Sataa tihuutti hiljakseen. Keltaisina, kuihtuneina ja kuolemaan
tuomittuina loistivat puiden ja pensaiden märät lehdet kaasuvalossa.
Kuninkaallisen puutarhan poikki, Moliinin suihkulähteen sivuitse kulki
William Zimmermann kädet päällystakin taskuissa ja keppi kainalossa.
"Mihin matkalla, jos saat oman pääsi pitää", kuului ääni hänen
takanaan, samassa kuin käsi pistettiin hänen kainaloonsa.
"Katriinalle päin."
Hänen ei tarvinnut kääntyä saadaksensa tietää, kuka se oli, siksi oli
Kalle Hedström'in ääni hänelle kyllin tuttu. Mutta kaikessa tapauksessa
nyykähytti hän tuttavallisesti sivullepäin.
"Aijotko kävellä koko tuon pitkän matkan?"
"Kyllä. On oikein suloista saada vähän liikutella jalkojaan. Ajatukset
luistavat niin hyvin kävellessä."
"Siitä on jo kauan kun olen sinua nähnyt."
"Niin, minunhan piti koettaa saada jotakin tehdyksi, ja sitte on
minulle tullut tavaksi käydä äitini luona joka ilta, kun en ole
teatterissa. Hänellä on niin oivallisia tuoleja -- on oikein lepo istua
niissä. Jospa minullakin olisi kotona pari sellaista."
"Tuolienko vuoksi vain käyt sinä siellä?" sanoi toinen hymyillen.
"En tiedä itsekään. Johonkinhan täytyy mennä, kun väsyy omaan neljään
nurkkaansa ja tämä on taas uusinta. Sitä paitsi saa pian tottumuksia,
jos ei ole varoillaan. Katson kyllä, että tämä loppuu ajoissa."
"No miksikä?"
"Siksi, ettei ylipäänsä ole hyödyllistä saada tottumuksia. Sitä paitsi
huomaan, että hän koettaa voittaa minua, hienosti tekee hän sen
tietysti, mutta huomaan sen kumminkin. Hän teroittaa yhäti, että minun
tulisi tuntea itseni täydellisesti vapaaksi, ja etten tulisi muulloin,
kuin milloin minua vaan haluttaa, mutta tunnen tämän kumminkin
jonkunmoisena vaatimuksena ja siitä tunteesta minun täytyy päästä."
"Jahah. Mitä muuten pidät hänestä?"
"Kyllä. Hän on omituinen ilmiö, olen huvitettu hänestä. Etkö ole
koskaan häntä nähnyt?"
"Näin vivahdukselta hänet asemalla -- muistathan..."
"Hän on merkillinen. Hänessä on jotakin alku-ihmisestä, jotakin niin
voimakasta ja lujaa. Kun hän liikuttaa käsivarsiansa, pelkään
vaatteiden halkeavan. Jos olisin kuvanveistäjä, saisi hän seistä
mallina edessäni -- barbaarikansojen kuningattarena... Hänen
sielunelämänsä on jotakin niin keskitettyä ja kokonaista, jotakin, joka
on kotoisin toiselta aikakaudelta kuin meidän. Hän ei turhia
mietiskele, ei kaivertele rikki koskaan, ei milloinkaan ole hän
päättämätön ja epävarma. Hän ottaa asian juuri sellaisena kuin se on.
Ennen oli miehensä koko hänen maailmansa keskuspiste, mutta nyt
pelkään, että siksi tulen minä. Hän ei voi tunteitansa jakaa, hän
lahjoittaa ne kokonaan yhdelle. Muuten on hän ihminen, ajatustavaltaan
erittäin vapaa ja ajanmukainen -- ja se vetää minua puoleensa. Hän on
sekä nähnyt että kokenut paljon -- hänen kanssaan voi puhella kaikesta.
Ja huolimatta barbaarilaisluonteestaan on hänessä jotakin niin
tunteellisen hienoa, että hän heti käsittää pienimmänkin väreen toisen
mielialassa. Niin, hän tavallaan on kuin ajattelematon, suuri läpsi;
olen pari kertaa kuullut hänen nauravan ja se oli jotakin niin
vapauttavaa ja virkistävää. Hän nauraa niin raikkaasti ja
sydämenkyllyydestä kuin olisi hänellä sisällänsä syvä varasto elämän
iloa. Mutta kun hän käy totiseksi, on kuin koko maailma hänen
silmissänsä olisi musta ja kuollut. Hän on niin erilainen kuin sinä ja
minä ja kaikki nuo muut. Hän on niin kadehdittavan todellinen ja
suora."
"Mikä ylistyslaulu!" nauroi Hedström, muistaen heidän keskusteluaan
asemahuoneen etehisessä. "Hän ei siis ollenkaan ole sellainen, joksi
häntä pelkäsit?"
