Kevät läheni lähenemistään. Rouva Zimmermannilla oli yllin kyllin
työtä. Hänen käännöksiään Venäjän kielestä oli alettu julaista viivan
alla eräässä pääkaupungin päivälehdessä, ja ne olivat sattuneet olemaan
aivan yleisön maun mukaisia.
Päätoimittaja oli ilmoittanut ottavansa vastaan kaikki, mitä hänen
kynästänsä vaan ehtisi valmistua.
Rouva Zimmermann olikin antautunut työlleen koko tarmollaan. Hän tiesi
mitä hän tahtoi ja hänellä oli päämäärä selvillä. Houkutuksena hänellä
ei ollut yksinomaan taloudellinen tulos, vaikka toisekseen oli hän
luonteeltaan siksi käytännöllinen, että silläkin oli tärkeä sija hänen
pyrinnöissään. Hän tiesi, että raha on valtaa. Hän ei rakennellut
turhia tuulentupia, eikä antautunut tyhjiin haaveiluihin. Hän oli
harkinnut tuumansa kylmästi ja tarkoin, ottaen huomioon kaikki
asianhaarat, ja nyt pani hän koko voimansa liikkeelle päästäksensä
tarkoituksensa perille. -- Hän tahtoi luoda itselleen aseman, joka oli
hänen kykynsä arvoinen, jota hän ei kumminkaan liian korkeaksi
arvostellut.
Hän tahtoi työnsä kautta tulla tunnustetuksi tunnolliseksi ja
kelvolliseksi kääntäjättäreksi, voidaksensa sitte tämän ominaisuutensa
nojalla perustaa tuttavuuksia kirjailija-maailmassa; sanalla sanoen,
hän tahtoi omalla työllään hankkia oikeuden päästä poikansa
seurapiiriin.
Hänellä itselläänkään ei ollut oikein selvillä mitä muita tuumia,
paitsi tätä, solmeusi tähän pyrintöön, mutta ensimmäinen ja tärkein oli
se, ja hän oli jo hyvällä tiellä sen saavuttamiseen.
Koko hänen olentonsa ja se hauskuus, jota hän osasi levittää
kodissansa, teki pian tuon eriskummallisen huoneen Södernillä
yhtymäpaikaksi mitä erilaisimmille henkilöille, erilaisimmille
elämänkatsannoille ja ikäkausille, sanomalehdistön, kirjallisuuden ja
taiteen maailmasta. Hän miellytti erittäinkin vanhempia ja hänen
sisäinen toivonsa oli saada vanhat ja nuoret lähenemään toisiansa. Hän
toivoi vähitellen voivansa varman maltillisuutensa avulla näyttää
molemmin puolin, ettei erilaisuuden mielipiteissä ja elämänkatsannossa
tarvinnut merkitä samaa kuin vihollisuus ja että huolimatta kaikista
ajatuseroavaisuuksista, voi varsin hyvin viihtyä saman katon alla ja
hengittää samaa ilmaa.
Kaiken tämän takana piili ajatus pojan tulevaisuudesta. Hän rakasti
tuota suljettua jöröjukkaa koko luonteensa tulisuudella. Hän rakasti
häntä kuin äiti lastaan, joka hänen kauttansa on käynyt raajarikoksi
koko elämänsä ajaksi -- rakasti häntä tuntien oman syyllisyytensä. Hän
luuli hänen tulleen sellaiseksi siitä syystä, kun hän oli antanut hänen
kasvaa omin päin, vailla hellyyttä ja turvaa. Ja siksi oli hänen
tunteillansa poikaansa kohtaan nöyryyden leima, niin että hän voi
haavoittumatta ja loukkaantumatta kestää sekä hänen tylyytensä, että
pistopuheensa.
Hän uskoi vieläkin, että Hedström oli oikeassa, sanoessaan että kylmä
epäilys ja hänen luonnoton pilkallisuutensa oli vain ulkokuori, jonka
takana hän suojeli elämän neulanpistoille arkahipiöisen ja
hellätunteisen mielensä. Mutta äiti toivoi kumminkin näin omalla
alttiiksiantavalla lämmöllään saavansa vähitellen tuon kuoren sulamaan.
