"Sydämessäni on aina ollut jonkinlainen kateus Brannonia kohtaan.

Luulen, että hän on ainoa mies maailmassa, jota koskaan olen

kadehtinut. Hän on todellinen mies, katseltakoon häntä miltä puolen

hyvänsä. Hän on ainoa tapaamistani miehistä, joka saa minut tuntemaan,

että taistelussa hänen kanssaan joutuisin vasta toiselle sijalle. Se

vakaumus on aina kiusannut minua. Mutta sen asian kieltämisestäkään ei

ole mitään hyötyä. Aina kun Brannon aikoo käyttää asettaan, on parasta

kutsua suruvieraat ajoissa. Olisin tappanut hänet aikoja sitten, ellen

olisi pelännyt ottelua hänen kanssaan.

"Näet siis, että kun en kerran voi ase kädessä saada hänestä voittoa

ja kun vihaan häntä siinä määrin kuin teen, että minun täytyy käyttää

muita keinoja musertaakseni hänet ja saadakseni hänet harmista

vääntelehtimään. Sen vuoksi, että Brannon pitää sinusta — sen vuoksi

vien sinut siis Panya Cacheen. Ja toisena syynä siihen on se, että minä

pidän itse sinusta.

"Sinä olet ollut sangen kovakätinen Brannonia kohtaan, mikäli olen

kuullut. Sinä teit hänestä narrin Denverin edessä ja sinä saatoit

hänet näyttämään mielipuolelta hölmöltä viedessäsi Artwellin hänen

käsistään. Tietänetkö mitään siitä, että samana päivänä kuin lähdit

taloltani, tuotuasi Artwellin sinne, Brannon toi takaisin sen hevosen,

jolla Artwell oli ratsastanut samana yönä, jona hän tappoi Callahanin?

Tietänetkö sitäkään, että hän, tuodessaan tuota hevosta, tapasi Billyn,

saman hevosen, jolla Artwell ratsasti silloin kun sinä toit hänet

tänne, ja että ollessasi minun talossani, pudotit nenäliinasi samana

aamuna ja että Brannon näki sen? Brannon on jo jonkun aikaa ollut

perillä minusta. Hän varoitti minua. Hän tietää —."

"Artwellko tappoi Callahanin?" Josephineltä oli mennyt pitkä aika,

ennenkuin hän käsitti Lattimerin sanojen hämmästyttävän merkityksen.

Hän seisoi äänettömänä katsoen Lattimerin kasvoja, joilla kuvastui

ilkamoiva ilo. Se todisti Josephinen mielestä, että hän oli puhunut

totta.

"Artwell tappoi Callahanin — ja minä autoin häntä", sanoi Josephine

vihdoin kauhistuneena. "Hän tappoi Callahanin ja minä luulin, että

Brannon oli tehnyt sen. Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten, hämmästyksen

ilme kasvoillaan ja ääni vaipuen kuiskaukseksi, "sinä aamuna, kuin minä

toin Artwellin teidän taloonne, sanoitte te, että Brannon oli väittänyt

ampuneensa Callahanin. Jos hän todella sanoi sen, niin hänen täytyi

luulla, että minä olin ampunut Callahanin!"

"Niin hän luulikin" sanoi Lattimer. "Hän luuli niin silloin. Myöhemmin

on hänen täytynyt päästä totuuden perille."

Syvä katumus, jota vielä lisäsi täydellinen avuttomuuden tunne,

valtasi Josephinen. Hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kääntyen

Lattimerista poispäin hän itki taasen kiihkeästi.

Viimeinen paljastus, tullen heti sen jälkeen kuin hän oli päässyt

selvyyteen Lattimerin todellisesta luonteesta, vei kokonaan hänen

voimansa. Hän tunsi Lattimerin lujat käsivarret ympärillään ja taisteli

häntä vastaan, vaikka tiesi sen toivottomaksi. Hän kuuli hänen

puhuttelevan häntä töykeästi ja tunsi, että häntä kannettiin ja sitten

käyden epätoivon vimmalla satulan nuppiin hän tunsi nousevansa ylöspäin.

