Joulun edellä kertoi William, ettei hän saanut asua enää entisessä
asunnossansa ja että hänen täytyi muuttaa kohta uudelta vuodelta.
"Minulla on sijaa täällä", sanoi äiti. "Voit saada nuo kaksi huonetta
alakerrassa, ne eivät vielä ole hyyrätyt."
"En tahdo", keskeytti poika lyhyesti, mutta hän tunsi ääretöntä halua
suostua tarjoukseen. "Sitä paitse eivät ne ole kalustetut."
Tästä viime käänteestä pilkisti kumminkin suostumisen mahdollisuus.
"Kalustetuksi ne voivat tulla."
"Minulla ei ole varaa huonekalujen ostamiseen, enkä tahdo että teet
mitään minun tähteni."
Ääni oli päättäväinen ja ynseä, eikä äiti aavistanut, että tässä
teeskennellyssä tylyydessä piili sisällinen päättämättömyys.
"No, kuten tahdot sitte." Eivätkä he puhuneet siitä sen enempää.
Siitä miten he tulisivat viettämään jouluaaton, oli heillä ollut pari
neuvottelua. Äiti oli kysynyt, josko hän tahtoisi tulla hänen
luoksensa, mutta hän oli jäänyt arvelemaan. Silläkin on ilkeä
perhe-elämän sivumaku, tuumi hän, mutta voisihan se näin kerran käydä
päinsä.
Hän elätteli itsessään juurtunutta ennakkoluuloa kaikkea sellaista
kohtaan, jota nimitämme perhe-elämäksi.
Perheissä oli hän ollut juuri sen verran, että hänen puolikypsä
arvostelukykynsä oli ollut tilaisuudessa iskemään kiinni laitoksen
puutteisiin, vaan että siihen kaiken muodollisen ja painostavan ohella
voi sisältyä paljon muutakin -- tuota hienoa, lämmintä ja turvallista,
joka on kodin quinta essentia -- sitä ei hän koskaan ollut ymmärtänyt.
Äiti ja poika olivat nykyisin paljon yhdessä. Äiti kirjoitti puhtaaksi
hänen luonnoksensa, jotka William sitte tarkasteli ja täydenteli.
Romaani edistyi vitkaan, mutta varmasti. Ja suhde heidän välillään oli
mitä parhain.
William oli useimmiten hyvällä tuulella ja ainoana liikavarpaana hänen
elämässään nykyisin oli ajatus, että hänen täyttyi jättää asuntonsa.
Hän oli asunut siinä kaksi vuotta ja lähestyvä muutos vaivasi häntä.
Akkunastaan oli hänellä mitä kaunein näköala Humlegård'iin.
Tietämättömyys siitä, minne hän nyt osuisi, ei jättänyt häntä rauhaan
ja tämä muutos tuntui hänen kovin arkatuntoiselle luonteelleen
ikäänkuin kaukaiselta, muodottomalta uhkaukselta ja herätti hänessä
ahdistavan tunteen. Asiain näin ollessa kasvoi kasvamistaan tuo aluksi
epäselvä tunne, että hänen täytyi olla varuillaan sitä kiusausta
vastaan, jona hänellä oli äidin tarjous. Mikä oli tuon tuntemuksen
perussyynä, sitä ei hän koskaan itsellensä selvittänyt.
Ensiksikin oli se kyllä pelkoa siitä, että tällä tavoin vapaus heidän
väliltään tulisi häviämään. Äiti saisi vaatimuksia hänen suhteensa ja
niitä hän ei voisi täyttää. Mutta tämän tunteen pohjalla oli vielä
muutakin; jonkunmoista tavattoman arkaa kunniantuntoa. Hän tiesi että
äiti salaisuudessa toivoi hänet tällä keinoin lopullisesti voittavansa;
mutta kun hän ei voinut hänen hyvyyttänsä maksaa sillä hinnalla, jota
äiti -- ei vaatinut, mutta toivoi kumminkin saavansa vastineeksi, ei
hän katsonut voivansa ottaa vastaan, mitä hän tarjosi.
