Luulen, että hän on ainoa mies maailmassa, jota koskaan olen
kadehtinut. Hän on todellinen mies, katseltakoon häntä miltä puolen
hyvänsä. Hän on ainoa tapaamistani miehistä, joka saa minut tuntemaan,
että taistelussa hänen kanssaan joutuisin vasta toiselle sijalle. Se
vakaumus on aina kiusannut minua. Mutta sen asian kieltämisestäkään ei
ole mitään hyötyä. Aina kun Brannon aikoo käyttää asettaan, on parasta
kutsua suruvieraat ajoissa. Olisin tappanut hänet aikoja sitten, ellen
olisi pelännyt ottelua hänen kanssaan.
"Näet siis, että kun en kerran voi ase kädessä saada hänestä voittoa
ja kun vihaan häntä siinä määrin kuin teen, että minun täytyy käyttää
muita keinoja musertaakseni hänet ja saadakseni hänet harmista
vääntelehtimään. Sen vuoksi, että Brannon pitää sinusta — sen vuoksi
vien sinut siis Panya Cacheen. Ja toisena syynä siihen on se, että minä
pidän itse sinusta.
"Sinä olet ollut sangen kovakätinen Brannonia kohtaan, mikäli olen
kuullut. Sinä teit hänestä narrin Denverin edessä ja sinä saatoit
hänet näyttämään mielipuolelta hölmöltä viedessäsi Artwellin hänen
käsistään. Tietänetkö mitään siitä, että samana päivänä kuin lähdit
taloltani, tuotuasi Artwellin sinne, Brannon toi takaisin sen hevosen,
jolla Artwell oli ratsastanut samana yönä, jona hän tappoi Callahanin?
Tietänetkö sitäkään, että hän, tuodessaan tuota hevosta, tapasi Billyn,
saman hevosen, jolla Artwell ratsasti silloin kun sinä toit hänet
tänne, ja että ollessasi minun talossani, pudotit nenäliinasi samana
aamuna ja että Brannon näki sen? Brannon on jo jonkun aikaa ollut
perillä minusta. Hän varoitti minua. Hän tietää —."
"Artwellko tappoi Callahanin?" Josephineltä oli mennyt pitkä aika,
ennenkuin hän käsitti Lattimerin sanojen hämmästyttävän merkityksen.
Hän seisoi äänettömänä katsoen Lattimerin kasvoja, joilla kuvastui
ilkamoiva ilo. Se todisti Josephinen mielestä, että hän oli puhunut
totta.
"Artwell tappoi Callahanin — ja minä autoin häntä", sanoi Josephine
vihdoin kauhistuneena. "Hän tappoi Callahanin ja minä luulin, että
Brannon oli tehnyt sen. Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten, hämmästyksen
ilme kasvoillaan ja ääni vaipuen kuiskaukseksi, "sinä aamuna, kuin minä
toin Artwellin teidän taloonne, sanoitte te, että Brannon oli väittänyt
ampuneensa Callahanin. Jos hän todella sanoi sen, niin hänen täytyi
luulla, että minä olin ampunut Callahanin!"
"Niin hän luulikin" sanoi Lattimer. "Hän luuli niin silloin. Myöhemmin
on hänen täytynyt päästä totuuden perille."
Syvä katumus, jota vielä lisäsi täydellinen avuttomuuden tunne,
valtasi Josephinen. Hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kääntyen
Lattimerista poispäin hän itki taasen kiihkeästi.
Viimeinen paljastus, tullen heti sen jälkeen kuin hän oli päässyt
selvyyteen Lattimerin todellisesta luonteesta, vei kokonaan hänen
voimansa. Hän tunsi Lattimerin lujat käsivarret ympärillään ja taisteli
häntä vastaan, vaikka tiesi sen toivottomaksi. Hän kuuli hänen
puhuttelevan häntä töykeästi ja tunsi, että häntä kannettiin ja sitten
käyden epätoivon vimmalla satulan nuppiin hän tunsi nousevansa ylöspäin.