Hän kärsi sanomattomasti nähdessään poikansa sellaisena kun hän oli,
ilman uskoa, ilman elämän halua ja ilman tarmokasta harrastusta. Mutta
se, mitä äiti luuli löytäneensä hänessä ja joka oli hänen luonteensa
ydin herätti hänessä syvintä kunnioitusta ja iloa.
Silloin tällöin heidän joka päivä yhdessä ollessaan, voi ikäänkuin
varomattomuudesta pilkistää esille, miten oikeinajatteleva ja
hienotunteinen hän oli, sielun aateli, joka sulkihe saavuttamattomaan
ylhäisyytensä; hän luotti niin varmasti poikansa lahjakkaisuuteen, että
hän joutui äärettömään epätoivoon ajatellessaan kaikkien noiden
rikkaiden mahdollisuuksien täytyvän kuihtua ilon ja auringon
puutteessa.
Jospa William vaan voisi tulla iloiseksi, jos hän kerrankaan voisi
tulla sydänjuuriansa myöten iloiseksi, siinä se päähänpisto, jonka
ympärillä äidin ajatukset alati häärivät.
Mutta William tuli ja meni joka päivä, eikä hänessä voinut huomata
mitään muutosta. Ei sädehtinyt nuoruus koskaan hänen älykkäistä,
harmaista silmistänsä, ei elämänhaluinen välähdys valaissut hänen
kasvojansa. Hänen mielensä vivahdukset vaihtelivat haaleahkosta
ystävällisyydestä, noine pikkupiirteineen, jotka ikäänkuin salaa
heijastelivat hänen harvinaista sielunhienouttansa, tuohon kylmään
äreyteen perusteettomine pilkan ja säälimättömyyden purkauksineen.
Kaikessa tapauksessa näytti hän hyvin viihtyvän äidin seurassa. Hän
tuli joka ilta ainakin hämärissä. -- "Jopa melkein alkaa näyttää siltä
kuin Ville Zimmermann kumminkin olisi saanut tottumuksia", nauroi
Hedström hyväntahtoisesti. -- "Sinulla on niin kelpo tuoleja", sanoi
William kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa äidille, ikäänkuin
jonkunmoisena heikkoutensa anteeksipyyntönä.
Mutta rouva Zimmermann hymyili salavihkaa, hän oli oppinut tuntemaan
hänen menettelytapansa.
Äiti oli usein esittänyt, että he alkaisivat uudestaan katkaistun
yhteistyönsä, mutta pojan aina uudistuva vastaus oli: "minä en viitsi."
Pari kertaa kun he olivat olleet yhdessä teatterissa, oli William
sanellut ja äiti kirjoittanut teatteriarvostelut, mutta William ei
ollut koskaan tyytyväinen tulokseen.
Hän sanoi, että hänellä täytyy itsellään olla kynä kädessä, voidaksensa
tuntea itsensä ajatustensa herraksi ja saadaksensa muodon taipumaan.
Mieluimmin istui hän hiljaa kuunnellen kun äiti kertoi, ja tämä tekikin
usein hänen mieliksensä, sillä hänen ilonsa oli saada pitää poikansa
luonansa ja hän pelkäsi yhäti, että William ikävystyisi heidän
kahdenkesken oloonsa, ja menisi matkaansa. Tämä oli keino pidättää
häntä luonaan ja äiti käytti sitä. Puhuminen kävi häneltä helposti ja
hänen vaiherikas, kiertelevä elämänsä tarjosi tyhjentymättömän
ainehiston hänen kertomuksiinsa.
William oli huomannut, että äiti niin paljon kuin mahdollista koetti
olla sekoittamatta isän nimeä niihin ja että hän ei koskaan kosketellut
heidän molemminpuolista suhdettaan. Se herätti hänessä epäluuloa ja
uteliaisuutta.