Lopuksi oli hänellä vielä liian hyvin muistossa, mikä mieliala hänellä
oli äidin kaupunkiin tullessa, erittäinkin se vastenmielisyys, mitä hän
tunsi ajatellessansa, että hän kenties tulisi taloudellisestikin hänen
vastuksiksensa, ja siksi tahtoi hän nyt välttää, ettei tuo äidin
tarjous tulisi sorahtelemaan hänen korvissansa omantunnon nuhteena.
Kun William kahdeksan aikaan joulunaattona astui äitinsä
vierashuoneeseen, oli hän huonommalla tuulella kuin tavallisesti. Tuo
samalla vihainen ja pilkallinen ilme, joka jonkun aikaa oli ollut niin
huomattavasti lienteämpi, oli palannut jälleen hänen kasvoilleen.
Äiti näki sen heti. Hän oli heittänyt tutkivan silmäyksen pojan
kasvoihin hänen sisälle astuessaan ja koki nyt tyyneydellään ja
mukaantuvaisuudellaan saattaa hänet jälleen tasapainoon.
He olivat sopineet, etteivät antaisi toisilleen joululahjoja. Se oli
pojan ehtoja. Hän tiesi ettei hän koskaan voisi antaa kymmenettä
osaakaan siitä, mitä äidinrakkauden päähän voisi pälkähtää lahjoittaa
hänelle, siksi ei hän tahtonut mitään ottaa vastaan, eikä mitään antaa.
Tässäkin hänen yksipuolinen elämänkokemuksensa eksytti hänen
luonnollisen tunteensa. Hän oli niin paljon nähnyt tuota itsekästä
voitonhimoista anteliaisuutta, joka ahnaasti väijyy mitä se
vastalahjaksi saa. Että on toisenkinlaista anteliaisuutta, joka versoi
ilosta saada antaa, ei hän, kuten sanottu, tietänyt. Hän ei aavistanut,
että hän vaatimuksellaan sydämmettömällä tavalla oli riistänyt äidiltä
sen, mikä oli parahinta hänen jouluilossansa; hän ei aavistanut että
tämä tunsi tuskaa ikäänkuin tarjottua hyväilyä pois työnnettäessä. --
Pojan kasvot synkkenivät synkkenemistään heidän syödessään, mutta äiti
oli päättänyt olla tyyni, eikä ollut huomaavinansakaan hänen äreyttään.
"Keinosi oli hienosti harkittu", sanoi William vihdoin, kun jälkiruoka
jo oli esillä. -- "Niin, se tahtoo sanoa, mielestäsi se varmaan oli
hyvin hienoa, mutta minuun vaikutti se aivan päinvastaisesti."
Äiti säpsähti ja värinsä vaihtui.
"Mikä keinoni?" sanoi hän.
"Mikä? Luuletko etten ymmärrä, kuinka hienosti kaikki oli mietittyä.
Kun tulin rappuja ylös oli ovi noihin huoneisiin auki, hiukan vaan
raollaan, että näyttäisi huolimattomuudelta."
Hän katsoi äitiinsä ja hänen katseessaan oli ilkeää ja viekasta iloa
siitä, että hän voi seurata jokaista säijettä hänen ajatusjuoksussaan.
"Menin tietysti sisälle -- -- ymmärsit hyvin että niin tulisin
tekemään... Niin, se on pieni kaunis nuorenmiehen asunto, kaunis kyllin
viekotellakseen sen, joka ei ole varuillaan."
"Viekotellakseen? Mitä puhutkaan?"
"Hyvin kaunis", jatkoi hän ikäänkuin pidentääkseen nautintoaan
ilkeydestään, jakaessaan sitä niin pikku annoksissa kuin mahdollista --
"tuo takimmainen varsinkin on oikein mestariteos. Ensinnäkin näköala,
-- siinä edessä kimalteleva virta, kaupunki alhaalla kuin suuri penger
valoinensa, lyhtyinensä, -- aivan, sama näköala kuin täältä
ylhäältäkin, -- jota kaiken aikaa olen sinulta kadehtinut. Ja tuolta
perähuoneesta tarvitsee vaan kohottaa silmänsä suuren kauniin
kirjoituspöytänsä äärestä, niin on se edessä. Entä huone sitte
nojatuolineen, poimukaihtimineen, leposohvineen ja kirjakaappineen...
