Huhtikuun alussa oli työ valmis.
William oli tarjoutunut hankkimaan kustantajan, mutta äiti katsoi
parhaaksi itse ottaa asian huoleksensa. Ajat olivat huonot. Yleisö,
arvostelun varoittamana ostamasta kirjoja, jotka voisivat osua siihen
ryhmään, mitä nimitetään "roskakirjallisuudeksi", oli varmuuden vuoksi
lakannut kokonaan häntä ostamasta. Ei ollut niinkään helppoa päättää,
missä raja kulki hyvien ja huonojen välillä. Oli huonoja kirjoja, jotka
sisälsivät paljon järkeä ja oli hyviä, jotka olivat niin tavattoman
ikäviä. Kaikki lisäsi vaan valinnan vaikeutta, sentähden oli mukavinta
yleensä olla kirjoja ostamatta. Ja siinä tapauksessa kun ei sitä voinut
välttää, oli vanhoja aina varalla. Vanhathan nyt kerran kumminkin
olivat saaneet kelpaavaisuusleimansa; nuoria siis epäluulo kohtasi ja
heidän kirjansa viruivat kasottaisin myymättä.
Senpätähden olikin luonnollista, että herrat kustantajat ottivatkin
totisimman naamansa, niinpian kuin näkivät jonkun nuoren miehen
käsikirjoitus kädessä tulla puikkivan konttoriinsa.
Jos nyt tällä nuorella miehellä oli pontta ja taitoa puhua puolestansa,
onnistui hänen kumminkin joskus saada teoksensa jättää luettavaksi,
mutta tämä menestys oli vaan näennäistä, sillä kun hän kuukauden
kuluttua sopimuksen mukaan, toimittausi taas saapuville kuulemaan
päätöstä, ei kustantaja kenties ollut joutanut lukemaan läpi
käsikirjoitusta, ja jos hän oli lukenut sen, oli tulos tavallisesti
joitakuita kohteliaita sanoja ja joku isällinen neuvo.
Mutta nuori kirjailija useimmiten oli niin aineellinen, että hän
enemmän olisi pannut arvoa jollekin näkyväiselle eikä kylliksi
arvoittanut isällisen neuvon hyötyä. Tai jos hänen ylpeytensä oli
arkaluontoinen, tuli tulokseksi tavallisesti sanavaihde. Miten olikaan,
loppu aina oli, että kirjoittaja meni loukkaantuneena, ja kustantaja
jäi, ei vähemmin loukkaantuneena. Ja molemmin puolin oltiin
vakuutettuja, ettei kiusallisempia ihmisiä löytynyt auringon alla kuin
ne, joiden kanssa heidät asemansa vuoksi oli tuomittu taistelemaan.
Rouva Zimmermann tunsi liian hyvin asemat ja suhteet kirjallisuuden
maailmassa ottaaksensa vastaan pojan tarjouksen. Hän sen sijaan kääntyi
erään vanhemman kirjallisuus-ystävänsä puoleen ja tämän ystävällisellä
välityksellä, tuli hän erään pääkaupungin enimmän arvossa pidettyjen
kustantajaliikkeiden kanssa sitoumukseen. Heitä ei erityisesti
houkutellut hänen pieni teoksensa, liikkeen esimies ei salannut sitä,
että hän katsoi ruotsalaisen alkuteoksen painattamista hyvin
epäilyttäväksi yritykseksi, mutta hän luuli, että yksi painos hänen
venäjänkielisistä käännöksistään kannattaisi hyvin ja tämän nojalla
tahtoi hän mielellään astua asioimisyhteyteen eteväksi tunnetun
kääntäjättäremme kanssa ja ottaa hänen oman pikku kirjansa
kaupanpäällisiksi.
Toukokuun puolivälissä ilmestyi siis: Matkakuvia, kirjoittanut Kate
Zimmermann.
Kaipauksella olivat äiti ja poika viimeistelleet yhteisen työnsä.
Erittäinkin äidin oli vallannut tyhjyyden tunne, kun hän ajatteli, että
silloin ja siitä päivästä olisi kaikki lopussa. William ei enää tulisi
niin säännöllisesti kuin ennen, äidillä ei olisi iloa nähdä häntä päivä
päivältä ja tuntea kuinka hän voitti hänet askel askeleelta, kuinka
hänen kylmyytensä suli ja arkuutensa katosi. Äidillä oli kumminkin
jonkunmoinen taikauskoinen käsitys siitä, että siitä hetkestä kun
heidän yhteistyönsä lakkasi, tulisi poika liukumaan kauas hänestä; hän
ei voisi pidättää häntä kauemmin, hänellä ei olisi osaa hänen
elämässään.
