William oli saanut oikean työinnon puuskauksen, ja äiti koki kiihoittaa
sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän ei pelännyt vaivojansa eikä
vastuksia tehdäksensä pojalleen kaikki niin mukavaksi kuin suinkin, ja
tämä onnistuikin hyvin jonkun aikaa. William istui hänen pehmeässä
nojatuolissaan ja sepitteli; sarjat tulivat muodottomina ja
järjestymättöminä. Äiti tavoitti ne lennosta ja kirjoitti ne.
Hän sai Williamilta hänen suunnittelunsa ja sovitteli ne parhaansa
mukaan valkoiselle puhtaalle paperille. Ja kun poika näki paperit hänen
varmalla käsialallaan kirjoitettuina, niin hienoina ja kauneina,
leveine reunustoineen, innostui hän, tuli uteliaaksi ja alkoi lukea.
Hän muutteli ja pyyhki pois, korjaili, lisäili ja kirjoitti uudestaan;
näin istuen voi hän viipyä myöhään yöhön huomaamatta ajan kulkua.
Silloin pysyttelihe äiti aina kauempana, hiljaa kuin rotta, ettei
pieninkään ääni lukijaa häiritsisi. Hän kuuli kynän rapinan, näki sivun
täyttyvän toisensa perästä ja hän voi seurata ilmeiden vaihtelevaa
leikkii pojan kasvoilla. Joskus teki tämä ääneenkin jonkun
muistutuksen, mutta äiti ei vastannut koskaan, eikä toinen vastausta
odottanutkaan.
Kun hän oli saanut valmiiksi ja nousi, kasvot punoittavina ja
täydellisesti tyytyväisen näköisenä, silloin voi joskus hänen harmaista
silmistänsä pilkistää esille jotakin niin nuorta ja elämänkuntoista. Ja
kun äiti kerran oli sen ilmeen nähnyt, etsi hän alati sitä ja sitte voi
hän istua koko illan ja iloita siitä.
Näin perehtyi äiti vähitellen poikansa ajatusjuoksuun; hän alkoi tulla
tutuksi hänen henkilöidensä kanssa ja käytti sitä hyväkseen
houkutellakseen häntä puhumaan. Mitä William keskustelun tavoin oli
kertonut, kirjoitti äiti hänen mentyänsä. Väliin oli tulos niukka,
mutta kun sepittelijä oli oikealla tuulella, heryivät sanat ikäänkuin
itsestään.
Sellaisina iltoina ei vaadittu äidiltä niinkään vähän vaivaa ja aivojen
ponnistusta, ensin seuratakseen mukana, ja sitte muistaakseen kaikki ja
saadakseen vihdoin kirjoitetuksi. Hän voi istua kirjoituspöytänsä
ääressä myöhään yöhön, mutta hänen sitkeä kestäväisyytensä ei koskaan
rauennut. Ja seuraavana päivänä kun poika tuli, pani äiti työnsä hänen
eteensä, vaatimattoman näköisenä. William otti paperit, luki ja pisti
taskuunsa, tai istuutui hän, korjaili ja muutteli.
Kiitosta ei hän koskaan lausunut, se soti hänen periaatteitansa
vastaan. Ei sitä tarvittukaan; äiti kumminkin huomasi milloin hän tuli
iloiseksi.
Kuten sanottu, kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta sitte William
alkoi väsyä. Turhaan koki äiti houkutella esille tarkempia pikku
piirteitä toimivista henkilöistä. Niinpian kun hän kosketti sitä
kieltä, kävi William hermostuneeksi ja levottomaksi. Äiti huomasi sen
ja lakkasi. Hän ei uskaltanut enää kysellä, hän tiesi että William
olisi pitänyt sen jonkunlaisena kokeiluna henkisen holhousvallan
saavuttamiseksi, ja silloin vetäytyisi hän jälleen kokonaan kuoreensa.
Ainoa mitä hän voi, oli odottaa ja ottaa ajasta vaarin.
Äiti sitä paitse oli melkein varma siitä, ettei poika tehnyt mitään
työtä. Hänen kasvojensa ilmeesen oli tullut jotakin niin velttoa ja
halutonta ja hänen äänestään, puhuipa hän sitte mitä tahansa, kaikui
jälleen tuo entinen välinpitämättömyys ja kylmä epäilys.
Eräänä päivänä tuli William tavallista aikasemmin ja tuntui olevan
entistä huonommalla tuulella.