"Eipä sentään ole aivan ilmankaan -- muutamissa suhteissa. Tuo
säännötön kiertolaiselämä on jättänyt jälkiä häneen. Tuntuu väliin kuin
museon johtajatar pilkistäisi esiin -- jotakin epähienoutta, joka minua
vaivaa. Hän, joka on niin erikoinen ja näyttää niin hienolta kadulla ja
vieraiden ihmisten parissa, ei voi olla käymättä huolimattomasti
puettuna kotonaan. Hän, joka osaa asettaa kaikki niin aistikkaasti ja
kauniisti, antaa tomun maata nurkissa ja sitä on hänen vaatteillaankin.
Hän voi olla välinpitämättömästi, huolimattomasti, jopa resuisestikin
puettuna. Hän on koettanut välttää sitä, huomattuansa, miten se minua
vaivaa; näen kuinka hän taistelee sitä vastaan -- mutta se on
väkivaltaa hänen tavoilleen ja luonnolleen. Mutta -- kuules! --
sittenkin on hänellä mitä huolellisemmin hoidetut kädet, jotka
koskaan olen nähnyt; suuret kauniit kädet, joita voisi kuvitella
muinaisaikaiseen jättiläisveistokuvaan kuuluviksi, ja joilla olisi
kyllin voimaa heiluttamaan sepänvasaraa. Sellainen hän on."
"Tahtoisin mielelläni tutustua häneen?"
"Voithan seurata minua nyt."
"Kiitos. Tänä iltana en jouda. Minun täytyy mennä kirjapainolle."
"No, jonakin toisena sitte. Tule sinne ylös vaan ja kysy minua."
"No teenpä niin. Hyvästi siksi!"
"Hyvästi."
Kun Ville jonkun ajan perästä astui sisälle äitinsä luo, tapasi hän
hänet salissa istumassa kirjoituspöydän ääressä.
"Eipä tunnu saavan oppilaita kielissä", sanoi hän ylöskatsahtaen ja
nojaten käsillään kirjoituspöydän aukivedetyn laatikon laitoihin, jossa
hän oli pengoskellut papereita. "Olen liian tuntematon ja sitäpaitse on
niin paljon tuntien antajoita. Mutta eiköhän venäläinen kirjallisuus
liene täälläkin muodissa kuten Parisissa. Jospa koettaisin saada
käännöstyötä."
"Ei siitä tule mitään. Ei riitä, että osaa vaan vierasta kieltä, täytyy
myös osata omaansakin."
Äiti hymyili.
"Etkö luule minun sitä osaavan?"
"No, kyllä noin auttavasti, kotitarpeiksi. Sinähän puhut niin
säännöllisesti ja kieliopillisesti, että on oikein liikuttavaa -- ethän
henno edes koskaan sanoa 'inte', vaan aina sanot 'icke' -- mutta tämä
kaikki ei ole kylliksi. Vaaditaan vielä jotakin, jota kutsutaan
'stiiliksi'."
"Mitä en osaa, sitä voin kyllä opetella."
Poika kohautti olkapäitään.
"Miks'ei. Sinullahan ainakin on voimaa ja pontta", mutta äänessä oli
hyvin epäilevä väre.
"Olen sitä kyllä elämässäni tarvinnut", vastasi hän.
"Vahinko vain, ettei sitä vähääkään minulle ole ylettynyt."
"Sinä varmaan et ole koskaan sitä tarvinnut, etkä siis tiedä, jos sitä
hyvinkin on."
"Tarvitseisin kyllä voidakseni tehdä jotakin kunnollista ja päästäkseni
johonkin päämaaliin."
"Kyllä sitä tulee."
"En tiedä. Joskus luulen niin itsekin; mutta toiste en. Joskus tuntuu
kuin sitä kumminkin tulisi, jos elämä uhkaisi kuristaa minut kovalla
kourallansa ja pakoittaisi minut jännittämään kaikki hermoni. Mutta
joskus taas tuntuu kuin ei sekään mitään hyödyttäisi. En katsoisi
maksavan vaivaa ponnistella, taivuttaisin vaan pääni hymyillen
taaksepäin -- ja vaipuisin."
"Tarkoitatko, ettet voi tehdä työtä?"
Ääni oli karkea ja kova, kun hän taisteli naamioijaksensa tuskaa, joka
pojan puhuessa oli vähitellen hänet valloittanut.
"Niin", oli vastaus.
"Odotahan. Annahan elämän vaan oikein rajusti käydä sinuun käsiksi."
Hymyillen kuunteli poika millä innolla äiti tahtoi vakuuttaa sitä
hänelle -- ja itsellensä.
"Pelkään, ettei elämä voi käydä minuun käsiksi, olen halvattu
sisällisesti. En tunne koskaan mitään -- -- en koskaan mitään."
Äiti katseli häntä totisilla silmillänsä; noilla silmillään, joidenka
elinvoimaa uhkuvaan pohjasäveleesen yhtyi nyt toinenkin ilme. Niin
toivottomana ja autiona soi hänen korvissaan tuo tunnustus, joka
sanottiin niin keveästi ja näennäisesti niin huolettomalla äänellä. Se
ahdisti hänen rintaansa -- -- tuo nuori ihminen, joka sanoi olevansa
sisällisesti hervoton, oli vasta 25-vuotias ja se oli hänen poikansa.
