hänet, mutta tyttö ei sallinut sitä silloin. Ja nyt on Artwell tullut
takaisin antaakseen sinulle tilaisuuden toimittaa työsi loppuun. Älä
luulekaan voivasi syöttää meille sellaista pajunköyttä. Sitä me emme
aio niellä, Brannon. Missä Artwell nyt on?" irvisteli hän.
"Miss Hamilton vei hänet Lattimerin talolle", sanoi Brannon.
Meeder hätkähti ja katsoi tiukasti Brannoniin.
"Miten sen tiedät, Brannon?" kysyi hän.
Brannon huomasi esimiehen äänestä, että asia oli mielenkiintoinen
hänelle. Omituinen innokkuus siinä ilmaisi, että Meeder oli salaa
toivonut, että Brannon pystyisi puhdistamaan itsensä syytöksestä,
vaikkakin hän eräänlaisesta velvollisuuden tunnosta olisi häikäilemättä
hirttänytkin hänet. Meederin ja Brannonin välillä olikin aina vallinnut
molemminpuolinen kunnioitus.
"Tässä on todistus" sanoi Brannon ja miesten tarkkaavina kuunnellessa
kertoi hän Meederille, kuinka hän oli tavannut Lazy L:lle kuuluvan
hevosen, täysissä ratsutamineissa seisovan vajan läheisyydessä
Meederin ensi käyntiä seuraavana aamuna, kuinka hän oli tarkastanut
matkalaukun ja siinä tavannut todistuksen, että se kuului Artwellille.
Hän puhui punaisista läikistä tallin oljilla, verisistä sormenjäljistä
ovenpielessä, Billin katoamisesta ja löytämisestä satulattomana, sekä
siitä, että hän oli nähnyt Denverin hevosen Lattimerin aitauksessa ja
vihdoin Lattimerin yrityksestä piilottaa naisen nenäliina jalkansa alle.
"Jos sinulla on kovin kiire hirttää minut, Meeder, niin voit ryhtyä
siihen heti", päätti hän sitten, "mutta jos sinulla on pari tuntia
aikaa, jonka tarvitset saadaksesi käsiisi _sen_ miehen, joka Callahanin
todellisuudessa tappoi, niin voit lähteä talliin tarkastukselle ja
sitten ratsastaa minun kanssani Lattimerin talolle. Siellä tapaamme
Artwellin ja ehkäpä Billyn satulankin."
Meeder kävi epävarmaksi. Hän katsahti kysyvästi satulassa istuviin
miehiinsä, ikäänkuin tiedustellakseen heidän mielipidettään asian
odottamattomasta ja oudosta käänteestä. Huomatessaan heidän
mielenkiintonsa, sanoi hän lyhyesti.
"Me odotamme, Brannon."
Varuillaan ja valppaina, puoleksi epäillen seurasivat he talliin
Meederin taluttaessa hevostaan Brannonin vierellä.
Miehet ryhmittyivät tallin ovelle ja tarkastelivat sen pielissä näkyviä
tahroja, seurasivat sitten Brannonia talliin ja katselivat äänettöminä
Artwellin makuunjälkiä. Palattuaan tallista, näki heidän ilmeistään
että he, vaikkakin vielä epäröiden, olivat valmiit uskomaan Brannonin
sanoja.
"Nuo jäljet osoittavat, että joku on maannut oljilla ja että makaaja on
ollut vaikeasti haavoittunut", virkkoi Meeder. "Tähän saakka on kaikki
hyvin ja lähdemme nyt Lattimerin talolle. Sinä lähdet mukaan, Brannon",
lisäsi hän merkitsevästi.
Herättämättä nukkuvaa Murrayta ja mainitsemattakaan että hän oli
talossa, satuloi Brannon mustansa, nousi satulaan ja lähti ratsastamaan
Starin miesten seuratessa kintereillä.
Meeder ratsasti aivan hänen takanaan puhumatta sanaakaan. Hänen
takanaan ratsastavat miehet mutisivat sanan silloin toisen tällöin,
mutta suurin osa matkasta kului vain kavion kapseessa ja satulanahkojen
natinassa.
Aamu oli vielä aikainen, kun ratsastajat saapuivat Lazy L:n
karja-aitauksen portille. Samassa järjestyksessä kuin he olivat
lähteneet, tulivat he myös Lattimerin karjatalolle.