Äiti oli juuri päässyt päivälliseltä ja Molly korjaili ruokia pois.
Alkoi hämärtää ja mulatti aikoi sytyttää kattolamppun, vaikkei kello
ollut enempää kuin puoli viisi.
"No, älähän nyt. Anna olla sytyttämättä", sanoi William. Emäntä antoi
viittauksen ja palvelijalle tuli aika kiire painaa lampunlasi
paikalleen, jonka tehtyään hän vaiti, kuten tavallisesti, mennä
tuputteli menojaan.
William siirsi tuolin ja istuutui kamiinin luo, jossa hiilet vielä
vähän hehkuivat. Äiti istui akkunan ääressä katsellen kaupunkia, jossa
ensimäiset katulyhdyt alkoivat levittää loistettaan. Näin istuivat he
vaieten hetken, kumpikin omiin katselmiinsa vaipuneina.
Lopuksi kuului tuolta kauempaa tuolilta kiusaantuneella ja
hermostuneella äänellä:
"Tällainen ilmahan nyt ilkeää on. Ei kylmää eikä lämmintä -- rämsyistä
ja harmaata vain. Se tekee mielen niin apeaksi."
"Oh", sanoi äiti, "sellaista täytyy ravistaa päältään. Ei maksa vaivaa
jättää mieltänsä ilman komentovallanalaiseksi. Ja sitä paitse kun istuu
sisällä työnsä ääressä, tuskin huomaakaan kuinka on ulkona."
"Eipä kyllä kun laskee kaihtimet ja antaa lampun palaa koko päivän --
ja sitte tehdä tuhertaa työtä. -- Mutta minä en tee sitä enkä tätä."
"Kuinka se on käsitettävää, ettet sinä tee työtä?"
"En viitsi."
Äiti vaikeni. Hänellä ei ollut vastausta antaa. Oli kuin paino olisi
hänen päälleen pudonnut. Sitähän hän juuri oli pelännyt.
"Mitäpä se hyödyttäisi", jatkoi William. "Mitä olen kirjoittanut, ei
kelpaa mihinkään. Olen näinä päivinä lukenut kirjan, joka kelpaa. Siinä
on sanottu kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa -- sanottu: verellä
kirjoitettuna, käyttääkseni vanhaa romaanikieltä. Mutta tässä
todellakin tämä lausetapa on paikallaan."
"Mikä kirja se on?"
"Eräs norjalainen tietysti! Nykyäänhän saammekin kaiken Norjasta. On
kirottua, ettemme itse mitään saa aikaan... Sitä paitse on sille jo
osotettu erikoiskunniansa: kirja on kielletty. Kaikki hyvät kirjat
kielletään; melkeinpä alkaa kohta hävettää, ettei koskaan ole päässyt
siihen arvoon."
"Siihenhän sinulla kyllä on vielä aikaa", sanoi äiti, koettaen
hymyillä, mutta hymy oli kuollutta ja väritöntä, hänestä itsestään
tuntui kuin kuultaisi tuska sen lävitse. "Ei. En voi tehdä enää mitään.
Kaikki on nyt sanottu, kaikki, mitä olisin tahtonut sanoa -- minä en
voi koskaan tehdä sitä paremmin ja se tunne painaa minut maahan. Se on
huono kirja -- niin kyllä, tavallaan, taideluomana, kokonaisuutena;
tietysti jää vähempiarvoiseksi ulkonainen taiteellinen kauneus, kun
syventyy yksityisseikkoihin ja kirjoittaa veristynein silmin ja
vapisevin käsin. Mutta se on kirja, jollaista voi vain kirjoittaa
kerran elämässään, sillä sen kirjoittamisella on tekijä piirtänyt
veripiirron omaan rintaansa. Se on nykyajan nuorison surkea tunnustus;
sellainen on kohtalomme, niin tuhlautuu elämämme ja itse turmellumme.
Tahtoisin uhalla huutaa sen kaikkein kuultavaksi se on totta, se on
totta!"
Hän puhui käheästi ja matalalla äänellä. Äiti kuunteli hänen ääntänsä,
joka oli soinnuton kuin vanhuksen ja sen vaivattu väre koski häneen.