"Tahtoisin mieluummin kärsiä", jatkoi tämä, "vaikkapa mitä tahansa, kun
todella voisin jotakin tuntea."
Tuli hetken hiljaisuus.
Äiti istui ja keräili kirjoituspöytälaatikostaan joitakin papereita.
Aluksi poika seurasi silmillään aivan koneellisesti hänen toimiansa,
mutta lopussa tuli hänelle vastustamaton halu saada tietää, mitä nuo
paperipalaset oikeastaan sisälsivät. Ystävällisen näköisenä, jonka
ilmeen hänen kasvonsa joskus voivat saada, kumartui hän, otti
koetteeksi yhden paperilapuista, piteli sitä sormiensa välissä ja
katsoi hymyillen äitiinsä.
"Saako luvan tirkistää?"
Äiti tuli niin iloiseksi tästä lähenemisestä ja tuosta kauniista
ilmeestä pojan kasvoilla, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Hänen
täytyi tavattomasti hillitä itseään voittaaksensa halunsa silitellä
kädellään hänen lyhyeksi leikattua, mustaa tukkaansa, mutta
vaistomaisesti aavisti hän, että tämä herättäisi jälleen pojan
arkuuden.
"Olet utelias?" sanoi hän vain.
"En voi nähdä pienintäkään paperipalaa, ilman ettei jo kutittaisi
sormiani; sillä aavistelen aina, että sisältö siinä jollain tavoin
olisi huvittava."
"Nyt ainakin petyt. Täällä on vaan vanhoja laskuja ja muuta joutavaa."
"Eikö sinulla sitte ole mitään, joka kelpaisi?"
"No mitä sitte?"
"Jotakin ravintokelpoista näljistyneelle kirjailija-uteliaisuudelle --
vanhoja kirjeitä, muistiinpanoja ja muuta sellaista."
"Niitä on kyllä yllin kyllin."
"Anna ne minulle."
"Tänä iltanako? Ne ovat vielä matka-arkuissa. Enhän ole ottanut niitä
esille." [Jag har ju _inte_ packat upp.]
Poika hymyili.
"Kuules -- nythän sanoitkin 'inte' ensi kerran. On hyvin kiitollista
olla sinun opettajasi."
"Samaa sanoi isäsikin."
"Milloin?"
"Kun hän luki, mitä olin kirjoittanut."
"Vai niin. Mitä kirjoitit sitte? Ajatuksiako? Tunnelmiako?"
Äidiltä ei jäänyt huomaamatta hienonhieno ivankärki pojan viime
sanoissa ja hän hymyili.
"Ei. En kuulu noihin tavallisiin, pieniin, hentomielisiin
pikkukaupunkilaisneitosiin. Muistiinpanoni eivät ole mitään tunteen
purkauksia. Ne ovat enemmin maalarin reippaalla kädellä siveltyjä
tuokiokuvia. Pilventakaiset mietiskelyt eivät kuulu minulle. Minähän
tulin tekemisiin mitä erilaisimpien ihmisten kanssa eri maista, ja
minua vaivasi, että tuo aineen ääretön runsaus jo itsessänsä tekisi
mahdottomaksi säilyttää heitä kaikkia muistossaan."
Poika nyykkäsi innokkaan myönnytyksensä merkiksi.
"Sepä se juuri on", sanoi äiti. "Sitä näkee ja kokee eläessään niin
paljon, ja enin osa kumminkin menee hukkaan."
"Niin, ja yksin kun olin, oli kirjoittaminen ikäänkuin seurana minulle.
Tuntui kuin keskusteleisi jonkun kanssa, joka ei ollut saapuvilla..."
Hän vaikeni tuokion ja silmäsi pikasesti ja arasti poikaansa, joka ei
huomannut, että tässä tapahtui pysäys hänen ajatussuunnassaan.
"Minulla on hyvin kehittynyt kieliaisti", jatkoi hän, "on oikein
huvittavaa leikitellä sanasovituksilla ja lauselmilla, kuten lapsi
leikkii pehmoisen savipalasen kanssa; sen voi muodostaa jos
jonkinlaiseksi, hieroa kokoon ja muodostella taas uudelleen."
"No sitte olenkin perinyt muoto-aistini ja kirjoituskykyni sinulta."
"Joutavia! Minun kirjoitelmani olivat vaan ilman aikosiaan
pikkukyhäyksiä -- -- pensselipyyhelmää. Eipähän tuo juuri ollut
vaivaksi minulle antaa kynän luistaa. -- Olinhan siihen kyllä saanut
tottua."
"Kuinka niin?"
"Kirjoittelin aina isällesi."
"Kirjoitit hänelle?"
"Niin."
"Mitä sitte?"
"Kirjeitä. Kaikenlaista."
"Oliko hänellä niin paljon kirjoittelemisia?"