Talosta ei kuulunut mitään vastausta Brannonin huutoihin eikä Meederin
huhuiluihin. Vihdoin astui Meeder satulasta, viittasi Starin miehiä
vartioimaan Brannonia ja meni kuistin kautta taloon.
Hetken perästä tuli hän taas ulos irvistellen pilkallisesti. Hän
vetäisi kuusipiippuisensa esille, ojensi sen Brannonia kohden ja nauroi
karkeasti.
"Näyttää siltä kuin Teräs olisi hieman leikitellyt kustannuksellamme",
sanoi hän. "Ei siellä ole Artwellia eikä Miss Hamiltonia eikä myöskään
isäntää kotona. Ei ainoatakaan sielua. Arvatenkin ovat he kaikki
lähteneet Lattimerin häihin!"
Viideskolmatta luku.
Kolmikon lähdettyä matkaan, alkoi Artwell heti jäädä jälkeen. Oli
ilmeistä, ettei hän ollut niin reipastunut kuin sekä Lattimer että
Josephine olivat luulleet, sillä hän istui hevosen selässä pidellen
satulan nupista kiinni ja horjahteli arveluttavasti. Mutta hän oli
tuskassa päästä pois eikä valittanut kertaakaan, kun Josephine silloin
tällöin ratsasti hänen luokseen ja puhutteli häntä. Lattimer ei
näyttänyt välittävän hänestä mitään, ratsasti vain edellä puhumatta
sanaakaan.
Josephineä alkoivat pahat aavistukset vaivata. Lähtiessään
karjatalolta, oli hänestä näyttänyt vallan luonnolliselta myöntyä
lähtemään Lattimerin ja Artwellin matkaan, mutta jouduttuaan
hiljaiselle aavalle arolle, alkoi hän syvästi epäillä oliko ensinkään
viisasta lähteä sellaiselle matkalle. Mitä kauemmaksi hän tuli
karjatalolta, sitä enemmän hän epäili ja muutaman mailin kuljettuaan
tuli hän hermostuneen pelokkaaksi.
Kun ei kuitenkaan mitään sanottavaa tapahtunut, jatkoi hän
ratsastustaan ajatellen pääasiassa Artwelliä. Hän ratsasti Artwellin
lähellä, puhutteli häntä aika ajoin ja huomasi, että tämä väsymistään
väsyi.
He matkasivat ensin laajan tasangon yli, kunnes saapuivat loivasti
nousevalle mäkimaalle ja hevoset ravasivat arohevosille ominaista,
hiljaista lönkkää, johon ne vaistomaisesti olivat tottuneet,
kuten säästäen voimiaan pitkääkin ratsastusta varten. Sitten he
kiemurrellen kaartelivat mäenkupeita ja nousivat vaivaloisesti jyrkkää
kalliorinnettä, kunnes pääsivät eräälle harjanteelle, jonka toisella
puolella levisi saccaton-heinää kasvava kenttä.
Seutu oli epätasaista eikä siinä näkynyt mitään tietä, jonka olisi
voinut otaksua johtavan kaupunkiin. Mutta Lattimerille näytti suunta
olevan selvä, kun hän ratsasti edellä ja silloin tällöin katsahti
taakseen, ilmeisesti nähdäkseen kuinka paljon hänen seuralaisensa
olivat jääneet hänestä jälkeen.
Josephine ei tuntenut mitään katumusta siitä, että oli auttanut
Artwelliä, mutta hän alkoi kuitenkin toivoa, että olosuhteet eivät
olisi saattaneet häntä junaan tuona kohtalokkaana päivänä, jona hän oli
miehen tavannut ensi kerran.
Hän toivoi hartaasti, ettei hän olisi joutunut tähän kolkkoon, julmaan
ja raakaan maahan ensinkään!
Ja heti oli hän taas valmis katumaan ajatuksiaan, sillä hänestä tuntui
kuin olisi hänen junassa olonsa ja siitä seuraavat edesottamisensa
pelastaneet Artwellin kohtalosta, joka olisi murtanut Mrs Whitmanin.
Ja se ajatus elvytti hänen kuolevaa rohkeuttaan. Hän näki sielunsa
silmillä Mrs Whitmanin kalpeat, hienot kasvot ja hänen rauhallisen
toivehikkaat silmänsä.
Saccaton-heinää kasvava lakeus loppui ja he alkoivat nousta mäkeä ylös.