Yhdesneljättä luku.
Musta kiiti alussa tuulena tasangon yli. Sen vauhti hiljeni vähitellen
kun se kierteli muutaman matalan kukkulan juuria, joille alkuvuorista
irtautuneita kallionlohkareita oli vierinyt sen tielle. Se kiipesi
äkkijyrkkää rinnettä taitavasti kuin kissa ja juoksi sitten vuoren
harjannetta pitkän matkaa, syöksyi saccaton-heinää kasvavalle lakeudelle
huimaavaa vauhtia, riensi taasen jyrkkää vuorenkuvetta ylös ja poikki
toisen ruohokentän saman korkean vuorenhuipun juurella, jolta Josephine
edellisenä yönä oli katsellut suureen laaksoon.
Vuoren juurella Brannon hyppäsi satulasta, heitti ohjakset Mustan pään
yli ja alkoi nousta rinnettä ylös. Oli puolenpäivän aika ja vaikka
hänellä ei ollutkaan mitään keinoa saada tietää tarkalleen millä
tunnilla Ben Whitmania oli ammuttu, päätteli hän, että Benilta oli
mennyt sangen paljon aikaa päästäkseen Lazy L:ään ja että Lattimerilla
siis oli useamman tunnin etumatka.
Ja kuitenkin toivoi Brannon saavuttavansa hänet paljon aikaisemmin
kuin hän ehtisi Panya Cacheen, sillä se sijaitsi satakunta mailia
etelään Lazy L:stä, tie oli paikoitellen vaikea ja Josephine viivytti
suuresti kulkua. Sitäpaitsi ei Lattimer varmaankaan hätäillyt,
arvellen, ettei häntä seurattaisi, sillä hän ei saattanut tietää, että
Cole Meeder, Starin muut miehet ja Brannon olivat käyneet Lazy L:ssä.
Hänen oli myöskin täytynyt otaksua, että hänen kuulansa oli tappanut
Whitmanin, sillä muutoin hän, tietäen, että Whitman oli selvillä hänen
matkasuunnastaan, olisi ottanut tarkemman selon asiasta. Brannon
päätteli myös, että Artwell oli Lattimerin jättäessä hänet niin lähellä
kuolemaa, että Lattimer ei enää arvannut ottaa häntä lukuun.
Nousu vuoren huipulle oli pitkä ja vaivalloinen. Brannon pysähtyi
sen vuoksi siihen vähäksi aikaa, antaakseen hevosensa hengähtää ja
kootakseen itse ajatuksiaan. Sitten hän taas nousi satulaan, laskeutui
alla olevaan kuiluun, kulki sen poikki, nousi taas ruohokentälle ja
jatkoi matkaansa sen poikki kaukaista nousua kohti, joka muodosti
suuren laakson äärimmäisen reunan.
Kahdesti ennen oli Brannon ratsastanut Panya Cacheen. Se oli
tapahtunut ennen Satan Lattimerin tuloa suurelle alangolle, kun hän
Bettyn isän määräyksestä oli hävittänyt erään sillä puolikunnalla
toimineen karjavarasjoukon. Varasjoukko oli harjoittanut ammattiaan
Panya Cachen pohjoispuolella ja kahdesti oli Brannonin täytynyt käydä
yhtymäpaikassa ennenkuin hän oli saanut varasjoukon kytketyksi. Tässä
hommassa olivat koko seudun karjamiehet auliisti häntä auttaneet ja
moni ulkopuolinenkin, joka rosvojen vuoksi oli saanut kärsiä, oli siinä
mukana.
Brannon tunsi siis tien varsin hyvin. Siitäkin huolimatta olisi hänellä
ollut sangen helppo seurata Lattimeria ja Josephineä, sillä heidän
jälkensä näkyivät selvästi matkan pehmeillä osilla.