Ei puutu mitään muuta kuin lintu häkistä, tietysti!"
"Hyyryläinen, tarkoitat" -- sanottiin jääkylmällä äänellä -- "oh, kyllä
hän tulee. Ilmoitan joulun ja uudenvuoden välillä."
Äiti oli hieman kalpeampi kuin tavallisesti, mutta aivan tyyni.
Pojan pistosanat eivät tuntuneet herättävän vihaa, enempi kuin
suuttumustakaan. Vieraalla, karkoittavalla ylpeydellä karisti hän ne
luotaan. Mutta se juuri suututti, se oli pojalle ikäänkuin nöyryytys.
"Eikö koskaan voi loppua tämä teeskentely!" huudahti hän.
"Tahdotko kieltää, että minua varten sinä valmistit ne huoneet?"
"Ei, en kiellä rikostani", sanoi äiti, tuntien halun lyödä leikiksi,
joka kumminkin heti katosi. "Mutta sinä et tahdo niitä. Niin -- niin
vuokraan ne jollekin toiselle. Siinä kaikki! Ja siitä ei kannata
puhua."
"Ja luuletko että sellainen vaikutus pyyhkäistään pois yhtä helposti
kuin sen saa? Jos tietäisit, miten inhottavaa on minusta tuo -- että
alati koetat kiehtoa minua pauloihisi ja pidättää minua. Miten
vastenmieliseksi, tympeyttäväksi käytkään minulle!"
"Onko niin? Menkäämme sitte kukin tietämme. Asia on yksinkertainen",
sanoi äiti nousten pöydästä tyynenä, joka pojan purevaa katkeruutta
vastaan esiintyi kovin silmiinpistävänä, ollakseen luonnollista.
"Niin sanot suullasi", jatkoi poika, turhaan koettaen tavoitella
entistä pilkallista ääntänsä. Mutta se vapisi väkisinkin. Äidin
näennäinen tyyneys oli hänelle kuin loukkaus -- ikäänkuin pitäisi
peiliä jonkun kasvojen edessä vihan hänen piirteitänsä väännellessä.
Hän kävi hillitsemättömäksi kuin haavoitettu eläin. Hän syöksyi
sokeasti eteenpäin -- eteenpäin. Hän ei tuntenut, ei ajatellut mitään,
hänellä oli vain tuo käsitys, että hänen täytyi saada toinen revityksi
pois tyyneydestään, joka häpeänä häntä painoi.
"Mutta mielessäsi tiedät kyllä, että ellet pikastu, vaan pysyt
kylmäverisenä, niin on voitto puolellasi ja on sinulla meidän
luonnollisessa suhteessamme äitinä ja poikana salainen side vallassasi,
josta en voi itseäni kieritellä vapaaksi. Mielessäsi ylpeänä hymyilet
kokeilleni silpoa nämät siteet päältäni. Tiedät että kun et vain
pikaisuudellasi pilaa asiaa, vaan pysyt tuona voittamattoman tyynenä,
joka ei koskaan tunnu pyytävän mitään, joka vain on välinpitämätön,
niin en voi vapauttaa itseäni. Oh, sinä tunnet minut! Mutta et tunne
minua kylliksi!"
Äiti oli kalpea aina huuliin saakka, silmät olivat käyneet mustaksi
kuin sysi ja hän tarttui kovasti tuolin selystään, mutta ääni oli niin
syvä, selvä ja kiihkoton, kuin olisi hän puhunut katselijajoukolle
museossaan.
