Keskusasemahuoneen etehisessä seisoi kaksi nuorta miestä katsellen
ulos torille, joka tänä sumeana lokakuun aamuna näytti kolean
yksitoikkoiselta. Harvakseen liiteli lumihiutaleita alas, kiinnittyen
puolisulaneina ikkunaruuduille ja juosten kiemurtelevina purosina
pitkin huurteista lasia.
"Se harmittaa minua", lausui toinen heistä ikäänkuin jatkona ennen
alotetulle keskustelulle. "Siksi vaan, että hän on äitini, katsoo hän
itsellänsä olevan oikeuden tunkeutua minun asioihini. Hän vaatii
tuttavallisuutta ja luottavaisuutta, tuo vieras ihminen, jota en tunne;
hän on pyytävä rakkautta ja hellyyttä ja miksi kaikeksi sanottaneenkin
sitä, jota äidit vaativat kilteiltä pojiltaan. -- Sillä hän luulee
tietysti, että olen hyvä poika! niinhän äidit aina luulevat -- -- -- ja
hän ei edes tunnekaan minua. En ole nähnyt häntä moneen herran vuoteen;
hän on minulle yhtä vieras kuin tuo mulattinainen, joka hänellä on
mukanaan.
"Sano -- käsitätkö nyt, että tämä on kiusallista?"
"No kyllä."
"Täytyy siis poimia hänestä pois vaan toinen turha toive toisensa
perästä."
Toveri katsahti häneen veitikkamaisesti naurahtaen.
"Et sano tuntevasi häntä", sanoi hän. "Mutta kun kaikki hyvin käy, niin
kukaties saatkin pienen kelpo äidin näin vaan lahjaksi vanhoilla
päivilläsi."
"Pienen? Hän on kolme kyynärää pitkä. Hän on vaellellut ympäri maailmaa
anatoomisen kokoelman kanssa. Voithan ajatella millaiseksi ihmisen
täytyy tulla kierrellessään maailmaa parisen kymmentä vuotta, näytellen
anatoomista kokoelmaa. Ylimyksetär kyllä -- pinnalta. Mutta sisältä?
Minua väristyttää. Sisältönä varmaankin tuota suurkaupunkilaisten
julkeutta, joka on hyvin tavallista sirkustaiteilijoissa ja sen
semmoisissa. Ja kenties päälle päätteeksi rahoillaan ylvästelemistä,
sitä, joka tavallisesti jää kuonaksi sitte, kun rikkaus on loppunut.
Huu!... Tuota kehastelemista kaikella sillä, mitä on omannut ja mitä on
ollut, mitä on syönyt ja mitä on juonut ja mitä kaikkea on nähnyt..."
Toinen kuunteli hymyillen vaan yhtä hyväntahtoisesti.
"Se on oikein! Kuvittele vaan äitiäsi aika paholaiseksi, sen hauskempi
on hämmästyksesi huomatessasi sitte, että hän onkin vain aivan
tavallinen tusina-äiti, joka ei hennoisi tehdä pahaa kissallekaan."
"Muistan kuinka ennenmuinoin jonkunmoisella hämmästyksellä ihailin
hänen pukujansa ja mielestäni oli hän niin ulkomaalaisen näköinen. Ei
silloin ollut ymmärrystä ajattelemaan, että tuo kaikki voi hyvinkin
peittää tyhjyyttä, jopa raakuuttakin. -- -- -- Nuot siteet, joita
vastaan koko luonto nousee, ovat kerrassaan inhottavia."
"No -- herranen aika -- siteet? Eihän sitä nyt toki koko elämänsä
ajaksi ole sidottu siltä, vaikka sattuukin äiti elämään."
"Mutta kun hänellä nyt kerran ei ole ketään muutakaan kuin minä!"
äännähti harmistunut poika kärsimättömästi. "Hänen isänsä on kuollut ja
muitakaan sukulaisia ei hänellä ole."
"No, mitäpä sitte! Monen kyllä täytyy olla yksinään ja elävät he
kumminkin."
"Mutta jos hän ei sitä voi! Kuuluu kyllä lapselliselta, mutta
mielestäni kumminkin on velvollisuuteni pitää hänestä huolta. Ja
siinäpä se juuri onkin pula -- sillä tuo huolenpito tulee minua
kiusaamaan ja myöskin se, jos en taas hänestä välittäisi."
"No, kyllä myönnän että tämä on tuskallinen asema. 'Mutta kyllä tästä
vielä selvitään, sanoi se, jolla oli tukka tulessa'."
Samassa tuli kolmas nuori mies rappuja ylös, tervehti heitä, ja pian
sai keskustelu toisen suunnan.