Tämä suretti äitiä siksi vielä enemmän, kun hän viime aikoina luuli
huomanneensa, kuinka hän voitti puolelleen poikansa vähä kerrassaan;
hän kävi ihmisellisemmäksi ja mukaantuvaisemmaksi päivä päivältä ja
äiti toivoi varmasti, että hän lopuksi tulisi antautumaan.
Kun he olivat lopettaneet työnsä, oli äiti ollut huomaavinaan, että
asiat alkoivat olla alaspäin menossa. William tuli nyt enää harvoin
aamupäivillä, mutta kumminkin vielä joka päivä hämärissä, kohta
päivällisen jälkeen. Ja sitten voi hän istua jossakin äidin mukavista
tuoleista, hämärän laskiessa, vaieten poltellen sikariansa, jonka pään
äiti näki loistavan ja katoavan joka vedolta, ja vaikka William ei
puhunut, oli äidillä kumminkin miellyttävä tunne siitä, että oli
ihmisseuraa, aivot, jotka työskentelivät, sydän, joka sykki --
ikäänkuin olisi magneettinen virta säteillyt häntä kohti tuosta pienestä
valopilkusta, joka väliin aina välähti.
Heillä oli vähemmin toisillensa sanottavaa nyt kuin ennen; olihan
heidän yhteinen suuri harrastuksensa poissa. Mutta he nauttivat
kumminkin yhdessä olostaan, vaikk'eivät vaihtaneet sanoja; olo
toistensa seurassa tuntui niin turvallisen vapaalta, sillä hiljaisuus
ei koskaan ollut painostava, eikä keskustelu koskaan pakkoa.
Äiti hautoi kumminkin alati mielessänsä, kuinka hän jälleen voisi saada
viritetyksi uuden yhteisen harrastuksen. Hänen mielestään poika kävi
yhä hermostuneemmaksi kuta enemmän kevät lähestyi, hän laihtui
silminnähtävästi ja hänen piirteihinsä sekä koko olentoonsa palasi
elohopealuontoinen levottomuutensa, joka kaiken aikaa, kun hän
työskenteli muistoonpanojen valmistelemista, oli kokonaan ollut
kadoksissa.
Työstään ei poika koskaan puhunut.
"Mitäs nyt puuhaelet tähän aikaan?" kysyi äiti eräänä päivänä.
"Oh, eipä juuri mitään."
Hän sanoi sen väsyneellä äänellä ja äiti tiesi, mitä se merkitsi. Herra
Hedström oli kertonut Williamin kääntävän erästä ranskalaista romaania
ja sanoi hänen maininneen jotakin palkkion käyttämisestä kylpymatkaa
varten kesällä. Äidille ei hän ollut virkkanut mitään tästä tuumastaan.
William kiiruhti työtään, ja kesäkuun alussa olikin käännös valmis.
Mutta kun kirja ei voinut ilmestyä ennen kuin vasta syksyllä, veti
kustantaja kaikenmoisia verukkeita päästäkseen maksamasta koko
palkkiota nyt heti. William sai ainoastaan pienemmän summan, josta
suurin osa meni erään säästöpankkilainan lyhennykseen. Koko kesäkuu
kului, eikä äiti kuullut mitään matkasta mainittavan.
Kysyä hän ei tahtonut.
Hän tiesi myös, että sitä luottamusta, jota William ei hänelle vapaasta
tahdostaan antanut, ei hänen onnistuisi muullakaan tavoin voittaa.