Eräänä iltana kun äiti tapansa mukaan piti keskustelua vireillä, sanoi
poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan aiheettomasti.
"Vaivaako sinua kovin, jos teen sinulle kysymyksiä, isääni koskevia?"
Äiti vaikeni hetkisen kuin epäillen.
"Ei", sanoi hän vihdoin.
"Annat odottaa, kuin olisi se vastenmielistä sinulle."
"Ei. Voit kysyä mitä tahdot. Minulla ei ole mitään arkaluontoisia
salaisuuksia."
"Sepä oli suuri sana."
"Tai en tahdo sellaisia pitää; se on se sama!"
Hän katsoi tutkivasti äitiinsä ja lausui hänelle sellaisella äänellä,
joka ikäänkuin äidin itsensä parhaaksi neuvoisi häntä vaikenemaan.
"Sinä et tunne minua. Tahdon pistää koettimeni kaikkeen tutkiakseni
syyt. Tulet varmaan vavahtamaan koskettelusta."
"Kenties. Mutta koeta."
"Olen sydämmetön."
"Ole vaan luonnollinen."
"Olen kentiesi julma... Mutta en voi jättää kysymättä."
Hän kumartui leikitellen villalangan pätkällä, joka riippui äidin
ompelukorista.
"Niin miellyttävä kuin isäni olikin -- sano: eikö avioliittonne
kumminkin ollut onneton?"
"Ei."
Se tuli pikasesti ja tulisesti kuin ponteva vastaväite.
"Oliko hän sinulle aina uskollinen?"
Äiti viivytti vastausta tuokion.
"Uskollinen?" sanoi hän hitaasti. "Niin, hän oli minulle aina
uskollinen."
Poika istui vaiti hetken katsellen saappaansa kärkeä.
"Tiesinhän sen. Et ollut kylliksi luja tunnustaaksesi totuutta."
"Kyllä, mutta minun täytyy saada sanoa se omilla sanoillani. Ei mikään,
jolla on huono, kulunut ja alhainen kaiku, sovellu mielestäni hänen
muistoonsa. Kun hän aina piti minusta, kun minulla oli hänen
luottamuksensa kaikessa, voinko silloin muuta sanoa kuin, että hän oli
minulle uskollinen?"
"Minun silmissäni olisit kunnioittanut parhaiten hänen muistoansa, jos
et olisi katsonut tarvitsevasi valehdella eli salata jotakin."
"Sitä en tarvitsekaan", sanoi äiti vakavasti katsoen samalla Williamia
silmiin. "Isäsi oli vilkas luonteeltaan ja herkkä vaikutuksia
vastaanottamaan -- -- Tiedän että hänellä oli..."
Hän hapuili sanaa ja oli hyvin kalpea.
"Erehdyksiä", täytti poika.
"Luulen, että niin suvaitseva siveellisyys tavallisesti niitä nimittää.
Mutta se ei vielä ollut oikea sana. Hänellä oli liittoja --
ystävyyksiä, rakkausjuttuja ja mitä kaikkea ne ovatkaan. Hänen
tunne-elämässään oli niin monta väritystä; se oli kuin kuuman ilmanalan
kasvullisuus, kauniine kukkineen, pistävine piikkeineen. Se ei ollut
luotu niin vain niitettäväksi kuin niittymme täällä. Olin oppinut
rakastamaan häntä sellaisena kuin hän oli."
Poika oli taivuttautunut eteenpäin ja ilon välähdys valaisi hänen
kasvojaan.
"Eikö koskaan tuntunut sinusta, kuin olisi sinulla jotain hänelle
anteeksi annettavaa?"
"Ei. Anteeksiannettavaa? Olen seisonut häntä niin likellä kuin ihminen
voi olla toista; olen saanut jakaa hänen ilonsa, olen saanut jakaa
hänen surunsa, ja minusta on tuntunut kuin olisin hänelle sydämmestäni
kiitollinen tai olisi minulla suuri rikkaus, kumman tahdot. Minulla ei
koskaan ole ollut mitään anteeksi annettavaa."