Yhdesneljättä luku.

Musta kiiti alussa tuulena tasangon yli. Sen vauhti hiljeni vähitellen

kun se kierteli muutaman matalan kukkulan juuria, joille alkuvuorista

irtautuneita kallionlohkareita oli vierinyt sen tielle. Se kiipesi

äkkijyrkkää rinnettä taitavasti kuin kissa ja juoksi sitten vuoren

harjannetta pitkän matkaa, syöksyi saccaton-heinää kasvavalle lakeudelle

huimaavaa vauhtia, riensi taasen jyrkkää vuorenkuvetta ylös ja poikki

toisen ruohokentän saman korkean vuorenhuipun juurella, jolta Josephine

edellisenä yönä oli katsellut suureen laaksoon.

Vuoren juurella Brannon hyppäsi satulasta, heitti ohjakset Mustan pään

yli ja alkoi nousta rinnettä ylös. Oli puolenpäivän aika ja vaikka

hänellä ei ollutkaan mitään keinoa saada tietää tarkalleen millä

tunnilla Ben Whitmania oli ammuttu, päätteli hän, että Benilta oli

mennyt sangen paljon aikaa päästäkseen Lazy L:ään ja että Lattimerilla

siis oli useamman tunnin etumatka.

Ja kuitenkin toivoi Brannon saavuttavansa hänet paljon aikaisemmin

kuin hän ehtisi Panya Cacheen, sillä se sijaitsi satakunta mailia

etelään Lazy L:stä, tie oli paikoitellen vaikea ja Josephine viivytti

suuresti kulkua. Sitäpaitsi ei Lattimer varmaankaan hätäillyt,

arvellen, ettei häntä seurattaisi, sillä hän ei saattanut tietää, että

Cole Meeder, Starin muut miehet ja Brannon olivat käyneet Lazy L:ssä.

Hänen oli myöskin täytynyt otaksua, että hänen kuulansa oli tappanut

Whitmanin, sillä muutoin hän, tietäen, että Whitman oli selvillä hänen

matkasuunnastaan, olisi ottanut tarkemman selon asiasta. Brannon

päätteli myös, että Artwell oli Lattimerin jättäessä hänet niin lähellä

kuolemaa, että Lattimer ei enää arvannut ottaa häntä lukuun.

Nousu vuoren huipulle oli pitkä ja vaivalloinen. Brannon pysähtyi

sen vuoksi siihen vähäksi aikaa, antaakseen hevosensa hengähtää ja

kootakseen itse ajatuksiaan. Sitten hän taas nousi satulaan, laskeutui

alla olevaan kuiluun, kulki sen poikki, nousi taas ruohokentälle ja

jatkoi matkaansa sen poikki kaukaista nousua kohti, joka muodosti

suuren laakson äärimmäisen reunan.

Kahdesti ennen oli Brannon ratsastanut Panya Cacheen. Se oli

tapahtunut ennen Satan Lattimerin tuloa suurelle alangolle, kun hän

Bettyn isän määräyksestä oli hävittänyt erään sillä puolikunnalla

toimineen karjavarasjoukon. Varasjoukko oli harjoittanut ammattiaan

Panya Cachen pohjoispuolella ja kahdesti oli Brannonin täytynyt käydä

yhtymäpaikassa ennenkuin hän oli saanut varasjoukon kytketyksi. Tässä

hommassa olivat koko seudun karjamiehet auliisti häntä auttaneet ja

moni ulkopuolinenkin, joka rosvojen vuoksi oli saanut kärsiä, oli siinä

mukana.

Brannon tunsi siis tien varsin hyvin. Siitäkin huolimatta olisi hänellä

ollut sangen helppo seurata Lattimeria ja Josephineä, sillä heidän

jälkensä näkyivät selvästi matkan pehmeillä osilla.