Hän ei tuntenut kirjaa, josta hän puhui, mutta aivan vaistomaisesti
tunkihe hänelle käsitys tuosta tyhjyydestä ja kolkkoudesta, joka oli
perussävelenä pojan mielialassa. Hän näki hänen istuvan siinä
kokoonlyyhistyneenä painautuen pehmeätä tuolinselystää vasten, juuri
kuin häntä paleleisi. Kuinka mielellään olisikaan äiti mennyt hänen
luoksensa, ottanut hänen päänsä käsiensä väliin ja painanut sen
povellensa lämmittääksensä häntä oman ruumiinsa lämmöllä; mutta hän ei
uskaltanut. Oli eräs sana, jota hän pelkäsi enemmän kuin piiskan
lyöntiä, ja hän tiesi, että hän heti saisi sen vasten naamaansa,
jos hän koettaisi ilmaista sääliänsä, joka ainiaaksi jäisi
vieraaksi ja käsittämättömäksi pojan kylmälle epäilylle. Hän näki
mielikuvituksessaan hänen jo vääntävän suutansa ivapuheesen ja
viskaavan tuon yhden pistävän terävän sanan, jota hän pelkäsi:
hentomielisyyttä. Ja kumminkin -- mikä omituinen kaksoisluonne hän oli.
Istuihan hän -- epäilijä itse tuolla hentomielisenä kuin kuka muu
tahansa. Mutta pienimmästäkin kosketuksesta, pienimmästäkin
viittauksesta siihen että hänen mielialansa ymmärrettiin ja
pienimmästäkin lähenemisen kokeesta vetäyisi hän kokoon kuin
tuntokasvi, suojaten itseänsä pistopuheella ja ivahymyilyllään.
Äiti nousi äänetönnä, käveli edestakaisin muutamia kertoja laattialla.
"Ei, nyt täytyy saada valoa", sanoi hän aikoen painaa soittokelloa.
William pyysi häntä odottamaan.
"Se koskee niin silmiin; ja minä menenkin pian. Tänä iltana on
premieeri teatterissa -- eräs saksalainen ilveily."
Kun hän oli mennyt, istui äiti kirjoittamaan herra Hedströmille ja
pyysi hänen toimittamaan hänelle tuon mainitun kirjan.
Herra Hedström tuli itse tuomaan sitä. Hän katsoi velvollisuudekseen
edeltäkäsin huomauttaa rouva Zimmermannia kirjan laadusta. Rouva
Zimmermann ei varmaankaan tietänyt...
Rouva Zimmermann hymyili vieraansa siveelliselle innolle. Kyllä, hän
tiesi kaikki. Mutta hän piti itsensä kyllin vanhana ja kokeneena
voidaksensa lukea sen vahingoittamatta sieluaan.
Herra Hedström näytti miettiväiseltä. "En koskaan sallisi, että
Amalia..." sanoi hän.
Rouva Zimmermann luki myöhään yöhön ja koko seuraavan päivän. Hän teki
muistiinpanoja paperipalasille, kirjoitti kaikki, mitä hänen mieleensä
johtui ja teki otteita. Hänestä tuntui kuin tuo kirja olisi vihollinen,
jota vastaan hänen oli taisteleminen ja hänen täytyi kerätä koko
varustus aseita.
Mutta kuta edemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki, etteivät kaikki
ne toteennäytteet, mitä hän voi kerätä, taitaisi rahtustakaan muuttaa
tahi lauhduttaa pojan mielipidettä.
Näistä lehdistä huokui sama ikävä, iloton mieliala, sama väsymys ja
uskonpuute, sama välinpitämättömyys ja sama kylmyys kuin pojan omasta
olennostakin. Hän huomasi tuon erehdyttömättömän yhtäläisyyden poikansa
ja kirjantekijän välillä.
Tässä kirjassa oli paljon sellaista, joka kuohutti hänen mieltänsä.
Siinä ei ollut vähääkän henkistä hienoutta eikä sielun aatelia; siinä
oli vaan raakuutta ja raihnaisuutta -- ja tuo ammoittava tyhjyys. Äitiä
ihmetytti, ettei tuo hienouden puute, joka oli kirjan pääominaisuuksia,
loukannut Williamia, joka oli niin arka karttamaan kaikkia mikä oli
halpamaista ja rumaa. Mutta hän oli vastannut, että raakuus oli
luonnotonta kuin hysteerisen naisen nauru; se sisälsi kumminkin niin
ääretöntä tuskaa, ja auttamatonta epätoivoa.