Kahden hevosen jäljet näkyivät selvästi ja se ilmaisi, että Lattimer ei
kantanut Josephineä.
Brannon ratsasti nopeasti, mutta varovasti. Säästämällä Mustan voimia,
saattoi hän miltei tavoittaa Lattimerin sen päivän kuluessa ja tehdä
lopullisen hyökkäyksen vasta illan tullen. Sillä vaikka Lattimer
epäilisikin, että häntä seurattaisiin, täytyi hänen kuitenkin pimeän
tultua antaa Josephinen levätä. Muussa tapauksessa oli hänen kannettava
häntä ja se koituisi hänelle varmaankin kohtalokkaaksi mitä matkan
joutumiseen tuli.
Brannon otti aikaansa takaisin päästyään laaksosta. Monta mailia lensi
hän tuulena heinää kasvavaa, kaunista tasankoa pitkin ja tultuaan sen
reunaan pysähtyi hän etsimään jälkiä. Löydettyään ne pakoitti hän
Mustan rapautuneeseen kuivaan joen uomaan, jonka toisella puolella
kohosi terävä harjanne.
Tuntia myöhemmin oli hänen taas kiivettävä jyrkkä nousu, joka jo kuului
ylängön epäsäännöllisiin rinteisiin ja penkereihin. Vielä tunti, niin
oli hän päässyt korkean vuoren harjalle ja jäi siihen Mustansa viereen,
tähystellen etelään, auringon ollessa melkein hänen selkänsä takana.
Kaukana, missä harjanne jyrkästi erottautui ympäristöstä, huomasi
hän liikettä. Hän odotti, rautaisen kärsivällisesti, kunnes hän näki
kaksi pientä pistettä hitaasti tulevan näkyviin — kaksi hevosta
ratsastajineen, jotka nousivat nousemistaan, kunnes heidän ääriviivansa
selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten.
He eivät olleet enempää kuin kolme mailia Brannonista.
Hän hypähti satulaan, hyväili Mustan hikistä kuvetta ja puhui tyynen
kylmästi sille: "Luulenpa, että he ovat meidän, neekeri"! Sitten hän
lähti ajamaan takaa kaukaisia ratsastajia ja musta hirnahti ja heitteli
päätään ilmeisestä tyytyväisyydestä, aivan kuin olisi ollut kyseessä
jotakin tavallisesta poikkeavaa.
Kahdesneljättä luku.
Tottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin ja lopen väsyneenä siitä
jännityksestä, minkä matkan vaarat olivat aiheuttaneet, oli Josephinen
pakko jatkaa kulkuaan. Ja ajatellessaan toivotonta tulevaisuuttaan,
itki hän lohduttomasti hevosen laskeutuessa vuoren syrjännettä
heinäiselle tasamaalle.
Hän oli menettänyt viimeisetkin rippeet rohkeuttaan. Pitkän, väsyttävän
matkansa aikana oli häntä kannustanut salainen toivo, että joku —
Brannon tai Betty tai kuka hyvänsä huomaisi hänen katoamisensa ja
kiiruhtaisi hänen avukseen. Hän tunsi kyllä, ettei hän ansainnut
Brannonin tai Bettyn puolelta sääliä eikä huolenpitoapa hän tiesi,
ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä hänelle oli
tapahtunut sen vuoksi, että hän oli ollut niin salaperäinen. Mutta hän
oli sittenkin toivonut — tähän saakka.
Hänestä tuntui nyt kuin olisi hän joutunut autiuden keskipisteeseen,
josta ei enää pelastusta voinut olla.
Etäisyyksien kaikkinielevässä kuilussa, joka hänen eteensä avautui,
ei näkynyt mitään merkkejä elämästä. Ei mitään muuta kuin vuoria
ja laaksoja, tasankoja ja ääretöntä hiljaisuutta sekä taivas, joka
teki hänestä pilkkaa korkeassa kirkkaudessaan. Taivaan rannalla
häämöttävien, synkkien vuoristojen jäykät piirteet kauhistuttivat häntä
— ne näyttivät tietävän hänen vaaranalaisen tilansa ja pysyivät siitä
huolimatta niin kylmän välinpitämättöminä.