William katsoi äitiin. Syvällä olevat harmaat silmät loistivat kosteina
ja ääni oli saanut pehmeän, kauniin sointunsa, kun hän sanoi:
"Saan varoa, etten käy ylpeäksi sinusta. Tunnut niin kokonaiselta ja
sopusointuiselta; on kuin ei mikään, mikä on pientä ja halpamaista
voisi sinuun tarttua."
William istui hetken mietteisiinsä vaipuneena, sitte jatkoi hän hiljaa:
"Kirjoitan muistoon pari viimeistä lauselmaasi. Laaja, kaunis
taivaanranta kaareutuu niiden yllä. Ne on kuin suun täydeltä raitista
ilmaa pikkumaisuuden tukahduttamaan ilmapiiriimme."
Hetken perästä lausui hän yht'äkkiä.
"Kuule -- niin entä nuo -- muistiinpanosi? Ne olet varmaankin jo
ottanut esille?"
"Ne ovat kyllä kirjakaapissa."
"Lupasit kerran, että saisin lukea ne?"
"Saat kyllä mielellään. Voimme teen juotuamme ottaa ne esille."
"Kiitos vaan! Onko niitä paljonkin?"
"Koko pakkoja. -- -- -- Sattui joskus niin, että jäin yksin pitkiksi
ajoiksi. Yks'kaks' tuli matkustushalu. Silloin nousi hän -- sinun isäsi
-- ja sanoi: 'Vihaan kokoelmaa! On kuin olisi kahlittu kuolleesen
kiinni. Tulen kipeäksi! Tulen hulluksi! -- --'
"Mitäpä muuta olisin voinut tehdä kuin sanoa: matkusta. Vanha Ruben ja
minä kyllä voimme hoitaa museon. Ruben, joka oli meidän kaikki
kaikessa, oli vanha eriskummallinen olento, yhtä eroittumaton
kokoelmasta, kuin laivuri laivastaan; sen purkit, valmisteet ja valetut
näytteet olivat kuin osia hänen omasta olennostaan.
"Kun sitte isäsi oli mennyt ja olin yksin Rubenin ja Mollyn -- ja koko
tuon muun homman kanssa, voin joutua tuskaan kuin jos minua
raastettaisiin palasiksi; tuntui kuin en enää häntä koskaan saisi
nähdä. Voi, et voi aavistaa, miltä se tuntui! Olin vapaa-ajattelija,
kuten hänkin, mutta sellaisina hetkinä voin heittäytyä polvilleni,
väännellä käsiäni ja rukoilla Jumalaa, että hän antaisi hänet minulle
jälleen -- antaisi vaan nähdä häntä, antaisi minun tavata häntä kerran
vaan, niin tietäisin, että voittaisin hänet jälleen -- -- sillä niin
rakastavainen, iloinen ja rohkea, niin notkea ja voimakas kuin minä, ei
kukaan muu voinut olla. Ainoa, mitä pelkäsin koko maailmassa, oli, että
hän minut unhottaisi."
Poika nojasi toisella kädellänsä pöydän laitaan ja lampunvalo
heijasteli kirkkaasti takaisin hänen lyhyeksi leikatusta tummasta
tukastansa.
Oli yhtäläisyyttä äidin ja pojan piirteissä, mutta pojan silmät olivat
harmaat ja äidin ruskeat ja se, mikä äidissä oli tunteiden tulisuutta
oli hänessä jähmettynyt ivaksi.
"Kun oppii oikein perinpohjaisesti tuntemaan vanhempansa, on ikäänkuin
saisi avaimen omaan luonteesensa", sanoi hän. "Jatka! Sinä kerrot niin
hyvin."