* * * * *
Pohjoiseen päin rientävässä pikajunassa, joka tulla kolisti aamu-usvan
läpi, istui äskeisen keskustelun esine erään toisen luokan vaunun
nurkkaan painautuneena.
Katsellessansa ulos ikkunasta kävi kylmä puistatus hänen ruumiinsa läpi
ja hän kohotti pitsiliinansa korkeammalle kaulansa ympäri. Ainoana
matkatoverina oli hänellä vanha mulattinainen, joka monin tavoin
irvistellen koki saada matkaremmiä ulottumaan tyynyjen ja vilttien
ympärille. Kun se vihdoinkin oli onnistunut, asettui hän istumaan
hiljaa sohvalle vastapäätä emäntäänsä, tuijotellen hänkin ulos
harmahtavien ikkunaruutujen läpi.
Emäntä näytti olevan noin kolmen -- neljänkymmenen vuoden vaiheilla.
Iho oli tasainen, pronssinvärinen, jonka hieno kalpeus antoi sille
oranssi-vivahduksen. Hän oli unettomuudesta ja kivihiilisavusta
väsyneen näköinen. Musta, pukeva matkamyssy oli lujaan painettu korkean
otsatukan päälle ja niskasta valui harso väljänä leuan alle, ikäänkuin
suruharsokehystä noiden ankaroiden kasvojen ympärillä, joista pari,
syvällä olevaa ruskeaa silmää katseli tummina, synkän ja päättäväisen
näköisinä.
Hän istui ilman päällysvaatetta, yllään oli vaan musta verkanen
matkapuku. Vartalo oli voimakas osottaen terveyttä ja kestävyyttä, puku
solui hyvin sen muotojen mukaisesti ja hänen asennossaan, sellaisena
kuin hän siinä istui, oli hienoutta ja luonnollisuutta.
Kun juna pysähtyi ja ovet avattiin, hyppäsi hän notkeasti ulos
vaunuista ja loi etsivän silmäyksen ympärilleen.
Poika kulki aivan hänen ohitsensa, mutta tulija ei häntä tuntenut.
Tuokion tarkasteltuaan sivulta äitiään, kääntyi hän ja tervehti:
"Äiti?"
"William?"
He pudistivat kättä, kuten kaksi tuttavaa, jotka aivan odottamatta
tapaavat toisensa.
"Et tuntenut minua enää?"
"En, parta muuttaa niin."
"Minulla on hevonen odottamassa."
He menivät yhdessä ulkokäytävää kohti. Mulatti seurasi jälestä, kantaen
matkakapineita.
"Ajat kai Grandin hotelliin?" jatkoi poika keskustelua heidän tavaroita
odotellessaan.
"En, johonkin halvempaan."
"Brunkebergin torille sitte", sanoi hän ajurille samalla kun hän astui
vaunuihin, istuutuen äidin viereen. Musta palvelushenki oli jo
asettunut istuimelle.
* * * * *
Molemmat nuoret miehet, jotka olivat etehisessä, läksivät yhdessä
kaupungille päin.
"Kuka se oli, jota vastassa Ville Zimmermann oli?" kysyi viimeksi
tullut, pitkäsäärinen, muljosilmäinen olento, jonka huulet eivät
tahtoneet riittää peittämään hampaita, ja josta syystä hän saikin
vaeltaa maailmassa ainainen kummastuksen leima kasvoillaan.
"Se oli hänen äitinsä."
"Hänenkö äitinsä! Onko Villellä äitikin? Sitä en ole tiennyt."
"On paljon sellaista, jota et tiedä."
"Niin -- Hän sitäpaitse oli hyvin kummallisen näköinen."
"Tarkoitat varmaan tuota neekerinaista."
"Enkä, mutta miksi matkustaa hän sellaisen linnunpelätin kanssa",
jatkoi muljosilmäinen, vähääkään huolimatta toisen pistopuheista.
"Linnunpelätin? Etpä sinä Pelle taida ollakaan sivistynyt mies, kun et
älynnyt, että tämä oli vallan erinomainen neekerityyppi."
"En, mutta sinä varmaan olet sivistynyt?"
"Minä olen nälkäinen minä. Tekisipä melkein mieleni teurastaa sinut,
ellet olisi niin raaka."
"No, mitä raakuuteen tulee -- -- --"
"Niin, ja sitä paitse en pidä lampaan päästä."
"Etkö? Sinä, joka olet niin itserakas."
"En, se on pahinta, mitä tiedän. Etkä ole koskaan sitä huomannut?"
"Kyllä, kun on kysymys ruuasta. Muutoin kyllä et pidä niinkään tarkkaa
väliä, sellaisessa, joka ei näy."
"Mutta silläpä on väli" -- hän heitti sivulle tarkoittavaisen katseen.
