vastenmieliseltä. Ulkomaailma teki hänestä pilkkaa, suhtautumalla niin
kirkkaan tyynesti ja hymyilevän välinpitämättömästi hänen rinnassaan
raivoavaan myrskyyn ja sattuipa silloin tällöin, että hän seisoi
suurella kuistilla ja katseli avaralle arolle sumuisen kyynelverhon
läpi, purren huuhaan, estääkseen nyyhkytysten esille pääsyn.
Hänen päätöksensä lähteä Willetiin pohjautui vastustamattomaan seuran
kaipuuseen tai ainakin haluun nähdä omaan rotuunsa kuuluvia ihmisiä.
Chongin hymyilevä naama ja hänen orjamainen ja mielistelevä käytöksensä
tympäisi häntä. Hänen oma mielialansa oli liian sotaisa, jotta hän
olisi kestänyt Triangle L:n yli laskeutunutta suunnatonta yksinäisyyttä.
Hän otti itse kiinni hevosensa, valjasti ne ajoneuvojensa eteen ja ajoi
Willetiin, saapuen sinne iltamyöhällä.
Heti perillepäästyään huomasi hän, ettei hän vähintäkään ollut halunnut
tulla sinne.
Kaupungin unelias ilma tuntui aivan luihin ja ytimiin, sen likaisuus
kammotti häntä, sen mökkirähjät kiusasivat häntä ja sen ihmiset
herättivät hänessä ivallisia ajatuksia ja viidoin selvisi hänelle, että
Brannonia hän kaipasi nähdäkseen eikä suinkaan kaupunkia!
Mutta hän jaksoi kestää Willetiä aamuun saakka. Päivän sarastaessa hän
nousi, pukeutui ja laskeutui hotellin rappuja alas.
Hän oli tehnyt yhden ja toisen ostoksen edellisenä iltana ja niitä
kuljetti hän nyt alas, viedäkseen ne vajaan, jossa hän asetti ne
ajoneuvoihinsa. Hän oli päättänyt lähteä Willettistä heti aamiaisen
jälkeen, mutta kulkiessaan hotellin eteisen läpi, näki hän pöydän
takana pörröisen ja tihrusilmäisen edeskäyvän kuiskuttelevan
tuttavallisesti kahden sangen epäilyttävän näköisen olion kanssa, ja
silloin päätti hän uhrata senkin huvin, jonka aamiaisen nauttiminen
siellä ehkä tarjosi.
Mutta hän ei hätäillyt, vaan kuormasi ajopelinsä rauhallisesti. Sitten
palasi hän maksamaan laskunsa. Seisoessaan pöydän ääressä, näki hän
molempien miesten vaihtavan varsin ymmärrettäviä silmäyksiä edeskäyvän
kanssa. He näyttivät omituisen huvitetuilta ja heillä näytti selvästi
olevan jotakin tiedossaan, joka koski Bettyä. Hänen verensä kuohahti
oikeutetusta suuttumuksesta, mutta hän ei ollut huomaavinaan heidän
silmäyksiään, vaan maksoi laskunsa ja lähti ulos. Mutta ennenkuin hän
ennätti kadulle, kuuli hän toisen miehistä äänekkäästi kuiskaavan:
"Niin — Betty Lawson. Se Idän naikkonen, jonka hän toi mukanaan tänne,
on ollut Lattimerin kanssa Lazy L:ssä kokonaisen viikon!" Raaka naurun
hohotus, joka seurasi hänen sanojaan, sai vähältä Bettyn hyökkäämään
hänen kimppuunsa.
Mutta hän hillitsi itsensä. Hän jatkoi matkaansa ja valjasti
hevosensa ja oli oikein iloinen, kun oli jo juottanut ne sekä tuonut
ostoksensa aikaisemmin alas. Hän toimi nopeasti, vaikka näennäisesti
välinpitämättömänä, sillä hän arvasi että miehet pitivät häntä
silmällä. Hän ei kuitenkaan jaksanut pidättää hehkuvaa punaa poskiltaan
ja kuulemansa oli häntä siinä määrin kauhistuttanut, että hän olisi
mielellään huutanut ääneen saadakseen helpoitusta tuskassaan. Ja
ainoastaan kerran puuhaillessaan hevostensa kanssa puhkesi hänen
tuskansa sanoiksi, kun hän melkein kyynelten tukahuttamalla äänellä
lausui: "Kirottu Lattimer!"