Kahden hevosen jäljet näkyivät selvästi ja se ilmaisi, että Lattimer ei

kantanut Josephineä.

Brannon ratsasti nopeasti, mutta varovasti. Säästämällä Mustan voimia,

saattoi hän miltei tavoittaa Lattimerin sen päivän kuluessa ja tehdä

lopullisen hyökkäyksen vasta illan tullen. Sillä vaikka Lattimer

epäilisikin, että häntä seurattaisiin, täytyi hänen kuitenkin pimeän

tultua antaa Josephinen levätä. Muussa tapauksessa oli hänen kannettava

häntä ja se koituisi hänelle varmaankin kohtalokkaaksi mitä matkan

joutumiseen tuli.

Brannon otti aikaansa takaisin päästyään laaksosta. Monta mailia lensi

hän tuulena heinää kasvavaa, kaunista tasankoa pitkin ja tultuaan sen

reunaan pysähtyi hän etsimään jälkiä. Löydettyään ne pakoitti hän

Mustan rapautuneeseen kuivaan joen uomaan, jonka toisella puolella

kohosi terävä harjanne.

Tuntia myöhemmin oli hänen taas kiivettävä jyrkkä nousu, joka jo kuului

ylängön epäsäännöllisiin rinteisiin ja penkereihin. Vielä tunti, niin

oli hän päässyt korkean vuoren harjalle ja jäi siihen Mustansa viereen,

tähystellen etelään, auringon ollessa melkein hänen selkänsä takana.

Kaukana, missä harjanne jyrkästi erottautui ympäristöstä, huomasi

hän liikettä. Hän odotti, rautaisen kärsivällisesti, kunnes hän näki

kaksi pientä pistettä hitaasti tulevan näkyviin — kaksi hevosta

ratsastajineen, jotka nousivat nousemistaan, kunnes heidän ääriviivansa

selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten.

He eivät olleet enempää kuin kolme mailia Brannonista.

Hän hypähti satulaan, hyväili Mustan hikistä kuvetta ja puhui tyynen

kylmästi sille: "Luulenpa, että he ovat meidän, neekeri"! Sitten hän

lähti ajamaan takaa kaukaisia ratsastajia ja musta hirnahti ja heitteli

päätään ilmeisestä tyytyväisyydestä, aivan kuin olisi ollut kyseessä

jotakin tavallisesta poikkeavaa.

Kahdesneljättä luku.

Tottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin ja lopen väsyneenä siitä

jännityksestä, minkä matkan vaarat olivat aiheuttaneet, oli Josephinen

pakko jatkaa kulkuaan. Ja ajatellessaan toivotonta tulevaisuuttaan,

itki hän lohduttomasti hevosen laskeutuessa vuoren syrjännettä

heinäiselle tasamaalle.

Hän oli menettänyt viimeisetkin rippeet rohkeuttaan. Pitkän, väsyttävän

matkansa aikana oli häntä kannustanut salainen toivo, että joku —

Brannon tai Betty tai kuka hyvänsä huomaisi hänen katoamisensa ja

kiiruhtaisi hänen avukseen. Hän tunsi kyllä, ettei hän ansainnut

Brannonin tai Bettyn puolelta sääliä eikä huolenpitoapa hän tiesi,

ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä hänelle oli

tapahtunut sen vuoksi, että hän oli ollut niin salaperäinen. Mutta hän

oli sittenkin toivonut — tähän saakka.

Hänestä tuntui nyt kuin olisi hän joutunut autiuden keskipisteeseen,

josta ei enää pelastusta voinut olla.

Etäisyyksien kaikkinielevässä kuilussa, joka hänen eteensä avautui,

ei näkynyt mitään merkkejä elämästä. Ei mitään muuta kuin vuoria

ja laaksoja, tasankoja ja ääretöntä hiljaisuutta sekä taivas, joka

teki hänestä pilkkaa korkeassa kirkkaudessaan. Taivaan rannalla

häämöttävien, synkkien vuoristojen jäykät piirteet kauhistuttivat häntä

— ne näyttivät tietävän hänen vaaranalaisen tilansa ja pysyivät siitä

huolimatta niin kylmän välinpitämättöminä.