Sentähden oli äiti ottanut ohjeekseen, olla aina vähintäkään
sekaantumatta hänen tuumiinsa ja toimiinsa. Hän tunsi poikansa kylliksi
tietääkseen, että kovin selvä osanotto hänen asioihinsa hermostuttaisi
häntä vain, ja että William käsittäisi sen keinotteluksi päästä
jonkunmoiseen tuttavallisuuteen, ja että hänen vastustushalunsa
heräisi, työntäen hänet luotaan. Mutta herra Hedströmin kautta oli hän
saanut tietää Williamin ja painattajan välisestä sopimuksesta, ja että
rahapula pidätti häntä Tukholmassa. Siitä saakka pyöri äidin aivoissa
vain yksi ajatus: kuinka saisi hän hänet ottamaan vastaan sen osan
Matkakuvien palkkiosta, joka oikeudella kuului hänelle. Hän mietti sitä
yöt, päivät ja vastoin järkevää luonnettansa tapasi hän
mielikuvituksensa kerta toisensa perästä miettimästä mitä
merkillisimpiä keinoja toimittaaksensa rahat Williamille. Tämä
yksinkertainen asia muodostui hänen mielikuvituksessansa korkeaksi
vuoreksi, joka painoi häntä niin, että hän väliin oli tuntevinansa
ruumiillista tuskaa. Kaikki hänen aivoissansa kiertyi tämän yhden
ainoan pisteen ympärille, johon tämä ajatus oli päähänpiston tavoin
kiinni-iskeytynyt.
Poikansa näkeminen oli hänelle nykyisin melkein kärsimystä, mutta
kärsimystä, jota vailla hän ei voinut olla. Hänen mielikuvituksessaan
oli kuin naulittuna ajatus, että tästä kylpymatkasta riippui pojan joko
elämä tai kuolema. Äiti tunsi pienimmänkin piirteen hänen kasvoissaan
ja vähäisinkin muutos, joka useinkin seurasi aivan luonnollista syytä,
pelästytti heti äidin pahan omantunnon; hänestä tuntui kuin olisi hän
tehnyt häpeällisen rikoksen, kuin olisi hän varastanut nämät rahat
omalta lapseltaan; ja nyt sortuisi hänen lapsensa, henkisesti ja
ruumiillisesti -- -- ainoan pelastuskeinon oli hän ryöstänyt häneltä.
Kuinka hän voisi antaa rahat hänelle takaisin, kuinka hän voisi
sovittaa rikoksensa?
Hänen aivonsa työskentelivät kuumeisesti, mutta työ oli tuloksetonta
sisyphus työtä.
Hän vääntelihe sisällisen kamppailunsa käsissä, joka oli päivittäin
uudistuva taistelu sen välillä, mitä hän tahtoi ja mitä hän uskalsi.
Pelko siitä, että hän kadottaisi sen pienen hiukkasenkin rakkautta,
jonka hän oli taistellen saavuttanut, pidätti häntä, mutta ajatus
matkan sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistävästä vaikutuksesta
pakoitti häntä eteenpäin. Ja kun näiden molempien vaikutusten vaatimus
oli yhtä voimakas, oli taistelukin hänen sisällänsä aina uusi, ja
jännitys alati yhtä tuskallinen.
Oli eräs kesäkuun alkupäiviä, William ei ollut saanut unta yöllä; hän
oli noussut aikasin ylös ja tehnyt kävelyretken Nakkaan saakka, jossa
oli syönyt aamiaista. Paluumatkalla pistäysi hän äitinsä luo.
Ainoastaan se seikka että hän tuli vähän aikasempaan kuin tavallisesti,
pelästytti heti äitiä. William oli kalpea unettoman yön jälkeen ja
hänellä oli siniset varjot silmien alla ja hän näytti niin huonolta,
että oikein koski äitiin kun hän katseli häntä. Mutta hän hymyili
ystävällisesti ja ojensi käden pojalleen tervetuloksi.
"Oli kiltisti, että muistit minuakin", sanoi hän.
"Kiltisti?" Uudisti poika halveksivalla äänellä, kohouttaen
olkapäitään. "Satuin kulkemaan tästä ohi ja olin väsynyt." Hän istahti
akkunan ääreen vastapäätä äitiä ja katseli jonkunmoisella tylsällä
uteliaisuudella työtä, mikä oli äidillä käsillä.
"On omituista nähdä sinulla nuo puikot käsissä", sanoi hän.
"Niinkö?"
"Kyllä. Ne sopeutuvat niin huonosti sinun ulkomuotoosi ja koko tämän
huoneen kuosiin. Jos tämä olisi kuvattuna jossain taulussa, niin
sanoisi, että henkilö näytti asetetulta, se ei soveltunut
ympäristöönsä."
"Siltä tuntuu varmaankin vaan sentähden, että niin harvoin näet minun
naisten töissä puuhailevan."
"Ei, vaan sinun omassa olennossasi on jotain, joka on sitä vastaan. On
kuin näkisin kyökkipiian viulua soittamassa. -- Noo, mitä siitä pitäisi
tuleman?"
"Matkaremmi."