"Uh, tämä on jo niin vanhalle tämä."
"Eikä asia kumminkaan paremmaksi tule."
"Voitko pysyä aisoissasi sen verran aikaa, että kertoisit, mitä tiedät
Villen äidistä?"
"Täytyy kai koettaa. Oletko kuullut puhuttavan Zimmermannin
anatoomisesta kokoelmasta?"
"En."
"Seiso hiljaa sitte hetkinen, että saat sen päähäsi."
"_Meidän_ Zimmermannimme isoisä kulki näytellen anatoomista kokoelmaa,
jonka hän oli perustanut ja sen, joka ei sitä tuntisi, täytyy
todellakin olla nuoren ja mitään tietämättömän, kuten sinä."
"Hänen isoisänsä? Mikä hänen nimensä oli?"
"Zimmermann, Zimmermann! Seiso yhdessä kohdin, muutoin et saa sitä
koskaan päähäsi, tällä vanhalla -- esi Zimmermanilla, jos niin saa
sanoa -- oli apulaisena nuori lääketieteen tutkija, joka matkusteli
mukana nähdäksensä maailmaa, ja joka lopuksi sai sitte koko homman
haltuunsa. Vanha Janne oli ollut naimisessa erään kreolittaren kanssa,
mutta oli nyt leski ja hänellä oli yksi ainoa tytär, aivan kuten
romaaneissa. Kun tuo tyttö oli 16-vuotias, meni hän lääketieteilijän
kanssa naimisiin. Vanhus oli väsynyt vaeltelemiseen ja antoi nuorten
jatkaa kiertelemistä laatikoineen. Itse asettui hän asumaan erääseen
huvilaan Helsingborgiin ja eleli rauhassa osakseen tulevilla tuloilla.
Mukavuuden vuoksi otti lääketieteilijä, jonka nimi kenties oli vain
Pettersson -- tuon upean nimen Zimmermann, ja sepä se varmaan onkin
ainoa, mitä Ville on saanut periä koko komeudesta."
"Onko ukko kuollut?"
"Hänkö? Molemmat ovat kuolleet sekä numero ensimmäinen että numero
toinen. Ja tämä nainen oli siis ensimmäisen tytär, toisen leski ja
kolmannen äiti. Hän seurasi aina miestään, mutta poika jätettiin
vanhuksen luo Helsingborgiin, ettei hänen kasvatuksensa tulisi kovin
kirjavaksi. Sen vuoksi ei hän juuri ollenkaan tunne äitiänsä, eikäpä
ollut sen tutumpi isänsäkään kanssa. -- -- Nyt on kokoelma myyty ja
leski asettuu tänne pitääksensä vaarin Villystänsä, joka kyllä sitä
tarvitsee, jos hän on sukuunsa. Tuo numero toinen vainajista oli
varmaankin kevytmielinen mies; kaikessa tapauksessa teki hän lopun
rahoista, mitä hän vaan käsiinsä sai; eipä taida olla paljoa jälellä.
-- -- -- No, käsitätkö jo?"
"Kyllä."
"Jumalan kiitos! Sitte voin katsoa tehneeni jo kelpo työn näin aamun
liepehellä -- -- -- ja nyt saat tarjota aamiaista."
Hotellissa olivat äiti ja poika saaneet matkatavarat järjestykseen ja
olivat nyt kahdenkesken kylmässä huoneessa, jonka uunissa
vastasytytetty valkea vastenmielisesti kituutti.
Kumpikaan ei tuntunut oikein tietävän, mitä piti sanoa.
Äiti seisoi ikkunan vieressä katsellen ulos torille: poika, joka istui
kauempana, tarkasteli häntä puoleksi suljetuin silmin, pilkallisen
näköisenä, ikäänkuin hän sanoisi: tämä kuvaa nyt perhe-elämää.
Ei kummassakaan havaittu merkkiäkään hellempiin tunteisiin. Poika
päinvastoin oli aivan vihollismielinen. Ikkunasta virtaavaa valoa
vasten näki hän äidin seisovan ikäänkuin ebenholtsiin veistettynä. Pää
kohosi hänen olkapäistään lujannäköisenä, kuin ei sitä koskaan voisi
taivuttaa.
Viimeinkin kääntyi hän, katsoi poikaansa ja sanoi:
"Me olemme vieraita toisillemme."
"Niin olemme."
Poika istui kiikutellen jalkaansa ja katsellen yhäti häntä yhtä
ivallisen näköisenä.
"Se on ollut minun syyni", jatkoi äiti tyyneellä, selvällä äänellänsä,
melkein puhuen liiankin säännöllistä kirjakieltä.
