hänen ja Denverin pyssyn suun välillä. Mutta koska Brannonin pää
näytti hänestä olevan tavattoman paljon ylempänä hänen omaansa,
pelkäsi Josephine, että Denver mahdollisesti tähtäisi siihen ja otti
taas Brannonin käsivarren omaansa ja koetti vapaalla kädellään antaa
merkkejä Lattimerille. Hän toivoi, että hänen viittomisensa aiheuttaisi
epävarmuutta Denverissa ja että hän siten ehkä pidättyisi ampumasta
kunnes saisi ohjeita Lattimeriltä.
Josephine näkikin, että Lattimerin huulet liikkuivat ja että hän tosin
hämmästyneen näköisenä ja puoleksi epäillen nosti kätensä ikäänkuin
vastaukseksi hänen viittailuunsa. Silloin Josephine tiesi, ettei Denver
ampuisi.
Ja nyt hän rupesi pelkäämään, että Brannon alkaisi epäillä, jos hän
viivyttelisi. Hän nykäsi sen vuoksi Brannonia kädestä ja sanoi hieman
kiusoitellen:
"Tuletteko?"
Brannon ei vastannut. Käsitysten laskeutuivat he rinnettä
alas ja pääsivät heinää kasvavalle läikälle. Josephinen jalat
tuntuivat lyijynraskailta ja epävarmoilta. Kaikki tunto niistä oli
kadonnut. Matka harjanteelta ruohokentälle näytti hänestä miltei
saavuttamattomalta. Hänen hermonsa olivat äärimmilleen pingoitetut ja
sydän sykki rajusti. Mutta hän ei irroittanut käsivarttaan Brannonista.
Koko matkalla, epätasaisessa maastossa ja syvässä hiekassa, onnistui
hänen pysytellä Brannonin ja Denverin pyssyn suun välissä. Ja kun hän
ja Brannon vihdoin pysähtyivät kolmen jalan päähän Lattimerista hymyili
hän ystävällisesti Lattimerille ja sanoi kuuluvasti:
"Lattimer, olen juuri kertonut Mr Brannonille, että aion lähteä
kanssasi Panya Cacheen, tullakseni siellä vaimoksesi. Ben Whitman on
kertonut Brannonille, että sinä veit minut väkisin mukanasi! Eikö se
ole naurettavaa?"
Lattimer oli katsellut Brannonin ja Josephinen lähestymistä
hämmästyksen ja epäluulon ilme kasvoillaan. Josephinen menettely oli
aiheuttanut hänet otaksumaan, että Josephine jollakin ihmeellisellä
tavalla oli järjestänyt rauhallisen kohtauksen hänen ja Brannonin
kesken ja sen vuoksi oli hän kieltänyt Denveriä käyttämästä asettaan.
Se tuntui nyt Lattimerista selvältä ja nopeasti sovittautuen uuteen
tilanteeseen hymyili hän kankean sydämellisesti, vaikka hymyssä samalla
oli hyvä annos pilkallisuutta ja voitonriemua.
"Vai ei Whitman kuollutkaan?" sanoi hän katsoen Brannoniin.
"Ei", vastasi puhuteltu lyhyesti.
"Whitman ei olisi tullutkaan ammutuksi, ellei hän olisi sekaantunut
meidän keskisiin asioihin", sanoi Josephine nopeasti, peljäten, että
Lattimer ennättäisi sanoa jotakin, joka ei sopisi hänen kertomukseensa
Brannonille. "Eikö ole kummallista, että Whitmanilla oli se käsitys,
että sinä veit minut vastoin tahtoani, Lattimer?" Hän iski silmää
Lattimerille.
Kaikki oli onnistunut hyvin. Brannon oli turvassa. Josephinen uhraus ei
ollut turhaan tehty. Hän tiesi nyt, että Denver ei käyttäisi rihlaansa
ja hän halusi vain, että Brannon olisi lähtenyt, joten koko asia
päättyisi siihen.
"Tehän lähdette nyt, eikö niin, Brannon?" sanoi hän hymyillen. "Sanokaa
Bettylle — —"
Samassa hän kiljahti, kun Brannon liikahti. Hän tunsi Brannonin käden
olkapäätään vasten ja hän horjahti siitä voimakkaasta sysäyksestä,
jonka Brannon hänelle antoi, syöksyi sivuttain ja kaatui maahan
selälleen noin kahdentoista jalan päähän Brannonista.