"Älä virka enempää nyt" -- ja hänen sysimustat silmänsä kääntyivät
kylmänä pojan hermostuneesti värähteleviin kasvoihin. -- "Salli minun
pitää mielenmalttini; se on parasta meille molemmille. -- -- Voit
mennä. En pidätä sinua." -- Hän teki liikkeen molemmilla käsillänsä
ikäänkuin näyttääkseen, ettei hänen puoleltaan mikään sitonut -- "ja
voit tulla jälleen jos haluttaa. Me olemme siis vapaita molemmat. Mutta
älä sano enempää nyt!"
"Merkitseekö se, että vihasi on niin hirmuinen?" sanoi toinen
pilkallisesti.
"Se merkitsee että olen hyvin pikainen ja että kärsivällisyydelläni on
raja."
"Tahdot tehdä, sanalla sanoen, tällä vaan murhenäytelmän
vaikuttavammaksi", nauroi poika halveksivaisesti. Äidin kylmä ääni oli
kiihoittanut hänen raivonsa kuohumapisteesen. Maksoi mitä maksoi, mutta
äidin täytyisi saada tuntea että hänellä oli voimaa haavoittaa tätä
haavoittamattomuutta, joka nöyryytti häntä enempi kuin katkerimmat
sanat. -- "Mutta suuret intohimot ne nyt eivät kuulukaan sinulle. Tyyni
porvarillinen luonteesi kuultaisi kumminkin aina läpi. Älkäämme tehkö
itseämme naurettaviksi."
"Etkö tahtoisi mennä nyt", kuului, jos mahdollista vielä tyyneemmin
kuin ennen ja hän painoi katseensa alas, ikäänkuin hän tahtoisi, ettei
poika katsoisi häntä silmiin.
"Miksikä olisi se tarpeellista? Häpeätkö hiukan, että olen päässyt
sinusta selville? Ei mikään koske niin kipeästi naiseen ja -- äitiin
kuin se. Mutta saat kumminkin totuttautua siihen. En ole niin
yksinkertainen, että tartun heti ensimmäiseen satimeen, sen täytyy olla
huomattavasti hienommin keksityn kuin tämän. Koettaa uskotella minulle,
että vieraalle sillä tavoin laitetaan huone järjestykseen -- ei, se ei
vetele!"
"En ole koskaan koettanut uskotella sitä sinulle. Se oli todella sinua
varten. Oli iloni ajatella jokaista pikkuseikkaakin, kun se oli
sinulle. Siksi tulikin kaikki niin hienoksi ja kauniiksi; niin
täytyikin tulla, ilman mietiskelyä." Hän piti silmänsä lattiaan
luotuina sellaisella tyynellä arvokkaisuudella, jolla hyvä ihminen voi
tunnustaa ainoan rikoksensa. Ei ollut kyyneleitä hänen silmissään, eikä
vavahdellut hänen äänensä, mutta William tiesi, että arvokas tyyneys
oli taisteltu. Hän tiesi, ettei hänen tarvitseisi sanoa kuin sana vain
-- yksi ainoa sana, joka ei ollut pistosana -- niin sulattaisi se
luonnottoman jäykkyyden luonnolliseksi itkuksi.
Hän tunsi yht'äkkiä kiihkeän halun voida sanoa tuon sanan; mutta
samassa tuokiossa valtasi hänet epävarmuus ja hän tarttui tavalliseen
keinoonsa sitä peittääkseen. Elämä ei koskaan ollut pakoittanut häntä
heltymään ja pelossa näyttää lapselliselta, työnsi hän siilin tavoin
piikkinsä ulos, niin pian kuin hän jollain tavoin tunsi itsessänsä
sitä, mitä hän tapansa mukaan kutsui heikkoudeksi.
"Yhdeksäntoista äitiä kahdestakymmenestä on yhtä hentomielisiä kuin
sinä. Mutta joukon suuruuden tähden ei siltä tuo ylenpalttinen
tunteellisuus ole vähemmän naurettavaa. Etkö usko, että tiedän sinun
seisovan ja odottavan hetkeä, jolloin minä kiltin pojan tavoin tartun
kaulaasi ja lupaan aina olla siivo."
"En ole hentomielinen. Mene! Nyt on jo kylliksi!"
"Mitä on kylliksi?"