"Minä näyttelin naisille ja Ruben miehisille katselijoille. Ajattele,
miltä tuntui käydä yksin lukien sielunkuolettavaa ulkoläksyään, kalvava
tuska povessa, yksin Rubenin kanssa, joka ajatteli vaan kokoelmaa ja
Mollyn, joka ei ajatellut lainkaan -- ja muut kaikki vieraita ihmisiä,
joille pitäisi näyttää iloista ja tyyntä naamaa ja olla heille
huvittava. Silloin tuntui minusta kuin olisi koko maailma tyhjä kuilu,
joka nielisi minut. Laahasin itseäni eteenpäin vaikeasti, väsyneenä ja
ilotonna kuin elämäänsä kyllästynyt vanha vaimo. Tuntui joka kerran
kuin ei tästä loppua tulisikaan. En voinut elää jälleennäkemisen
toivossa, minä en voi koskaan elää muussa kuin nykyisyydessä, jos
nykyisyys on kuollutta, ei minulla ole mitään -- ei mitään!"
"Olet niin erilainen kuin minä!" keskeytti poika. "Juuri nykyisyydessä
minä en voi elää. Mielikuvitukseni on niin vilkas ja vereni niin
liikkuva."
"Niin oli isäsikin. Hän voi ihastua ja iloita kuin lapsi toiveilleen ja
unelmilleen, kaikille, missä vaan mielikuvituksella oli osaa. Parasta,
mitä hän tiesi, oli seurustella uusien ihmisten kanssa, joiden
luonnepiirteet eivät olleet vielä selvemmin ehtineet esiintyä, kuin
että mielikuvitus voi niistä muovaella jotakin suurta ja omituista.
Mutta kun todellisuus oli hänen kuvittelunsa korjaellut, oli
harrastuskin tavallisesti loppunut."
"Oliko niin sinunkin suhteesi?" Se sanottiin leikikkäästi, mutta
pohjalla virtasi hyväntahtoisuutta. Äiti vastasi samaan tapaan:
"Niin, myöskin minun." Mutta pian jatkoi hän vakavasti.
"Kestin mielelläni kaiken, mitä ero mukanansa toi, vain siksi, ettei
hän väsyisi minuun.
"Kun hän oli poissa, laskeusi niin vähitellen uusia vaikutelmia
välillemme. Luulenpa, hän melkein unohti, minkä näköinen olin. Ja kun
hän taas tuli, olin hänestä ikäänkuin toinen ihminen.
"Minulle, joka kaikessa olen niin kokonainen -- kuten sanot -- eli
paloittelematon -- jos niin tahdot, -- että koko olentoni, ikäänkuin
suonenvedon tapaisesti kiertyy yhden ainoaan asian ympärille, minulle
olivat nämät yksinäisyyden ajat kovia koetuksia. Mutta en sano muuta,
kuin että ne olivat minulle tarpeellisia. Luulen, että niiden kautta
muodostui minulle luonne."
Koputettiin ovelle ja Molly tuli sanomaan, että tee on valmis.
Kun he olivat lopettaneet illallisen ja palanneet työhuoneesen, ottivat
he muistoonpanot esille. Willian alkoi heti niitä tutkia, äidin
istuessa kauempana pöydän ääressä ommellen.
Hän luki puolen tunnin ajan sanaakaan virkkamatta; mutta äiti, joka
tarkasteli hänen kasvojensa ilmeitä, huomasi miten huvitettu hän oli.
"Tämähän on tunnollista työtä!" lausui hän vihdoinkin. "Tätä valtaa
kielen ylitse ei voi saavuttaa ilman ahkeraa opiskelemista. Olet
painiskellut kielen kanssa, ennen kuin sait sen valtaasi."
"Kyllä."
"Mutta kuinka tulit ajatelleeksikaan tätä? Minkätähden..."
"Tiedäthän sinä sen."
"Elä koetakaan luulotella minulle, että olet kirjoittanut nämät vaan
omiksi muistoonpanoiksesi, sillä siksi ne ovat aivan liian tunnollisesti
tehtyjä. Kenelle kerroit sinä?"
"Isällesi."
"Lukiko hän muistoonpanosi?"