"Kyllä. Oikeastaan hänestä olisikin pitänyt tulla tiedemies -- oppinut
-- professori."
Poika veti suutansa hymyyn viime sanoille.
"Professori?" toisti hän ylenkatseellisesti -- "'Peruukkipölkky?' --
Sekö mielestäsi on kaikkein korkeinta?"
Hän ei vastannut, jatkoi vaan. "Hänen asemansa anatoomisen kokoelman
omistajana oli aivan sopimaton hänenlaiselleen ihmiselle, senpätähden
pyrkikin hän mielellään pois kaikesta sellaisesta, mikä sitoi häntä
alemmille asteille kuin mihin hän kuului. Hänen laajat tietonsa, monet
matkansa, sekä hänen verraton kykynsä vetää ihmisiä puoleensa,
vaikuttivat, että hänellä oli monta ystävää -- eteviä miehiä -- ja hän
oli mielellään kirjevaihdossa."
"No! Tämähän liittyy hyvin siihen kuvaan, jonka olen hänestä
muodostanut."
Pojan äänessä oli hieno halveksiva vivahdus. Äiti katsoi häneen kuin ei
hän oikein olisi käsittänyt, mitä hän tarkoitti. Sitte jatkoi hän.
"Mutta sitoutua tunniksi kirjoituspöydän ääreen olisi voinut tehdä
hänet hulluksi. Hänen elohopealuonteelleen oli mahdotonta pysyä yhdessä
kohdin. Hänen täytyi saada vapaasti hallita käsivarsiaan, samoin kuin
ajatuksiaankin."
"Siinä suhteessa ymmärrän häntä", sanoi poika vakuutuksella.
"Siksi minä olin hänen kirjurinsa ja siitä olen saanut kielitaitonikin.
Hän oppi helposti vieraita kieliä puhumaan, mutta hänellä ei ollut
koskaan kärsivällisyyttä opetella niitä oikein kirjoittamaan. Se jäi
minun osakseni."
"Ja hänestä olisi pitänyt tulla tiedemies -- oppinut -- jopa
professori!" kertoi poika vähän pilkallisesti naurahtaen.
Nyt ymmärsi äiti, mitä hän tarkoitti. "Niin, omalla alallaan --
luonnontieteen", vastasi hän terävästi. "Hyönteistutkijana oli hän sekä
tunnettu, että tunnustusta saanut."
Hän puristi huulensa lujaan ja keskustelu oli katkaistu.
Seurasi pitkä vaitiolo. William alkoi käydä hämilleen.
"Etkö tahtoisi ruveta myös minun kirjurikseni?" sanoi hän ja silitti
hiljaa äidin kättä, joka lepäsi pöydällä. Hän katsahti ylös. Tämä oli
ensimäinen kerta kuin jotakin hyväilyn tapaista oli tullut kysymykseen
heidän välillänsä. Pojan tapa pyytää anteeksi oli niin miellyttävä
kaikessa kömpelyydessään ja liikuttava tottumattomuudessaan, että äiti
oli aivan vailla vastausta.
"Kun äiti kertoo lapsellensa, ei lapsi saa olla ilkeä", sanoi hän vain,
ja hänen äänensä kaikui pehmoisena kuin adagio violoncellistä.
"Eikö?" virkkoi poika, näyttääksensä, että hän vieläkin uskalsi laskea
leikkiä. "Kaikkein vähimmin satuprinssiä kohtaan", lisäsi hän hiljaa,
osaksi lempeästi, osaksi ivallisesti, enemmän kumminkin lempeästi.
Äidistä tuntui, että hän ei ollut koskaan ollut poikaansa niin likellä
kuin nyt. Hän tunsi, että hän oli saanut silmätä tuon kovan, kulmikkaan
kuoren alle sinne, jonne hän ei koskaan antanut vieraan silmän tunkea,
siksi että hän siellä kätki sen, mikä oli hienointa hänen olennossansa,
sen, joka oli liian hyvää halpamaisen joukon katseltavaksi.
Ja kun äiti sinä iltana meni levolle, nukkui hän iloisempana kuin
pitkään aikaan.
Kahtena seuraavana iltana odotti hän poikaansa turhaan.
Hän vaivasi päätään tuhansilla otaksumisilla, hän tuumiskeli, olisiko
poika kenties voinut loukkaantua tuosta pienestä oikaisusta; hän mietti
ja oli tuskissansa.
Mutta mennä hänen luokseen hän ei tahtonut; hän tiesi että pieninkin
läheneminen hänen puoleltaan vaikuttaisi vastenmielisyyttä toisessa.
Oli kolmas ilta, juuri se aika, jolloin William tavallisesti tuli. Äiti
käveli edestakaisin vierashuoneessa, laskien aikaa neljännes
neljännekseltä. Hänestä tuntui kuin kattolamppu sammuisi, kuin
hiljaisuus olisi ijäisen yön, tyhjyyden ja unhoituksen ennustaja. Hänen
täytyi katsella verhojen ja koruompeluksien kirjavia kuvioita
tullaksensa vakuutetuksi, ettei valo sammunut. Niin, se oli hänen oma
kuollut, raskas mielialansa, joka painoi kuulon ja näönkin hermoja.
