Päivän poika.
Kuollut äiti.
Syntysanat.
Henrik Ibsen.
Vanki.
Tiedon tultua Zachris Topeliuksen kuolemasta.
Hymni Z. Topeliuksen haudalla.
Karl A. Tavaststjerna.
Nuorten laulu.
Matti Myöhänen Gladstonen haudalla.
Suomen valta.
Olkohon taiteemme niinkuin tammi.
Me kasvamme.
Kotikansalleni.
Kansa kalliolla.
Myö kalliista henkesi.
Uuden vuoden iltana v. 1898.
Helsinki sumussa.
Äl' horju suora Suomen mies.
Suomen laululinnut.
Herran kansa.
Kun saapuu Herra Zehaoth.
Molok.
Mietelmiä.
Päivän poika.
Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee
tämä maa ja sen musta multa!
Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee
joka pellolta perkahilta!
Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä,
se ääni on kansamme kalleus yhä,
se kutsuvi työhön ja taistelohon
ja kauvan jo kutsunut on.
Se on kansamme voima, mi kaikki voi,
kun suru oli leipänä Suomen,
se on kansamme henki, mi kaikki loi,
kun luotihin Suomen huomen;
se liikkuvi laineilla tuhanten vetten,
se kaikuvi kielistä kanteletten,
se lehdossa helkkää, se laaksossa soi,
sitä laps emon maidossa joi.
Se hetkeksi kohota pinnalta maan
voi kylmiä ilmoja pakoon,
mut siellä se voimia kokoo vaan
ja siellä se kasvaa ja sakoo,
ja kun sen on aika, se Ukkona soipi
ja sateena, tuulena tulla se voipi
ja lakaista laaksot ja virrat ja maan.
Koska, koska sen nähdä mä saan?
Koska saan minä nähdä Suomeni tään
yheks, suureksi yhdistäyvän?
Koska uskonsa voimalla nuorten mä nään
ajan aaltoja astuen käyvän?
Koska nään minä nousevan kansani rinnan,
lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan,
koska nään minä saapuvan sankarin sen,
josta unta mä uinailen?
Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan,
niin häntä, häntä mä uotin,
ja unelmat muut jos ne murtui vaan,
niin häneen, häneen mä luotin,
olen uottanut häntä mä päivää ja yötä
ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä,
mut häntä mä uskon ja uinailen
ja lakkaa laulamast' en.
Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy,
yhä kaikki on ennallansa.
Yhä ei minun unteni urhoa näy
ja mieroa kerjää kansa.
Missä viivyt sä mies? Vai oisko se unta,
vai oisko se mennehen talvista lunta,
kun uskon ma Suomeni suuruuteen
ja sen kuntohon, kantelehen?
Ei, ei! Mulla on joku rinnassani,
siell' on eräs ääni, mi puhuu
se uni ett'ei ole unta ain,
vaan kerran se huutaa ja huhuu,
minä tunnen sen suonissa, lihassa ja luissa,
minä kuulen sen tuulessa, ilmassa, puissa,
näen silmissä nuorten sen liekehtivän:
Hän on saapuva, sankari hän!
Hänen nimens' on päivä ja kansan koi
ja hän Suomemme suureksi nostaa;
hän maammonsa mahlat palkita voi
ja taattonsa kohlut kostaa.
Hän saapuva on kuni Väinämö uusi
ja sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi
ja Vellamon neiet ja metsä ja maa,
yli aaltojen, aikojen taa.
Mitä meistä! Me kaikki soitamme
vain kannelta katajaista.
Se taide, joka ei hymyile,
se ei ole taivahaista.
Hän soittonsa koivusta soreasta vuolee,
hän riemuten elää ja riemuten kuolee,
häntä kantavi kämmenin kansa ja maa,
hän kukkia antaa ja saa.
Tämä aika on aikoja etsinnän
ja aikoja valmistuksen,
mut suurena silloin kuin saapuvi hän
lyö aika sen lupauksen,
jonk' antoi meille jo taivahan Herra,
kun tänne hän kansamme johdatti kerran
läpi myrskyjen, tundrojen, tuulien,
tuhatjärvien rannoillen.
Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee
tämä maa ja sen musta multa!
Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee
joka pellolta perkatulta!
Oi, nähkää sen kukkivat kummut ja saaret
ja nähkää sen aalloissa taivahan kaaret
ja vierivät virrat ja vehreä maa --
oi, nähkätte syntymämaa!
Se kansa, mi tänne ohjattiin,
se ei ole hukkahan luotu;
se kansa luotu on suurempiin,
kelle kerran on maa tämä suotu;
se luotihin kansaksi kantelon, laulun,
ja kansaksi kauneuden, taltan ja taulun,
ja kansaksi nousevan taitehen sen,
jonka kuulemme kuiskehen.
Vuossata on jällehen vierähtänyt
ja meriltä uusilta tuulee.
Käy ajassa uusia aatteita nyt,
ja kellä on korvat, se kuulee,
se kuulevi puissa mahlojen juoksun,
se tuntevi ilmassa ihanan tuoksun,
mi kevättä kertoo ja ennustaa --
oi, kuuntele syntymämaa!
Oi, kuuntele korvin avoimin
ja aattele täysin aattein,
oi, pukeu paitoihin puhtaihin
ja valmistu juhlavaattein!
Sun koittava, kansa, on sunnuntaisi --
ja koittaa kyllä se kohta jo saisi,
olet tarpeheks kyynelin kylpenyt.
Hymyhuulinen olkosi nyt!
Luo silmäsi laajalti ympäri maan,
katso kauvaksi läntehen, itään!
Katso, maa on vaiti ja odottaa,
aika seisoo ja lippua pitää:
Ken tohtivi temmata vuossadan vaatteen?
ken tohtivi nostaa nousevan aatteen
ja korkeella kantaa ja lennättää?
Nous Suomeni! pystyhyn pää!
Nouse Suomeni suurena, rynnistäin,
nouse vaaroilta, vaarojen alta,
nouse rannoilta järvien siintäväin,
sinä sinisten toivojen valta,
luo päältäsi pienten riitojen riehu
ja kasva ja kansojen lippuna liehu
ja näytä, mit' täällä pienikin voi,
kun suurta se unelmoi!
Näe unta kansojen keväästä
ja auringosta, mi koittaa,
näe unta uusista hyveistä
ja rakkaudesta, mi voittaa,
näe unta, ett' tieto on voima ja pyhä,
mut voimankin yllä on hyvyys yhä
ja valo on valta, mi velvoittaa --
näe unia suuria maa!
Eri lahjoja meille Luojamme soi,
kuka enemmän sai, kuka vähän,
mut kaikki tok' olla hyviä voi
ja yhtyä lempimähän.
Ja muita jos enemp' on yhdelle suotu,
se yksi muiden on iloksi luotu
ja avuksi veljien heikompain.
Ole hyvä, oi kansani ain!
Ole hyvä, älä vastahan ärjäise,
kun orpo pirttihis astuu!
Ole hyvä! Ja hymyllä lohduta se,
kenen silmät kyynelin kastuu!
Ei leivästä yksin vaimene suru,
vaan antaos rikkaasta riemustas muru,
vie joukkohon lastesi leikkiväin!
Oman riemus sa lisäät näin.
Se ilo mi kasvavi murheesta,
se yksin on oikea täällä
ja ethän kansani kallis sa
ole kulkenut kukkien päällä,
mut niin jos sa kestät onnesi uuden,
kuin kestit sa murheen ja onnettomuuden,
niin olet sä kansa, mi kaikki voi.
Älä horju, Suomeni oi!
Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy,
yhä kaikki on ennallansa.
Yhä ei minun unteni urhoa näy,
ja mieroa kerjää kansa.
Mut vaikka me vuotamme tuhannen vuotta,
niin vuottanehet me emme ole suotta,
kuin oikein, oikein me vuotamme vaan, --
hän vaikka ei saapuiskaan.