"Kyllä, aina. Sentähden tulinkin panemaan niihin niin paljon huolta.
"Hänellä oli ikäänkuin halu imeä itseensä ja omistaa kaikkea; oli kuin
ei olisi hänelle ollut kylliksi että olla yhdessä paikassa maapallolla.
Hän ei tahtonut ainoastaan elää omaa elämäänsä, vaan myöskin minun. Hän
oli kuin janoova sieni, ja elämää hän janosi."
"Oi, minä ymmärrän hänet!" sanoi poika vakuutuksella.
"Minä ymmärsin hänet myös. Hän tahtoi nähdä silmilläni, kuulla
korvillani. Ei koskaan tullut hän niin iloiseksi, kuin silloin, kun
voin antaa hänelle -- ilmi elävänä -- kaikki, mitä olin kokenut. Se
teroitti katseeni ja mieleni.
"Hän, paljon lukeneena ja tarkkakorvaisena, voi olla niin tyytyväinen,
kun olin onnistunut saamaan jotakin oikein, ikäänkuin naulan nenään
paikalleen, niin että paikallisuussävel, väritys ja tunnelma oli
säilyssä. Siiloin voi hän painaa pääni olkapäätänsä vasten ja sanoa:
'Nyt en ole ollutkaan poissa; nyt olen ollut kanssasi koko ajan; nyt
olen nähnyt kaiken, niinkuin sinäkin.' Usein toivoi hän myös, että
panisin muistoon, missä me yhdessä olimme olleet ja joka hänen
mielestään muistamista ansaitsi. -- -- 'Sinä olet muistini', oli
hänellä tapana sanoa, 'sinä olet kirjoittava käteni, ajatteleva aivoni,
kaikkeni!'"
Äiti istui äänetönnä ja hiljainen ilo valaisi hänen kasvojaan, kuin
kuulisi hän vieläkin hyväilevien sanojen kaikua korvissaan.
"Etkö koskaan ole ajatellut painattaa näitä?" sanoi poika hetken
kuluttua.
"En. Pari pikku pätkää toimitti isäsi saksalaiseen sanomalehteen; mutta
itse en koskaan ole mitään sellaista ajatellut."
"Sinun pitäisi julaista nämät kirjana."
Äiti hymyili. Tämä pojan antama tunnustus ilahdutti häntä.
"Oi, eihän ne toki kelvanne?"
"Miksikä -- ei? Kuvaus on voimakasta ja ennen kaikkea siinä on eloa. Se
on selvää, todellista, juuri niinkuin itse olet nähnyt. Kun puhut
ihmisistä ja paikoista, näkee ne. Sinun täytyy julaista nämät.
Tarvitsee vaan vähän muodostella siellä täällä."
"En voi sitä."
"Kyllä. Minä autan sinua. Suothan sen?"
"Sinä väsyt ennen kuin kirja on valmis."
"En. Minä en väsy. Kun on kysymyksessä työskentely muiden puolesta, on
minulla tavaton työkyky -- itselleni kuuluvissa asioissa vain en voi
mitään tehdä."
"No -- koettakaamme sitte!" sanoi äiti.
He ryhtyivät työhön jo seuraavana päivänä; ja sitte tuli hän
säännöllisesti joka aamupäivä kello 12 äidin luo. Useimmiten kesti työ
kello kolmeen, jolloin William läksi tavalliselle kävelylleen
Kuninkaalliseen puutarhaan. Silloin tällöin voi työ venyä vähän
pitempäänkin ja hän pysähtyi päivällisellekin, jos Mollyllä oli jotain
hyvää tarjota. Muussa tapauksessa otti hän äidin mukaansa johonkin
hotelliin.
Mollyn suurena kauhistuksena oli joka kerran, kellon lähetessä viittä,
kuulla nuoren herran painavan soittokelloa. Hän oli hyvin
tarkkakorvainen eroittamaan kumpi soitti, hän tai rouva.
Ja nuorta herraa kohtaan tunsi hän aivan musertavaa kunnioitusta.
