Pesänsä on peipollakin,
kontiollakin kotonsa --
ihminenkö ilman oisi?
On armas päänalainen,
sija muita sirkeämpi,
jalan neljän juoksevilla,
siiven kahden kantamilla --
ihminenkö ilman jäisi?
Pois meni merehen päivä
päivätyönsä tehtyänsä;
lehtohon levähti tuuli
päivän pitkän tuultuansa;
lintu pään pesähän laski
virren pitkän veettyänsä.
Ihminenkö yksin yössä
kulkisi koditta kurja,
kuikerrellen, kaikerrellen?
Hyvä on maata maaperässä
oman lieden lämpimällä,
vilut on patjat pehmeätkin
vilun vierahan tuvassa.
Kaunis on löyly katkuinenki
oman saunan orren alla;
kylmä on kyläinen kylpy,
vaikka haudot hajuvesillä.
Jo se on pätevä poika,
joll' on tyttö mielitietty;
toki se toista on uhempi,
kell' on kihlat kihlattuna;
vasta sen mieheksi sanoisin,
joka toi tytön omansa
oman lautsan laulajaksi,
oman ikkunan iloksi.
Lauloi lintunen lehossa,
helskytteli hietarinta:
Lauha on laulella emosen
oman kääryn kätkyellä,
hyvä on lapsen nauratella
oman karsinan olilla.
Ei ole tuvassa tuiskijata,
sanan vihaisen viskojata
naurun pitkän naurannalta.
Iso on tuvassa itse,
veli veistolastusilla,
nepä suuta suihkoavat,
hyrähtävät sanan hyväisen.
Kukkuipa käkeä kaksi
kahen puolen kirkonaidan:
Hyvä on raatajan levätä,
unta nähdä työ-urohon!
Pyhä on työmiehen perintö
oman kuusen kuuluvilla;
vieno on Jumalan vilja
oman aatran ohramaasta;
kulut kulta, haihtui helmet,
hävis rikkahan hopeat,
ei kulu isän opetus,
joka on peltohon penätty
ja vaottu vainiohon.
Näitä ne isät opetti,
näin ne peltohon penäsi,
kynti kirjat auran kynsin,
vakoili sanat vakaiset:
Oma tupa oma lupa,
oma pelto oma perintö.