Mut ei! Meillä on joku rinnassa ain,
siell' on eräs ääni, mi puhuu
se uni ett' ei ole unta vain,
vaan kerran se huutaa ja huhuu;
sen tunnemme suonissa, lihassa ja luissa,
se kuuluvi tuulessa, ilmassa, puissa
ja nuorten se silmissä salamoi:
On saapuva Suomeni koi.
Kuollut äiti.
Äiti on kuollut,
lapset leipeä anelee,
sammui töllistä lämmin liesi,
hongat raskaasti humisee.
Tyhjä on tölli,
lapset katsovat lattiaan:
Tänne jäädäkö, vaiko mennä
kauvas korpehen kuolemaan?
Ulvovi hukka,
tähdet kirkkaasti kimmeltää.
EIlös katsele kaunis tähti
ihmis-erämaan elämää!
Elämä on synkkä,
saati lapselle torpparin;
rikas vannoo ja rikas pettää,
viepi viimeisen rovonkin.
Tuima on tuuli,
hovinherra vei viljat, puut.
Äiti kylmähän kuoli äsken,
jätti jälkeensä tyhjät suut.
Loppui jo leikki,
lapset toistansa katselee,
lapset päivässä enemp' oppii
kuin ennen vuotehen kymmeneen.
Syntysanat.
[Lausuttu ensi kerran Suomen Kaunokirjailijaliiton
perustavassa kokouksessa 10 p. lokak. 1897.]
Me tiedämme, miksi me yhdyttiin,
kädet liittohon vankkaan luotiin,
me tiedämme, miksi me riemuittiin,
miks huuto se raikkaasti raikui niin,
kun juhlamme maljoa juotiin.
Me tiedämme, mikä se yhtehen
nyt tuonut on vanhat ja nuoret,
mitä kertovat keijuset toiveiden,
me tiedämme voimamme, tunnemme sen
ja seisomme niinkuin vuoret.
Mut sydän jos kellä se sylkähtäis
punan nostaen poskipäille
ja kyynel jos silmähän vierähtäis
ja vieras sen näkis ja kysähtäis,
me vakaasti vastaamme näille:
Me tahdoimme koota tarmomme,
kevätvoimamme yhtehen kerran,
ja ennen taistoa tahdoimme
me laskea, kuinka on laaja se
ja miehiä minkä on verran.
Me tahdoimme kuulla kaikuvan
oman kielemme korkealla,
Suomen toukohon, toivohon luotettavan,
Suomen voimasta viljoa vuotettavan,
johon pysty ei harmaja halla.
Me olemme lapsia oman maan
ja kansamme kallihin juurta,
se meitä on heijannut helmassaan,
sen luotamme päivähän valkenevaan,
me uskomme Suomea suurta.
Me uskomme Suomemme suuruuteen
yli maiden ja merten muiden,
sen tieteeseen, sen taiteeseen,
sen lauluhun, kuntohon, kantelehen
ja humuun sen honkapuiden.
Sen uskon sen taistossa sankari ties
tulen suihkeena suontensa päissä,
sitä laulavi laps, sitä haastavi mies,
se on pontemme pohja ja leimumme lies,
se on voimamme vastasäissä.
Niin, veikkoset, sepä se yhtehen
nyt tuonut on vanhat ja nuoret,
sitä kertovat keijuset toiveiden,
me tiedämme voimamme, tunnemme sen
ja seisomme niinkuin vuoret.
Henrik Ibsen.
20.3.1828-20.3.1898.
Aina kun häntä mä aattelen,
niin aattelen suurta vuorta,
min huippu on lunta ja jäätä vaan,
mut juuri nurmea nuorta.
Ja vuori hän onkin, hän sankari on --
ja niitä on Norjassa monta --
mut yhtään ei niin ylpeää,
niin vankkaa, vaappumatonta.
Hän seisovi niinkuin Dovrefjeld
ja katsovi kääpiö-aikaa,
ja kansa se kertovi kammoksuin,
että vuoressa siinä on taikaa.
Se vuori se heimoa hiisien on,
on jättien juurta ja helmaa,
se kutsuvi Alppeja kummikseen
ja serkukseen Sulitelmaa.
Ei aina se vanha Dovrefjeld
ole ollut jäätä ja lunta.