Pelolla ja vavistuksella toimittausi hän aina saapuville.
"Mitä sinulla on päivälliseksi tänään?" kysyi herra. Hän näki varsin
hyvin, minkä pyhän pelvon hän herätti mustassa palvelushengessä, ja se
huvitti häntä.
Kun Molly taisi vastata: "Häränhäntälientä, vasikankylkeä, kukkakaalia,
Katriinaluumuja, ei hän kadottanut vielä kaikkea rohkeuttaan, mutta
joskus täytyi hänen, kuin suuren rikollisen tunnustaa: keitetyitä
ahvenia ja mehulientä eli jotain sellaista, ja silloin hän tiesi kohta
mikä häntä odotti.
"Keitetyitä ahvenia? Muutamia pieniä, laihoja, ruotaisia puikkoja! Ja
mehulientä! Ihmisille, jotka ovat aivoillaan työskennelleet neljä
tuntia yhteenmittaan. Ei, parahin Mollyseni, ei se kelpaa."
Ja kääntyneenä äitiin jatkoi hän:
"Mitäs tuumit, jos antaisimme hissata itsemme alas Pelikaaniin?"
Äiti ei koskaan sanonut "ei." Siksi piti hän liian paljon näistä
kahdenkeskisistä pienistä hotellipäivällisistä. Hän oli ylpeä
saadessaan mennä ulos poikansa seurassa, aivan kuin olisivat he olleet
toverit.
Kumpikin maksoi aina puolestaan. Kun pojalla ei ollut rahoja, voi hän
lainata pari kruunua äidiltä, jotka hän säännöllisesti suoritti
seuraavana päivänä. Ja kun hänellä oli rahaa, ei pistänyt koskaan hänen
päähänsäkään ajatus ruveta tarjoamaan. Näin ollen pysyikin heidän
välinsä niin vapaana, ettei Williamkaan tuntenut olevansa äidille
taakaksi.
Kumminkin vaivasi äitiä alati tuo ajatus, että miksikä hän, joka oli
aina niin tarkka maksamaan jok'ikisen lainatun kruunun, ei tahtonut
ottaa mitään maksua työstänsä, jonka hän pani hänen muistoonpanojensa
sovittelemiseen. Jo ensimmäisinä päivinä oli hän maininnut Williamille
jotakin sellaista, että hän ei voinut käyttää hyväkseen hänen aikaansa
korvaamatta sitä, mutta tämä oli vaan vastannut leikillisellä
pyynnöllä, että hän tahtoi saada laskun siitä työstä, jonka äiti oli
tehnyt hänelle joulun edellä. Ja kun äiti itsepintaisesti selitti,
ettei tämä ensinkään ollut samaa ja, että hän _tahtoi_ maksaa hänelle,
käänsi hän paikalla piikkinsä ulos.
"Mitä pikkumaisuuksia se on. Pitäisikö meidänkin tehdä tiliä joka
pennistä keskenämme kuin poroporvarit?"
Äidin täytyi jättää asia sikseen. Hän tiesi, että jos hän yhä olisi
itsepäinen, kieltäytyisi William jatkamasta työtä. Ja siihen kokeesen
hänellä ei ollut uskallusta. Häntä väristytti ajatellessa, kuinka
tyhjäksi hänen elämänsä tulisi, tuntui kuin kadottaisi se ainoan ilon
lähteensä. Hän tunsi yhä selvemmin ja selvemmin, kuinka tämä
jokapäiväinen yhdessä olo oli tullut hänelle tarpeeksi, kuinka hän oli
siihen kiinni kasvanut. Hänen mielestään työ sujui melkein liiankin
pian. William oli innokas ja kestävä. Häneltä ei puuttunut työkykyä,
vaan tottumusta. Tässä oli tie selvä askel askeleelta; työ kävi kuin
leikki ja tuskin tuntui vaativan ponnistusta lainkaan.