"Jumalan tähden! jättäkäämme selvittelyt!" keskeytti tämä
hermostuneesti. "Sanat sellaiset kuin 'syy' ja 'velvollisuus' ovat nyt
kerrassaan pannaan julistetut ajatuspiiristäni. Jokainen toimikoon
luontonsa mukaisesti. Niin teen minä ja kun muut tekevät samoin, ei
siinä mielestäni ole mitään merkillistä."
"Antauduin niin kokonaan isällesi, ettei mitään jäänyt sinulle."
"Niin sinun pitikin tehdä, kun se oli luonnollista sinulle."
"Tunnetko vastenmielisyyttä minua kohtaan?"
"En, jumal' auttakoon! Mutta tästä keskustelusta emme viisastu mitään;
se vaivaa vaan meitä molempia. Puhelkaamme jostakin muusta. Kuinka oli
matkalla?"
"Kiitos hyvin."
"Aijotko jäädä tänne asumaan?"
"Muutamaksi aikaa ainakin."
Seurasi vaitiolo.
"Et ole kirjoittanut minulle kertaakaan näinä viime vuosina?"
"En ole. Mitäpä kirjoittelu maksaisi, kun kumminkin jää vieraaksi
toisillensa."
"On niinkin. Mutta älkäämme olko sitä enää. Minulla on paljon takaisin
voitettavaa."
"Kuuluupa siltä kuin puhuisit jostakin laiminlyödystä
velvollisuudesta. Koska puhe on osunut tälle alalle, niin tahdon sanoa
sinulle suoraan ajatukseni. Minkälaiseksi suhde välillämme
muodostuneekaan, täytyy sen ensi ehtona olla vapaus. Välillämme ei saa
olla mitään tavanmukaista velvollisuudentuntoa. Ei mitään vaatimuksia!
Ei mitään oikeuksia! Ei pakkoa minkäänmoista!"
"Kuka puhuukaan pakosta?" sanoi äiti. "Älä ole peloissasi; minulla ei
ole suhteesi mitään liikoja toiveita. Aluksi soisin vaan, ettet
tarkoituksella minua väistäisi"
"Sitä en teekään, niin kauvan kuin huomaan, ettet minulta mitään vaadi
-- sukulaisuutemme nojalla." Viime sanat lausuttiin hieman ivallisella
painolla. -- "Mutta siinä tapauksessa tiedän kyllä luontoni nousevan
vastaan -- tahtomattanikin."
"Se on siis päätetty", sanoi äiti iloisesti. Taaskin seurasi tuokion
vaitiolo, kunnes hän jatkoi:
"Tahtoisitko, koskapa tiedän sinusta niin vähän -- vastata aivan
lyhyesti vaan muutamiin kysymyksiin, jotka eivät ole kovin
tunkeilevia?"
"Kyllä. Kysy vaan."
"Oletko jo aivan lopettanut lukusi?"
"Yliopistolukujani tarkoitat kai?"
"Niin."
"Ne lopetin jo kaksi vuotta sitte."
"Sinunhan piti suorittaa kandidaattitutkinto, kuulin ma?"
"Kyllä, mutta en sitä suorittanut."
Hän koetti kaikin tavoin näyttää niin epäystävälliseltä kuin suinkin.
Erityisesti antoi hän painoa sanalle "sinä", huomauttaaksensa
tasa-arvoisuussuhteesta heidän välillään. Koko hänen tavassaan oli
jotakin teennäistä kömpelyyttä.
"Ja mitä olet tehnyt koko tämän kolmen vuoden ajan? Kirjoittanut
teatterille -- niinkö?"
"Niin, yhden yksinäytöksisen kappaleen."
"Yksinäytöksisen kappaleen, kolmessa vuodessa?"
"Niin, ja yhden pienen novellikokoelman" -- hän antoi painoa sanoille
yhden ja pienen, ikäänkuin uhalla.
Äiti hymyili.
"Ja mitä _aijot_ nyt?"
"En aijo koskaan mitään."
"No, mitä _teet_ sitte?"
"Elelen vaan."
"Eikö mitään muuta?"
"Eikö siinä ole kylliksi? -- Sitäpaitsi kirjoittelen myös erästä
romaania -- joskus."
"Entä raha-asiasi?"
"Niitä en sekoita koskaan sinun asioihisi. Ne kyllä hoidan itse."
Äiti näytti koko ajan siltä kuin ei pojan epäkohteliaisuus ollenkaan
häntä liikuttaisi, -- vasta viime sanoja kuullessansa vavahti hän.
"Voinko jollain tavoin olla sinulle avuksi?" sanoi poika ja nousi.
"Kiitos. En tarvitse."
"Suvaitset kai siis että lähden kotiini."
"Tee niin. Etsin asunnon itselleni, sitte pistäydyn kai luonasi."