Äiti ei voinut tätä käsittää. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli
rappiolle joutuneen ihmisen viimeinen synnin tunnustus ja häntä
kauhistutti ajatellessa, että tuon miehen elämänkohtalo tulisi olemaan
myöskin hänen poikansa.
Tuo tyhjä, veltostuttava sylistä -- syliin, ostetuin hyväilyin ilman
kipinääkään muuta -- kuin sitä, joka leimahtaa hetkeksi ja sammuu
samassa, jättämättä pienintäkään lämmönsädettä.
Marraskuun 9 päivänä oli Williamin syntymäpäivä. Äiti oli kerran
kävelyllään sattumalta nähnyt kauniin tikarinmuotoisen paperiveitsen,
jonka suippoterä oli kiiltävää terästä ja pronssinen kahva
uurroskuvilla kaunisteltu. Hän tiesi, että kiiltävien teräskalujen
ihailu oli yksi Williamin heikkoja puolia, muun muassa piti hän
liikuttavaa huolta kynäveitsestään, jota ei koskaan lainattu ja joka
huolellisesti kiilloitettiin joka kerran käytettyä; niin usein oli äiti
nähnyt hänen istuvan ja katselevan kirkasta terää, iloiten sen
loisteesta, kun se välkkyili auringon paisteessa. Ja valmistaaksensa
pojalleen odottamattoman ilon oli hän ostanut tikarin ja antanut sen
kahvaan kaivertaa hänen nimimerkkinsä.
Kun William tuli äidin luokse aamupäivällä, oli se esillä pöydällä. Hän
otti sen, silmäili sitä hymyillen, piti terää valoa vasten ja sanoi:
"sepä on kaunis." Mutta yht'äkkiä keksi hän nimikirjaimet ja pikasesti
laski hän veitsen kädestään.
Tämä aikomus ihastuttaa teki häneen sen vaikutuksen, kuin olisi se
vaara, joka hänen täytyi torjua. Ja kuta suurempi halu hänellä oli
päästä tuon esineen omistajaksi, sitä ankarampi oli vastavaikutuskin.
Äiti näki muutoksen hänen kasvoissaan, mutta ei aavistanut syytä. Hänen
mielessänsä välähti hämärä aavistus, että hän tietämättänsä kenties oli
tullut koskettaneeksi jotakin arkaa kohtaa hänen menneisyydessään ja
hänen omatuntonsa moitti häntä heti ajattelemattomuudesta ja
epähienoudesta.
"Etkö tahdo ottaa sitä?" kysyi hän arasti.
"En."
"No, sitte pidän sen itse. Nimikirjaimet voin kyllä saada muutetuksi."
Hän koki sanoa sen niin välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta
pettymys ja alakuloisuus tekivät hänen äänensä epävarmaksi. William
huomasi sen, ja hänestä tuntui että hän karkealla ja sydämmettömällä
tavalla oli saattanut äidille surua, mutta hän ei voinut itsellensä
selittää millä tavoin ja sen tähden terästi hän itseänsä sitä
vastaan, jota hän tavallisen tapansa mukaan kutsui sairaloiseksi
hentomielisyydeksi. Ja sitte hän punnitsi mielessään tuota ajateltua
ystävällisyyttä äidin puolelta ja toisaalta omia puuttuvia tunteitaan
äitiä kohtaan, ja kun hän tiesi ettei hän koskaan tämän tunteita voisi
maksaa, piti hän niiden vastaanottamisenkin epärehellisyytenä. Hänen
kokemuksensa elämästä tähän saakka oli niin yksipuolista, ettei hän
vielä aavistanut, että antaminenkin voisi tuottaa iloa.
Seurasi pitkä nolo hiljaisuus. Äiti otti veitsen ja siirsi sen
kauemmaksi pöydälle, ja William istui synkkänä tuijottaen eteensä;
hänellä kaikessa tapauksessa oli epämiellyttävä tuntemus siitä, että
hän oli ollut turhan tarkka ja pikkumainen. -- Mutta hän päätti
pudistaa sen tunteen pois.
"Tahdotko tulla luokseni juomaan kupin kahvia iltapäivällä?" kysyi hän.
"Luonani on pari ystävää."
Äiti oli toivonut, että hän viettäisi tämän päivän hänen luonaan ja
että he yhdessä olisivat syöneet pienen juhlapäivällisen ja juoneet
lasillisen hyvää viiniä. Mutta hän ei uskaltanut hiiskua kutsustaan
mitään nyt, sen sijaan vastasi hän heti myöntyen hänelle.