Kaikki, minkä hän näki, teki häneen sen vaikutuksen. Ei mikään estänyt
heidän etenemistään. Mikä tapaturma hyvänsä olisi Josephinesta ollut
tervetullut, kun se vaan olisi viivyttänyt matkaa. Hän olisi tarttunut
siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi, että hän olisi siunannut
sitä kallionlohkaretta, joka olisi aiheuttanut jonkun hevosen jalan
katkeamisen.
Mutta mitään ei tapahtunut. He eivät olleet ratsastaneet nopeasti,
mutta he olivat olleet koko ajan liikkeessä ja hän tiesi, että se
paikka, jossa Ben Whitman oli ammuttu, oli jo monen mailin takana.
Lattimer ei puhunut monta sanaa. Kun Josephine oli tointunut
tainnostilastaan kohta sen jälkeen kun Lattimer oli nostanut hänet
satulaan, huomasi hän että Lattimer talutti hänen hevostaan ja
että hänen jalkansa olivat sidotut jalustimiin. Myöhemmin, heidän
kuljettuaan jo monta mailia, irroitti Lattimer hänen jalkansa hymyillen
merkitsevästi, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei Josephine enää
yrittäisi yksin palata kulkemaansa tietä.
Sen jälkeen ohjasi Josephine itse hevostaan.
Ja nyt, kun hän johti hevostaan rinnettä alas, kuoli hänen toivonsa
kokonaan ja hän puhkesi itkuun. Lattimer ratsasti hänen luokseen ja
pani toisen kätensä hänen olkapäälleen.
"Väsynyt, vai?" sanoi hän.
Josephine ei oikein tiennyt, pilkkasiko hän häntä tahallaan vai
eikö hän ymmärtänyt mitään. Mutta hän ei siitä välittänytkään. Hän
ei enää välittänyt mitä hänelle tapahtui. Eikä hän siis vastustanut
vähääkään, kun Lattimer nosti hänet satulasta, sanoen hänelle matalalla
äänellä, että heidän tuli levätä vähän aikaa. Kun Lattimer jätti hänet
huolehtiakseen hevosista, istahti Josephine nääntyneenä jaloissaan
olevaan heinään ja katseli tylsänä ympäristöään.
Heinäinen kenttä oli aivan pieni. Hänen oikealla ja vasemmalla
puolellaan oli vuosituhansien hiekkamyrskyjen kuluttamia ja
kiillottamia laavakenttiä. Hänen takanaan oli se harjanne, jonka yli
he juuri olivat tulleet ja muutaman sadan jalan päässä hänen edessään
kohosivat syvän kuilun rikkinäiset seinämät ja sen pohjalla syvä hiekka
elottomana ja sileänä. Ja sen takana oli autio erämaa.
Kuinka kauan hän siinä oli istunut ja taistellut epätoivonsa kanssa,
sitä hän ei tiennyt. Mutta arvatenkaan ei kovin kauan, sillä kun
hän taas katsahti Lattimeriin, ei tämä ollutkaan riisunut satulaa
hevosilta, vaikka hän oli ollut niissä puuhissa silloin kun Josephine
oli kääntynyt katselemaan ympäristöään.
Hän näki Lattimerin hätkähtävän ja kuuli hänen huudahtavan jotakin.
Seuratessaan silmillään Lattimerin katseen suuntaa näki Josephine
ratsumiehen tulevan esille kuilun eteläpuolella ja ratsastavan nopeasti
heitä kohden.