Sen sydän on ollut nuori ja hellä
ja sykkinyt suurta unta.
Se tahtonut nousta on taivaaseen,
mut pilvihin tuskin pääsi,
kun Luoja jo rohkean rankaisi
ja lämpimän lumeksi sääsi.
Nyt lumessa seisovi Dovren ukko,
on seisonut vuosia monta,
niin pitkää, kylmää ja kaameaa,
niin yöllistä, ilotonta.
Elä astu veikaten vuoren luo,
kun aika on ankara tällä,
se puhuvi vaan lumivyöryillä
ja ukkosen jylinällä.
Mut välistä, laaksossa lauletaan,
kun ilta se hämärtäypi,
niin tuolla vanhassa vuoressa
niin kummat kuiskehet käypi.
Ja on kuin lapset ne laulaisi,
suvituulet tuutisi viljaa,
ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld --
taas sitten kaikki on hiljaa.
Ja kansa se laulavi lauluaan
ja laulu on laakson kukka.
Mut lumessa seisovi Dovrefjeld
ja lumessa Dovren on tukka.
Vanki.
Viel' onko se ruoho vihreää
mun koppini ulkopuolla,
oi, vieläkö lainehet sinertää
ja vieläkö lintuset visertää
kuin ennen, kun lauloin tuolla?
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Viel' onko se elämä ennallaan
mun koppini ulkopuolla,
viel' onko se elossa onni maan,
sitä vieläkö ihmiset ajaa vaan
kuin ennen, kun ajelin tuolla?
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Viel' ovatko nuoret ne nuoria
mun koppini ulkopuolla
ja vieläkö maass' on vuoria
ja tahtooko vielä ne taistella
kuin ennen, kun taistelin tuolla?
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Ne vieläkö uskovat, toivovat
mun koppini ulkopuolla
ja vieläkö elää unelmat
ja vieläkö liput ne liehuvat
kuin ennen, kun uneksin tuolla?
Tuo, ihmiset oi, mulle virkkakaa!
Kaikk' onhan se kaunista, kauniimpaa
kuin ennen ulkona tuolla?
Ja vangin tyrmä se valkeaa
ja siintää taivas ja kukkii maa
mun koppini sisäpuolla.
Ja vangin kantelo kajahtaa.
Soi, helise kantele vapauden,
soi heille ulkona tuolla,
punat nosta poskihin nuorien,
sytä uskoa sankarisydänten
unen kaunihin eestä kuolla! --
jos kaikki vielä on ennallaan.
Mut miksi on kaikki niin hiljaisaa
mun koppini ulkopuolla?
Miks kuule en orhien hirnuntaa?
Vai oliko kaikki se unta vaan?
Niin aika on vangin kuolla --
ja vaieta vangin kanteleen.
Tiedon tultua Z. Topeliuksen kuolemasta.
Läksi lintu kotivaaran alta,
koivu kaatui lahden rantamalta,
jonka alla torpan lapset leikki,
jota kuuli Maija, Liisa, Heikki.
Lintu lauloi kaukomaailmasta,
koivu kuiski kultataivahasta,
töllit avartui ja kuvat kulki,
sydän nuori kaikki sisääns' sulki.
Ken nyt laulaa töllin lapsosille,
ken nyt kuiskii salon kuuleville?
Vaan jos koivu kaatui, lintu lähti,
elää koivun päällä koiton tähti.
Elää ehtootähti armahainen,
tähti ihmisyyden ihanainen,
tähti ihanteiden, innostuksen --
elää tähti Zachris Topeliuksen.
Hymni Z. Topeliuksen haudalla.
Nukkuos alla
kukkaisen kunnahan,
nukkuos niinkuin
helmassa äidin armaan.
Helppo on maata
päivätyön tehneen.
Rauha on palkka
raatajan parhain.
Kuolema kulkee,
kaatuvi kukka, puu.
Kansansa helmaan
kaatuvi kansan urho,
Nukkuos jälkeen
päivätyön pitkän,
nukkuos, lämmin
on helma Suomen.
Karl A. Tavaststjerna.
Ylös laulajat nuoren Suomen!
