Kun tullut nyt Kalevan kansoa on
salin täydeltä koolle tähän,
niin aika nyt kantelon heikonkin ois
käydä ilmoja helisemähän.
Sanat vielä jos kuulevat laulajaa
ja aattehet miehen mieltä,
niin aika nyt kaikua kantelon ois
ja kaikua Kalevan kieltä.
Kas, soipa se kantele ennenkin,
ilo kaikui Kalevalassa,
kun Suomi suuria laulujaan
emon polvella lauleli lassa.
Soi silloin kun karhu ol' kaadettu
tai elo oli aitassansa,
tai silloin kun tupa oli tehtynä uusi
ja juhlien vihki sen kansa.
Meidän viljamme vielä se aaltoilee
Suomen suurilla vainioilla,
meidän tukkimme vielä ne virtailee
Suomen suurilla tukki-joilla.
Mut annahan vieriä vuoden ja kaks,
niin tuvanpa uuden me teemme
ja allapa orsien omien kerran
on kaikuva kanteleemme.
Suomen tiede sen tuulilta suojelee,
Suomen taide sen katot kaartaa
ja Suomen laulu sen lämmittää
ja sen satujen linnaksi saartaa.
Mut päivä kun illalla mailleen käy,
me istumme portahilla
ja katsomme kauas yli maan, yli veen
ja kulkua kesäisen illan.
Käsi poskella impyet unelmoi,
käsi kalvassa miehet nuoret,
ja unia suuria uneksitaan,
että hymyy harmajat vuoret.
Kun nuoret suurta unelmoi
ja miehet suurta toimii,
niin silloin Suomi on onnellinen
ja Suomen tarmo taimii.