"Mutta ennen teatteriin menoa."
"Kyllä."
"Olen teatterin arvostelija ja tänään on premieeri."
"Tulen aikasemmin."
Hän kumarsi kylmästi ja meni. Hänen mentyään huokasi äiti syvään, kuin
voitetun tuskan jälkeen. Mutta hänen hillityissä kasvoissaan ei näkynyt
merkkiäkään mielenliikutuksesta. Hän katseli hänen menoaan torin poikki
ja kumartui, voidaksensa seurata häntä vielä sittenkin, kun hän kääntyi
kadun kulmasta.
Myöhään iltapäivällä koputti rouva Zimmermann poikansa ovelle, joka
istui lepotuolissa ja luki. Kun hän astui sisälle, nousi hän tarjoten
paikkaa äidille, mutta hän kieltäysi.
"Minulla on kiire", sanoi hän hyvin asiallisesti. "Tulin tänne
ainoastansa sanoakseni sinulle, että olen löytänyt juuri, mitä etsin;
asunnon Södernillä, helpon, osaksi kalustetun ja josta on avara
näköala. Muutoin se on kaksikerroksinen, kapea, erityinen rakennus.
Siinä on viisi huonetta; niistä kaksi, alakerrassa olevaa aijoin
vuokrata pois. Nyt menen johonkin ilmoituskonttoriin ilmoittamaan
kielitunneista. Saanee kai aina jotakin työtä."
"Saa nähdä", kuului epäilevä vastaus. "Jospa ei onnistuisikaan, niin
eihän tuo vielä olisi mikään onnettomuus."
"Ei. Hätätilassa voisin hyvin tulla toimeen eläkkeelläni, mutta olen
liian tottunut työhön viihtyäkseni ilman sitä."
Puhuessaan selaili hän jotakin muistoonpanokirjaa, otti sieltä esille
käyntikortin ja pani sen pöydälle.
"Tämä on uusi osoitteeni. Muutan heti hotellista, täytyy huolehtia että
saan huonekalut, mitä puuttuu ja muuta sellaista. Tämän iltaa ja koko
huomispäivän on minulla kaikenlaista puuhaa, mutta tahdotko juoda teet
luonani huomeniltana kello 8?"
"Kiitos."
Äiti ei sanonut enempää. Hän loi tarkan, tutkivan silmäyksen ympäri
huonetta. Täällä oli aiheita hienouteen ja mukavuuteen -- kylliksi
osoittamaan omistajan makua.
"Tarvitset uudet uutimet", huomautti hän lyhyesti, järjestellen
muutamia irtopapereita muistokirjassaan. Sitte otti hän hansikkaansa ja
läksi nyykäyttäen vähän päätänsä hyvästiksi pojalleen, joka jäi seisoen
katselemaan, kun hän notkeasti ja varmasti asteli ovea kohti. Vieraan
mentyä heittiihe silloin mukavaan asentoon tuoliinsa ja alkoi jälleen
lukea Zola'an l'Oeuvrea.
Samassa koputettiin ovelle ja eräs nuori mies hyökkäsi sisälle
sellaisella vauhdilla että hän melkein oli lennähtää nokalleen
laattialle.
"Kuulehan! Mikä se oli tuo, jonka tapasin rappusissa!" kuiskasi hän
salamyhkäisesti. "Hienoutta! Pariisilais-asento -- ja pariisittaren
jalat."
"Pariisilaisjalkineet, kai tarkoitat", vastasi isäntä katsahtaen
tulokkaasen jotenkin samallaisella tarkkaavaisuudella, jonka suo
kärpäsellekin. "Niin, se oli äitini."
"Äitisi?" huudahti toinen nolona, kääntyen oveen päin, ikäänkuin hän
sen läpi vielä voisi nähdä tuota poistuvaa.
"Valehtelet nytkin kai, kuten tavallisesti", lisäsi hän epäillen.
"Tuossa on hänen korttinsa." -- Kun toinen katseli sitä, käytti isäntä
tilaisuutta lukeakseen muutamia rivejä kirjastaan.
"Ei, en ymmärrä. Tämä tietysti on pilaa." Hän asetti päänsä odottavasti
kallelleen kuin koiranpentu, joka jännityksellä kuulostelee rottia.
Vähääkään siitä välittämättä jatkoi isäntä _lukuansa_.
"Hän näytti aivan liika nuorelta."
"Vai niin", sanoi hän lyhyesti heittäen kärsimättömästi kirjan
kädestään. "Hän oli seitsentoista vuotia saadessaan minut ja nyt hän on
42 vuotta -- jaksatko käsittää sen?"
"Mutta -- ethän ole koskaan maininnut, että sinulla äitiä onkaan."