"Sinullahan on kolme ennestään."
Kuinka mielellään olisikin äiti nyt iloisella luottamuksella vastannut:
"Mutta sinullahan ei ole yhtään!" Hän taisteli kumminkin haluansa
vastaan, pakoittaen sen vaikenemaan ja jatkoi äänetönnä työtänsä; mutta
hänen kasvoillansa kuvastelihe sisällinen ilo.
William istui katsellen ulos akkunasta. Alhaalta näkyi kaupunki
auringon valon valelemana, Skepsholma, jonka tuuheasta vihannuudesta
eroittihe kasarmin goottilaiset, punaiset harjanteet ja kirkko
korkeinna mäellä. Kansallismuseo, norjalainen ministerihotelli,
Bolinderin palatsi, Grandin hotelli ja Fersenin penkere yhtyivät
vinoksi jonoksi pitkin Norrströmiä.
Vasemmalla näkyi Skeppsbro purkavine lastilaivoineen, vilkkaine
vilinöineen ja kauimpana perällä kohotteli Ladugårdslandin kirkko
kupujansa ylitse ympärillä olevien kattojen.
Kaikkialla kirkasta päivänpaistetta valovälähdyksineen,
heijastuksineen. Virran aallot kimaltelivat ja välkehtivät kuin valkeat
liekit, joiden läpi pienet koliibrivenheet viilsivät toisiensa ohi
risteilevissä suunnissa.
Grandin hotellin edustalla päästettiin juuri eräs saaristolaislaiva
irti. Hitaasti lipui se, lippu perätangossa pitkin virtaa, kadoten
taulun puitteiden taakse ja jättäen jälkeensä vaon veteen ja ilmaan
pian häipyvän savupilven.
William oli seurannut sitä silmillänsä; ja kauan sen kadottua, istui
hän ääneti tuijottaen yhä eteensä.
Äiti katseli häntä salaa; surumielinen ikävöitsemys kuvastui hänen
kasvoillaan. Hän oli nähtävästi unohtanut, että huoneessa oli toinenkin
ihminen, sillä se itsetietoinen ja itseänsä ivaava ilme, joka aina
leimasi Williamin kasvoja, oli nyt kokonaan poissa.
Sen näköinen oli hän ollut lapsena, -- äiti muisti sen nyt yht'äkkiä;
ja nuo avoimet ja viattomat, mutta samalla umpimieliset ja uneksivat
lapsen kasvot, jotka hän nyt muisti, tulivat hänelle nyt syyttäjäksi
täyttämättömistä äidin velvollisuuksista.
Hän ei voinut hillitä itseänsä; kyynelet tulvivat hänen silmiinsä,
hänen täytyi laskea työnsä kädestään ja kääntyä pois, salataksensa
kyyneleitään.
William huomasi, että äiti liikahti ja hänen tietoisuutensa heräsi. Hän
katsoi vielä ulos, mutta ivaava ilme oli palannut hänen kasvoillensa;
ja hänen äänensä oli luonnottoman pilkallinen, kun hän tunnelmansa
purki sanoiksi.
"En voi koskaan nähdä laivan laskevan rannasta eli junan huhkasevan
asemalta, käymättä haikeamieliseksi. Oletko koskaan tuntenut samaa? Voi
hyvin kyllä tietää, että juna menee vaan Trosaan -- -- mutta kun näkee
sen katoavan, tuntuu kuin se mennä huristaisi suoraa päätä suureen
maailmaan -- -- minun yksin jäädessä jälelle -- -- Pahinta on jos
lähtevä on höyryvenhe, varsinkin, kun näköala on vapaa ja väljä, eikä
maata häämötäkään näköpiirissä. -- -- Yhä pieneten pienenee jaala; ja
lopuksi on se vain pienoinen pilkku, jota silmäni eroittamattomasti
seuraavat, ikäänkuin hypnotiseeratun silmät imeytyvät magnettiseeraajan
käteen, hänen -- koko ruumiinsa seuratessa käden pienimpiäkin
liikkeitä, kuin olisi tuhat näkymätöntä, kuluttamatonta lankaa
kutoutunut silmien ja voimakkaan käden välille, joka vetää puoleensa...