Hän peräytti hevoset vajasta saatuaan ne valjaisiin ja käänsi ne
sitten tallipihalle kiitettävän välinpitämättömän näköisenä, sillä hän
oli huomannut, että miehet yhä katselivat hänen touhuaan. Ja vaikka
hevoset paloivat halusta juosta, pidätti hän niitä miltei kokonaisen
mailin hiljaisessa käynnissä. Mutta sitten hän puhutteli niitä oikein
pahantapaisesti ja sanoi: "juoskaa nyt, sen kirotut."
Kahdeksaskolmatta luku.
Lin Murray oli nukkunut rauhallisesti Cole Meederin ja toisten
Starin miesten askaroidessa Brannonin kanssa. Harmahtavat kasvot
taivasta kohti oli hän uneksinut sängyssään, sillä aikaa kuin Brannon
oli näyttänyt Starin miehille todistuskappaleitaan Les Artwellin
vierailusta Triangle L:n tallissa. Eikä hän ollut herännyt edes
silloin, kun Brannon oli ratsastanut pois Meederin ja hänen miestensä
vartioimana.
Mutta hieman myöhemmin tunsi Murray käden tukassaan, käden, joka hieman
epäystävällisesti tuuditteli hänen päätään edestakaisin. Samalla oli
hän kuulevinaan terävän äänen, jolla oli omituisen läpitunkeva sävy ja
joka hänestä jollakin tavalla tuntui tutulta.
Hän heräsi ja näki harmin sekaiseksi hämmästyksekseen Betty Lawsonin
hehkuvat ja päättäväiset silmät edessään ja tunsi vieläkin hiusmartonsa
kirvelevän hänen armottomasta käsittelystään.
"Hei, laske helkkarissa irti", kiljasi hän vastalauseeksi. "Miksi vedät
minua tukasta sillä tavalla?"
"Nouse ylös sitten ja kuule mitä sanon, senkin tuhannen unikeko", sanoi
Betty pahantuulisena. "Mitä sinä täällä teet? Missä Brannon on? Mitä
Cole Meeder ja hänen miehensä täältä hakivat? Mitä he tahtoivat? Mihin
he menivät Brannonin kanssa?"
"Huh."
Murray oli mennyt maata vaatteet yllä ja hän pyörähti nyt istumaan
sängyn laidalle ja katseli ihmeissään Bettyä.
"Odota hetkinen", sanoi hän otsaansa rypistäen. "Koetetaanpa saada
kysymykset selviksi. Perhana!" huudahti hän, huomaten nyt vasta Bettyn
tavattoman kiihtymyksen. "Arvaan, että jotakin on tapahtunut!"
"Näyttää siltä kuin olisi tapahtunut mitä hyvänsä", sanoi Betty.
"Chongin puheissa ei ole päätä eikä häntää. Ainoa, minkä hänestä saan
irti, on se, että Cole Meeder ja kuusi tai seitsemän hänen miestään
oli täällä, että he uhkailivat Brannonia aseillaan, tutkivat tallin ja
sitten lähtivät Brannonin kanssa eteläänpäin."
"Nyt on helvetti tulessa!"
Murrayn katse ilmaisi pelkoa. Hänen ruma huudahduksensa ilmaisi
kaunopuheisesti hänen voimattomuutensa.
"Miksi ei Chong herättänyt minua? Miksi ei Brannon tuonut niitä
roistoja tänne, niin olisin minäkin päässyt mukaan leikkiin. Eteläänkö
he menivät?"
Murray kiinnitteli panosvyötä kupeelleen. Hän raivosi
kärsimättömyydessään, mutisi ja kiroili itsekseen.
"Minä olen koko ajan tiennyt, että jotakin oli hullusti", selitti hän,
vetäessään vyötä tiukemmalle. "Aina siitä saakka, kun näin Brannonin
taluttavan tuota Lazy L:n hevosta etelään, olen ihmetellyt —."
"Lazy L:n hevosta!" Betty tarttui Murrayta hartioihin ja ravisti häntä
lujasti. Hänen silmänsä olivat selällään hämmästyksestä.
"Puhu Murray", käski hän, polkien jalkaansa raivokkaasti, kun Murray
avasi suunsa hämmästyneenä Bettyn tulisuudesta. "Mitä sinä tarkoitat?"