"Pyydän anteeksi! Mutta se tavallisesti on tarpeetonta älykkäiden
ihmisten kesken. Se riemuhan tapahtuu kerran jokaisen nuoren miehen
osaksi, että hänellä on äiti. Toivon, että voit ottaa asian tyynesti."
"Hm -- mutta -- -- kun et ole koskaan maininnut, missä hän oleskelee."
"Ja minäkö istuisin Grandin ravintolassa selitellen perheolojani!"
"Hän oli hienon näköinen", muistutti nuorempi heistä miettiväisenä.
"Euroopan ilma sen tavallisesti vaikuttaa."
"Luulenpa melkein niin." Vastatullut kyhentelihe itsetuntoisesti, nosti
huolellisesti päällystakkinsa liepeen ja istuutui leposohvalle.
"Niin, mutta eipä sitä juuri uskoisi, kun näkee miten jäljettömiin
sinun kuusiviikkoinen olosi Pariisissa on mennyt."
"Tässä on taas tuo vanha juttu ketusta ja pihlajamarjoista. -- Mutta
jos voit lainata minulle kymmenisen markkaa, niin olkoon unohduksissa
kaikki muut?"
"Ei ole äyriäkään! Jos äitini ei olisi niin hienonnäköinen niin
lainaisin häneltä."
"Hän on kuin espanjatar."
"Vai niin, ja sinä olet kuin -- --" sopivaa sanaa hän ei samassa
löytänyt.
Toinen nousi sanoen:
"Mietihän asiaa siksi kunnes tapaamme. Pidän huolta että saamme pöydän
teatterin lämpiössä."
Molemmat nyykäyttivät päätään ja vieras katosi.
Seuraavana iltana kahdeksan seudussa meni Ville Zimmermann pienen,
huonosti kivitetyn pihan poikki, nousi kivirappuja ylös ja soitti
äitinsä ovelle. Mulatti aukasi.
"Rouva on tuolla ylhäällä", sanoi hän huonolla ruotsinkielellä,
pistäytyen sisälle ja ottaen lampun keittiön pöydältä. "Minä käyn
edellä ja näytän tietä."
Ville seurasi häntä pakollisesti ja vastenmielisesti. Hän mieluummin
olisi toivonut jotakin syytä pois kääntymiseen.
Mulatti aukasi oven valaistuun huoneeseen ja mennä lönkytteli sitte
pehmoisin, kömpelöin askelin alas rappusia omaan valtakuntaansa.
Rouva Zimmermann seisoi asetellen uudinta akkunaan. Kun poika astui
sisälle, heitti hän vasaran ja naulat kädestään.
"En ole vielä ehtinyt saada kaikkea järjestykseen", lausui hän
ojentaen hänelle kätensä, "mutta minusta tuntuu kuin tulisin täällä
viihtymään. Olen ollut kuin uutterassa päivätyössä, vaeltaessani
huonekalukauppiaiden, puutarhurien ja kaikenmoisten väliä. Miltä luulet
täällä alkavan näyttää?"
Voimakkaalla, mutta ei juuri kauniilla liikkeellä vei hän kätensä
lantiolleen, samalla osoittaen toisella huonetta.
"Hauskalta."
Hän katseli ympärilleen hieman hämmästyneen näköisenä. Nähtävästikin
oli hän odottanut jotakin aivan toista.
Huoneessa, joka oli kummallisen vanhan-aikuinen huone, oli kolme,
kahdelle eri suunnille antautuvaa kaariakkunaa ja sen seinät olivat
paperien asemasta peitetyt tummalla laudoituksella.
"Talonomistaja on varmaankin hyvin omituinen", virkkoi äiti. "Näkee
kaikesta sen, ettei hän tahdo samanlaista kuin muilla ihmisillä on, ja
se hänessä minua miellyttää. Noita paljaita kylmiä seiniä en kumminkaan
voinut sinänsä sietää, en myöskään akkunoita aivan verhoitta, vaikka
alaruudut lasimosaiikkineen ovatkin kauniit. Siksi olen laitellut näin.
Tämähän näyttääkin oikein itämaalaiselta. Koko varastoni kankaita,
tyynyjä ja mattoja onkin ollut nyt hyvään tarpeesen. Täällä juuri
näyttävät ne joltakin."
"Kyllä. Mutta kuinka tällaista taloa ollenkaan vuokrataan?"
"Omistaja on näet pistäytynyt pienelle kiertomatkalle Afriikkaan. Sekin
jo osoittaa, että hän on vähän eriskummallinen."
"Ja kaikkea tätä olet kuletellut mukanasi?"
