Kului pitkä aika, eikä sanottu sanakaan. Silloin kuului yht'äkkiä
ripsahdus kalliolta. William kohottiihe puoleksi nojautuen
kyynäspäihinsä ja kuunteli. Hymy välähti hänen kasvoillaan; hän oli
tuntenut Pelle Wahlbergin ja neiti Johnssonin äänet.
"Tuntuupa olevan useampiakin kuin me näköalalle hyvästit sanomassa",
sanoi hän. He katsoivat hymyillen toisiansa silmiin ja kuuntelivat,
askelet lähenivät ja äänet kuuluivat yhä selvemmin.
"Hyvä Jumala, miten täällä on kaunista!" sanoi Pelle -- nuo kaksi
olivat pysähtyneet kallionkielekkeelle aivan toisten pään päälle.
"Herranen aika, jospa voisin maalata noin! Voi sentään! Meidän Herramme
on aika mestari. Me muut olemme vaan ilman aikojaan tuhruksia."
Mitä neiti Johnsson vastasi, tahi jos hän ollenkaan vastasi, ei voinut
eroittaa, hän puhui aina niin hiljaa ja verhotulla äänellä. Mutta Pelle
lasketteli edelleen samaan ajatussuuntaan, josta hän oli alkanut.
"Hyvät ihmiset! miksi täytyykin olla sellainen hutilus. Mitä? Oi,
Jumalani, jospa voisinkin maalata noin -- vai mitä? -- niin voisimme
mennä naimiseen huomenna."
"Mitä? Ettekö huoli minusta, sanokaa?" -- -- ja samassa oli tullut
aivan toinen väre Pellen puheeseen. Se kävi niin pehmeäksi ja
taipuisaksi. Muutos oli tapahtunut aivan yht'äkkiään, oli selvää että
hän aivan edeltäpäin valmistamatta oli tullut tälle alalle ja että
sanat olivat ryöstäytyneet melkein vastoin hänen tahtoansa.
"Sanokaa ettekö tahdo?"
Tuolla ylhäällä tuli niin hiljaista ja ne muutamat minutit, jotka
kuluivat, tuntuivat kiusallisen pitkiltä noille kahdelle tuolla
alhaalla. Tyttö oli noussut. William nojasi vielä maahan toisella
polvellaan ja he katsoivat toisiansa silmiin omituisen juhlatunteen
valtaamina, johon sekottui häpeän tunnetta, kuin jos he äkkiarvaamatta
olisivat tavanneet toisensa kuuntelemassa oven takana, jonka toisella
puolella kaksi ihmistä luuli häiritsemättömässä rauhassa
keskustelevansa elämänsä pyhimpiä ja enin yksityisiä asioita.
Mutta oli myös jotain muutakin, joka valtasi heidät molemmat, se oli
melkein kateutta, tunne omasta köyhyydestä. Noilla kahdella tuolla
ylhäällä oli nuoruuden välitöntä tunnetta, joka pysähdyttää onnensa
lennostaan, ilman tuskallista epäilyä, omaa tunnelmaansa ennakolta
rikki nyppimättä, noilla kahdella tuolla ylhäällä oli nuoruuden uskoa
ja elämänrohkeutta ja jaloa, kaunista ajattelemattomuutta -- ne voivat
rakastaa ne kaksi.
Ja ensikerran tunsivat nuo toiset, jotka olivat leikkineet
kesäleikkiänsä, kumpikin salaisesti luullen olevansa vaaraa vasten
varustetut, kyllästyvänsä tuohon tyhjään, pintapuoliseen leikkiin ja
tunsivat ikävöitsemistä antautua kokonaan hyvineen, pahoineen, ilman
arveluitta, epäilyittä.
Kantapäät rapsahtivat taas kalliota vasten ja askeleet etenivät...
William oli noussut ylös. Hänestä tuntui kuin jotakin pitäisi sanoa,
mutta hän ei löytänyt sanoja. Kaikki ivalliset pilkkapuheet olisivat
takertuneet kielelle ja omille inhimillisille tunteilleen puuttui
häneltä ilmaisukeinoja.