Lasit täyteen ja hiljaisuus!
Karl Augustin maljan me juomme,
me Suomi nuori ja uus.
Ei käyttänyt Väinön hän kieltä,
mut hän oli meidän mies,
ja hän oli mestari meille,
mi leimuta, lempiä ties.
Hän rakasti rantoja niitä,
joilla kehtomme keinunut on.
Hän tunsi Kuusamon tuskat
ja tuntehet Uramon.
Lakit päästä laulajat Suomen!
Lasit täyteen ja hiljaisuus!
Ma pelkään, se kauvemmin kestää
kuin uskovi polvi uus.
Hän oli niin hieno ja lämmin,
hän oli niin meidän mies.
Karl Augustin maljan me juomme.
Hän leimuta, lempiä ties.
Nuorten laulu.
Pois alta nyt heikot ja horjuvat, hei,
nyt vallat on vaeltamassa,
jos kuljeta kultaisin kannuksin ei,
punaviitassa, purppurassa.
Te kuulitte: aateli velvoittaa! --
me uskomme oppia uutta
ja vannomme: nuoruus se velvoittaa,
sillä nuoruus on aateluutta.
Niin kauas kuin aurinko aamuinen
sen kulkevi sankarisarjat,
ja porteilla Pohjolan hallaisen
sen heiluvi ratsujen harjat
Joka töllissä henkemme heimoa on --
joka kerkässä kevään juuri --
mut aateliskirjamme antanut on
sinitaivahan taatto suuri.
Hän kirjoitti nuorihin rintoihin
tulikirjat ne säihkyvät, soivat,
jotka käskevät aateli-aatteihin,
töille sankarien salamoivat.
Ja se veri, joka poskilla ruskottaa,
joka valmis on vaahtopäihin,
sepä toimihin suurihin velvoittaa,
eturintahan, riehusäihin.
Se soittavi ilmoja soutamahan
pois arkihuolien alta,
se vaativi kaikkea katsomahan
yli kuohujen, korkealta.
Niinpä nouskame kerran, me vartio maan,
me vankat, me vapaat, me nuoret,
pikku pyyteet me heitämme heikoille vaan,
sillä kotkien koti on vuoret.
Niinpä nouskame juhlahan sunnuntain,
suvitaivahan hiljaisuuteen,
maan povesta me nouskame ponnahtain
kuin kukkaset kesähän uuteen.
Ja kohtapa korpi se toukoa tois,
kävis laaksossa laulujen taika --
se nousu mun kansani nousua ois,
ois Suomeni sankari-aika.
Matti Myöhänen Gladstonen haudalla.
Kansat muut jo muistostansa haudan oli heittäneet,
seppeleillä, kukkavöillä kummun pyhän peittäneet,
jonka alla untaan uinuu vuosisadan sankari,
heikon turva, pöyhkän pelko, aatteen urho ankarin.
Oli viikot vierinehet, kulkenehet kesäkuut,
omiss' arkiaskareissaan taasen toimi kansat muut;
liian kauvan olikin jo peijaat suuret kestäneet,
ihanteilla ikuisilla arkitöitä estäneet.
Kansat tarttui toimihinsa. Arki kulki kulkuaan.
Mikä tuumi tullejansa, kuka kauppaliittojaan.
Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi,
siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi.
Siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa,
siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa,
siellä voittaa voima yksin, voita aate, armo ei --
siellä saalis taattu, tietty myös on korppikotkillei.
Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään,
hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään,
liikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa,
mesikielin, korpinmielin koht' on koko mannermaa.
Silloin kaukaa pohjan päältä haaksi merta halkoilee,
kokan kääten koillisesta pursi pieni palkoilee,
juoksee kautta Juutinrauman, suuntaa saareen Brittien,
astuu rantaan aimo ukko, maalle Matti Myöhänen.
Kuuta kaksi matkaa tätä miettinyt ol' mielessään,
kunnes sai hän lähteneeksi kesken kesäkiireitään,
tahtoi hänkin, vaikka myöhään, päästä urhon peijaisiin,
josta suuret Suomen lehdet kertoi kaunihisti niin.