"Niin tietenkin. Ne ovat kyllä helppoja kuletella. Isäsi olikin oikea
asiantuntija, kun oli kysymys kankaista ja muusta sellaisesta; hän ei
koskaan voinut jättää ostamatta, kun hän tapasi jotakin oikein
erikoista. Onhan se sentään kuin kulettaisi kodin mukanaan
matkalaukussa, sanoi hän."
Pojan katse kulki hyväillen paksuja mattoja ja aistikkaasti asetettuja
kankaita pitkin, jotka melkein kokonaan verhosivat seinän, nurkassa
olevaan kasviryhmään ja renkailla vedettäviin akkunaverhoihin.
"Että tällaisenkin komeron löytää poroporvarillisessa
Tukholmassamme!" huudahti hän. "Seisoin ja kuvittelen, että olenkin
Konstanttinooppolissa."
"Älähän! kyllä olemme Tukholmassa. Katsos!"
Äiti kohotti akkuna-uudinta ja osoitti ulos.
Kartanon huimaavasta korkeudesta näkyi Norrström ja kaupunki toisella
puolella. Laajana ja tasaisena levisi se tuolla alhaalla välkytellen
kirkkaita tuliansa virran tummassa kuvastimessa. Kaasulyhtyjen
säännöllisistä riveistä loistivat Skeppsbroon sähkölamput sinertävällä
valolla -- ikäänkuin suuret säihkyvät jalokivet jättiläiskaulanauhassa.
Tähän yksinäiseen kaupunginosaan, tänne kallionkieleltä katsovaan
huoneeseen eivät mitkään äänet ulottuneet tuolta alhaalta levottomasta
maailmasta; ilta oli pimeä ja hiljainen, ei näkynyt kuuta ei tähtiä,
tuhannet suurkaupungin vilkkuvat silmät loistivat vain, kylminä,
sydämettöminä.
Hän katseli hetkisen sinne alas, mutta sitte kääntyi hän hiljaa luoden
katseen äitiinsä.
Liikkumatonna kuin kuvapatsas, nostetuin käsivarsin seisoi hän siinä
pitäen uudinta sivulla ja katsellen kaupunkia. Tuntui kuin ei hän
koskaan olisi nähnyt mitään niin totista kuin nämät kasvot, joidenka
piirteet omituisen selvästi esiintyivät huoneesta virtaavassa
valaistuksessa.
Hän oli puettu keskiaikaiseen surupukuun, mutta vaikka se olikin
huolimaton, ompeleista kulunut ja melkein repaleinen, näytti se
kumminkin hyvältä. Tuntui kuin tuo vartalo voisi kaiken kaunistaa.
"Täällä vallitsee niin syvä hiljaisuus, että tuntu kuin olisi kaukana
kaikista ihmisistä, ikäänkuin koki talo voisi jäädä unohduksiin kuin
rannalle joutunut laivanhylky", sanoi hän laskien akkunaverhon
kädestään, samalla heidän molempien astuessa sisemmä. Ääni oli
täyteläinen ja syvä alttoääni, jolla oli melkein miehekäs kaiku. Hän
meni keskellä laattiaa olevan pöydän luo, jossa upea kattolamppu
levitti valoansa ja alkoi keräillä kangaskappaleita ja nauhanpätkiä,
joita hän työnsä aikana oli heitellyt sinne, tänne. Sitte otti hän
sukankudelman istuutuen pöydän ääreen.
"Kun et koskaan lähettänyt minulle novellejasi", sanoi hän hymyillen.
"Ei se olisi maksanut vaivaa. Ne käsittelevät sinulle aivan vieraita
oloja, ne ovat kuvia ruotsalaisen pikkukaupungin ylioppilaselämästä.
Sinä olet elänyt tuolla suuressa, vapaassa maailmassa ja minä olen
istunut oloissa, jossa kaikki on omaansa tukahduttamaan. Täällä täytyy
joko pysähtyä kasvussaan, tai tulla kokonaan kirjoista pois pyyhityksi.
Tätä tuskin voit käsittääkään."
"Olen lukenut novellisi."
"Milloinkapa olisi sinulla ollut aikaa siihen?"
Äänessä oli melkein kuin syytös valheesta, mutta hän ei ollut sitä
huomaavinaan.
"Viime yönä", oli vastaus. Ja niin vaikenivat molemmat hetkeksi.
"Oikeastaan on hyvin merkillistä, että minä paremmin muistan isää kuin
sinua", lausui poika vihdoin.
"Se ei ole ollenkaan merkillistä. Kaikki lapset jumaloivat häntä. Hän
valloitti yhtä helposti pienet kuin suuretkin."
"Olin aivan liian kehittymätön kun viimeksi hänet näin, voidakseni
muodostaa oman mielipiteen hänestä, mutta voin nyt käsittää, että hän
varmaan oli hyvin tottunut seuramies."