"Sinä tulet olemaan ainoa nainen siellä -- uskallatko?" jatkoi William
hiukan ivallisesti ja samalla hyväntahtoisen leikillisesti. Uskallatko!
Josko hän uskaltaa mennä oman poikansa luo! Kiitos. Hän kyllä tulee. --
Ville oli asettanut kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista,
koristanut huoneen värillisillä lyhdyillä ja punaisen lamppuvarjostimen
himmentämässä valaistuksessa näytti kaikki huoneessa niin hauskalle.
Kolme nuorta miestä istui pöydän ympärillä, kun rouva Zimmermann astui
sisälle. William otti vastaan ja esitteli. Yksi oli herra Hedström,
toinen oli eräs kalpea, rillinokkainen taidearvostelija ja kolmas herra
Wahlberg, keikaritaimi ja taiteilija-aines -- idiootti päälle
päätteeksi. Hän oli tuo pitkäsäärinen olento, jonka huulet eivät olleet
tarpeeksi pitkät. William tarjosi kahvia, oikein voimakasta ja hyvää
kahvia. Hän itse oli aamupäivällä ollessaan kävelemässä ostanut puoli
naulaa parasta, mitä käsiinsä sai, ja hän oli tehnyt nimenomaisen
anomuksen, että emäntä huolimatta omista periaatteistaan kahvinkeitossa
panisi ne kaikki samalla kertaa kiehumaan. Hän tahtoi tarjota oikeaa
yläluokan kahvia. Kestitykseen kuului vielä pullo Maraschinoa ja
ranskalainen päärona mieheen.
"Vähän, mutta hyvää", sanoi hän, "on periaatteeni kaikessa."
Tulikin oikein hauskat pikku kahvikekkerit, aivan rouva Zimmermannin
mielenmukaiset. Oli niin miellyttävää tämä vapaus kaikesta
pakollisuudesta. Rouva Zimmermann huomasi, ettei hänen läsnäolonsa
sitonut seuraa vähintäkään ja se vaikutti hänessä hilpeyden, jota hän
ei ollut tuntenut pitkään aikaan.
"Miten hyvällä tuulella sinä olet tänä iltana!" sanoi poika.
"On niin suloista kun saa olla ihminen!" vastasi hän. "Onpa melkein
kuin ei olisikaan Tukholmassa."
"En voi käsittää, että hän on sinun äitisi, vanhus!" sanoi
taidearvostelija Williamille.
"Se on tietty", vastasi William. "Sehän ei kuulu sinun alaasi."
"Ei, mutta se onkin oikein ihmeellinen ilmiö, että ukolla on niin nuori
äiti."
"Missä on teidän rouvanne?" kysyi Rouva Zimmermann herra Hedströmiltä.
Tämä näytti käyvän vähän hämilleen. "Hän on kotona", sanoi hän lopuksi.
"Hän ei uskalla tulla yleensä niin siveettömäksi tunnetun nuoren miehen
luo kuin Ville Zimmermannin", selitti herra Wahlberg.
"Oh -- uskalla..." väitti Herra Hedström vastaan sävyisästi, mutta
hänestä näkyi, että toinen oli osannut oikeaan.
Sitte illalla meni koko seurue Grandin hotelliin syömään illallista. Ja
kello oli liki kaksitoista kun rouva Zimmermann, nuoren herra
Wahlbergin saattamana seisoi omalla portillaan Södernillä.
Herra Wahlberg koetti olla niin huvittava kuin mahdollista
kotimatkalla; ja kun hän ojenti kätensä hyvästiksi, sanoi hän:
"Minä varmaankaan en saa lupaa jonakin päivänä tulla luoksenne,
saadakseni jatkaa tuttavuuttamme?"
"Varsin mielellä. Olette tervetullut!"
Rouva Zimmermannilla ei ollut mitään vastaan viljellä edelleen
tuttavuutta herra Wahlbergin kanssa. Kaikessa hiljaisuudessa oli hän
tuumitellut vetää Williamin lähimmän seurapiirin luoksensa, avata
ovensa selkoselälleen näille kodittomille linnuille ja mahdollisuuden
mukaan valmistaa heille yhtymäpaikka, jossa he voisivat tavata
toisiansa, tuntiessansa tarpeen saada puhella ja seurustella
päivätyönsä päätettyä.