Sitä riitti kotvan aikaa, Lattimer edellä, ratsastaen hitaasti ja
Artwell pysytellen vanavedessä. Yhä ylemmä he nousivat ja alangon pinta
alkoi vähitellen häipyä epäselväksi. Vihdoin pääsivät he tasaiselle
kalliohuipulle ja siinä Lattimer pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen.
Josephinen silmissä näytti mies ja hevonen saavan jättimäiset
mittasuhteet, hänen pakottaessaan ratsuaan jyrkännettä ylös. Heikossa
kuuvalossa sai taustana oleva villi, koskematon luonto ja miehen
satumainen sankariolemus hänen sydämensä rajusti sykkimään.
Mutta, omituista kyllä, hän pelkäsi sittenkin. Päästyään vaivoin
kukkulalle ja hevosen hirnahtaessa helpotuksesta, näki Josephine,
että Lattimerin huomio ei ollut kiintynyt häneen. Ei hän myöskään
katsonut Artwelliin, tämän hoippuessa heikkona satulassa, noustessaan
jyrkännettä.
Lattimerin katse suuntautui heidän jäljilleen. Hänen kasvonsa olivat
ilmeettömät ja Josephinesta näytti kuin olisi hän pysähtynyt tähän
ainoastaan lepuuttaakseen hevosia. Josephine ohjasi hevosensa Artwellin
luo ja kysyi häneltä miten hän kesti ratsastusta.
"Varsin hyvin" vastasi tämä heikosti. Sitten sulki hän silmänsä ja
näytti lepäävän, nojautuen raskaasti korkeaa satulan nuppia vasten.
Josephine pyöräytti hevosensa ympäri ja katsoi alas laaksoon. Häntä
hämmästytti jyrkkä rinne, sillä se näytti hänen tottumattomissa
silmissään melkein kohtisuoralta. Tosiasiassa olivat he vasta
puolivälissä nousua, joka päättyi laajaan tasankoon — yksi niistä
monista, jotka Triangle L:stä nähtyinä näyttivät kapeilta penkereiltä.
Nousu, joka muodosti alangon reunan, oli vieläkin monen mailin päässä
heidän takanaan.
Ja kuitenkin näytti alangon pohja Josephinestä utuiselta ja
kaukaiselta. Aavemaisessa valaistuksessa näyttivät heidän kiertämänsä
kukkulat mitättömiltä rypyiltä tasaisella pinnalla.
Tasaiset paikat näyttivät pieniltä läikiltä, heinäiset paikat tummilta
ja paljaat paikat synkän harmailta. Hopeanhohtoinen joen uoma pisti
hänen silmäänsä. Hän seurasi sen luikertelua itään, kunnes se häipyi
utuisena viivana häämöttävään metsään.
Hän oli niin syventynyt näkemäänsä ihanuuteen, että Lattimerin
äännähdys sai hänet hätkähtämään. Hän katsahti äkkiä sinnepäin ja näki
hänen hymyilevän pilkallisesti.
Lattimer katsoi yhä samaan suuntaan ja huomattuaan nyt että
Josephinekin oli havainnut, että jotakin mielenkiintoista oli
tapahtumassa, sanoi hän lyhyesti.
"Joku seuraa jälkiämme. Aion ottaa selvän kuka se on."
"Brannon!" huudahti Josephine pelokkaasti.
"En luule, että se on Brannon", sanoi hän. "Tuo on liian iso ollakseen
Brannon. Hän on seurannut jälkiämme jo kotvan aikaa. Näin hänet, kun
kuljimme harjanteen yli tuolla."
"Mitä teemme?" kysyi Josephine.
"Odotamme täällä arvatenkin, vastasi Lattimer. Tuolla hän tulee."
Tarkasti seuraten jälkiään saattoi Josephine vihdoin nähdä pienen
pisteen, joka näytti liikkuvan heihin päin. Piste oli vielä alangolla
ja näytti se liikkuvan nopeasti ja seuratessaan sen kulkua näki
Josephine sen saapuvan nousun alle ja alkavan pyrkiä ylöspäin heitä
kohti, liikkuen epäsäännöllisesti sinne tänne. Vihdoin piste alkoi
muuttua hevoseksi ja mieheksi.
Puolivälissä nousua havaitsi Josephine ratsastajassa jotakin
tutunomaista ja huudahti sitten:
"Se on Ben Whitman!"
"Teillä on kerrassaan hyvät silmät", sanoi Lattimer. "Se on Whitman."