Kaikki, minkä hän näki, teki häneen sen vaikutuksen. Ei mikään estänyt

heidän etenemistään. Mikä tapaturma hyvänsä olisi Josephinesta ollut

tervetullut, kun se vaan olisi viivyttänyt matkaa. Hän olisi tarttunut

siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi, että hän olisi siunannut

sitä kallionlohkaretta, joka olisi aiheuttanut jonkun hevosen jalan

katkeamisen.

Mutta mitään ei tapahtunut. He eivät olleet ratsastaneet nopeasti,

mutta he olivat olleet koko ajan liikkeessä ja hän tiesi, että se

paikka, jossa Ben Whitman oli ammuttu, oli jo monen mailin takana.

Lattimer ei puhunut monta sanaa. Kun Josephine oli tointunut

tainnostilastaan kohta sen jälkeen kun Lattimer oli nostanut hänet

satulaan, huomasi hän että Lattimer talutti hänen hevostaan ja

että hänen jalkansa olivat sidotut jalustimiin. Myöhemmin, heidän

kuljettuaan jo monta mailia, irroitti Lattimer hänen jalkansa hymyillen

merkitsevästi, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei Josephine enää

yrittäisi yksin palata kulkemaansa tietä.

Sen jälkeen ohjasi Josephine itse hevostaan.

Ja nyt, kun hän johti hevostaan rinnettä alas, kuoli hänen toivonsa

kokonaan ja hän puhkesi itkuun. Lattimer ratsasti hänen luokseen ja

pani toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Väsynyt, vai?" sanoi hän.

Josephine ei oikein tiennyt, pilkkasiko hän häntä tahallaan vai

eikö hän ymmärtänyt mitään. Mutta hän ei siitä välittänytkään. Hän

ei enää välittänyt mitä hänelle tapahtui. Eikä hän siis vastustanut

vähääkään, kun Lattimer nosti hänet satulasta, sanoen hänelle matalalla

äänellä, että heidän tuli levätä vähän aikaa. Kun Lattimer jätti hänet

huolehtiakseen hevosista, istahti Josephine nääntyneenä jaloissaan

olevaan heinään ja katseli tylsänä ympäristöään.

Heinäinen kenttä oli aivan pieni. Hänen oikealla ja vasemmalla

puolellaan oli vuosituhansien hiekkamyrskyjen kuluttamia ja

kiillottamia laavakenttiä. Hänen takanaan oli se harjanne, jonka yli

he juuri olivat tulleet ja muutaman sadan jalan päässä hänen edessään

kohosivat syvän kuilun rikkinäiset seinämät ja sen pohjalla syvä hiekka

elottomana ja sileänä. Ja sen takana oli autio erämaa.

Kuinka kauan hän siinä oli istunut ja taistellut epätoivonsa kanssa,

sitä hän ei tiennyt. Mutta arvatenkaan ei kovin kauan, sillä kun

hän taas katsahti Lattimeriin, ei tämä ollutkaan riisunut satulaa

hevosilta, vaikka hän oli ollut niissä puuhissa silloin kun Josephine

oli kääntynyt katselemaan ympäristöään.

Hän näki Lattimerin hätkähtävän ja kuuli hänen huudahtavan jotakin.

Seuratessaan silmillään Lattimerin katseen suuntaa näki Josephine

ratsumiehen tulevan esille kuilun eteläpuolella ja ratsastavan nopeasti

heitä kohden.