Äiti alkoi melkein epäillä, että William oli panetellut itseään,
sanoessaan olevansa muistamaton ja veltto. Ja eräänä päivänä kun hän
oli taukoamatta työskennellyt neljä tuntia, ei äiti voinut kieltää
itseltänsä huvia tuoda ilmi tätä luultua keksintöänsä.
"Eihän se ollut totta, kun sanoit, ettet voi työtä tehdä. Sinähän
tuherrat täällä kuin vetojuhta päivä päivältä."
"Oh. Tämähän ei ole mitään! Tätä en kutsu työksi!"
"Mitä sinä sitte kunnioitat sillä nimellä?"
"Tehdä jotakin. Sitä juuri en voi. Niin pian kun alan, en pääse
paikalta pälkähtämään. Arvostelen aina itseäni niin ankarasti, että
pelkään sen jo minut aivan jähmetyttäneen."
"Sen voi vielä voittaa", sanoi äiti ja näistä sanoista kajahteli hänen
oma tarmonsa.
"Ei", kuului vastaus hiljaa ja alakuloisesti. "Eihän sitä voi voittaa."
Oh, nyt ymmärsi äiti hänet. Niin itsetietoisena ja varmana kuin hän
esiintyikin, painoi hänen poikaansa kumminkin tuska siitä, ettei hän
voinut saada aikaan kelvollista työtä. Ja hän oli liian ylpeä
toimittaaksensa jotakin keskinkertaista.
Hän näki liian selvään puutteet siinä mitä hän kirjoitti, ja siksi
vaivasi se häntä niin, että hänen kasvonsa vääntyivät hermostuneeseen
tuskaan, jos hän siitä vaan mainitsikin. "Kun istuu kotona, ei tule
mitään tehdyksi", sanoi hän.
"Työni on vaan tuskallista, väsyttävää taistelua. Näen kuinka sana
liittyy sanaan yksitoikkoisena, sielutonna, ja aivoni kiemurtelevat
tuskissansa saadaksensa säihkyä jokapäiväisiin sanoihin. Mutta se ei
onnistu koskaan. Alkaa vaan säikehtiä silmissäni ja minä menen ulos ja
niin on kenties neljä riviä, nelituntisen, tuskallisen aivojeni
ponnistuksen tuloksena. Niin. Ja kun sitte olen ulkona, ei minulla ole
lepoa eikä rauhaa. Ajattelen aina: jos olisin ollut kotona, olisin
voinut tehdä työtä. Tunnen kuinka aika juoksee sormieni lomitse -- eikä
tule mitään tehdyksi."
Oli kuin käsi olisi tarttunut äidin kurkkuun. Hänen lapsensa! Hänen
poikansa! Oi, tällä hetkellä tunsi hän, kuinka rakas William oli
hänelle.
Mutta hän ei hellittäisi. Pojan alakuloisuus ei saisi tarttua häneen.
Hän pakoitti hymyä huulilleen ja leikillisyyttä ääneensä.
"Toivon, että rakastuisit."
"Sitä toivon minäkin. Mutta pelkään sen kyvyn kadottaneeni."
Tyhjyys, joka värähteli hänen äänestänsä, vihloi äidin sydäntä, niin
että hän olisi tahtonut huutaa ääneen. Oli niin hirvittävää nähdä tuon
rikkaan ihmissielun häviävän, kutistuvan kokoon ja kuivuvan.
Pelastusta -- missä oli pelastusta? Tämä ajatus ei antanut hänelle
rauhaa. Hän ponnisti aivojansa etsien mahdollisuutta, mutta hän ei
nähnyt mitään sellaista. Ja hän tunsi, että tässä ei ollut hänellä
mitään tekemistä. Hän ei voinut muuta kuin laskea kätensä rinnallensa
ristiin ja antaa asian kulkea, elämän ryöpytessä heidän ympärillänsä ja
syöksyessä heidän sivuitsensa. Siellä oli pelastus, siellä oli perikato.
Kumpiko niistä voiton saisi, ei ollut hänen ratkaisuvallassaan.