Nimen kuullessaan näytti Artwell heräävän eloon.
"Whitman!" sanoi hän pilkallisesti. "Mitä helvettiä hän meitä seuraa.
Hän on aina sotkemassa asioita, kirottu mies."
Lattimer nauroi.
"Sinun veljentunteesi eivät näy olevan erikoisen ystävällistä laatua",
sanoi hän ivallisesti.
Artwell mutisi jotakin epäselvää ja painui taas satulan nuppia vasten.
Hänen ruumiinsa näytti aivan voimattomalta, aivankuin puhuminen olisi
ollut hänelle ylivoimainen ponnistus.
Katsoen säikähtyneenä häneen, näki Josephine hänen horjahtelevan
satulassa ja alkavan pudota pää edellä sysähdyksittäin, aivan kuin hän
olisi tiennyt putoavansa, mutta olisi koettanut väsyneillä lihaksillaan
pysyttää itseään satulassa.
Josephine huusi Lattimeriile, mutta tämä ei välittänyt asiasta mitään,
katseli vain Whitmania, joka oli jo lähellä ja tuli kohti hyvää vauhtia.
Nähdessään, ettei Lattimer aikonut auttaa putoavaa, hyppäsi Josephine
satulasta ja juoksi hänen luokseen. Hän tuli kuitenkin liian myöhään,
sillä juuri kun hän joutui paikalle, syöksyi Artwell eteenpäin hevosen
selästä, koetti tavoittaa sitä kaulasta, mutta epäonnistui ja tuli
maahan raskaasti olkapäätään vastaan.
Josephine kiljahti kauhusta. Siinä tavassa, jolla Artwell oli pudonnut
oli jotakin hirvittävän lopullista ja pudonneen tuhkan harmaat kasvot
kertoivat Josephinelle selvästi, että hän oli pelastunut inhimillisen
lain kourista, syyllisenä vaiko syyttömänä, sitä hän ei voinut
ratkaista.
Josephine oli polvistuneena Artwellin ruumiin ääressä, hämärästi
käsittäen, että apu ei enää hyödyttänyt ja masentuneena siitä
tietoisuudesta, ettei hän voinut mitään tehdä enää, kun Whitmanin
hevonen tuli näkyviin mäen alta ja puhalsi syvän helpotuksen huokauksen.
Hevonen pysähtyi aivan hänen eteensä; hän saattoi nähdä sen laajenevat
sieraimet ja sen suuret villit silmät. Hän huomasi myös kuinka sen
mahtavat lihakset vielä paisuivat kun se seisoi jalat hajallaan kooten
valtavassa nousussa menettämiään voimia.
Josephine näki välähdykseltä Ben Whitmanin kasvot, kun tämä katsoi
häneen pitkään, pysäytettyään hevosensa. Hän tunsi, ettei hän koskaan
saattaisi unehuttaa Whitmanin katsetta. Siinä oli moitetta ja sääliä,
mutta vallitsevana siinä oli raivo, kylmä ja tukahdettu raivo.
Sitten Whitman hypähti satulasta ja lähestyi Lattimeria.
Josephine näki, että Lattimerkin oli astunut satulasta. Hänen oli
täytynyt tehdä se sitten kun Josephine oli juossut Artwellin avuksi
ja kun Whitman astui häntä kohti, seisoi hän hajasäärin ja kädet
lanteilla. Hänen huulillaan ja silmissään näkyi heikko hymy.
Whitman pysähtyi jalan päähän Lattimerista. Josephine näki molempien
miesten kasvot. Hän huomasi kuinka hymy kuoli Lattimerin huulilta ja
miten ne sen sijaan saivat häijyn ilmeen ja hän kuuli miten Whitmanin
ääni värisi kiihtymyksestä hänen puhuessaan.
"Lattimer", sanoi hän, "minä vaadin tytön huostaani!"
"Whitman", sanoi Lattimer, "hän tulee minun kanssani." Hänen äänensä
oli tyyni, hämmästyttävä vastakohta toisen tuliselle kiihkolle.
"Minne aiot viedä hänet, Lattimer?"
"Se asia ei liikuta sinua, Whitman", sanoi Lattimer tyynesti. "Mutta
jos sinun välttämättömästi pitää se tietää, niin vien hänet Laskariin."
"Sinä valehtelet!"
Whitman taivutti itseään eteenpäin. Hänen oikea kätensä lennähti ylös,
taipui ja pitkät sormet hajallaan vei hän sen vyöllä riippuvalle
pistoolille.