"Sinullahan on oikein hieno äiti!" sanoi Pelle Wahlberg Williamille,
"hitto, niin hieno muori! Värikäs ja komea! Luuletko että voisin saada
maalata hänen muotokuvansa?"
Jonkun päivän perästä tuli pikku rouva Hedström aamupäivävierailulle.
rouva Zimmermannin luo.
"Eikö Kaarlo ole täällä?" kysyi hän heti, ikäänkuin hän olisi pelännyt
olla yksinään.
"Ei, mutta ettekö kumminkin tahtoisi astua sisään?"
"Kiitos, kyllä. Mieheni tulee jälestä. Päätimme tavata täällä."
Keskustelu kävi kankeasti. Oli niukalti yhtymäkohtia ja pikku rouva oli
aina niin avuton, kun "Kaarlo" ei ollut mukana. Rouva Zimmermann
kertoi, miten hauskaa heillä oli ollut toistensa seurassa muutama päivä
sitte, hänellä ja Williamilla, herra Hedströmillä ja parilla muulla
Williamin ystävällä.
"Miks' ette tullut mukaan?" kysyi hän lopuksi.
Pikku rouva punastui ja loi silmänsä alas. "Kaarlo ei antanut lupaa",
sanoi hän.
"Kaarlo tuntuu olevan aika tyranni", laski rouva Zimmermann leikkiä.
"Mutta totta tosiaan minä hänet läksytän kun hän tulee."
"Oi, älkää sanoko mitään", pyysi pikku rouva aivan pelästyneenä.
"Hän -- -- on niin arka minusta ja sitte..."
"Arka teistä? Mutta eihän nyt ollut mikään vaara kysymyksessä. Minä
ainakin tulin aivan ehytnahkaisena takasin, enkä huomannut kenessäkään
pienintäkään viittausta siihen suuntaan, että hän aikoisi syödä minut
-- ja sitäpaitse olihan hän itse mukana."
"Niin ei se ollut sentähden -- mutta -- -- niin, en tiedä."
Kaikeksi onneksi pikku rouvalle, joka tuskitteli pulassansa, soi kello
ja "Kaarlon" tulo tuli avuksi ja keskustelu solui toisille aloille.
Mutta kun he olivat menneet, ei rouva Zimmermann saanut mielestään pois
pikku rouvan ujosti punastuvia poskia ja alas luotuja silmiä. Ne
seurasivat häntä alati, pitivät hänen aivonsa taukoamattomassa työssä
ja tuskallisessa jännityksessä, jollaista tuntee miettiessään
arvoitusta, jota ei voi arvata, mutta joka tuntuu tavattoman
yksinkertaiselta, tai kun etsii sanaa, eikä löydä, vaikka se alati
pyörii kielellä.
Vihdoin oli se selvänä ja varmana hänellä, ikäänkuin valo olisi
välähtänyt. Se siis oli syynä ja vaistomaisesti oli hän sitä
aavistanut. "Hän ei uskalla tulla yleensä niin siveettömäksi tunnetun
nuoren miehen luo", oli herra Wahlberg sanonut. Leikillä -- tietysti,
mutta siinä oli totta pohjalla.
Hän ajatteli tuota kuvausta nuorten miesten elämästä, jonka oli juuri
lukenut. Williamhan itse oli sanonut, että se voisi olla hänen oma
tunnustuksensa. Hän ei ollut kuvitellutkaan poikaansa pyhimykseksi
millään tavoin; hän kyllä oli luullut hänen siinä suhteessa elävän
jotenkin samoin kuin muutkin nuoret miehet, mutta sittenkin oli hän
häntä luullut paremmaksi kuin hän oli. Hän ei koskaan ollut ajatellut,
että hän olisi voinut vetää tätä lokaa kotiinsakin. Hän ei ymmärtänyt,
kuinka hän oli saattanut olla niin lapsellinen. Miks'eivät ne tulisi
hänen kotiinsa. Meniväthän ne muidenkin luo. Mitä syytä hänellä oli
luulla häntä noita muita niin paljon hienotunteisemmaksi. Hän oli
raivostunut itseensä. Miksi riippuivatkin nämät ihanteellisuuden
riekaleet vielä hänessä? Miksi uskoi hän vielä kaunista ja hienoutta
löytyvän -- uskoi kumminkin salaisuudessa, huolimatta pojan omista
vakuutuksista? Miksi ei hän voinut silpoa sitä itsestään, tallata
jaloillaan, kun sille ei löytynyt kumminkaan vastinetta
todellisuudessa?