He kulkivat äänettöminä takaisin kylpölää kohti.
Jälkeen illallisen tapasivat he taas toisensa ihmisvilinässä, joka
aaltoili edestakaisin kylpölän sillalla. Vanha täti istui penkillänsä
ja neljä nuorta olivat aluksi yhtä joukkoa. Pelle Wahlberg oli nyt niin
omituinen. Hän voi vaieta pitkiksi ajoiksi yhtämittaa, ja kun hän
puhui, oli hänen äänensä hillittyä ja pehmeää. Pieni kuustoista vuotias
ylioppilaskokelas kulki hänen rinnallaan ja oli, jos mahdollista,
vieläkin hiljaisempi kuin tavallisesti. Hän näytti kalpealta kuun
valossa, mutta uskollisuutta uhkuvat, kauniit silmät olivat saaneet
syvemmän sisällön, ikäänkuin olisi hän ensikerran katsonut omaa
elämänkohtaloansa vasten kasvoja.
Joukko alkoi harventua sillalta. Täti kääriysi väristellen
peitehuiviinsa ja ikävöi lämpimään sänkyynsä, mutta hänellä ei ollut
sydäntä häiritä nuoria. He olivat nyt, kuten tavallista, jakaantuneet
kahdeksi pariksi.
Kuu kulki korkealla kylpölän edustalla olevan kallion yläpuolella,
sulana hopeavirtana värähdellen lahdelman tummassa vesikuvastimessa.
Kauempana Pelleskäristä kuului iloinen barytoniääni laulavan
juomalaulua "Konung för en dag."
Seuraavana aamuna ihmetteli William Zimmermann itseään. Hän löysi
itsensä hereillä, aivan ilmihereillä, jo niin aikaseen kuin kello 5.
Hän tavallisesti voi ponnistelematta nukkua kello 9.
Turhaan turvausi hän vanhaan keinoonsa, kääntyi, koettaen saada vielä
pienen aamu-unen. Hän tunsi kohta, että se olisi turhaa. Yht'äkkiä
välähti hänen mieleensä aivan perusteeton toive, mahdollisesti saada
tavata neiti Hagbergia jo tänä aikaisena aamuhetkenä. Hän uskotteli
itselleen, että neiti Hagbergin tietysti täytyi nousta aikasin ylös
keräilemään tavaroitaan ja että hän samalla tuntisi halun saada sanoa
hyvästit heidän kauniin, pienen kesä-idyllinsä ihastuttavalle
puitteelle. Hänen onnistui niin täydellisesti sulautua tähän
kuvitteluunsa, että hän lopuksi oli aivan vakuutettu siitä, että hän
tapaisi tytön.
William kierteli kauan rannikkoja pitkin, meni kylpölän sillalle, missä
hänen yksinäiset askeleensa kaikuen kumahtelivat ja hän tunsi itsensä
vallan hämmästyneeksi siitä, kun ei mitään sairaloisen kalpeaa
pikkuneitiä näkynytkään. Ainoa elävä olento, jonka hän tapasi, oli
Kalle Hare, joka leveine saappaineen tulla tallusteli somerikon poikki
ja huomattavasti hämmästyen tervehti muinaista juhlarunoilijaa, jota ei
oltu totuttu näkemään tähän aikaan päivästä.
William päätti lopuksi mennä kiskomaan Pelleä ylös vuoteeltaan. Mutta
Pelle, unikeko, oli jo mennyt menojaan.
Puolen tunnin päästä näki William Pellen vivahdukselta, mutta hän ei
ollut yksin. Hänellä oli mukanaan siniseen matkapukuun puettu pikku
neiti ja he vaelsivat yhdessä tietä pitkin. William voi nähdä heidän
käynnistäänkin, että he olivat olemassaoloonsa tyytyväisiä.
* * * * *
Laiva teki lähtöä rannasta.
Satamalaituri oli yhtenä pilvenä heiluttavista nenäliinoista ja laivan
laitamilta vastattiin hatuilla ja päivänvarjoilla hyvästijättöihin.