"Hävyttömyyksiäsi."
"Ahaa. Näyttelet loukkaantuneen osaa. Etkö huomaa, että se on
naurettavaa."
"Tahdotko mennä?"
"Kyllä. Mutta tahtoisin niin mielelläni saada sinut alas korkeudestasi
ja jättämään kaikki murhenäytelmät."
Äiti pusersi käsiänsä yhteen ikäänkuin väkisten pidättääksensä niitä
tekemästä jotakin liikettä.
"Mene", sanoi hän vaan äänellä, joka oli niin epäselvä, kuin ei sitä
voisikaan taivuttaa muuhun kuin tähän ainoaan sanaan.
Poika katsoi häntä hämmästyneenä ja hiukan hätääntyneenä. Harmahtavan
kalpeat kasvot, rypistetyt kulmakarvat, kokoonpuristetut, väriänsä
vailla olevat huulet ja koko tuo voimakas vartalo, jonka joka
lihassäije tuntui kutistuvan kokoon väkivaltaisesti pidätetystä
vihasta, ne vaikuttivat häneen niin omituisen pelästyttävästi. Tuntui
kuin hän tällä kertaa seisoisi sellaisen edessä, missä hänen tavallisen
tunnottomuutensakin täytyi jäädä mykäksi. Seurasi hetken hiljaisuus.
Mutta hän nousi, tehden liikkeen ikäänkuin hän tahtoisi pudistaa pois
sen tunteen.
"Teatterivihaa", sanoi hän, mutta sana tuli epäillen ja hiljaa, kuin
hänen sisällisen vastustushalunsa viimeinen ilmaus.
Silloin nuolennopeudella kohottihe äiti, nosti tuolin, josta hän oli
pitänyt kiinni, ikään kuin seuraavassa sekunnissa lennättääksensä sen
hänen päähänsä.
Poika oli ottanut ovesta kiinni ja tuijotti äänetönnä tuota ilmiötä
kohti, mutta hän ei tehnyt vähintäkään torjuaksensa uhkaavaa lyöntiä.
"Se oli katalaa", mutisi hän itsekseen seisoen ja tuijottaen yhä
häneen.
Mutta samassa oli äiti jälleen itsensä herra. Hän asetti tuolin
laattialle välttäen pienintäkin kolinaa ikäänkuin huoneessa olisi ollut
kuollut. Ja hän vaipui hitaasti paikalleen, painaen käsiänsä polviaan
vasten, ollaksensa tekemättä mitään liikettä, ja sanoi.
"Tahdotteko mennä, vai ettekö?" Tätä soinnutonta, ja puserrettua ääntä
ei William koskaan ennen ollut kuullut ja lienee kaikki käynyt mustaksi
äidin silmissä, sillä ne katsoivat hänen sivutsensa, oli kuin olisi hän
kadonnut hänen näköpiiristään.
William epäili. Hän ei tiennyt mitä tekisi; hän oli aivan neuvoton. Hän
tunsi, ettei tässä hänen tavallinen pilkkansa ollut paikallaan; ja kun
ei hän voinut piiloutua sen suojaan, oli hän avuton kuin lapsi.
"Tämä on minun kotini, enkä tahdo nähdä teitä enää."
Äiti nousi; nyt oli hän jälleen aivan tyyni. Silmät olivat saaneet
eloa, mutta vinoon toisen posken poikki, muuten vahakalpeilla kasvoilla
kulki kaksi pitkää, tummanpunasta juovaa, kuin pari veristä naarmua
ulkopuolisen väkivallan perästä.
Poika seisoi yhä vielä tuolla ovella, käsi lukossa kiinni, tietämättä
mitä sanoa, mitä tehdä.
"Se oli kamalaa", uudisti hän kerran vielä ja niin liukui hän ulos
ovesta.
Äiti kuuli hänen askeleensa etehisestä, portailta hänen alas mennessään
ja -- ulkoa kadulta, kunnes ne kuolivat pois ja hiljaisuus levisi hänen
ympärillään kuin meri, sulkien syliinsä olennon, joka vajoo pohjaan.