Kaatuessaan ei hän hetkeksikään ollut kadottanut Brannonia näkyvistään.
Jännittynein lihaksin oli hän koettanut lievittää kaatumistaan ja oli
tullut maahan hitaasti, joten Brannonin jokainen liike jäi ainaiseksi
hänen sieluunsa kuin valokuva.
Työntäessään Josephinen syrjään, hypähti Brannon muutaman askeleen
taaksepäin ja hänen oikea kätensä oli laskeutunut vyötäisten
kohdalle. Käsi kirposi siitä jälleen taaksepäin, nousi ylöspäin ja
syöksi tulta ja savua. Kuusipiippuisen kumahteluun sekoittui rihlan
kimakka, ilkeä-ääninen paukahtelu Denverin pyssystä kiven takaa, savun
puskiessa suorana viivana harjanteelta. Brannon lähetti yhden kuulan
sinnekin, käsitellen pistooliaan aivan kuin hän olisi heittänyt jotakin
harjanteelle päin. Ase laski taas ja asettui vaakasuoraan ja sen suusta
syöksyi yhtämittainen tuli Lattimeria kohti, joka oli saanut aseensa
esille ja koetti tähdätä Brannoniin.
Lattimerin ase laukesi, mutta hänen voimattomaksi ammuttu kätensä ei
enää jaksanut ohjata sitä ja se kirposi hänen hervottomista sormistaan
ja putosi kolahtamatta pehmeään santaan.
Brannonin liikkeet olivat olleet niin nopeat, että Josephine oli varma
siitä, että Denver ja Lattimer olivat kaatuneet yhtaikaa. Niin hänen
jännittynyt ja kauhistunut sielunsa ainakin tulkitsi asian.
Lattimerin horjahdellessa eteenpäin outo ihmetyksen ilme lasimaisissa
silmissään ja hitaasti lyyhistyen polvilleen, vieri Denver hervottomana
rinnettä alas. Hän liukui hiljaa aivan pehmeään santaan asti ja jäi
siihen makaamaan oudossa rykelmässä. Lattimer taas näytti ikäänkuin
valinneen itselleen määrätyn kuolinpaikan, vaipui siihen hitaasti ja
oikaisihe aivan kuin makuulle ainakin.
Syntyi aavemainen, syvä hiljaisuus. Brannon seisoi synkkänä katsellen
vuoroon kumpaakin kaatunutta vihollistaan. Kumpainenkaan ei liikahtanut
ja Josephine käsitti, että kaikki oli ohi.
Brannon ei sanonut sanaakaan eikä edes katsahtanutkaan Josephineen.
Josephine nousi päästäkseen tappopaikalta pois ja meni ruohokentän
toiseen päähän. Siinä lysähti hän maahan ja itki näkemiään kauhuja.
Mutta hän tunsi sisässään, että oikeus oli tapahtunut.
Hänen oli täytynyt pyörtyä, sillä kun hän epämääräisen ajan perästä
aukaisi silmänsä, näki hän Brannonin seisovan lähellään olevalla
harjanteella.
Oli tullut hämärä. Maa näytti harmaalta ja kuolleelta ja taivas oli
kalpean sininen ja siellä täällä tuikahti tähti. Josephine nousi.
Brannon kuuli hänen liikkeensä ja tuli hänen luokseen, katsoen häntä
suoraan silmiin.
"Tuolla tulee joku" sanoi hän. "Pohjoisesta. Jotenkin varmasti se
on Cole Meeder ja joku hänen miehistään. Mitä aiotte sanoa heille?
Aiotteko kertoa heille saman valheen kuin minullekin, että menitte
omasta ehdostanne Lattimerin kanssa?"
"Tiesittekö sen"? sanoi hän hämmästyneenä. "Tiesittekö, että
valehtelin?"
Brannon nauroi hiljaa.
"Denver ja Lattimer unohtivat yhden asian", sanoi hän. "Se oli se,
että minulla on silmät. Sieltä, missä olin vähän aikaisemmin kuin te
juoksitte vastaani, saatoin nähdä vuorenharjanteen. Näin Denverin
kiipeevän sinne ja pidin silmällä mihin hän kätkeytyi. Sitäpaitsi,
vaikka en olisi nähnytkään häntä, niin —" Hän pysähtyi, pani molemmat
kätensä Josephinen olkapäille ja loi häneen katseen, jossa oli moitetta
ja samalla ihailua.