Mutta laivan yhä pienetessä pienenemistään, on kuin meri laajenisi
laajenemistaan -- -- ja ikävöitsemisenikin samassa suhteessa kävisi yhä
voimakkaammaksi. -- -- -- Sehän on niin inhimillistä, Jumal'auta,
vieläpä kristillistäkin. Kaikki mitä on ympärilläni ei ole mitään --
_ulkopuolella_ on kaikki rikkaus ja täydellisyys -- _se mikä on
tuntematonta_, on paratiisi ja autuus ja taivaanvaltakunta."
Äiti oli noussut ja käveli edestakaisin huoneessa peittääksensä
liikutustansa. Hän tunsi halun saada heittäytyä poikansa jalkoihin,
suudella hänen kättänsä -- ja pyytää anteeksi... Mitä? Sitä ei hän
tiennyt. Kaikki oli niin epäselvää ja mustaa hänen mielessänsä.
Mutta yht'äkkiä meni hän jälleen akkunan luo, asettuhe suorana ja
jäykkänä pojan eteen ja sanoi äänellä, jonka koki saada niin kuivaksi
ja asialliseksi kuin suinkin: "Kuule -- on asia, jonka tahtoisin sanoa
sinulle. Älä suutu; en sano sinun tähtesi, vaan itseni. Se vaivaa minua
niin..."
William käänsi kasvonsa äitiin päin, hymyillen hiukan.
"Mitä se on?"
"Ne on ne rahat, jotka olen saanut työstäsi. On kohtuutonta ja
pikkumaista puoleltasi, ettet tahdo ottaa vastaan sinulle tulevaa
osuuttasi palkkiosta."
William teki tavallisen hermostuneen liikkeensä olkapäillään, mutta ei
vastannut mitään.
Hän oikeastaan ei ollut koskaan ajatellut asiaa lähemmin, ja kuten se
nyt hänelle esitettiin, oli se hänestä kauttaaltaan luonnollinen ja
kohtuullinen. Mahdollisuus päästä näin yht'äkkiään kerätyn summan
omistajaksi, voidaksensa pudistaa Tukholman tomun jaloistansa ja mennä
menojansa, oli myöskin hänestä, varsinkin hänen nykyisessä
mielialassansa, jotakin sanomattoman viekoittelevaa.
Mutta juuri tämä ja äidin yhä uudistuva, melkeinpä rukoileva tapa,
jolla hän esitti asian, herätti hänessä tavallisen, perusteettoman
estelemishalunsa, pelkän eläimellisen vaiston, jonka syynä oli tiedoton
pelko päällehyökkäyksestä, joko yhden tai toisen laatuisesta --,
jonkunmoisen sielun tenhottoman liikkeen, joka sai hänet kääntämään
mielensä nureanpuolen päällepäin.
"Sain tuhat kruunua kirjasta", jatkoi äiti -- hän puhui lämmöllä,
ikäänkuin hän edeltäkäsin näkisi tarpeelliseksi puolustaa tekoa, johon
aikoi ryhtyä -- "ja näistä rahoista on vähintäänkin puolet sinun.
Miks'en saa maksaa sinulle niitä nyt, kun tiedät kerran että kiusaa
minua, ellen saa sitä tehdä."
"Oh -- -- on niin pikkumaista laskea lukua", sanoi poika tuskastuneen
näköisenä.
"Tässä tapauksessa lasket lukua sinä, kun et tahdo ottaa rahoja. Näin
vaan annat asialle merkityksen, jota sillä oikeastaan ei ole."
"Tee kuin tahdot", sanoi William katsoen jälleen ulos ikkunasta.
Äiti meni kirjoituspöytänsä luo ja istuutui kirjoittamaan
pankki-osoitetta, tuntien helpoituksen tunteen, Johon sekoittui
levoton käsitys, ettei leikki vielä ollut lopussa. Hän voisi vielä
estellä -- -- ja äiti istui mietiskellen keinoa, miten pistäisi
pankki-osoitteen hänelle niin huomaamattomasti kuin suinkin. Mutta hän
ei keksinyt muuta kuin antaa sen aivan suoraan ja ujostelematta.
"Tee hyvin", sanoi hän, pitäen paperia hänen edessään.
William otti sen vastaan hitaasti, ja hänen katseensa solui tekeytyen
välinpitämättömäksi kirjoitettujen numeroiden yli -- viisisataa kruunua
-- -- ja samalla hetkellä yht'äkkiä tunsi hän itsensä niin iloiseksi,
että sydän tuntui silmänräpäyksen ajan taukoavan työstään. Tuo pieni
paperilappu sisälsi kahden kuukauden vapauden pakosta -- uusia ihmisiä,
uuden ympäristön -- kaiken tuon tuntemattoman, ulkopuolella olevan,
joka on levottomien sielujen taivaanvaltakunta. Mutta juuri
mielenliikutuksen voima, joka valtasi hänet, herätti jälleen hänessä
tavallisen tenhottoman liikkeensä.