Se oli Denver. Hän oli ilmestynyt kuin näky. Mutta Josephine tiesi,
että hän olisi saattanut ratsastaa heitä kohti tuntikausia heidän
tietämättään mitään hänestä. Sillä se, joka tahtoi kulkea salassa,
saattoi menestyksellä käyttää hyväkseen niitä kukkuloita, laaksoja,
kallioita ja syvänteitä, joita seutu oli täynnään. Ja hän tiesi myös,
että Denver ei olisi näyttäytynyt jos hän vain oli huomannut heidät,
ennenkuin hän oli varma heidän henkilöllisyydestään. Se kuului miehen
luonteenominaisuuksiin.
Lattimer tervehti Denveriä iloisesti, mutta tämä ei vastannut samalla
tavalla. Kun hän saapui heidän luokseen pysäytti hän hevosensa parin
jalan päähän Lattimerista ja silmät kiihkosta palaen ja kasvot julman
näköisenä kysyi hän käheästi: "Kuka seuraa sinun jälkiäsi, Lattimer?"
Josephine näki Lattimerin kalpenevan. Oli selvä, että hänen mielessään
oli väikkynyt ajatus takaa-ajon mahdollisuudesta, sillä sen sijaan,
että hän olisi vastannut Denverin kysymykseen, juoksi hän harjanteelle,
jonka yli he juuri olivat ratsastaneet, heittäytyi vatsalleen ja
tähysteli harjanteen toiselle puolelle. Hän viipyi siinä vain
silmänräpäyksen, sitten hän juoksi takaisin hevosensa selässä istuvan
Denverin luo.
"Brannon!"
Hänen huudahduksessaan oli pelkoa ja pelko kuvastui selvästi
hänen kasvoissaankin. Denverin kasvot kalpenivat myös, huolimatta
ruskettumasta ja tomusta.
"Nyt on helvetti tulessa!" huudahti Denver. "Meidän kohtalomme
ratkaistaan nyt."
Kuullessaan Brannonin nimen oli Josephine noussut pystyyn. Hän
tunsi verensä liikehtivän rajusti ja hänen henkeään salpasi rajaton
kiitollisuus.
"Brannon", kuuli hän itsensä sanovan äänellä, jota hän ei tuntenut, ja
välittämättä Lattimerin huudoista ja Denverin karkeista kirouksista hän
lähti juoksemaan harjannetta kohti, unehuttaen kaiken muun, paitsi sen,
että Brannon oli tulossa, että pelastus oli lähellä.
Hän pääsi ainoastaan muutaman askeleen kun hän tunsi Lattimerin lujat
kädet ympärillään. Hänen jalkansa nousivat maasta ja hän tunsi kuinka
hänet kannettiin harjanteelta pois kohti sitä uomaa, jonka kautta
Denver oli tullut.
Josephine koetti huutaa, mutta ääni tukehtui, kun Lattimer painoi hänen
suunsa olkaansa vasten. Josephinesta tuntui kuin olisi kulunut vain
silmänräpäys siitä hetkestä, kun hän lähti juoksemaan, siihen kun hänet
asetettiin seisomaan toiseen päähän uomaa.
Denver oli siellä jo. Josephine näki hänen ratsastavan sinne, pois
harjanteen näkyvistä, näki hänen taluttavan hevostaan alanteeseen ja
kiertävän ohjakset erään kallionlohkareen ympäri. Sitten Denver veti
rihlansa kotelosta satulavyössä, juoksi alanteen toiselle reunalle ja
alkoi kiivetä ylöspäin. Hän pääsi huipulle, heittäytyi erään kiven
taakse pitkälleen ja pisti pyssyn piipun kallion reunalla kasvavan
pensaikon läpi.
Josephine oli nähnyt Lattimerin ja Denverin vaihtavan merkitsevän
silmäyksen keskenään, kun Denver lähti kiipeemään rinnettä ylös ja hän
käsitti, että he olivat sopineet jostakin menettelytavasta, joka ei
luvannut hyvää Brannonille.