Se oli Denver. Hän oli ilmestynyt kuin näky. Mutta Josephine tiesi,

että hän olisi saattanut ratsastaa heitä kohti tuntikausia heidän

tietämättään mitään hänestä. Sillä se, joka tahtoi kulkea salassa,

saattoi menestyksellä käyttää hyväkseen niitä kukkuloita, laaksoja,

kallioita ja syvänteitä, joita seutu oli täynnään. Ja hän tiesi myös,

että Denver ei olisi näyttäytynyt jos hän vain oli huomannut heidät,

ennenkuin hän oli varma heidän henkilöllisyydestään. Se kuului miehen

luonteenominaisuuksiin.

Lattimer tervehti Denveriä iloisesti, mutta tämä ei vastannut samalla

tavalla. Kun hän saapui heidän luokseen pysäytti hän hevosensa parin

jalan päähän Lattimerista ja silmät kiihkosta palaen ja kasvot julman

näköisenä kysyi hän käheästi: "Kuka seuraa sinun jälkiäsi, Lattimer?"

Josephine näki Lattimerin kalpenevan. Oli selvä, että hänen mielessään

oli väikkynyt ajatus takaa-ajon mahdollisuudesta, sillä sen sijaan,

että hän olisi vastannut Denverin kysymykseen, juoksi hän harjanteelle,

jonka yli he juuri olivat ratsastaneet, heittäytyi vatsalleen ja

tähysteli harjanteen toiselle puolelle. Hän viipyi siinä vain

silmänräpäyksen, sitten hän juoksi takaisin hevosensa selässä istuvan

Denverin luo.

"Brannon!"

Hänen huudahduksessaan oli pelkoa ja pelko kuvastui selvästi

hänen kasvoissaankin. Denverin kasvot kalpenivat myös, huolimatta

ruskettumasta ja tomusta.

"Nyt on helvetti tulessa!" huudahti Denver. "Meidän kohtalomme

ratkaistaan nyt."

Kuullessaan Brannonin nimen oli Josephine noussut pystyyn. Hän

tunsi verensä liikehtivän rajusti ja hänen henkeään salpasi rajaton

kiitollisuus.

"Brannon", kuuli hän itsensä sanovan äänellä, jota hän ei tuntenut, ja

välittämättä Lattimerin huudoista ja Denverin karkeista kirouksista hän

lähti juoksemaan harjannetta kohti, unehuttaen kaiken muun, paitsi sen,

että Brannon oli tulossa, että pelastus oli lähellä.

Hän pääsi ainoastaan muutaman askeleen kun hän tunsi Lattimerin lujat

kädet ympärillään. Hänen jalkansa nousivat maasta ja hän tunsi kuinka

hänet kannettiin harjanteelta pois kohti sitä uomaa, jonka kautta

Denver oli tullut.

Josephine koetti huutaa, mutta ääni tukehtui, kun Lattimer painoi hänen

suunsa olkaansa vasten. Josephinesta tuntui kuin olisi kulunut vain

silmänräpäys siitä hetkestä, kun hän lähti juoksemaan, siihen kun hänet

asetettiin seisomaan toiseen päähän uomaa.

Denver oli siellä jo. Josephine näki hänen ratsastavan sinne, pois

harjanteen näkyvistä, näki hänen taluttavan hevostaan alanteeseen ja

kiertävän ohjakset erään kallionlohkareen ympäri. Sitten Denver veti

rihlansa kotelosta satulavyössä, juoksi alanteen toiselle reunalle ja

alkoi kiivetä ylöspäin. Hän pääsi huipulle, heittäytyi erään kiven

taakse pitkälleen ja pisti pyssyn piipun kallion reunalla kasvavan

pensaikon läpi.

Josephine oli nähnyt Lattimerin ja Denverin vaihtavan merkitsevän

silmäyksen keskenään, kun Denver lähti kiipeemään rinnettä ylös ja hän

käsitti, että he olivat sopineet jostakin menettelytavasta, joka ei

luvannut hyvää Brannonille.