"Olkaamme rehellisiä toisillemme", sanoi hän hieman ivallisella
äänellä. "Mitä on kaiken tämän pohjalla?"
"Etkö voi ymmärtää sitä sinä, joka olet niin tarkkanäköinen?" Äiti
kulki edestakaisin laattialle, kädet selän takana. Hän oli sellaisella
tuulella, ettei pojan äreys mitenkään sitä voisi järkähyttää. Oli hymyä
hänen huulillaan, iloa hänen silmissään ja koko hänen asennossaan ja
liikkeessään oli heiluvaa huolettomuutta, jota poika ihastuksella
katseli, kuin jotakin outoa ja tavatonta. Hän oli kuin ihminen, joka
juuri on viskannut hartioiltaan raskaan kuorman, ja joka kevein askelin
astelee nyt tietänsä eteenpäin.
Tämä hyvä tuuli tarttui ehdottomasti poikaankin ja antoi hänen
tunnelmallensa toisen suunnan.
"En", sanoi häh vaan, mutta ääni oli saanut hyvänsuovan väreen, jota ei
hänen edellisessä lauselmassaan ollut.
"Se siinä on pohjalla, etten tahdo olla sinun velallisesi. Sinun, joka
itse siinä suhteessa olet niin arkaluontoinen, pitäisi todellakin oppia
käsittämään, että myös muilla kuolevaisilla voi olla pieni ylpeytensä.
No niin, poikani" -- sanoi hän lyöden häntä keveästi olkapäälle -- "ja
nyt emme puhu enää tästä."
William taittoi hiljaa, hymyillen paperin ja pani sen lompakkoonsa.
Sitte nousi hän, meni äidin luo, laski kätensä hänen olkapäilleen,
pudistaen niitä.
"Kuka on sanonut sinulle sen?" sanoi hän luoden häneen katseen, joka
muka oli olevinaan tutkiva, mutta jonka takaa hyväntahtoisuus kovin
selvään loisti esiin.
"Mitä?"
"Oh, älä ole olevinasi! Olen kyllä huomannut miten vakoilet minua.
Tietystikin Hedström, kuten tavallisesti -- -- Niin, tiedän hyvin
kyllä, että pumppuat tietosi häneltä."
Äiti seisoi vaieten. Hän ei tiennyt mitä vastata, hän katsoi vaan
poikaansa. Tämä pieni tuttavallisuus pojan puolelta teki hänelle niin
hyvää. Hän oli melkein hurmaantunut, oli kuin olisi hän saanut suuren,
upean lahjan, jota hän ei ollut ansainnut. Hän olisi tahtonut silittää
kädellään pojan tukkaa, kerran vaan; mutta sitä hän ei uskaltanut. Hän
pelkäsi tekevänsä sen tavalla, joka ei häntä miellyttäisi.
"Milloin matkustat?"
"En tiedä. Minua kovin haluttaisi lähteä tänään -- vaikkapa mihin,
päästäkseni vain täältä. Mutta enhän ehdi tänään."
"No sitte huomenna. Mihin päin lähdet?"
"Sitä en tiedä. Istun höyrylaivaan, vieköön se minne viedä tahtoo."
"Trosaan kenties?"
"Eihän toki. Tottahan toki toimittanen niin, että tulen
kanavavenheisiin."
"Pistäydytkö täällä vielä ennen lähtöäsi?"
"Mahdotonta aivan! Siihen ei mitenkään ole aikaa"
"No tietysti myös ei sinusta saa kuullakaan mitään?"
"Se ei ole luultavaa. Mutta tuntuisi niin sidotulta, jos lupaisin sen."
"No älä lupaa mitään."
"Hyvästi", sanoi William ja ojenti kätensä.
"Hyvästi. Onnellista matkaa!"
Mennessään ovea kohti oli Williamilla pieni pistopuhe huulillansa
tuosta tavanmukaisuudesta äidin viime sanoissa, mutta hän ei tullut
sitä lausuneeksi.
Ajatus että äiti jäisi yksin istumaan kaupunkiin tuli yht'äkkiä hänen
mieleensä. Hän kääntyi ovelta ja meni takaisin äidin luo.