No niin, ei siis tänä iltanakaan tule odotettu.
Hän heittihe voimatonna turkkilaiselle sohvalle, laski päänsä
tuskallisesti sen pehmoiseen täytteesen ja painoi nyrkkiin
puserretuilla käsillänsä otsaansa. Hän ei nyyhkinyt, surkean
tuskantyrskinänsä, rajun voihkinansa tukahdutti hän tyynyihin.
Hänen hillitsemättömään luonteesensa valtavine tunteineen vaikutti tuo
raju purkaus helpoittavasti. Samassa soitettiin alakerran ovelle. Hän
nousi heti ja kuunteli. Williamkohan siellä soitti? Mutta hänellähän
oli etehisen avain. Kulmain välillä oli syviä ryppyjä ja karkea tukka
oli poispyyhkäisty otsalta. Oli kuin nuo terävät silmät ja puoliavoin
suu olisivat liittoutuneet yhteen korvien kanssa tavoittaakseen
pienimmänkin äänen.
Sitte juoksi hän pian kuvastimen luo ja järjesti tukkansa. Kuului
askelia rappusista. Hetkisen kuluttua koputettiin ovelle,
"Astukaa sisälle!"
"Suokaa anteeksi!... Nimeni on Hedström", lausui matalahko ääni, jonka
soinnussa oli jotakin hyväntahtoista ja säveää.
Sisään astui pitkä, laiha nuori mies, jolla oli kokoparta. Rouva
Zimmermann katsoi tulokasta ja hänen kasvonsa olivat tyynet, kylmät ja
sovinnolliset, kuin ei koskaan mielenliikutus olisi niitä kosketellut.
Ainoastaan käsi, jota hän tuki pöytää vasten, vapisi kovasti, mutta sen
tunsi hän yksin; vieras ei sitä nähnyt.
"Minä olen rouva Zimmermann. Etsittekö minua?" sanoi hän syvällä,
kiihkottomalla alttoäänellään.
"No tavallaan, kyllä. Tapasin joku päivä sitten Villen kadulla ja hän
ehdotteli, että tulisin jonakin iltana tapaamaan häntä täältä. Tahdoin
mielelläni tutustua teihin."
"Minua hyvin ilahduttaa, että tulitte."
Äänessä ja tavassa oli jotakin niin sydämellistä, ja se ikäänkuin
muutti hänet toiseksi. Kaikki jäykkyys oli samassa kadonnut.
"Olette kai yksi Williamin ystävistä?"
"Kyllä. Tosin minun kanssani hän enin on yhdessä", sanoi vieras
hiljaisesti istuutuen paikalle, minkä rouva Zimmermann oli hänelle
osoittanut. "Me viihdymme niin hyvin toistemme seurassa. Sentähden
varmaankin, kun olemme niin erilaiset."
"Olette varmaan tuntenut hänet kauan?"
"Siitä päivin kun hän tuli Tukholmaan. Siitä on nyt jo kolme vuotta."
"Luulen, että hän joskus kyllä on maininnut nimenne; mutta hän ei juuri
liikoja ilmoittele."
"Ei. Jos häneltä jotakin tahtoo tietää, saa sitä vetää pihdillä esille
-- -- ellei se satu jonakin erityisenä tunteellisempana hetkenä -- --
ja se ei tapahdu usein."
Tapa, jolla vieras puhui Williamista oli sellainen että se samassa
valloitti äidin sydämen.
"Onko hän yhtä suljettu teitä kuin -- -- muitakin kohtaan", lausui hän
keskeyttäen puheensa.
"Kyllä hän on suljettu kaikkia kohtaan." Äiti vapisi sisällisestä
hermostuneesta innosta. Jos hän voisi saada tämän ihmisen puolelleen,
olisi samassa sivuovi auennut hänelle pojan sisimpään, jonka tämä niin
huolellisesti tahtoi häneltä sulkea.
"Hän tuntuu niin totiselta", lausui rouva Zimmermann
välinpitämättömästi, ikäänkuin sattumalta. "Eli oikeammin, hänen
leikillisyydessään ei ole ensinkään nuoruutta eikä iloa."
"Niin. Luulen ettei hän koskaan ole ollutkaan nuori. Kun tutustuimme,
oli hän vasta 22-vuotias ja oli jo silloin valmis tyyppi."
"Tyyppi?"
"Niin. Tarkoitan tuollainen kylmä, halveksiva..."
"Luuletteko että se on teeskenneltyä?" kysäsi äiti katsahtaen ylös.
"Teeskenneltyä kenties ei ole oikea sana. Se on käynyt hänelle tavaksi.
Kaikkihan me nykyajan ihmiset käyttäydymme jonkun erityisellä huolella
mietityn mallin mukaisesti. Jokainen valitsee tietysti siihen nähden,
minkä hän luulee parhaiten olevan sopusoinnussa luontonsa kanssa."