Hän katsoi Lattimeriin ja näki hänen huulillaan vastenmielisen,

pirullisen hymyn. Josephine yhdisti hänen käytöksensä niihin uhkaaviin

valmistuksiin, joita juuri puuhailtiin hänen silmiensä edessä.

"Mitä!" huudahti hän kauhistuneena, "ettehän vain aio ampua Brannonia!"

"Denver kaataa hänet samassa silmänräpäyksessä, kun hän tulee näkyviin

harjanteen takaa", sanoi Lattimer.

Lattimer koetti vetää Josephineä lähemmä ja tuntiessaan, ettei hän

vastustanut, yritti hän muuttaa otettaan. Silloin Josephine äkkiä

väänsi ruumistaan ja rimpuilemalla ja kääntelemällä itseään sai kätensä

Lattimerin rintaa vasten. Lattimerin toinen käsi menetti otteensa

Josephinen epätoivoisen rynnistyksen vuoksi, hän koetti uudistaa sitä

ja menetti hetkiseksi tasapainonsa. Josephinen lihakset, jotka toimivat

yhdenmukaisesti hänen raivoisain ajatustensa kanssa, käyttivät heti

tilaisuutta hyväkseen. Hän löi Lattimeriä nyrkeillään niin rajusti,

että tämä putosi kömpelösti polviensa ja käsivarsiensa varaan.

Kiroten heittäytyi hän uudelleen Josephinen kimppuun, mutta hänen

sormensa sulkeutuivat liian myöhään yrittäessään tavoittaa häntä

hameesta hänen paetessaan.

Kahdesti kompastui Josephine paetessaan syvässä hiekassa ja päästessään

ruohokentän toiseen reunaan kaatui hän. Mutta hän nousi taas jaloilleen

ja juoksi eteenpäin harjannetta kohti odottaen joka hetki tuntevansa

ruumiissaan Denverin kuolettavan luodin tai kurkullaan Lattimerin

raa'an otteen.

Mutta kumpaakaan ei tapahtunut. Hän pääsi harjanteen juurelle, kiipesi

ylös käyttäen apunaan vahvaa ruohoa, joka kasvoi rinteen jyrkimmällä

kohdalla ja ryömiessään polvillaan, kaaduttuaan vielä kerran, loukkasi

hän jalkansa terävään kallioon. Mutta vihdoin onnistui hänen päästä

harjanteen korkeimmalle kohdalle ja jääden seisomaan siihen, jottei

tukehtuisi, näki hän Brannonin ainoastaan parin sadan jalan päässä

ratsastavan tulista laukkaa häntä kohti.

Kolmasneljättä luku.

Hetkisen seisoessaan harjanteen huipulla ajatteli hän juosta Brannonia

vastaan, kertoa hänelle, että Lattimer ja Denver väijyivät häntä

harjanteen takana ja pyytää Brannonia ottamaan hänet hevosensa selkään.

Mutta hän ei noudattanut ensimmäistä mielijohdettaan, sillä paluutien

vaarat väikkyivät eloisina hänen sielussaan — kapeat tien käänteet,

joissa hevosen oli astuttava äärimmäisen varovasti ja joissa jokaisella

askeleella uhkasi hirvittävä syöksy äkkijyrkänteen syvyyksiin — ja hän

tiesi, että Lattimer ja Denver ajaisivat heitä takaa ja odottaisivat

vain sopivaa tilaisuutta ampuakseen Brannonin pitemmältä matkalta.

Josephine hylkäsi ajatuksen kokonaan ja astui hitaasti Brannonia kohti

jyrkänteen vastakkaista puolta. Hänen täytyi jollakin keinoin pelastaa

Brannon.