Hänen kasvojensa juonteet näyttivät kovilta ja tuon voimakkaan vartalon
asento entistäkin jäntevämmälle. Punaiset juovat olivat vähitellen
lientyneet voimakkaaksi punaksi hänen poskillensa. Hän tunsi että hänen
täytyi saada jotakin koneellista työtä ja hän alkoi keräillä veitsiä,
kahveleja ja lautasia pöydältä. Sitte painoi hän soittokelloa
sanoaksensa Mollylle, että hän sai tyhjentää pöydän. --
Rouva Zimmermann seisoi akkunan ääressä katsellen kaupunkia alhaalla,
monine kirkkaine akkunoineen ja jouluvaloineen. Hänen mieltänsä painoi
kuollut, lyijynraskas tuska. Nyt siis kaikki oli lopussa. Nyt vasta oli
hän jäänyt aivan yksin. Koko maailmassa ei löytynyt ketään muuta kuin
hän, jonka voittamisesta hän olisi välittänyt. Ja hänet oli hän
karkoittanut pois. Hän näki ajatuksissaan hänen kiertelevän katuja
yksinäisenä, kodittomana; ja se vihlasi hänen sieluansa nuhteena;
hänhän ei koskaan ollut tietänyt, mitä koti oli.
Mutta seuraavassa tuokiossa oli harmi jälleen hänet vallannut; William
oli haavoittanut häntä niin syvästi. Ei ainoastansa pistosanoillaan
äskeisessä kohtauksessa, lisäksi tuli vielä muutakin. Äiti muisteli
sitte, miten poikansa jo alusta alkaen epäystävällisyydellään ja
kylmyydellään oli pakoittanut hänet väärään asemaan, tyrkyttänyt
hänelle osan, jonka näytteleminen oli vierasta hänen luonnollensa.
Pelossa herättää Williamissa vastenmielisyyttä, oli hän pidättänyt
kaiken lämpönsä, kokien hillitä jokaisen vilkkaan luonnonlaatunsa
ilmauksen. Hän oli tehnyt sen oman luontonsa uhalla ja nyt luonto oli
kostanut, murtaen kaikki sulut ja ruhjonut yhdessä ainoassa
silmänräpäyksessä sen keinotekoisen rakennuksen, jonka hän oli
pystyttänyt. Siinä seisoi hän yksin rannalla ja katseli hävitystä, hän
näki kaikkien unelmien, jotka olivat kiertyneet tämän pojan ympärille,
kuohahtelevan hetkisen ja katoavan pyörteesen -- näki hänen itsensäkin
katoavan, liukuvan pois niin kauas, ettei hän koskaan enää voisi häntä
saavuttaa. Ja tyhjyys ammoitti hänelle joka puolelta -- hänhän oli
ainoa maailmassa, jonka hän oli tahtonut voittaa.
Voittaa? Niin, mutta hän oli pakoittanut hänet tekeytymään koneeksi,
samaksi koneeksi, jonka oli tapana näytellä anatoomisen kokoelman
merkillisyyksiä vieraille, usein raa'asti uteliaille naisille.
Nyt oli kaikki lopussa. Luonto oli särkenyt itsehillinnön; poika oli
nähnyt hänen intohimoisen kiivautensa ja hänen kylmästi epäilevälle
käsitystavalleen täytyi tämän olla inhoittavinta kaikesta.
Päivät tulivat ja menivät, ilman että kumpikaan otti pienintäkään
askelta sovintoon. Äiti oli osoittanut hänelle oven ja poika pysyi
poissa. Tomu peitti tyynyjä ja huonekaluja. -- Molly ei koskaan
itsestään aikonutkaan sitä pyyhkiä pois. Emännän puku kävi
huolimattomammaksi kuin ennen ja hän heittihe venäjänkieliseen
käännöstyöhönsä sellaisen ihmisen tuskallisella ahkeruudella, joka
työssä, tukahduttaen kaiken muun, näkee ainoan mahdollisuuden elää
laahustaaksensa päivästä päivään.