"Lazy L:n hevosta, niin", toisti Murray. "Samana päivänä kuin Miss
Hamilton lähti, näin minä Brannonin taluttavan Lazy L:n hevosta
tuolla tallin viereisen vajan luona. Minun ja Brannonin piti lähteä
ratsastamaan miesten luo etelään sinä aamuna ja minä nukuin liian
pitkään. Brannon meni tästä ohi, kun minä hommasin vähän ruokaa
itselleni. Hän meni talliin. Näin hänen hoitelevan erästä vierasta
hevosta joka oli satuloitu. Otin isäsi antaman kaukoputken ja näin että
hevosella oli Lazy L:n polttomerkki.
"En puhunut mitään Brannonille, sillä Brannon toimi sinä aamuna hieman
viekkaasti. Otettuaan hevosen kiinni, kuljeksi hän tallin ympärillä
ja sen sisällä. Sitten hän tuli ulos taas ja vei vieraan hevosen joen
rantaan vähän matkaa alempana. Sitten kun sinä olit lähtenyt etsimään
Miss Hamiltonia, sanoi hän muuttaneensa mieltä eikä lähtenytkään
miesten luo.
"Lähdin yksin matkaan; Brannon ratsasti etelään, Lattimerin karjataloa
kohti, vieden mukanaan Lazy L:n hevosen." Murray oli nyt saanut vyönsä
tyydyttävän kireälle ja kysyi Bettyltä ihmettelevin ilmein:
"'Mitä luulet hänen tehneen Lattimerin hevosella?'
"'Se on kysymys, jonka aion saada selville, Murray', vastasi Betty.
Hänen kiihtymyksensä oli äkkiä mennyt ohi. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat ja hänen huulensa puristuneet päättävästi yhteen.
"'Satuloi kaksi hevosta, Murray'", käski hän. "Luulen, että joku on
saatava puhumaan totuus ja minusta tuntuu kuin se olisi Lattimer!"
Yhdeksäskolmatta luku.
Kun Brannon ennätti Ben Whitmanin luo, putosi tämä hiljaa hänen
käsivarsilleen. Starin miehet olivat aivan hänen takanaan ja yhdessä he
sitten kantoivat hänet kuistille, johon he hänet oikaisivat ja sitoivat
hänen haavansa.
Lattimerin kuula oli mennyt suoraan rinnan läpi, mutta niin korkealta,
että Meeder, joka ensimmäisenä tutki häntä, selitti, ettei se ollut
vahingoittanut keuhkoja ja että Whitmanilla oli hyvinkin suuri
mahdollisuus jäädä elämään.
"Hän on menettänyt paljon verta", sanoi hän, "ja hän on sen vuoksi
perin voimaton. Luulen olevan parasta, että joku pojista lähtee tuulena
kaupunkiin hakemaan lääkäriä. Artwell ei tarvitse lääkäriä", lisäsi hän
kulmiaan rypistäen.
"Artwell ei ole vielä kuollut, mutta ei ole kaukanakaan siitä",
huomautti eräs Starin miehistä, joka oli auttanut Artwellin
nostamisessa hevosen selästä.
Eräs Starin mies ratsasti jo täyttä neliä kaupunkiin. Meeder ei
vastannut mitään äskeisen miehen huomautukseen Artwellin tilasta, vaan
seurasi katseellaan kaupunkiin ratsastavaa lehmäpaimenta. Hieman itään
Starin miehestä nousi tomupilvi, ja sen edessä tuli heitä kohti kaksi
ratsastajaa täyttä neliä.
"Saamme seuraa", ilmoitti Meeder.
Brannon, joka puuhaili Whitmanin ääressä, kääntyi katsomaan tulijoita.
"Betty Lawson ja Lin Murray", sanoi hän järkkymättömän levollisena.
Whitman, jota kylmät kääreet ja pienet annokset vettä, jonka Brannon
oli onnistunut vuodattamaan hänen kurkkuunsa, olivat virkistäneet,
alkoi palata tajuihinsa. Hän avasi silmänsä, koetti nousta istumaan
ja onnistuikin siinä, työntäen päättävästi Brannonin estelevän käden
syrjään.
Hän katseli ympärilleen, näki erään Starin miehen puuhailevan Artwellin
ääressä ja toisten miesten seisovan ympärillä äänettöminä. Hän hymyili
riutuneesti.
"Les ei toinnu, arvelen", sanoi hän.
"Les on kohta valmis", vastasi Starin mies juhlallisesti.