Naiset seisoivat lempeästi hymyillen, kädet kukkasia täynnä ja samalla
tarkastellen toistensa lähtösaaliita.
Neiti Alma Hagberg oli yksi niistä, joka oli saanut kauneimman sadon;
hänen kasvonsa olivatkin pelkkänä autuaallisena hymyilynä. Hän seisoi
ylikannella ja hänen pienen, pyylevän vartalonsa piirteet esiintyivät
selvästi ruskeassa matkapuvussaan tupakkahytin valkeata seinää vasten.
Hänen vierellään seisoi pieni neiti Johnsson solakkana ja suorana
sinisessä kesätakissaan, jalompimuotoisena paljonkin vartaloltaan ja
asennoltaan, verrattomasti kauniimpana rohkeine, totisine piirteineen
William ajatteli hieman katkeralla mielellä, että hänen kenties
olisikin pitänyt valita hänet kesäidyllinsä sankarittareksi, niin olisi
se kenties siinä tapauksessa saanut paremmin tyydyttävän lopun, --
todellisen hyvästijätön. Hän tunsi hurjasti janoavansa tätä hyvästiä,
jota vaille hän oli jäänyt ja tämä jano purkihe katkeruuden tunteeksi
sitä kohtaan, joka nyt vetäysi pois, antamatta muuta hyvästiä kuin
käden puristuksen laivasillalla, keskellä väen vilinää. Pelle oli
vaeltanut tietä pitkin kesäsatuineen. Hän varmaan oli saanut oikeat
hyvästit, hän!
Pelle seisoi hänen vierellään, huiskuttaen kuin mieletön.
Niin, hänellä olikin syytä viuhtoa. William pisti nenäliinan taskuunsa;
hitto tässä seiskoon ja hassutelkoon kauemmin.
"Tuletko mukaan?" sanoi hän Pellelle.
"En vielä."
William kohoutti olkapäitään ja koetti olla ivallisen näköinen. Hän
alkoi katsella ympärillä seisovia pilkallisin silmäyksin.
Kylpyhuoneen verannalla heiluttivat kylvettäjämatamit suurilla
kylpylakanoilla, ravintolarakennuksen verannalta kaikki
tarjoilijaneitoset valkosilla ruokailuliinoilla -- kolme
kaartinluutnanttia matkusti tänään laivassa -- ja biljaardin edustalla
seisoi sen lihava omistaja huiskuttaen osoitustaulun pyyhkeellä; se oli
viimeinen hyvästijättö uskollisimmalle kantavieraalle, taitavimmalle à
la guere'en pelaajalle, eräälle ylioppilaalle Upsalasta, joka oli
maannut kylpölässä kuuden viikon ajan muka terveyttään hoitaakseen.
"Tuletko mukaan jo?" kysyi William vielä kerran.
"Koht' sillään."
Laiva oli jo loitolla, mutta vielä liehui uskollinen nenäliina
ylikannelta, ja niin kauan kuin sitä kesti, oli mahdotonta Pelleä saada
hievahtamaan.
Vihdoin viimeinkin onnistui Williamin saada hänet mukaansa ja he
vaelsivat rinnatusten kylpölää kohti, sanaakaan virkkamatta.
"Täällä käy ikäväksi nyt", äännähti William vihdoin.
"Niin", sanoi Pelle alakuloisella äänellä. "Luulenpa, että matkustan
pian."
"Sinäkinkö? Minne?"
Hän hymyili salaperäisesti.
"Skooneen kenties."
"Mitä sinulla on siellä tekemistä?"
Pelle hymyili yhä harvinaisen säveästi.
"Oh, ei juuri mitään. Voisi olla hauska nähdä maakuntaa. En ole koskaan
ollut siellä. Luonto kuuluu olevan siellä hyvin omituista."
"Niin se varmaan on hyvin omituista", sanoi William merkitseväisesti.
"Sinä matkustat sinne syömään puuroa. Sinä tulet voimaan siellä
paksusti."
Pelle vilkasi sivulta häneen ja ajatteli: "mitä hittoa hän tarkoittaa?
Hänen äänensä kajahti niin merkillisen hermostuneelta."