"Luuletteko siis, että hän luonnostaan on sellainen?"
"Ei. Mieluummin sen vastakohta. Luulen että todellisesti hän on
harvinaisen herkkä ja hellätunteinen ja että hän on valinnut naamionsa
siksi, että se suojeleisi."
"Luuletteko hänellä olleen mitään suruja?"
Rouva Zimmermannin suuri käsi lepäsi pöydällä, jonka pinnassa olevaa
pientä tahraa hän tarkkaavaisesti katseli. Hän hieroi sen pois
sormellaan, nostamatta katsettaan.
"Luultavasti on hänelläkin ollut. Kaikillahan niitä on. Kenties ne
häneen ovat jättäneetkin syvemmät jäljet kuin muihin; mutta niistä minä
en tiedä."
"Ette aavistakaan mitään?"
"En. Hän pitää kaikki omina tietoinaan. Hän on niin tottunut olemaan
yksin."
Arka, tutkiva silmäys välähti äidin alas painetun otsan alta. Oli
ikäänkuin hän olisi epäillyt puhujalla olleen sanoissansa jonkun
salatarkoituksen, mutta vieraan kasvoissa ei näkynyt pienintäkään
viittausta siihen. Ne olivat yhtä säveät ja hyväntahtoiset kuin
ennenkin.
"Niin, se juuri onkin onnettomuus", sanoi äiti vaan.
Ja samassa näytti kuin hänet olisi vallannut tuska, jota ei voi
pidättää.
"Kun en häntä nähnyt, luulin että kaikki oli hyvin..."
"Ei varmaankaan olisi auttanut, jos olisitte olleet hänen kanssaan",
sanoi ystävä, joka ymmärsi hänen ajatussuuntansa.
"Kuka tietää? Pari päivää sitte sanoi hän olevansa sisällisesti
halvattu. Se teki minuun -- hänen äitiinsä, niin toivottoman
vaikutuksen. Hän on kadottanut kyvyn pitää kenestäkään, ja kun kaikki
on lopussa, on tyhjyys ainoa, mikä hänelle jää. Se on nuoruutta, vailla
elvyttävää voimaansa -- se on kesä ilman aurinkoa -- -- -- Pelkään,
etteivät hänen taipumuksensa koskaan pääse puhkeamaan..."
Rouva Zimmermann lopetti, voimatta jatkaa.
"Niin, on kuin jokin raskas taakka painaisi häntä alati, estäen,
tukahduttaen. Hän ei voi tehdä työtä."
"No, mutta jotakin hän kumminkin tekee. Onhan hän teatteriarvostelija."
"Sitä ei hän kutsu työksi. Hän asettaa siksi suuret vaatimukset
itselleen."
"Entäpä sitte novellit ja näytelmäkappale?"
"No niiden nojallahan hän nyt elää -- tietysti. Tarkoitan, että niiden
kauttahan hän saavutti sen hiukkasen kirjailijanimeä, mikä hänellä on,
mutta hän kirjoitti ne molemmat ensi vuotena täällä ollessansa."
"Hän kirjoittaa romaania nyt."
"Hän kirjoittaisi, mutta ei voi."
"Miks'ei?"
"Niin sitäpä juuri niin tarkoin ei ole helppo sanoa. Hänhän tahtoo
pitää kaikki ihmiset niin kaukana, ettei vain kukaan saisi nähdä miten
asian laita on. Muut eivät edes sellaista aavistakaan ja minullekin on
se vaan arvelu."
"Puuttuuko häneltä kykyä?"
"Ei. Kaukana siitä. Mutta luulen, että hän on tuota tunteettoman osaa
näytellyt jo niin kauan, että hän alkaa jähmettyä sisällisesti. Hän
huomaa sen itsekin -- ja kärsii siitä sanomattomasti."
"Näyttää kuin alati jokin häntä ahdistaisi. Hänellä ei ole lepoa. Nyt
ymmärrän -- -- -- hän tuntee kuinka hän kuivettuu. Se lienee kauheata."
"Hänhän on nuori vielä", lausui vieras lohduttaen. "Vielä voi kaikki
muuttua."
Rouva Zimmermann johti keskustelun toisille aloille. Hän sai tietää,
että vieraansa oli sanomalehtimies -- yksi niistä monista, jotka ovat
julkaisseet kertomuksia. Ja hän muisti selvästi nyt, että William oli
hänestä lausunut: "Hän kuuluu kirjallisuuden alaluokkaan. Mutta pidän
hänestä."
He puhuivat ulkomaamatkasta, jonka herra Hedström oli tehnyt muutama
vuosi sitte, ennen naimisiin menoansa. Hän viipyi sydämellisellä
mielihyvällä ja ylpeydellä tämän matkan muisteloissa; näkyi selvästi
että se oli hänen elämänsä suuri tapaus. Rouva Zimmermann oli käynyt
kaikissa paikoissa mistä hän puhui. Yleensä oli hän oleskellut niissä
pitemmän aikaa ja tunsi ne tarkoin. Vieras oli niin iloinen tavatessaan
jonkun, jolle hän voi tyhjentää sydäntänsä, jonkun, jonka kanssa sai
puhua siitä, mikä oli hänen elämänsä merkkitapaus. Hän lämpeni
omituisesti, tuli vapaammaksi ja oli kuin olisi ollut vanha tuttu.