Whitmanin hymy muuttui surulliseksi.
"Hän näytti minusta siltä", sanoi hän. "Ja kun hän lähtee tällä
tavalla, on se hieman helpompaa — hänen äidilleen. Antakaa hänen —" Hän
pysähtyi ja huomasi, että hänen keskeneräinen pyyntönsä oli aiheuttanut
täydellisen hiljaisuuden ja että kaikki katsoivat hämmästyneinä häneen.
"Luulenpa, ettette pojat tienneet, että Lesillä oli äiti", sanoi hän
ja nyt hänen katseensa oli kohdistunut Betty Lawsoniin, joka oli
laskeutunut satulasta, ja tullut kyllin lähelle, jotta hän saattoi
hyvin kuulla hänet.
"Lesilla oli äiti, todellakin", lisäsi hän, katsoen Bettyyn. "Les
oli vain niin kateellinen ja itsepäinen, ettei hän tahtonut hänestä
paljoakaan puhua. Hänen äitinsä on minunkin äitini. Hän on minun
velipuoleni. Les on vaikeasti haavoittunut, Betty. Hän kuolee,
varmasti. Äiti ei olisi tahtonut, että Les olisi tullut hirtetyksi.
Luulen että Les puhuisi, jos koettaisitte häntä virkistää hieman. Hän
yritti sitä koko ajan matkalla tänne."
"Kuka sinua ampui, Ben?"
Se oli Betty. Hän oli työntänyt Brannonin syrjään ja silitti nyt
hellästi Ben Whitmanin otsaa.
"Satan Lattimer", vastasi Ben.
"Betty", kuiskasi hän sitten. "Luulen, että olisi parempi jos
lähettäisit nuo pojat Miss Hamiltonin jälkeen. Lattimer on saanut
hänet valtaansa. Seurasin hänen jälkiään suurelle penkereelle saakka,
eteläpuolella Boskinin kahlaamoa. Siinä hän kaatoi minut. Luulen, että
olin hieman hidas sillä hetkellä." Hänen poskensa punastuivat hieman ja
hän jatkoi yhä kuiskaten:
"Lattimerin on täytynyt sanoa Miss Hamiltonille vievänsä hänet
Laskariin. Hän koetti saada minutkin nielemään sen. Mutta hän oli
poikennut Laskarin tieltä ainakin kaksi mailia, Betty. Hän vie hänet
Panya Cacheen, jossa hänen varasjoukkonsa oleskelee."
Ben Whitman huomasi Bettyn hätkähdyksen, tulkitsi syyn siihen oikein ja
jatkoi hymyillen:
"Sangen moni on hämmästyvä, sillä Satan Lattimer on sen varasjoukon
päämies, joka on varastellut hevosia näillä mailla. Les kuului
joukkoon. Lattimer oli jollakin tavalla saanut hänet valtaansa, luulen.
Olin tiennyt jo kauan mitä miehiä Lattimer on, mutta en ole puhunut
mitään, jotta ei äiti saisi siitä vihiä. Hän olisi kärsinyt kovasti jos
hän olisi saanut tietää, että Les oli vajonnut — niin syvälle.
"Ja Lattimer on pettänyt Miss Hamiltonia — hänhän luotti häneen, luullen
häntä oikeaksi mieheksi." Whitman veti syvään henkeä, hänen äänensä
kävi heikoksi.
"Puhu Brannonille", sanoi hän heikolla äänellä. "Hän tietää missä Panya
Cache on. Hän on ainoa mies näillä seuduin, jota Lattimer pelkää ja hän
on ainoa mies tällä paikkakunnalla, joka pystyy käsittelemään asettaan
nopeammin kuin Lattimer. Hänen täytyy kiiruhtaa — muutoin Lattimer —"
Ben Whitman sulki silmänsä. Betty seisoi suorana hänen vieressään.
Whitmanin paljastus järkytti häntä, huolimatta siitä, että hän
aikaisemminkin oli ollut vakuutettu Lattimerin rikollisesta luonteesta,
hänen säälinpuutteestaan ja hänen häikäilemättömyydestään keinoja
valitessaan. Hän muisti, että hän oli varoittanut Josephineä Lattimerin
suhteen ja näytti siltä kuin Josephine olisi ehdoin tahdoin väheksynyt
hänen varoitustaan.