Ei ollut muuta kuin yksi keino ja sitä hänen täytyi käyttää. Brannon

oli ollut hänen ystävänsä koko ajan, koettaen turhaan näyttää hänelle

kuinka mielettömät hänen puuhansa olivat ja hän oli käyttänyt

oveluutta, jotta Josephine ei olisi loukkaantunut. Josephine ei

senvuoksi saattanut uhrata Brannonia edes siten pelastuakseen itse

uhkaavasta häpeästä. Koettaen vaientaa sisässään riehuvaa myrskyä ja

epätoivoisesti pyrkien tyyneksi, jotta ei Brannon epäilisi häntä,

onnistui hänen hymyillä hänelle Mustan pysähtyessä hänen eteensä ja

Brannonin hypähtäessä satulasta.

Josephine näki, että Brannonin ilme oli jäykkä ja vaikka hän ilmeisesti

silmillään koetti etsiä vastausta kysymykseen, mitä Josephinelle

oli tapahtunut, pysyi hän sittenkin kylmänä ja kovana sekä katsahti

ehtimiseen epäluuloisena ja varovaisena ympärilleen.

"Te teette nykyään pitkiä ratsastusmatkoja", sanoi hän jäätävän

pilkallisesti.

"Niinkö arvelette", vastasi Josephine tyynesti.

Hän tunsi häpeän piston sydämessään, kun Brannon katsoi häneen

terävästi. Hän tiesi, että Brannonin järjen täytyi turhaan hakea

selvitystä hänen huolettomaan käyttäytymiseensä.

"Kuulkaahan" sanoi Brannon lyhyesti, "mikä teillä on tarkoituksena

oikeittain? Ben Whitman kertoi meille, että Lattimer vie teitä väkisin

mukanaan!"

Vaikka Josephinen sydän hypähti ilosta kuullessaan, että Ben Whitman

vielä eli, voitti hän mielenliikutuksensa ja naurahti kevyesti.

"Eikö Ben sitten kuollutkaan!" sanoi hän. "Hän seurasi meidän jälkiämme

suurelle penkereelle asti. Hän näytti olevan sitä mieltä, että minä

olin tekemässä jotakin, joka ei ollut oikein. Hän kävi riitaiseksi,

joten Lattimerin täytyi ampua hänet."

Brannonin silmät olivat ilmeettömät. Mutta ne näyttivät tunkeutuvan

syvälle ja lävistävän Josephinen sellaisella voimalla, että ne

ilmeisesti näkivät mitä hän ajatteli.

"Oli sitä mieltä, että te teitte väärin!" kertasi Brannon. "Mitä sillä

tarkoitatte?"

"Mitä _te_ sitten tarkoitatte", vastasi Josephine hymyillen. "Minun

ystäväni näkyvät erehtyvän siinä, että he luulevat, etten minä pystyisi

itse päättämään, kenen tahdon miehekseni. Onko se se, joka on saanut

teidät lähtemään jälkeeni — pelko siitä, että Lattimer vie minua

väkisin mukanaan?"

"Niin ajattelin", vastasi Brannon väistämättä katsettaan hänestä.

Josephine naurahti kepeästi ja katsoi takaisin yhtä tuikeasti, sillä

ainoastaan siten menettelemällä saattoi hän toivoa pettävänsä hänet.

"Seurasin Lattimeria omasta tahdostani, Brannon", sanoi hän.

Brannonin katse kesti yhä. Mutta hetken perästä hänen silmiinsä tuli

ilme, joka hämmensi Josephinen kokonaan.

"No niin", sanoi Brannon näennäisellä välinpitämättömyydellä, "sehän on

asia, joka koskee ainoastaan teitä. Missä Lattimer on?"

Ja nyt, huolimatta epätoivoisesta rohkeudestaan, vapisi Josephine.

Brannon oli siis päättänyt tavata Lattimerin. Josephine oli toivonut,

että Brannon, sittenkuin hän oli sanonut vapaaehtoisesti lähteneensä

Lattimerin matkaan, katsoisi edesvastuunsa loppuvan siihen ja palaisi

samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen hänet oman onnensa nojaan.