Kun hän nousi sanoaksensa hyvästi, oli hänen katseessaan jotakin niin
vilpittömän sydämellistä, että rouva Zimmermann ei voinut pidättää
pientä hymyilyä. Hän tunsi, että tämän ihmisen oli hän saanut
puolellensa. Ja hän voisi vielä tarvita häntä.
"Tulkaa pian uudelleen!"
"Kiitos, varsin mielelläni. Tapaa niin harvoin sellaisen, jonka kanssa
voi puhella elämästä -- tuolla vapaassa 'suuressa maailmassa', -- --
Tuolla suuressa maailmassa!" -- Äänessä oli jotakin niin hyväilyn
tapaista.
Seuraavana aamupäivänä, kun äiti vähimmän aavisti, tuli William.
"Olen ollut Upsalassa", sanoi hän.
"Vai niin", kuului välinpitämätön vastaus.
William oli hyvällä tuulella ja katsoi äitiä iloisesti suoraan silmiin.
Tämä taaskin luuli sen olevan vahingon iloa ja luuli Williamin etsivän
hänen kasvoiltaan harmistuksen jälkiä siitä, kun hän ilmoitusta
antamatta oli ollut niin kauan poissa -- ja siksi koki hän nyt näyttää
niin välinpitämättömälle kuin suinkin.
Mutta pojan päähän ei ollut edes pälkähtänyt, että äiti häntä kaipaisi,
vielä vähemmän että hän oli kärsinyt hänen poissaolostaan.
Täysi vapaushan oli sovittu.
Kun he olivat puhelleet hetken hänen matkastaan ja Upsalasta, ilmasi
äiti lopuksi sen, mitä hän oli päättänyt sanoa.
"Kuulehan, olen tässä tuumiskellut, että voisinkohan sentään jollakin
tavoin olla sinulle hyödyksi? Voisinko kenties kirjoittaa sinulle? Et
aavista, miten siihen olen harjaantunut."
Poika kielsi sen muitta mutkitta. Mutta äiti johti keskustelun
vähitellen kirjallisuuteen ja lopuksi sai kun saikin Williamin puhumaan
romaanistaan. Hän innostui kuvaamaan romaaninsa pääpiirteitä, hän
lämpeni ja missä sanat eivät riittäneet, koki oikea käsi liikkeillään
saada tunnelmaa esille.
Ja tuossa kun hän istui, näytti siltä kuin hän esteettömästi ja
laajasti maalaileisi kädellänsä eteensä levitetylle, näkymättömälle
kankaalle.
"Eikö sinulla ole mitään valmista vielä?" kysyi äiti.
"Ei, ainoastaan muutamia hajanaisia suunnitelmia."
"Sinähän kerrot niin hyvin. Pitäisihän kirjoituksenkin käydä sinulta
helposti."
"Mutta niin pian kun alan, en pääse paikalta pälkähtämään."
"Kun nyt kumminkin olet kertonut minulle tämän, saanhan nähdä nuo
suunnittelusikin?"
"Ei niissä ole mitään näkemistä."
"Kuka ties. Sitä paitsi luulen, että työsi saisi toisen vauhdin, jos
sinulla olisi joku, jolle siitä puheleisit."
"No tule sitte kotiini", sanoi William yht'äkkiä ja nousi.
Äiti ei vastannut, meni vaan etehiseen ja otti päällysvaatteensa.
Tiellä näytti hänestä väliin kuin William olisi katunut, mutta kun hän
ei mitään sanonut, ei äitikään ollut mitään huomaavinaan.
Kun he olivat tulleet hänen huoneesensa ja riisuneet päällysvaatteet,
veti William vaieten erään kirjoituspöytälaatikkonsa auki ja otti
sieltä esille järjestämättömän paperikimpun.
"Niin tässä näet", sanoi hän ja osoitti hänelle kirjoitettuja sivuja,
jotka vilisivät muutoksia ja korjauksia ja joidenka yli oli suuret
ristit vedetyt.
Äiti istahti kirjoituspöydän ääreen, Williamin jäädessä seisomaan hänen
viereensä ja selaili papereja, mutta niistä oli mahdoton saada selkoa.
Sama lause oli alotettu uudelleen ja yhä uudelleen, oli melkein
tuskallista nähdä tuota hirvittävää taistelua aineen kanssa, josta
nämät tahratut sivut olivat todistajina.
"Mitä tapahtuu ensi luvussa?" kysäsi rouva Zimmermann, kastaen kynän ja
ottaen eteensä puhtaan paperikaistaleen.
William alkoi luetella koneellisesti ja kuivasti ja äiti kirjoitti.