"Enemmän kuin seuramies. Hän oli syvä, hieno luonne. Joka kerran oli
häneen kiintynyt, se ei voinut koskaan enää irroittaa itseään hänestä."
"Liijoittelet ihailussasi nyt -- jälkeenpäin."
Äiti vavahti, kuin jos nuot sanat olisivat häntä pistäneet ja noista
ruskeista silmistä välähti nuhde, ylpeä ja loukkaantunut.
Poika punastui hiukan.
"Niinhän aina tehdään", sanoi hän sovittaen. "Ja sitä paitsi eivät
naiset koskaan ymmärrä arvostella miehiä, he eivät voi katsella heitä
puolueettomasti."
"En lupaakaan arvostella häntä puolueettomasti", vastasi hän katsahtaen
ylös, "sillä siksi oli hän minulle liian rakas."
Seurasi taas vaitiolo.
"Mietiskelen ettetköhän sittenkin ole muodostellut joitakin
kuvitteluita suhteeni", lausui poika yht'äkkiä, kuten tuntui, aivan
aiheettomasti. "Sillä älä sitä tee! En voi pitää kenestäkään. En
sinusta enempi kuin muistakaan. Minulla tietysti myös on joskus ollut
tuo tunteellisuuden halu, jota kumminkaan ei koskaan voi tyydyttää,
sillä ihminen on ja jää yksinäiseksi elipä hän sitte vaikka
ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Se oli kuvittelua vain sekin, kuten
kaikki muukin -- jotakin lapsellisuutta, joka käy perintönä vielä
menneiltä alkuperäisiltä sukupolvilta -- -- mutta minulle tuo on jo
voitettu aste. Olen siksi liika paljon taipuvainen havaintojen tekoon
ja näen liiankin selvään tuon salaperäisen koneiston kussakin
ihmisessä. Olen, kuten useimmat muutkin nykyisestä sukupolvesta melkein
ylenmäärin mietiskelevä sielunsilpoja. Hajoittelen erilleen kunkin teon
vaikuttimet ja tutkistelen tarkoin niiden aineosat; se tekee minut niin
kylmäksi. En voi katsella sinua toisilla silmillä, sentähden että olet
äitini. Minulle olet sinä vaan ihminen, kuten muutkin, monimutkainen
sielukoneisto, jota tutkin samalla uteliaalla kirjailijan silmällä kuin
muitakin. En voi antaa sinulle kunnioitusta enempi kuin muitakaan
lapsentunteita -- -- aivan yksinkertaisesti syystä siitä, ettei siinä
suhteessa minulle ole mitään antamista. Ja ruvetakseni ilveilijäksi,
olen liian hyvä."
"Et olekaan minulle mitään velkaa. En tahdo enempää kuin mitä voin
voittaa."
"Voittaa? En ole voitettavan veroinen. Olen ontto -- tyhjä, aivan
toisenlainen kuin miksi luulet. Kuta enemmän opit minua tuntemaan, sen
vähemmin pidät minusta."
"Niin silloin käymme kumpikin tietämme. Siinä kaikki."
Äiti hymyili ja ojensi hänelle kätensä. Ihastuksella katsahti poika
äitiänsä ja pudisti hänen kättänsä ikäänkuin sopimuksen merkiksi.
"Nyt jo minuakin ihailet liiaksi", sanoi hän leikillisesti. "Te naiset
pidätte meitä aina parempina kuin olemme."
"Kenties luonteemme on sellainen -- -- ja sitähän on aina seurattava!
Kenties se juuri onkin tarpeesen." Tämän sanoi hän veitikkamaisella
äänellä, kumartuen työnsä yli. Mutta hymyilystä viivähti hänen
kasvoillansa jotakin niin aurinkoista ja lämmintä.
Poika istui katsellen häntä. Tuo vieras nainen, joka oli hänen äitinsä,
oli tehnyt häneen kummallisen vaikutuksen, jota hän ei voinut
vastustaa. Hänet vallitsi palava halu oppia tuntemaan hänet
perinpohjin, hänen ajatuksensa, hänen olentonsa, kaikki hänen
menneisyytensä salaisimmat sopukatkin -- niin, koko hänen luonteensa.
Hänestä tuntui kuin tuo nainen omistaisi juuri sitä, mitä hän aina oli
kaivannut: nimittäin tasapainon tahtomisen ja sen toteuttamisen
välillä.
"Olet kuin muotokuva keskiajalta, todellisen mestarin tekemä", sanoi
hän hiljaa, aivan toisenlaisella äänellä kuin tavallisesti. "Voit käydä
vanhaksi ja repaleiseksi, mutta et milloinkaan jokapäiväiseksi."