Mutta hän näkikin nyt, että hän oli erehtynyt ja että Brannon ei ollut

niinkään altis jättämään häntä. Josephine tunsi, että Brannonin täytyi

epäillä hänen valehtelevan tai että hänellä oli jotakin sanomista

Lattimerille Whitmanin ampumisen johdosta — vaikka, jos kerran Whitman

eli, niin —.

Josephine oli unohtanut Les Artwellin! Ehkäpä Brannonin epäluulot

olivat kohdistuneet Lattimeriin, niinhän tämä oli itse kertonut

vastikään.

Jos Brannon sen vuoksi aikoi tavata Lattimeriä, niin täytyi hänen estää

se.

Josephine pani kätensä Brannonin olkapäille.

"Brannon", sanoi hän, "Les Artwell tappoi Callahanin."

"Olen tiennyt sen jo jonkin aikaa", sanoi hän kuivasti, katsoen

Josephinea tarkasti silmiin.

"Miten se on mahdollista?"

"Eikö Lattimer ole kertonut sitä teille?" nauroi Brannon. "Vein

Artwellin hevosen Lazy L:ään samana aamuna kun te pudotitte

nenäliinanne kuistin viereen. Huomaan, että Lattimer on kertonut teille

_siitä_", sanoi Brannon leveästi korostaen viimeistä sanaansa ja lisäsi

sitten:

"Minulla on hieman puhumista Lattimerin kanssa."

Hän alkoi astua harjannetta kohti. Tietäen, että Brannonia siellä

uhkasi varma kuolema, juoksi Josephine nopeasti hänen luokseen kietoi

käsivartensa hänen käsipuoleensa ja nauroi hermostuneesti pidättyäkseen

huutamasta.

Hän tiesi, että Brannon kaikista estämisistä huolimatta hakisi

Lattimerin käsiinsä. Hänen silmissään oli taas tuo tuttu taipumaton

ilme, katse, joka sai Josephinen vertaamaan sitä mereen, joka tyynen

pintansa alle kätkee valtavaan syvyyden ja voiman.

Hänelle oli ilmeisesti yhdentekevä olivatko Denver ja Lattimer

väijyksissä paasien takana vai ei. Josephine tunsi, että hän menisi

sinne vaikka hän kertoisikin, että he siellä vartoivat Brannonia

pahoissa aikeissa. Ja jos Josephine nyt kertoisi, että hän oli

valehdellut pelastaakseen hänet, ei hän ottaisi vastaan mitään

uhrauksia, vaan taistelisi Brannon taistelunsa loppuun hänen

puolestaan. Josephine tunsi, että Brannon oli tullut juuri sen vuoksi.

Toistensa käsipuolessa käyden olivat he jo saapuneet harjanteen

juurelle. Josephine huomasi, että Brannon tarkasteli häntä syrjäsilmin

miettivän näköisenä, ikäänkuin saadakseen selvää hänen mielialastaan,

joka näytti niin vastakkaiselta hänen entiseen kylmän ylhäiseen

käytökseensä nähden. Mutta hän ei ollut huomaavinaankaan hänen

tarkasteluaan ja kun he lähtivät kiipeemään rinnettä ylös astui

Josephine Brannonin edelle ja sanoi iloisesti:

"Naiset ensin, Brannon!"

Mutta kun Brannon näin astui hänen jälessään rupesi Josephine

pelkäämään, että hän jäisi liian paljon jälkeen heidän saapuessaan

huipulle. Hän pysähtyi sen vuoksi ja hymyili Brannonille olkansa yli,

sanoen:

"Ottakaa minua kädestä, Brannon."

Siten he vihdoin saapuivat harjanteelle. Josephine pysähtyi

henkäisemään ja seisoi jäykkänä katsoen heinäiselle tantereelle.

Lattimer seisoi samalla paikalla, johon hän oli jäänyt Josephinen

lähtiessä. Denveriä ei Josephine voinut nähdä, mutta hän erotti

selvästi sen pensaan, jonka takaisen kiven suojassa hän väijyi.

Aseeton kaksintaistelu · 第 15 / 16 段