"Te ette valehtele vakuuttavasti, Jo", sanoi hän, "te ette ole kylliksi
harjaantunut siihen. Mutta te teitte suurenmoisen työn — suurenmoisen
työn!"
Josephine itki hiljaa.
Vähän myöhemmin talutti Brannon hänet vuoren harjanteelle, jossa
he varjojen tummetessa vartoivat kun Cole Meeder ja Starin miehet
ratsastivat heidän luokseen.
Neljäsneljättä luku.
Kun Josephine myöhemmin eräänä päivänä istui Triangle L:n kuistilla
mukavassa kiikkutuolissa, katseli hän miettiväisenä avaralle alangolle.
Rauhan palattua saattoi hän antaa ajatustensa viipyä menneissä
eräänlaisella tyytyväisyydellä. Sillä elleivät hänen kokemuksensa ehkä
olleet antaneet hänelle muuta, niin olivat ne kuitenkin opettaneet
hänelle sen seikan, ettei hän yhdellä iskulla pystynyt muuttamaan
luontoaan siinä määrässä, että se vastaansanomatta sopeutuisi mihin
uuteen ympäristöön tahansa.
Hän sulki silmänsä ja muistutteli mielessään tapahtumain kulkua
alusta alkaen, kun hän ensi kerran katsoi Brannonia silmiin rautatien
varrella, aina siihen hetkeen saakka kun hän kolme päivää sitten taasen
katsoi niihin heidän seisoessaan vuoren harjanteella odotellen Starin
miehiä. Hän näki, etteivät elämän ohjesäännöt, sellaisina kuin hän oli
ne oppinut tuntemaan, olleet niin joustavat, että niitä olisi voinut
ulottaa poikki mantereen tähän erämaahan. Hän tunsi, että Brannon
edusti Länttä samoinkuin hän itse oli Idän edustaja. Hän oli kuullut
ihmisten sanovan, että ihmisluonto on kaikkialla samanlainen ja vaikkei
hän pystynytkään väittämään sitä vääräksi, oli hän vakuutettu siitä,
ettei sitä ollut tarpeeksi perusteltu. Siihen olisi hänen mielestään
pitänyt lisätä jotakin, joka koski sitä ympäristöä jossa kukin eli.
Brannon esimerkiksi, oli elänyt koko ikänsä Lännessä. Josephine
muisteli Bettyn sanoneen, että hän polveutui Booneista, joka taas
viittasi siihen, että missä aavat erämaat levisivät, siellä oli myös
Brannon kotonaan. Olisiko hän sama Brannon jos hänet aivan äkkiä
sijoitettaisiin keskelle sivistynyttä yhteiskuntaa?
Josephine arveli, ettei hän olisi sama. Mahdollisesti olisi hän yhtä
taipumaton ja jyrkkä, mutta Josephinen kotiseudun ankarien lakien
alaisena murtuisi hänen terästahtonsa ja hänen täytyisi hillitä
väkivaltaisia taipumuksiaan. Laki ei siellä olisi hänen kädessään, vaan
koko kansan käsissä, joka sitä vain valitsemainsa edustajain kautta
toteutti. Sen vuoksi hän ei olisi sama Brannon siellä.
Ja joka tapauksessa, olipa hän Lännen tai Idän mies, pelkäisi Josephine
häntä. Alussa taisteli hän Brannonia vastaan luullen vihaavansa häntä.
Nyt hän älysi, että hän oli taistellut ainoastaan sitä runollista
lumousta vastaan, joka häntä ympäröi. Sen jälkeen kun hän oli nähnyt
hänen tappavan Lattimerin ja Denverin, oli tämä lumous hävinnyt.
Josephine ei rakastanut häntä, hän ei edes pitänyt hänestä, mutta hän
ihaili hänen alkuperäistä sielullista voimaansa ja hänen rautaista
itsehillintäänsä. "Teräs" Brannon! Josephine muistaisi hänet aina, se
oli varma!
Hän näki nyt Brannonin tulevan ratsastaen häntä kohti pohjoisesta,
aavan tasangon poikki. Hän katseli häntä kun hän rauhallisen kepeästi
ratsasti mustallaan. Hän tunsi taas tuon lumouksen. Mutta hän pudisti
hymyillen päätään muistellessaan erästä erikoista Idän miestä, joka
olisi sangen karsaasti katsonut nahkahousuja ja kannuksia.