Hetkeksi välähti Bettyn mielessä kostonhimoinen ajatus, nimittäin,
että Josephine sai täten rangaistuksen itsepäisyydestään. Ja heti
seurasi kiusaajan viettelevä ääni hänen sisimmässään, joka sanoi
ettei kenenkään tarvinnut tietää siitä mitään, että Lattimer oli
viemäisillään Josephinen kanssaan. Sillä kukaan muu kuin Betty ei ollut
kuullut Whitmanin kuiskausta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi hän Brannonin edessä. Punaista
läikkää hänen poskillaan — näkyvä merkki siitä häpeästä, jota hän
tunsi siitä, että oli sallinut mustasukkaisen mielijohteen pukeutua
ajatukseksi mielessään — korosti hänen huuliensa kalpeus.
"Brannon", sanoi hän, "Satan Lattimer vie parhaillaan Josephineä
Panya Cacheen vastoin hänen tahtoaan. Whitman kertoi minulle juuri
sen. Lattimer ampui Whitmania, kun hän koetti saada Josephineä hänen
käsistään. Jos lähdet heti hänen jälkeensä, niin voit tavoittaa hänet
ennen kuin hän ennättää Panya Cacheen. Pelasta hänet, Brannon!"
Betty tunsi Brannonin kädet käsivarsillaan. Hänen sormensa puristivat
niitä kuin teräsvanteet. Hän saattoi tuntea kuinka Brannonin lihakset
vetäytyivät kokoon kuin solmut, pitäessään häntä lujassa otteessaan ja
kääntäessään hänet niin, että hän saattoi nähdä Bettyä suoraan silmiin.
Brannonin silmissä paloi tuli, joka peloitti Bettyä, sillä ensi kertaa
elämässään näki hän niissä intohimon välkkeen.
"Mitä tietä Lattimer meni?" Brannonin ääni oli kylmä ja tyyni,
omituinen vastakohta hänen silmiensä palolle.
Betty kertoi hänelle.
Hetkisen piti Brannon häntä vielä, etsien hänen katsettaan.
Merkillinen, tuskin huomattava ihailun ilme oli hänen silmissään.
Sitten laski hän hänet irti ja riensi hevoselleen. Hän hyppäsi satulaan
hevosen juostessa jo täyttä vauhtia, kuurona Meederin ja toisten
miesten huudoille.
Ei kuullut Bettykään miesten huutoja. Hän näki vain mustan ratsun ja
ratsastajan, jotka kiitivät tasangolla. Hevonen lensi kuin höyhen
tuulessa.
Betty seurasi katseellaan hevosta ja miestä yli epätasaisen,
kukkulatäyteisen seudun, yli Boskinin kahlaamon vastapäätä olevan
nousun — monta, monta mailia. Hän näki heidän taas myöhemmin
kääpiömäisinä liikkuvan ylös ja alas ja vihdoin vain nousevana pisteenä
sitä rinnettä ylös, jonka takana Whitman oli tavannut Lattimerin. Ja
kun mies ja hevonen katosivat harjanteen taakse, kääntyi Betty ja näki
Cole Meederin seisovan vieressään.
"Mitä nyt on kyseessä?" kysyi Meeder ihmeissään.
Betty kertoi hänelle kaikki ja Meeder nauroi tyytyväisenä.
"Luulen, että meidän on lähdettävä samaa tietä", sanoi hän. "Useimpain
meistä nimittäin. Jätän pari miestä tänne teidän kanssanne. Whitman
toipuu kyllä piankin, luulen. Artwell on päättänyt tilinsä. Mutta
hän puhui ensin. Sanoi tappaneensa Callahanin. Lymyili tallissa sen
jälkeen. Miss Hamilton toi hänet sitten tänne ja hoiteli häntä."
Kolmaskymmenes luku.
Josephinen pettymys oli tullut kauhistuttavan äkkiä ja isku oli niin
raju, että hän tuskin tajusi, että Ben Whitman oli ammuttu — murhattu
ja että hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana aivan hänen
lähellään. Hän tuijotti pitkään, velttoon ruumiiseen, joka makasi
kasvot alaspäin penkereellä. Hän näki Lattimerin seisovan kumartuneena
sen yli, savuava pistooli kädessään. Hän oli tietoinen siitä, että
Artwell makasi selällään hevosensa vieressä ja hän kuuli Lattimerin
sanat kun tämä vihdoin astui häntä kohti.