"Ja sinä itse?" sanoi hän. "Jäätkö kaupunkiin koko kesäksi?"
"Niinpä luulen. Olen kylliksi matkustellut aikoinani."
"Asettuisit kumminkin maalle jonnekin saaristoon."
"Ei. Minun on parempi täällä."
William seisoi hetken epäröiden. Hänestä tuntui kuin olisi hän
unohtanut jotakin, jota hänen pitäisi sanoa, ja hän ponnisteli turhaan
muistaakseen, mitä se oli. Sitte käännähti hän ja nyykähytti
hyvästiksi.
Iltasella, yhdeksän seutuun, kun äiti heittäytyneenä leposohvalle
lepäsi päivän työstä, hämmästyi hän ilostuen, kuullessaan pojan askelet
etehisestä.
Mutta kun William tuli sisälle, näki äiti kohta hänen kasvoistaan, että
hänen käynnillään täytyi olla toinen syy, kuin ainoastaan pojan
ikävöitsemys saada viettää viime ilta, ennen eroa, äitinsä seurassa.
William ilmaisikin esipuheitta, mitä hänellä oli sydämellään. Se oli
tietysti rahoista. Hän tahtoi sanoa sen suoraan: tämä tulisi
luultavasti tuntumaan hänestä siteeltä ja se tunne tulisi tekemään
hänet täst'edes vieläkin suljetummaksi. Hän oli katsonut sen tavallaan
velvollisuudekseen ilmoittaa edeltäkäsin se äidille.
Äiti vastasi, että siinä tapauksessa ei asiaa voinut auttaa. Hän
taaskin oli toiminut niinkuin hän oman itsensä tähden oli katsonut
olevansa pakoitettu toimimaan ja sai siis nyt koettaa kantaa
seurauksetkin.
"No niin", sanoi poika lopuksi -- -- "mutta et missään tapauksessa voi
ottaa minulta sitä tunnetta, että olet tehnyt minulle palveluksen, ja
tämä velallisuuden tunne, sitä ehdottomasti seuraavine sivumakuineen
velallisuuksista -- -- et voi aavistaa, kuinka tuskallisen
epäluuloiseksi se minut tekee. Joka pienimmässäkin lähenemisessä
puoleltasi näen kiitollisuuden vaatimuksen ja tämä aivojeni pelätti
ajaa minut tunnottomuudesta toiseen."
Äiti kalpeni huomattavasti tuossa loikoessaan sohvalla. Poimu mustien
silmäkulmien välillä kävi syvemmäksi kuin tavallisesti, ja otsan
kokoonkurtistetut rypyt osoittivat synkkää päättäväisyyttä, mutta ääni
hänen vastatessaan oli kaiuton.
"Niin panen oman säälimättömyyteni sinun säälimättömyyksiäsi vastaan.
Siinä kaikki."
Kotvan aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään. Äiti oli sulkenut silmänsä
kuin nukkuisi, ja poika seisoi katsellen hänen kasvojansa. Niiden
surullinen ilme säälitti häntä.
"Sinä pidät varmaan hyvin tyhmänä, että puhun tästä; mutta minusta
olisi tuntunut se rehellisyyden puutteelta, jos en olisi sanonut. Se on
hassua -- ymmärrän kyllä -- mutta kun sellainen nyt kerran olen."
Äiti ei vastannut, seurasi jälleen parin sekunnin vaitiolo.
"Eihän sille itse mitään voi minkälainen on", sanoi poika lopuksi,
nousi ja meni äidin luo. "Toivoisin, että voisin pitää sinusta", -- hän
sanoi sen hiljaa, äänellä, joka värähteli hiukan; samalla antaen
kätensä, keveästi kuin linnunsiiven lipua kerran hänen poskeansa
pitkin.
"Tahtoisin niin mielelläni pitää jostakin, mutta en voi."
"Aikasi kyllä tulee", sanoi äiti katsahtamatta ylös. Hän tunsi halun
lohduttaa, mutta hän ei itse uskonut mitä sanoi.
Äiti makasi vielä silmät suljettuina kuunnellen hänen askeleitaan, kun
hän astui rappuja alas ja pihan yli. Ja kun hän ei enää niitä voinut
eroittaa, käännähti hän leposohvalla, painoi kasvonsa kovasti sen
tyynyjä vasten ja purskahti itkuun.