"Sinä valehtelet, Lattimer", toisti hän. "Sinä olet poikennut kaksi
mailia Laskariin vievältä tieltä. Sinä olet menossa etelään Panya
Cacheen, pesääsi, jossa sinä ja sinun kirottu varasjoukkosi asustavat!
"Helvetti! Et arvannut, että minä tiesin sen!", jatkoi hän
pilkallisesti, huomattuaan Lattimerin hätkähtävän. "Minä olen tiennyt
sen jo vuoden päivät. Les laski sen kerran suustaan varomattomalla
hetkellä.
"Sinä viet tytön sinne, Lattimer. Sinä petät häntä. Se on ollut sinulla
mielessäsi koko ajan. Mutta sinä et sitä tee, sen sanon sinulle. Jos
äiti olisi tiennyt mikä kettu sinä olet, niin ei hän olisi antanut
tuon tytön lähteä talollesi, ei Lesiäkaan pelastamaan kuolemasta.
Sinä olet pettänyt äidin, samoin kuin olet tehnyt kaikille muillekin
ympäristössäsi, paitsi minulle!
"Minä olen ollut perillä sinusta koko ajan, Lattimer. Olen pitänyt
silmällä sekä sinua, että Miss Hamiltonia koko ajan kun hän on ollut
talossasi. Näin sinun lähettävän Denverin etelään Miss Hamiltonin
tulon edellisenä päivänä, kuljettaen kuormastoa, jota aioit käyttää
konnuuksiisi Panya Cachissa. Olin vähällä eksyä jäljiltäsi, kun läksit
eilen illalla, mutta löysin ne jälleen ja olen nyt tässä sanomassa
sinulle, että sinä et vie tätä tyttöä kanssasi!"
Hämmästyneenä Ben Whitmanin sanojen johdosta nousi Josephine horjuen
jojoilleen. Hän näki molempien miesten seisovan liikkumattomina.
Sitten tarttui Ben Whitman kotkan kynsiä muistuttavilla sormillaan
kuusipiippuiseensa. Suuri ase oli jo puolivälissä esillä kotelostaan,
kun Lattimerin kyljen kohdalla välähti salama, joka näytti menevän
suoraan Whitmanin rinnan läpi. Hän näki Whitmanin suoristautuvan,
horjuvan, suoristautuvan uudelleen ja kääntyvän sivuttain Lattimeriin,
joka seisoi katsellen häntä pilkallinen hymy huulillaan. Sitten
Whitmanin polvet alkoivat omituisesti notkahdella ja hän kaatui kasvot
edellä hiekkaan.
Lattimer kumartui hänen ylitseen tarkaten häntä ase kädessä.
"Luulenpa, että tiesit liian paljon, Ben", sanoi hän.
Sitten hän hitaasti pani aseensa koteloon takaisin ja kääntyi
Josephineä kohti, joka seisoi järkytettynä murhenäytelmästä, jonka
todistajaksi hän äkkiä oli joutunut ja katsoi lumottuna sen suorittajaa.
"Nouskaa hevosen selkään, Miss Hamilton", sanoi Lattimer astuen häntä
kohti. "Meillä on vielä pitkä matka edessämme."
Kuudeskolmatta luku.
Ennenkuin Cole Meederin ääni oli hukkunut tyhjän karjatalon
hiljaisuuteen, oli Brannon tointunut hämmästyksestään huomatessaan,
että Lattimer, Artwell ja Miss Hamilton olivat lähteneet talosta.
Silmänräpäyksessä oli hän myös oivaltanut, että Cole Meeder ja hänen
miehensä eivät enää aikoneet viivyttää tuomion toimeenpanoa. Heille
riitti yllin kyllin Artwellin ja Lattimerin puuttuminen talosta
todistukseksi siitä, että Brannon oli valehdellut siinä toivossa, että
viivytys tuottaisi hänelle jonkin mahdollisuuden päästä pakoon.
Cole Meederin pilkallinen selitys Lattimerin ja Miss Hamiltonin
poissaoloon sai hänet irvistelemään hieman happamasti. Hän avasi suunsa
nauraakseen ja katsoi hieman hämmästyneenä miehiään, sillä hän tiesi,
että hän vastaisuudessa saisi sulattaa monta kompaa heidän puoleltaan
siitä, että hän niin helposti oli antanut Brannonin vetää itseään
nenästä ja siten aiheuttanut tuomion toimeenpanon lykkäyksen.