Hän katsoi Lattimeriin ja näki hänen huulillaan vastenmielisen,
pirullisen hymyn. Josephine yhdisti hänen käytöksensä niihin uhkaaviin
valmistuksiin, joita juuri puuhailtiin hänen silmiensä edessä.
"Mitä!" huudahti hän kauhistuneena, "ettehän vain aio ampua Brannonia!"
"Denver kaataa hänet samassa silmänräpäyksessä, kun hän tulee näkyviin
harjanteen takaa", sanoi Lattimer.
Lattimer koetti vetää Josephineä lähemmä ja tuntiessaan, ettei hän
vastustanut, yritti hän muuttaa otettaan. Silloin Josephine äkkiä
väänsi ruumistaan ja rimpuilemalla ja kääntelemällä itseään sai kätensä
Lattimerin rintaa vasten. Lattimerin toinen käsi menetti otteensa
Josephinen epätoivoisen rynnistyksen vuoksi, hän koetti uudistaa sitä
ja menetti hetkiseksi tasapainonsa. Josephinen lihakset, jotka toimivat
yhdenmukaisesti hänen raivoisain ajatustensa kanssa, käyttivät heti
tilaisuutta hyväkseen. Hän löi Lattimeriä nyrkeillään niin rajusti,
että tämä putosi kömpelösti polviensa ja käsivarsiensa varaan.
Kiroten heittäytyi hän uudelleen Josephinen kimppuun, mutta hänen
sormensa sulkeutuivat liian myöhään yrittäessään tavoittaa häntä
hameesta hänen paetessaan.
Kahdesti kompastui Josephine paetessaan syvässä hiekassa ja päästessään
ruohokentän toiseen reunaan kaatui hän. Mutta hän nousi taas jaloilleen
ja juoksi eteenpäin harjannetta kohti odottaen joka hetki tuntevansa
ruumiissaan Denverin kuolettavan luodin tai kurkullaan Lattimerin
raa'an otteen.
Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Hän pääsi harjanteen juurelle, kiipesi
ylös käyttäen apunaan vahvaa ruohoa, joka kasvoi rinteen jyrkimmällä
kohdalla ja ryömiessään polvillaan, kaaduttuaan vielä kerran, loukkasi
hän jalkansa terävään kallioon. Mutta vihdoin onnistui hänen päästä
harjanteen korkeimmalle kohdalle ja jääden seisomaan siihen, jottei
tukehtuisi, näki hän Brannonin ainoastaan parin sadan jalan päässä
ratsastavan tulista laukkaa häntä kohti.
Kolmasneljättä luku.
Hetkisen seisoessaan harjanteen huipulla ajatteli hän juosta Brannonia
vastaan, kertoa hänelle, että Lattimer ja Denver väijyivät häntä
harjanteen takana ja pyytää Brannonia ottamaan hänet hevosensa selkään.
Mutta hän ei noudattanut ensimmäistä mielijohdettaan, sillä paluutien
vaarat väikkyivät eloisina hänen sielussaan — kapeat tien käänteet,
joissa hevosen oli astuttava äärimmäisen varovasti ja joissa jokaisella
askeleella uhkasi hirvittävä syöksy äkkijyrkänteen syvyyksiin — ja hän
tiesi, että Lattimer ja Denver ajaisivat heitä takaa ja odottaisivat
vain sopivaa tilaisuutta ampuakseen Brannonin pitemmältä matkalta.
Josephine hylkäsi ajatuksen kokonaan ja astui hitaasti Brannonia kohti
jyrkänteen vastakkaista puolta. Hänen täytyi jollakin keinoin pelastaa
Brannon.