Hän ei voinut pysyä hiljaa. Edestakaisin käveli hän matolla, rauhatonna
ja levotonna. Hän ajatteli rappukäytävää, huonetta. Samoja rappuja oli
hän noussut ylös, laskenut kätensä samaan lukkoon, ripustanut
päällysvaatteensa samaan naulaan. Häntä inhoitti sanomattomasti. Hän
ajatteli noita naisia, joilla tuskin on sielua ja hän tunsi sisällään
ivahymyilyä. Cocott romantikin magdaleenojako? -- ei, niitä hän ei
uskonut. Alennus, törkeys ja raakuus siinä heidän Kaininmerkkinsä!
Katso vaan sellaiseen silmäpariin punasine suonineen silmänurkissa! Jos
olisikin raaka nauru sivelty pois, niin pyyhkimättä kumminkin pysyy
mielen raakuus, joka ei koskaan katoa, se sielunsaasta, joka
eroittamattomasti seuraa, kuten ruumiillinenkin sellaista elämää.
Koko päivän tuskittelihe hän näissä ajatuksissa ja kun William tuli
hänen luoksensa iltasella, oli hänen kärsimyksensä noussut siihen
määrään, että hän tiesi, ettei löytyisi mitään muuta keinoa siitä
päästä, kuin suoraan kysyä häneltä kaikesta. Tuntui kuin antautuisi hän
leikkauspöydälle ostaaksensa itsensä vapaaksi kalvavasta kiusastansa
hetken kestävällä, yhteen kokoon kerätyllä tuskalla. William oli
verrattain hyvällä tuulella ja hän istahti erääsen äidin pehmoisista
tuoleista, velttona ja mukavuudestaan nauttivan näköisenä.
Äiti tarttui aineesensa hermostuneen sairaan kärsimättömyydellä.
"Tahtoisin mielelläni kysyä sinulta jotakin, joka on vaivannut minua
koko päivän. Et saa suuttua, ja usko minua kun sanon, etten tee tätä
sinun, vaan itseni tähden."
"Suuttua?" sanoi hän. Oletko nähnyt minun joskus suuttuvan? En voi
suuttua -- nyt enää."
"Niin, mutta et saa panna pahaksesi."
"En, sano vaan. Olen ylpeä siitä, että olen yksi niistä ihmisistä,
joiden kanssa voi puhua kaikesta."
Äiti oli vaiti hetken kerätäksensä ajatuksiansa ja muodostaaksensa
kysymyksensä asialliseksi ja sattuvaksi.
"Sanoit joku aika sitte, että sinä tuon kirjan antamassa kuvauksessa
nuorten miesten elämästä tunsit koko nykyisen nuoren sukupolven
kohtalon... Soveltuuko tämä kuvaus yksityiskohdissaankin sinun omiin
kokemuksiisi?"
"Kyllä... Luulitko minun elävän kuin munkki?"
"En ... mutta on niin suuri ero..."
"Ei mitään eroa", sanoi hän lyhyesti ja karmeasti.
"Lupaathan sanoa minulle ihan suoraan? Näes, tahtoisin niin mielelläni
päästä selvyyteen tässä asiassa ja ei ole mitään muuta keinoa kuin
puhua suoraan ja ennakkoluuloitta, kuten kaksi sivistynyttä voivat
puhua. Ymmärräthän ettei tämä puoleltani ole mitään halpamaista
uteliaisuutta, vaan todellista halua saada selville..."
"Ei tarvitse mitään alkusäveleitä", sanoi William ystävällisesti. "Voit
kysyä minulta kaikesta, ja minä olen empimättä antava vastauksen
kaikkeen."
"Tahdon niin mielelläni tietää jotakin elämästäsi."
"Elämäni on ollut kuten muidenkin nuorten miesten, ei parempi, eikä
pahempi."
"Ostetuin hyväilyinkin?"
"Niin." Äänenlaatu ja sitä seuraava hiljaisuus puhuivat paljon. Ne
molemmat ilmaisivat hänen väsyksiin ajetun tuskansa.
"Se on jotakin, jota me naiset emme koskaan oikein voi ymmärtää: miten
on mahdollista hienotunteiselle nuorelle miehelle elää sellaista
elämää."
"Voitko ajatella hienotunteisen nuoren miehen syövän rapaa,
sammuttaaksensa nälkäänsä?"