Brannon tuli perille, pysäytti hevosensa kuistin nurkalla ja kääntyi
istumaan poikkipuolin satulassa. Hänen hymynsä oli leveä, ystävällinen
— ei mitään muuta.
"Tehän olette aikeissa jättää meidät", sanoi hän. "Kuulin sen juuri
eräältä miehistä. Tulin sanomaan hyvästiä teille."
"Kaksikymmentä mailia!" sanoi Josephine, viitaten matkaan, jonka
Brannon sitä varten oli ratsastanut. Hän oli kuullut Bettyn kertovan
siitä.
"Niin", sanoi Brannon, katsoen häntä vakavasti, "ettehän tahtone
kieltää minulta sitä iloa?"
Josephine nauroi ystävällisesti moitteelle hänen äänessään.
"Pelkään, että tulette hyvinkin iloiseksi kun lähden", sanoi hän
tarkaten Brannonin ilmettä.
"Enhän toki" sanoi hän, silmät leimuten, "te olette ollut erittäin
mielenkiintoinen."
"Brannon", sanoi Josephine — sillä kun hän nyt oli lähdössä pois,
tahtoi hän olla varma siitä, ettei Brannonille jäänyt pahaa mieltä,
sillä hän muisti sen illan kun Brannon oli pannut kätensä hänen päänsä
päälle miltei hyväillen, "oletteko varma, että minä olen mielestänne
ollut ainoastaan mielenkiintoinen?"
"Luulen, että siinä on kaikki, Miss Hamilton", vastasi Brannon katsoen
häntä vakavasti silmiin. "Ymmärrättehän, että kun te vihaatte —"
"Vihasin", oikaisi Josephine.
"Kun te vihasitte minua", korjasi Brannon hymyillen, "niin ei minulla
ollut rohkeutta —"
"Brannon", keskeytti Josephine, "eikö se ole Betty?"
Brannonin silmät säihkyivät. Hän punastui, mutta hänen äänensä oli luja.
"Niin luulen", sanoi hän. Ja silloin näki Josephine ensikerran
Brannonin luonteen ystävällisen, inhimillisen puolen. Puna levisi koko
hänen kasvoilleen, hänen silmänsä elivät ja niissä oli poikamaisen
hämmästynyt ilme.
"Jos hän huolii minusta", lisäsi hän sitten. Josephinen silmät
kertoivat suloista tietoa ja hän hymyili tyytyväisenä.
"Miksi ette kysy häneltä, Brannon?" sanoi Josephine ystävällisesti.
"Aion tehdä sen", sanoi Brannon vakavasti. "Olen ajatellut sitä jo
kaksi vuotta, mutta näettehän, ettei Betty juuri kehoita siihen."
"Betty ei juokse miesten perässä, Brannon."
"Se on totta!" sanoi Brannon, ihaillen Bettyn aitoutta naisena. "Betty
on tyttöjen tyttö, eikö niin, Miss Hamilton?"
"Jos minä olisin mies, niin pitäisin häntä suuressa määrässä
tavoiteltavan arvoisena, Brannon", sanoi Josephine hymyillen. "Ja",
jatkoi hän kuivasti, "minä olisin hyvin levoton siitä, että joku toinen
mies ennättäisi pyytää häntä ennen minua. Teillä on toivoa, Brannon."
Brannon oli kiitollinen ja poikamaisen iloinen. Hän loi Josephineen
sellaisen silmäyksen, että se sai hänen sydämen lyömään kiivaammin ja
antoi hänen aavistaa, että hän olisi ehkä ollut hyvinkin surullinen
täytyessään jättää Brannonille hyvästit, jos kohtalo olisi toisin
määrännyt.
Mutta mielenliikutus meni pian ohi. Seuraavassa tuokiossa pudisti hän
Brannonin kättä, sillä hän oli astunut satulasta sanomaan jäähyväiset.
"Te kai lähdette viiden aikaan?" sanoi Brannon.
"Lin Murray valjastaa paraikaa hevosia", vastasi Josephine "Lähden
kymmenen minuutin kuluessa."
"Betty saattaa teitä Willetiin saakka?"
"Niin."