"Taisin vähän myöhästyä", tuumi ukko tultuaan,
"mut ois mulla muassani pieni seppel Suomenmaan,
senpä sulle Suomen immet valkosormin solmivat;
seppeleess' on Suomen kukat, kanervat ja puolukat.
Terve sulle tervashonka, terve saaren suora puu!
sua muistellessa taasen murheet pienet unhottuu,
unhottuvat kotihuolet enkä muista muuta kuin
sankarin, mi vapautta täytti töin ja saarnas suin.
Saarnas sanaa ihmisyyden, puhui puolta heikkojen,
uskoi elin-unelmahan kaikkein pienten kansojen,
uskoi että pienellekin kaikuu käsky Jumalan:
kasva, kartu, marjat omat kanna iloks maailman!
Pieni vain on pienen onni. Hälle on se suuri vaan,
sit' ei vaihda orjan silkkiin eikä kultaan, kunniaan,
vapaus se köyhällekin kultaa kallihimpi on,
siitä taistella hän tahtoo viime hengenvetohon.
Vapahasti taivaan tuulet hongikoissa hohisee,
vapahasti valtamerten aallot aavat kohisee,
vapahasti lintu laulaa, ruoho kasvaa, lehto soi --
ihminenkö yksin ilman vapautta kasvaa voi?
Näin sa kysyit, jalo vanhus. Siitä sua kiitämme,
siitä sua seppelöimme, kaikki pienet kansat me.
Mutta parhaan kiitoksemme tuomme sulle toimin, töin,
tuomme tietein, tuomme taitein, tuomme laulun laakerivöin."
Näin se puhui Suomen Matti, puhui rinnan pohjastaan.
Kaunihisti urhon haudan kaarsi seppel Suomenmaan.
Seppeleess' on Suomen kukat, kanervat ja puolukat,
jotka kestää kauvan, kauvan, kun jo ruusut kuihtuvat.
Mutta taivaan rantehilla meri jyskää, salamoi,
siellä ajan sankarille suuret kuolinkellot soi,
siellä aallot miestä ahmaa, tykit tulta tuiskuttaa,
siellä surman suuret henget punahunnuin huiskuttaa.
Haiskahtaa jo raadon haju. Herää hukat hiipimään,
hurme lämmin löyhkähtääpi, korpit koittaa siipiään,
liikkumaan saa laivalinnat, asepajat paukahtaa,
korpinmielin koikkumassa on jo koko mannermaa.
Suomen Matti seisoo, katsoo. Ihan niinkuin itsestään
kääntyy mieli Pohjolahan, maahan pieneen kääntyy pää.
Näkyy pilvi kodin päältä, uhkaa Ukko päällä veen; --
Ja hän hiljaa kädet risti vielä viime rukoukseen:
"Herra suojaa Suomenmaata! Kevättouot tehty on,
oras hento heilimöipi, anna paistaa auringon!
Tyytyväisnä työtä teemme, maata pientä raadamme.
Kun sen tehdä rauhass' saamme, emme muuta pyydä me.
Taasen Suomen taivahalla pilvet mustat kulkevat,
taasen oudot aavistukset miesten mieltä sulkevat.
Mutta Suomen mies se turvaa turvahansa entiseen,
sanaan Suuriruhtinaansa, lakihin ja oikeuteen.
Herra, suojaa Suomen rauha! Aik' on paha, levoton.
Kotkain suurten taistellessa pääskyn onni pesäss' on.
Vaan jos vaaran tullen vaatii valtaistuin, kotilies,
varmaan silloin vankkumatta seisoo joka Suomen mies."
Kyynel kirkas silmän kasti. Matti pyyhkäs kyyneleen,
lykkäs purren lainehille, läksi kotimatkalleen.
Vaikka aalto vaahtoaapi, vaikka mylvii myrskysää,
rauhallisna Suomen Matti suurta merta viilettää.
Berliini, toukok. -- Helsinki, heinäk. 1898.
Suomen valta.
[Lausuttu ensi kerran Lomakurssilaisten juhlassa 19 p:nä elok. 1898.]