Kun Meederin aivot taasen olivat saavuttaneet tavallisen
toimintakykynsä, huomasi hän makaavansa selällään porstuan lattialla,
aavistamatta vähääkään miten hän siihen oli joutunut. Hänen
kuusipiippuisensa oli kymmenkunnan jalan päässä hänestä maassa ja
Brannon seisoi suuri aseensa jäykkänä kädessä porstuan pielessä, silmät
kohdistettuina Starin miehiin, jotka seisoivat liikkumattomina, kädet
taivasta kohden.
Meeder oli luonnollisesti ollut tyhmä ruvetessaan koittosille Brannonin
kanssa, sen hän nyt selvästi tajusi. Hän oli kyllä tiennyt, että
Brannon oli salamannopea ampuja ja hän oli kuullut mainittavan hänen
tyyneyttään ja kekseliäisyyttään kaikissa pulmissa, mitä hänen eteensä
oli sattunut, mutta hän ei sittenkään voinut arvata, että Brannon oli
niin kylmä, tyyni ja teräksinen, jollaisena hän nyt oli esiintynyt.
"Pojat, te olette liian hätäisiä johtopäätöksissänne", kuuli hän
Brannonin sanovan. "Minä vaadin, että te uskotte minua, kun sanon etten
ampunut Tim Callahania. Ja minä aion saada teidät uskomaan sen, vaikka
minun pitäisi ampua se teidän kalloihinne!
"Tästälähin johdan minä tutkimusta. Minä en aio antaa teidän hirttää
itseäni, jotta sitte elämänikänne saisitte katua tekoanne. Les Artwell
oli täällä. Miss Hamilton oli täällä. Lattimer on vienyt heidät pois.
Ja me aiomme löytää heidät. Mutta ennenkuin käännämme laivamme täältä,
haemme esiin Triangle L:n satulan, joka oli Billyn selässä silloin
kuin Artwell sillä ratsasti tänne. Sen löytäminen on todistava teille,
pojat, että ainakin osa kertomustani on totuudenmukainen."
Hän valitsi yhdellä silmäyksellä miehen joukosta. Mies oli hänelle
tuttu ja hän hypähti kuullessaan Brannonin äänen jylisevän.
"Latson", sanoi Brannon, "laske kätesi alas — hitaasti — ja ota aseesi
huolellisesti peukalon ja etusormen väliin. Juuri niin. Pidä sitä nyt
sillä tavalla ja laske se tuohon hietikolle porstuan pieleen. Ja lähde
nyt hakemaan Tringle L:n satulaa."
Latson totteli viipymättä ja katosi Brannonin selän takana olevasta
ovesta sisään.
Brannon riisui sitten muut miehet aseista, samaa keinoa käyttäen kuin
ensimmäiseenkin nähden. Hän jakeli käskyjään verkalleen, karun huumorin
väike silmissään, mutta Starin miehet tajusivat, että heidän oli oltava
varuillaan ja hillittävä itsensä.
Brannonin nyt ottama asenne oli vakuuttavampi kuin hänen äskeinen
rauhallinen alistuvaisuutensa. Oli selvää, että hän oli valmis
taisteluun, näyttääkseen viattomuutensa toteen. Nykyisessä edullisessa
asemassaan olisi hän saattanut vangita joka miehen Starin joukosta ja
ratsastaa tiehensä vieden heidän hevosensa mennessään.
Koska Cole Meeder ei ollut saanut mitään käskyä nousta, makasi hän yhä
selällään kuistin lattialla ja käänteli päätään puoleen ja toiseen
seuratakseen Brannonin ja muitten miesten liikkeitä. Hän naurahti
hämillään huomatessaan, ettei Brannonilla ollut paon aikeita.
"Brannon", sanoi hän, "ethän aikone käyttää tilaisuutta hyväksesi?"
"Meeder" vastasi Brannon, "sinä et ole koskaan uskonut että minä olisin
ampunut Tim Callahania takaapäin."
"Jos se ajatus on ensinkään ollutkaan päässäni, niin on se nyt sieltä
täydelleen lähtenyt, Brannon. Jos antaisit minun nousta istumaan, jotta
voisin paremmin käyttää leukojani niin puhuisin mielelläni pari sanaa
miehilleni."