"Hyvä", sanoi Brannon vakavasti. "Sitten sanon jäähyväiset vasta
kaupungissa. Lin Murrayhin ei aina ole luottamista."
Hän jätti Josephinen kuistille ja meni karja-aitaukselle, missä Murray
valjasti hevosia.
Kymmenen minuutin kuluttua vierivät ajoneuvot kuistin eteen. Brannon
istui yksin ajajan paikalla. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät.
Josephine oli mennyt sisään ottamaan tavaroitaan ja kun Betty tuli
ulos, oli Josephine aivan hänen kintereillään.
Betty oli jo puolivälissä rappuja, ennenkuin hän huomasi Brannonin,
joka istui ajajan istuimella välinpitämättömän näköisenä.
Betty pysähtyi ja punastui.
"Brannon", sanoi hän, "Missä Murray on? Käskin häntä tulemaan mukaan
Willetiin!"
"Murray on sairas", vastasi Brannon rauhallisesti, katsomatta Bettyyn.
"Eikö ollutkin onni, että satuin tulemaan kotiin äsken?" lisäsi hän
katsoen Bettyyn, jonka posket tulivat yhä punaisemmiksi. "Sinun olisi
täytynyt ajaa kotiin yksin."
Betty olisi yhtä hyvin voinut olla yksinkin paluumatkansa
alkutaipaleen, sillä niin vähän tiesi hän Brannonin läsnäolosta.
Brannonin keskustelu rajoittui nimittäin vain yksitavuisiin
maanitteluihin, hänen ohjatessaan ravakasti juoksevia hevosiaan pimeän
hämyssä.
Mutta Betty ei puhunut enempää itsekään. Heillä oli kummallakin omat
huolensa, jotka painoivat heidän sydämiään. He olivat pahoillaan
siitä, että nuori Idän nainen, jolla oli ollut aatteita, oli tullut
Suureen länteen, ja nähnyt siellä aatteittensa murskautuvan kokonaan,
tullessaan kosketuksiin sen ihmisluokan kanssa, jonka tapaa kaikissa
yhteiskunnissa, nimittäin lainrikkojien.
"Hänen ei olisi pitänyt sekaantua asioihin sillä tapaa", sanoi Brannon
äkkiä, pukien ajatuksiaan sanoiksi.
"Niin", sanoi Betty, ikäänkuin olisi jatkanut keskenjäänyttä
keskustelua. "Siinä hän teki erehdyksen."
"Toisen erehdyksen teki hän vihatessaan minua", sanoi Brannon. "Minä
koetin —"
"Ei hän sitä tehnyt, Brannon."
"Mitä ei tehnyt?"
"Ei hän vihannut sinua. Eikä koskaan tule sitä tekemäänkään. Kun sinä
puhuit hänen kanssaan kuistilla juuri ennen lähtöä, niin hän sanoi —"
"Kuuntelitko sinä?" syytti Brannon. Hän taivutti itseään Bettyn puoleen
nähdäkseen hänen kasvojaan hämärässä ja huomasi, että ne olivat
tulipunaiset.
"Minä — minä en voinut sille mitään, Brannon. Minä olin näet juuri
tulossa ulos ja kun minun piti — piti —"
Hän pysähtyi, uteliaana tietämään miksi Brannon huokaisi niin syvään.
"Miksi sinä noin teit, Brannon?" kysyi hän.
"Helpotuksesta", vastasi Brannon. "Olen kaksi vuotta koettanut sanoa
sinulle sen, minkä kerroin hänelle. Luulen, ettei minulla koskaan olisi
ollut rohkeutta siihen.
"Mutta sinun täytyy, Brannon", kuiskasi Betty. "Minä en koskaan
tyytyisi siihen tietoon, että sinä olet sanonut sen jollekin toiselle
naiselle, vaikka minä olisin sen itse kuullutkin —"
Ohjaajan varman käden puutteessa pysähtyivät hevoset vihdoin
tien vieressä kasvavan tuoreen heinän ääreen. Sillä aikaa kertoi
mies, jonka rohkeus oli hankkinut hänelle nimen "Teräs" tulevalle
elämänkumppanilleen tuon ikivanhan, tarinan, joka on aina yhtä uusi,
aina sama, tänään ja huomenna ja joka ei tiedä mitään pohjoisesta eikä
etelästä, ei idästä eikä lännestä.