Mutta hän ei voinut vakuuttaa itselleen todeksi, että murhenäytelmä
todella oli tapahtunut. Lattimer, kahden ihmisen ruumiit penkereellä,
hevoset, laakso, rauhallinen kuu sinitaivaalla, kaikki näytti
hänestä epätodelta, eriskummalliselta, aivan kuin unissa tapahtuva
murhenäytelmä.
Koska hänelle ei koskaan ennen ollut sellaista tapahtunut, päätti
hän, ettei sitä voinut tapahtua nytkään, ettei ihminen saattanut
ampua toista ihmistä niin raakamaisella tavalla. Se oli mahdotonta,
uskomatonta! Ja sittenkin siinä makasi Whitman, kasvot maassa aivan
hänen lähellään, murhattuna hänen läsnäollessaan! Siinähän olivat myös
Lattimer, Artwell, hevoset. Ja hänen allaan, yhä kauniina, tyynen
hiljaisena oli suunnaton laakso ja hänen yllään vaelsi kirkkaasti
loistava kuu.
Muutos, jonka hän vaistosi, koski vain häntä itseään ja nyt hän äkkiä
ymmärsi kaiken. Hän oli kuvitellut palvelevansa aatteita ja oli
koettanut muovailla niitten mukaisiksi aineksia, jotka Luoja jo oli
valmiiksi muodostanut. Hän oli koettanut, mutta oli epäonnistunut.
Hän oli vain itsepäinen, oman itsensä harhaanjohtama tyttö, joka ei
tahtonut kuulla kokemuksen puhuvan.
Betty oli hänelle puhunut ja varoittanut Lattimerista. Brannon oli
koettanut näyttää hänelle käytännössä, että hänen turhanaikaiset
ihanteensa eivät olleet kyllin kypsät, kyllin terveet, sovitettaviksi
maahan, jossa laillisuus vielä makasi kehdossaan. Brannon
oli, teräksisestä taipumattomuudestaan ja huonosti salatusta
halveksimisestaan huolimatta koettanut olla hänelle ystävä!
Brannon oli pelastanut hänet Denverin kynsistä. Betty oli varoittanut
häntä Lattimerin häikäilemättömyydestä. Hänhän oli valmis ryöstämään
naisen vuoristoon. Josephine muisti kuinka hän oli ivallisesti
suhtautunut Bettyn puheisiin, ajatellen, että hän vain oli tahtonut
korostaa kuvauksensa tehoa seudun asukkaista.
Mutta Betty oli sanonut totuuden! Lattimer antoi paraikaa hänelle
näytöksen häikäilemättömyydestään ja oli viemäisiliään juuri _hänet_
vuoristoon! Sinä päivänä, jona hän oli riidellyt Bettyn kanssa muka
sen vuoksi, että Betty oli epäillyt hänen sanojaan, oli hän tuntenut
ensimmäisen sykähdyttävän ilonsa uudesta riippumattomuudestaan. Hän oli
muuttunut Lännen kansalaiseksi ja oli antautunut niille alkuperäisille
vaistoilleen, jotka kauan olivat salassa kyteneet hänessä. Hän oli
pudistanut päältään entisen ympäristönsä kuluneet ja turmeltuneet
kahleet, ja hän oli päistikkaa syöksynyt takaisin luontoon,
vapautuakseen sovinnaisuuden ahtaudesta.
Pettymys oli täydellinen ja tuskallinen. Seisoessaan penkereellä
katsellen Lattimeria, joka oli pysähtynyt ja katseli häntä
miettiväisenä, tunsi hän selvästi, että luonto ei ollut määrännyt
häntä täkäläisiin oloihin. Hänen rohkeutensa oli liian raihnainen. Ja
häneltä puuttui se sielullinen karskius ja siveellinen voima, jotka
olivat tarpeen taistelussa hänen itsepäisiä mielijohteitaan vastaan ja
joitten omistaja pystyi myöntämään erehdyksensä. Hän oli ollut väärässä
koko ajan, mutta hänellä ei ollut ollut rohkeutta myöntää sitä, ei edes
itselleen.
Antaessaan alkuperäisille vaistoilleen vapaan kulun, oli hän
luullut vain sovittavansa mielikuvitustaan todellisuuteen. Hän oli
henkilökohtaisesti koettanut näytellä osaa, jonka hän sielussaan oli
luonut, siinä vakaumuksessa, että hänen oma kaipuunsa luonnonihmisen
tilaan ehdottomasti tekisi hänet pystyväksi siihen. Se oli sitä
nälkää, jota se tuntee, joka liian syvästi on eläytynyt painetun sanan
seikkailumaailmaan.