"En tiedä."
"Ole varma siitä että yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta tekee sen.
Itsensäsäilyttämisvaisto on niin voimakas eikä suvunylläpitämisvaisto
ole sen heikompi. Voi väännellä itseänsä iletyksestä -- mutta lopuksi
kumminkin sammuttaa nälkänsä ravalla. Saat olla varma siitä."
Hän nähtävästi koetteli puhua tavalliseen pilkalliseen tapaansa, mutta
äänen vieno värähtely kertoi toista. Hän jatkoi:
"Eihän löydy mitään pelastusta, olemme pakoitetut alentumaan lokaan.
Oh, etkö luule että useimmat noista nuorista miehistä alussa -- kenties
yhä edelleenkin käyvät ja säilyttävät povessansa toivetta, niin hienoa
ja kaunista, kuin kukaan noista luonnonpuhtaista, viattomista
neitosista. Mutta se kaiho on jo edeltäkäsin kuolemaan tuomittu -- ja
apuaine asetetaan aivan suumme eteen."
Äiti istui vaiti ja kuunteli ääntä, joka tahtoi olla niin ilmeetön,
mutta kumminkin ilmaisi niin paljon. Ja sydämmessään tunsi hän sääliä,
jonka rinnalla muu kaikki jäi vähäpätöiseksi. Perussävel pojan puheessa
tuntui liian todenmukaiselta, voidaksensa olla täydellistä vakuutusta
vaikuttamatta.
"Kuinka tulit tätä ajatelleeksi", kysyi poika hetken perästä.
"Pikku rouva Hedströmin tavassa oli jotain omituista, kun kysyin, eikö
häntä olisi haluttanut tulla luoksesi silloin iltasella."
"Niin. Hän on arka maineestaan", sanoi William pilkallisesti.
"Mielestäsi se varmaan on tyhmää, mutta kun selveni minulle mitä hän
tarkoitti, oli ikäänkuin olisin hävennyt itseäni. Ajatus että olin
ollut samassa huoneessa, istunut samalla sohvalla -- kuin nuo naiset --
vaivasi minua hirveästi. Sinä et saa suuttua -- sellaistahan ei voi
auttaa..."
"En tietystikään. Käsitän kyllä, että sinusta täytyi tuntua siltä.
Mutta olisit voinut säästää itseäsi siitä. En kuleta katuimpijä
kotiini." -- Oli kuin sydän olisi lakannut lyömästä hetkeksi, niin
ilostui äiti. Hän ei voinut puhua, hän jokelsi vaan, ikäänkuin tahtoisi
hän vielä kerran kuulla sitä vakuutettavan.
"Etkö?"
"En. Se inhoittaisi minua. Kun on pakoitettu syömään rapaa, ei kateta
pöytää saliin, vaan mennään keittiöön." Äidin mieleenkään ei astunut
ajatus, että tämä tunnustus, tyyneesti ja vähintäkään peittelemättä
lausuttuna, olisi useimmille muille äideille tuntunut pöyristyttävältä.
Hän ei tuntenut mitään muuta kuin iloa, vapauttavaa iloa, että hänen
poikansa kumminkin, kaikesta huolimatta, oli hieno ja ylevä, kuten hän
oli uskaltanut toivoa. Niin, hän oli toivonut -- hän oli koko ajan sitä
toivonut, mutta tuskin oli hän sitä rohjennut uskoa. Tuolla, mikä henki
hänen sanoistansa ja äänestänsä, ei ollut mitään yhteistä tukahduttavan
ja likaisen ilman kanssa, joka huokui norjalaisen nuorison kirjan
lehdiltä.
"Sitäpaitse on minulla nykyisin rakastajatar", sanoi hän, jälleen
kevyesti ja leikillisesti. "Se on hitusen ylimyksellisempää; se on
melkein kuin avioliitto. Hän ei ole vertaiseni -- enkä siis voi puhella
hänen kanssansa, mutta ei sillä väliä, sillä se ei tule kestämään
enempää kuin kolme kuukautta."
Äidistä itsestään tuntui että tämä oli sopimatonta, mutta hän ei
mitenkään voinut olla myhähtämättä.
"Onko edeltäkäsin määrätty, kuinka kauan se kestää?"
"Kyllä, kolme kuukautta on sopimus. Mutta kumminkin yhden kuukauden
pidennysajalla, jos se on molemmin puolinen toivomus."