Hänen noustessaan palasi Latson, kantaen satulaa. Hän pudotti sen
kuistin permannolle ja kysymättä Brannonin suostumusta kerääntyivät
kaikki miehet, niiden joukossa Meederkin, satulan ympärille.
Brannon astui pari askelta kauemmaksi, ollakseen varuillaan, sillä hän
tiesi, että miesten lapsellinen uteliaisuus saattoi sangen pian vaihtua
epäluuloksi.
Satula oli Billyn. Triangle L:n merkki toisessa mahavyössä oli mykkänä
todistajana sen kotoperästä. Siinä asiassa Brannonin kertomus siis oli
totuudenmukainen ja miesten kasvoilla alkoi näkyä hämmästyneitä ilmeitä.
"Näyttää todelta ja asianmukaiselta", tokaisi joku joukosta.
"Taisimme hieman sotkea asioita", tuumi toinen häpeissään. "Veripilkut
tallin ovessa ja nyt satula —"
"Kun ei mies lähde karkuun, vaikka on erinomainen tilaisuus siihen,
on se minusta parempi todistus kuin satulat ja muut", keskeytti Cole
Meeder. "Luulen, että olemme olleet —." Hän pysähtyi ja jäi suu auki
tuijottamaan aukeamaan, joka oli kuistin ja karja-aitauksen välissä.
Huomattuaan hänen ilmeisen hämmästyksensä kääntyivät muutkin katsomaan
samaan suuntaan, paitsi Brannon, joka peläten jotakin juonta heidän
puoleltaan, piti heitä silmällä.
Mutta Meeder ei ajatellut mitään kepposta.
Aitauksen ja rakennuksen välillä tuli esiin hevonen ja selässä istui
suorana Ben Whitman. Hänen edessään riippui kasvot alaspäin toinen
mies, kädet heiluen velttoina toisella ja jalat roikkuen toisella
puolella hevosta.
"Whitman!" huudahti Meeder. Porstuan luona seisova ryhmä jäi odottamaan
Whitmanin tuloa. Hän tuli kymmenen jalan päähän kuistilta ja pysäytti
hevosensa siihen ja nyt näkivät miehet, että hän oli kalpea kuin aave
ja että hän horjahteli hieman satulassa.
Mutta hänen kasvoillaan näkyi pilkallinen hymy.
"Taidatte etsiä Artwelliä, vai kuinka", sanoi hän, naurahtaen lyhyeen.
"Tulitte tänne hieman liian myöhään, pojat.
"Tämä on Les Artwell. Hän on minun omaisuuttani nyt, pojat. Aion viedä
hänet kotiin — kotiin, äitinsä luo! Älkää pojat koskeko häneen."
Hänen äänensä soi uhkaavalta ja hän laski oikean kätensä pistoolin
perälle vetäen sen puolitiehen ulos. Sitten hän alkoi horjahdella
kovasti, lysähti satulan nuppia vasten ja putosi siitä sivuttain
tiedottomana, miesten juostessa hänen avukseen, Brannon etummaisena.
Seitsemäskolmatta luku.
Josephine Hamiltonin ollessa Lattimerin karjatalolla hoitamassa Les
Artwellia olisi Betty Lawsonilla ollut yllin kyllin aikaa kasvatella
suuttumustaan vierastaan kohtaan. Mutta sitä hän ei tehnyt.
Hän karkoitti päättävästi koko riidan ajatuksistaan arvellen, että
Josephine oli heikkona hetkenä erehtynyt ja tuntien hyvin vieraansa
luonteen, odotti hän, että tämä jonakin päivänä ratsastaisi Triangle
L:ään ja sopisi hänen kanssaan.
Mutta Brannonia hän ei helposti voinut saada ajatuksistaan.
Luonnollisesti hän mielellään luovutti hänet Josephinelle, jos Brannon
kerran piti hänestä enemmän, mutta hän oli varma siitä, ettei hän
koskaan tulisi entiselleen sen iskun perästä. Hän vakuutti itselleen
uhmaavalla itsetyydytyksellä, ettei hän halunnut itselleen miestä,
jonka perässä hänen täytyisi "juosta" ja vaikka hän tavattomasti
kaipasi Brannonia, ei hän halunnut häntä, jos hänen täytyisi ilmaista
hänelle pitävänsä hänestä.
Mutta huolimatta päätöksestään unehuttaa kaikki, tuntuivat Brannonin
etelään lähtöä seuraavat päivät pitkiltä, ikäviltä ja alakuloisilta.