Ei ollut muuta kuin yksi keino ja sitä hänen täytyi käyttää. Brannon
oli ollut hänen ystävänsä koko ajan, koettaen turhaan näyttää hänelle
kuinka mielettömät hänen puuhansa olivat ja hän oli käyttänyt
oveluutta, jotta Josephine ei olisi loukkaantunut. Josephine ei
senvuoksi saattanut uhrata Brannonia edes siten pelastuakseen itse
uhkaavasta häpeästä. Koettaen vaientaa sisässään riehuvaa myrskyä ja
epätoivoisesti pyrkien tyyneksi, jotta ei Brannon epäilisi häntä,
onnistui hänen hymyillä hänelle Mustan pysähtyessä hänen eteensä ja
Brannonin hypähtäessä satulasta.
Josephine näki, että Brannonin ilme oli jäykkä ja vaikka hän ilmeisesti
silmillään koetti etsiä vastausta kysymykseen, mitä Josephinelle
oli tapahtunut, pysyi hän sittenkin kylmänä ja kovana sekä katsahti
ehtimiseen epäluuloisena ja varovaisena ympärilleen.
"Te teette nykyään pitkiä ratsastusmatkoja", sanoi hän jäätävän
pilkallisesti.
"Niinkö arvelette", vastasi Josephine tyynesti.
Hän tunsi häpeän piston sydämessään, kun Brannon katsoi häneen
terävästi. Hän tiesi, että Brannonin järjen täytyi turhaan hakea
selvitystä hänen huolettomaan käyttäytymiseensä.
"Kuulkaahan" sanoi Brannon lyhyesti, "mikä teillä on tarkoituksena
oikeittain? Ben Whitman kertoi meille, että Lattimer vie teitä väkisin
mukanaan!"
Vaikka Josephinen sydän hypähti ilosta kuullessaan, että Ben Whitman
vielä eli, voitti hän mielenliikutuksensa ja naurahti kevyesti.
"Eikö Ben sitten kuollutkaan!" sanoi hän. "Hän seurasi meidän jälkiämme
suurelle penkereelle asti. Hän näytti olevan sitä mieltä, että minä
olin tekemässä jotakin, joka ei ollut oikein. Hän kävi riitaiseksi,
joten Lattimerin täytyi ampua hänet."
Brannonin silmät olivat ilmeettömät. Mutta ne näyttivät tunkeutuvan
syvälle ja lävistävän Josephinen sellaisella voimalla, että ne
ilmeisesti näkivät mitä hän ajatteli.
"Oli sitä mieltä, että te teitte väärin!" kertasi Brannon. "Mitä sillä
tarkoitatte?"
"Mitä _te_ sitten tarkoitatte", vastasi Josephine hymyillen. "Minun
ystäväni näkyvät erehtyvän siinä, että he luulevat, etten minä pystyisi
itse päättämään, kenen tahdon miehekseni. Onko se se, joka on saanut
teidät lähtemään jälkeeni — pelko siitä, että Lattimer vie minua
väkisin mukanaan?"
"Niin ajattelin", vastasi Brannon väistämättä katsettaan hänestä.
Josephine naurahti kepeästi ja katsoi takaisin yhtä tuikeasti, sillä
ainoastaan siten menettelemällä saattoi hän toivoa pettävänsä hänet.
"Seurasin Lattimeria omasta tahdostani, Brannon", sanoi hän.
Brannonin katse kesti yhä. Mutta hetken perästä hänen silmiinsä tuli
ilme, joka hämmensi Josephinen kokonaan.
"No niin", sanoi Brannon näennäisellä välinpitämättömyydellä, "sehän on
asia, joka koskee ainoastaan teitä. Missä Lattimer on?"
Ja nyt, huolimatta epätoivoisesta rohkeudestaan, vapisi Josephine.
Brannon oli siis päättänyt tavata Lattimerin. Josephine oli toivonut,
että Brannon, sittenkuin hän oli sanonut vapaaehtoisesti lähteneensä
Lattimerin matkaan, katsoisi edesvastuunsa loppuvan siihen ja palaisi
samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen hänet oman onnensa nojaan.