Siitä tuli pitkä luettelo. Sitte otti hän uuden paperikaistaleen ja
sittekös vasta kuulustelu alkoi. Poika vastasi joka kysymykseen ja se
osoitti että hänellä oli kaikki päässänsä valmiiksi mietittynä.
Minkälainen ilma oli? Minkälainen puku hänellä oli? Mitä oli tapahtunut
ennen? Mistä he juttelivat.
Mitä sanoi hän ensiksi? Mitä toinen vastasi? -- -- Se oli koko
tutkistelua.
Vastaukset olivat lyhyet ja päättäväiset, ikäänkuin olisi hän
neuvotellut lääkärin tai asianajajan kanssa, mutta hänen kasvoistaan
kyllä kaiken aikaa näkyi, ettei häneltä jäänyt huomaamatta koko tämän
kohtauksen hullunkurinen puoli.
Vihdoinkin kääntyi äiti ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.
"Sinullahan on kaikki selvillä", sanoi hän. "Tekemättä on vain tämä
orjantyö. Sinulta puuttuu tottumus työhön. Vika ei ole päässä, vain
kädessä."
"Eikö?" virkkoi William hyväntahtoisesti.
"Sinun täytyy tottua sitkeään ja kestävään työhön."
"Taidat olla oikeassa. En pelkää työtä -- mutta minulla ei ole
kestäväisyyttä. Tahdon pitää aina lopputuloksen niin likelle, että se
häämöittää silmiini. Silloin voin jännittää voimani niin, että aivot
paukkuvat. Näytelmäkappaleeni kirjoitin kolmessa päivässä. Kumpikin
novelleistani on ottanut päivän tai pari. Mutta jatkaa yhä, kahlehtia
itsensä, tehdä työtä kun ei päämaali edes pilkotakaan -- kun näyttää,
ettei valmista koskaan tulisi, vaikka ijankaikkisesti kirjoittaisi --
ei, sitä en voi. Joudun epätoivoon, tulen kipeäksi kun alotan ja
katselen eteeni. Mitä yli-inhimillistä kestäväisyyttä vaaditaankaan
saadakseen jotakin sellaista valmiiksi! Täytyy kantaa ijestänsä kuin
härkä."
"Tässä olet saanut työjuhdan", sanoi äiti nousten ja kooten paperit.
"Tuletko huomen iltana luokseni?"
"Kenties jo tänä iltana. Mutta ei mitään sopimuksia sitä seuraavine
pakkotunteineen."
"Olet oikeassa?" vastasi toinen hymyillen. "Tule kun haluttaa. Sillä
aikaa järjestelen nämät."
Hän keräsi paperit, pisti kaikki koteloon, ja otti sen kainaloonsa,
nyykähytti hyvästiksi ja meni.
Saman päivän iltana ei työtoveria näkynyt, mutta kyllä sitä seuraavana,
tavalliseen aikaansa. Kun hän oli istuutunut pöydän ääreen, laski äiti
muutamia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja hänen eteensä.
"Silmäile nyt näitä."
Hän oli kirjoittanut ensimäisen luvun puhtaaksi silitettyänsä ja
täyteltyänsä luonnoksen.
Paperit näyttivät niin hienoilta ja miellyttäviltä ja tuo soma ulkoasu
veti jo aikalailla Williamia puoleensa, Hän istui, kyynärpäät pöydällä,
nojaten päänsä käsiinsä ja lukea ahmi omia sanojansa.
Äiti oli istuutunut vähän kauemmaksi ja seurasi tarkkaavaisesti
vaihtelevia ilmeitä lukijan kasvoilla.
William oli kokonaan syventynyt lukemiseen. "Niin. Tämä on hyvin",
sanoi hän väliin ja väliin taas: "Ei, tämä ei kelpaa" -- eli: "tässähän
on suuri aukko; nämät eivät liity toisiinsa."
"No kirjoita sitte", sanoi äiti tyynesti. "Revi lehti irti ja kiinnitä
siihen lisälehti nuppineulalla. Kyllä järjestän ne sitte!"
William otti kynän ja mustetta kirjoituspöydältä ja kirjoitti --
kirjoitti niin että vilisi. Kello tuli kymmenen, mutta ei häntä kukaan
häirinnyt; se oli jo puoli yksitoista ja hän nousi, keräsi
paperikaistaleet ja lyödä läiskähytti ne pöytään.
"Kas niin", sanoi hän. "Tässä on nyt ensimmäinen luku ja koko
esihistoria ja tiedän, että se on hyvin. On omituista, miten on helppoa
työskennellä näin. Huomaa paljon paremmin kaikkea, kun näkee sen toisen
käsialalla kirjoitettuna. Näkee heti mikä kelpaa, mikä ei."
"Hyväksytäänkö puhtaaksikirjoittaja", kysäsi äiti leikillisesti, kasvot
ilosta loistavina.
"Ihastuksella vallan!" sanoi poika ja tarttui hänen ojennettuun
käteensä.