Kohta uuden vuoden perästä tulivat rouva ja herra Hedström vierailulle.
Rouva Zimmermann tuli iloiseksi saadessaan jonkun puhetoverin ja he
viipyivät koko illan. Puhe osui illan kuluessa tietysti myöskin
Williamiin ja äiti mainitsi, ettei hän ollut nähnyt häntä sitte
jouluaaton. Herra Hedström lausui kummastuksensa.
"Ettekö tiedä mitään?" sanoi rouva Zimmermann ihastuen.
"Mitä sitte?"
"Ettekö tiedä että välimme on rikkoutunut?"
"Ei. Siitä hän ei ole sanallakaan maininnut. Kuinka se kävi?"
"Syy oli vain pikkuseikka. Mutta en voi sietää hänen pilkallista
ääntään."
"Se on ikävää", sanoi herra Hedström. "Hän karkoittaa sillä kaikki
ihmiset luotaan. Mutta tämä kai selvinnee. Tahdon puhua hänelle."
"Ei, älkää tehkö sitä. -- -- Oletteko joskus ollut epäsovussa hänen
kanssansa?"
"Kyllä, alussa. Mutta ei koskaan viime aikoina. Nyt tunnen hänet liian
hyvin ja hänen jöröpäisyytensä ei minua ollenkaan haittaa. Siinä ei ole
mitään pahaa. Mutta vieraille ihmisille..."
Rouva Zimmermann vavahti oikein sisällisesti. Vieraille ihmisille --
hänelle, hänen äidillensä. Niin, siinä vika juuri olikin.
"Onko hän hyvin pitkävihainen?" kysyi äiti.
"Ei laisinkaan. Hänen mielestään kaikki on vain pikkuseikkoja ja mikään
ei tee mitään vaikutusta häneen. Tahdotteko että puhun hänelle?"
Oliko mahdollista, että poika pitäisi pikkuseikkana tätä, joka hänelle
oli tuottanut niin ääretöntä tuskaa! Äidin ylpeys nousi.
"Ei kiitos", sanoi hän vieraasti. William oli ymmärtänyt häntä niin
huonosti ja loukannut häntä niin syvästi, että hänen oli täytynyt
osoittaa hänelle ovi. Äidille se ei ollut mikään pikkuseikka; ja hänen
luontonsa nousi vastaan sellaista, joka näytti pienemmältäkin
lähentymiseltä.
"Onko siis aivan tahtoanne vastaan, että puhun hänen kanssaan?"
"On."
"Mieheni voisi muuten niin hyvin", sanoi pieni, kalpea rouva, joka
keskustelun aikana oli istunut hiljaa ja seurannut puhuvia sinisillä
kyyhkyissilmillään. "Mieheni ja herra Zimmermann ovat niin hyviä
ystäviä."
Rouva Zimmermann alkoi puhua matkoistaan ja herra Hedström pörhisti
korviansa, kuin vanha torvensoittajan hevonen kuullessansa
ilmoitustoitotuksen.
Kun herrasväki sanoi hyvästit, täytyi rouva Zimmermannin luvata viettää
joku ilta heidän luonansa. Mutta ehtona hän mainitsi, etteivät he
satuttaisi yhtymystä hänen ja pojan välille. Kaikessa hiljaisuudessa
toivoi hän kumminkin, että he rikkoisivat sopimuksen. Mutta tuo kovin
kunnollinen herra Hedström piti sanansa.
Eräänä päivänä tammikuun keskipalkoilla tapasi äiti aivan odottamatta
poikansa Norrbro'lla.
"Hyvää päivää", sanoi tämä yht'äkkiä ja ojensi kätensä äidille.
"Menetkö kotiisi?"
"Kyllä. Tuletko mukaan?" Kysymys tuli yhtä aikeettomasti kuin
kohtauskin oli odottamaton.
"Niin. Minä tulen."
Molemmat ottivat asian, kuin olisivat he tavanneet toisensa edellisenä
iltana ja kuin ei erinomaisempaa olisi tapahtunut.