Mutta hän näkikin nyt, että hän oli erehtynyt ja että Brannon ei ollut
niinkään altis jättämään häntä. Josephine tunsi, että Brannonin täytyi
epäillä hänen valehtelevan tai että hänellä oli jotakin sanomista
Lattimerille Whitmanin ampumisen johdosta — vaikka, jos kerran Whitman
eli, niin —.
Josephine oli unohtanut Les Artwellin! Ehkäpä Brannonin epäluulot
olivat kohdistuneet Lattimeriin, niinhän tämä oli itse kertonut
vastikään.
Jos Brannon sen vuoksi aikoi tavata Lattimeriä, niin täytyi hänen estää
se.
Josephine pani kätensä Brannonin olkapäille.
"Brannon", sanoi hän, "Les Artwell tappoi Callahanin."
"Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa", sanoi hän kuivasti, katsoen
Josephinea tarkasti silmiin.
"Miten se on mahdollista?"
"Eikö Lattimer ole kertonut sitä teille?" nauroi Brannon. "Vein
Artwellin hevosen Lazy L:ään samana aamuna kun te pudotitte
nenäliinanne kuistin viereen. Huomaan, että Lattimer on kertonut teille
_siitä_", sanoi Brannon leveästi korostaen viimeistä sanaansa ja lisäsi
sitten:
"Minulla on hieman puhumista Lattimerin kanssa."
Hän alkoi astua harjannetta kohti. Tietäen, että Brannonia siellä
uhkasi varma kuolema, juoksi Josephine nopeasti hänen luokseen kietoi
käsivartensa hänen käsipuoleensa ja nauroi hermostuneesti pidättyäkseen
huutamasta.
Hän tiesi, että Brannon kaikista estämisistä huolimatta hakisi
Lattimerin käsiinsä. Hänen silmissään oli taas tuo tuttu taipumaton
ilme, katse, joka sai Josephinen vertaamaan sitä mereen, joka tyynen
pintansa alle kätkee valtavaan syvyyden ja voiman.
Hänelle oli ilmeisesti yhdentekevä olivatko Denver ja Lattimer
väijyksissä paasien takana vai ei. Josephine tunsi, että hän menisi
sinne vaikka hän kertoisikin, että he siellä vartoivat Brannonia
pahoissa aikeissa. Ja jos Josephine nyt kertoisi, että hän oli
valehdellut pelastaakseen hänet, ei hän ottaisi vastaan mitään
uhrauksia, vaan taistelisi Brannon taistelunsa loppuun hänen
puolestaan. Josephine tunsi, että Brannon oli tullut juuri sen vuoksi.
Toistensa käsipuolessa käyden olivat he jo saapuneet harjanteen
juurelle. Josephine huomasi, että Brannon tarkasteli häntä syrjäsilmin
miettivän näköisenä, ikäänkuin saadakseen selvää hänen mielialastaan,
joka näytti niin vastakkaiselta hänen entiseen kylmän ylhäiseen
käytökseensä nähden. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan hänen
tarkasteluaan ja kun he lähtivät kiipeemään rinnettä ylös astui
Josephine Brannonin edelle ja sanoi iloisesti:
"Naiset ensin, Brannon!"
Mutta kun Brannon näin astui hänen jälessään rupesi Josephine
pelkäämään, että hän jäisi liian paljon jälkeen heidän saapuessaan
huipulle. Hän pysähtyi sen vuoksi ja hymyili Brannonille olkansa yli,
sanoen:
"Ottakaa minua kädestä, Brannon."
Siten he vihdoin saapuivat harjanteelle. Josephine pysähtyi
henkäisemään ja seisoi jäykkänä katsoen heinäiselle tantereelle.
Lattimer seisoi samalla paikalla, johon hän oli jäänyt Josephinen
lähtiessä. Denveriä ei Josephine voinut nähdä, mutta hän erotti
selvästi sen pensaan, jonka takaisen kiven suojassa hän väijyi.