Mutta hän oli epäonnistunut. Hän oli ollut äärimmäisen itsepäinen.
Hän oli ollut eri mieltä Bettyn kanssa ja oli vastustanut Brannonia.
Hän o|i joutunut omaksi narrikseen aikoessaan pitää muita narrinaan.
Ja nyt oli hänet pettänyt hirviö. Sillä nyt hän tiesi, että Lattimer
oli hirviö. Kun Lattimer seisoi siinä katsellen häntä, näki hän hänen
huultensa vetäytyvän hymyyn. Ja hymy näytti pohjautuvan siihen tietoon,
että Josephine oli ajatellut asiansa selväksi ja alkoi aavistaa, että
hän oli hukassa.
Josephinen polvet notkahtelivat hänen katsoessaan Lattimeria. Hän luuli
varmasti pyörtyvänsä, kun mies alkoi astua hänen luokseen, hymyillen
voitonriemuisena.
"Meillä on vielä pitkä matka edessämme, Miss Hamilton", kertasi hän.
"En tahdo ratsastaa askeltakaan enää teidän kanssanne!" selitti
Josephine.
Hän hämmästyi omaa ääntään, sen särähtävää sointua ja siinä ilmenevää
pelkoa, huolimatta siitä, että hän oli vakuutettu siitä, ettei hän
peljännyt Lattimeria, vaan tällä hetkellä ainoastaan halveksi häntä sen
vuoksi mitä hän Whitmanille oli tehnyt ja minkälaiseksi hän hänet nyt
tunsi.
Lattimer naurahti syvällä kurkussaan ja astui nopeasti häntä kohti.
Josephine kääntyi ympäri ja koettaen välttää Lattimeria, juoksi toista
hevosta kohti, mutta se nousi takajaloilleen ja koetti puraista häntä.
Ennenkuin hän ennätti kääntyä toisaalle olivat Lattimerin kädet hänen
hartioillaan ja hänen kasvonsa aivan lähellä hänen omiaan. Hän piti
häntä niin lujasti sylissään, että hän luuli musertuvansa. Josephine
huusi kimeästi ja Lattimer laski hänet irti ja astuen pari askelta
taaksepäin jäi katsomaan häntä huvitettu hymy huulillaan.
"Luulenpa, että tulet kanssani, Jo", sanoi hän kevyen tuttavallisesti.
"Sinä et ole niin tyhmä, että kuvittelisit minun laskevan sinut
käsistäni, kun kerran olin saanut sinut. Ben Whitmanin olisi pitänyt
tietää se — senkin hölmö!"
"Te tapoitte hänet sen — sen vuoksi?" kysyi Josephine. "Ben tunsi
teidät, hän tiesi, että ette aikonut viedä minua Laskariin.
"Benille se oli selvä asia", hymyili hän.
Lattimerin vastaus ja hänen silmiensä palo vahvistivat ilmeisesti
Whitmanin syytöstä, että Lattimer aikoi viedä hänet johonkin
salaperäiseen paikkaan, jota kutsuttiin Panya Cacheksi.
Josephinen valtasi sellainen heikkous ja määrätön suru ajatellessaan
hulluuttaan, että hän vapisi. Hän painoi kasvonsa käsiinsä, ja itki
katkerasti, Lattimerin seisoessa hänen edessään, katsellen häntä.
Josephine hämmästyi kun hänen kyynelvirtansa loppui ja hänet sen sijaan
valtasi kylmä raivo. Hän ei voinut selittää sitä ilmiötä eikä hän sitä
koettanutkaan. Hän tunsi vain äkkiä, että hän aikoi urhoollisesti
kestää itsepäisyytensä seuraukset. Hän poisti kädet silmiltään ja
katsoi uhmaavasti Lattimeriin.
"Entä, jos kieltäydyn lähtemästä, Lattimer?"
"Siinä tapauksessa kannan sinut täältä", sanoi hän. "Sinähän näyt
tulevan jo järkiisi. Se on viisaasti tehty. Näes, kun minä haluan
jotakin, niin käytän aina suorasukaisimpia keinoja saavuttaakseni sen.
Olen halunnut sinua siitä päivästä alkaen kun kuulin, että Brannon oli
mielistynyt sinuun!