Lattimer. "Otaksuttavasti arvaatte mitä on tapahtunut", sanoi hän
nauraen hiljaa. "Brannon on epäluuloinen. Tapasin erään Starin miehen
ja samoin Triangle L:n. Kuulin huhuiltavan kummia juttuja. Meidän
täytyy saada Artwell täältä pois ennenkin Brannonin epäluulot tulevat
liian vahvoiksi!"
Josephine tunsi olkapäillään painon lisääntyvän. "Oletteko kyllin
rohkea lähteäksenne Artwellin ja minun kanssani sellaiseen paikkaan,
jossa Artwell on turvassa?"
Josephine nyökkäsi myöntävästi päätään, tietämättä oikein mitä häneltä
pyydettiin. Hän tajusi, että Artwell oli vaarassa ja hän tunsi, että
hän tahtoi pelastaa hänet kaikista vastuksista huolimatta.
Lattimerin ote tiukkeni, hän veti syvään henkeä ja hänen silmänsä
loistivat kirkkaina kuutamossa. "Hyvä", sanoi hän äänessään riemukas
sävy. "Minä panen kaikki kuntoon lähtöä varten."
"Tarkoitatteko, että meidän täytyy lähteä nyt, aivan heti?"
"Heti, kun olen saanut hevoset valmiiksi." Hän oli jo menossa kuistilta
alas, mutta Josephinen kysymys pysäytti hänet ja hän jäi katsomaan
häntä.
"Jatkatteko leikin loppuun, vai kuinka?" kysyi hän julmasti leikitellen.
"Tietysti, mutta minne me lähdemme?"
"Arvatenkin Laskariin. Ettehän vain pelkää, vai kuinka?"
"En", sanoi Josephine uhmaten. "Mutta Laskar on kaukana, eikö niin?"
"Viisikymmentä mailia."
"Luuletteko, että Artwell kestää sen?"
"Hänen täytyy. Arvatenkin hän mieluummin ratsastaa kuin riippuu
hirressä. Menkää sisään ja kysykää häneltä sillä aikaa kuin panen
hevoset kuntoon. Minun on lopen väsynyt ja täytyy vaihtaa toinen.
"Mitä, tarkoitatteko, että Brannon — että joku on ajanut teitä takaa?"
"Ei sentään niin pahasti", nauroi Lattimer astuessaan rappuja alas.
"Olen vain saanut vihiä, että Brannonilla on epäluuloja ja aion saattaa
Artwellin turvaan ajoissa. Älkää hätääntykö. Kun vain lähdemme ajoissa,
niin olemme Laskarissa onnellisesti illan suussa. Jätämme Artwellin
jonkun ystävän luo ja te voitte palata takaisin Whitmaneille."
Rauhoittuneena Lattimerin äänensävystä, lähti Josephine sisään.
Artwell nukkui, ja kun Josephine herätti hänet kertoakseen hänelle,
mitä oli tekeillä, nousi hän istualleen kalpeana ja ilmeisesti
säikähtyneenä. Ensi kerran näki Josephine nyt miehen todellisen
luonteen, hän näki hänen käärmemäisen liuhuutensa ja häijyytensä
kiiluvan hänen silmissään ja hänen täytyi oikein kääntyä hänestä pois.
"Ettehän jätä minua nyt, ma'am?" Hän tarttui Josephinen toiseen käteen
ja puristi sitä kovasti. "Olen peräti huonossa kunnossa ma'am. Mutta
Brannon ei sitä ottaisi huomioon. Hän hirttäisi minut joka tapauksessa.
Mutta hän ei voi tehdä sitä, jos olette minun puolellani."
"Brannon ei hirtä teitä, jos vain suinkin voin estää sen."
Mentyään ulos taas, kokosi Josephine tavaransa ja Artwell nousi
vuoteestaan mutisten käheästi ja hiljaisella äänellä jotakin
Brannonista, Triangle L:stä, Callahanista ja Cole Meederistä.
Kun Josephine oli saanut tavaransa kokoon — Ben Whitman oli tuonut
niitä Triangle L:stä hänen pyynnöstään hyvän joukon — oli Artwellkin
pukeutunut ja seisoi ulko-ovella. Hän oli vain kalpea, synkkä varjo
entisestään ja katsoessaan hänen hurjasti pälyileviä silmiään,
värisytti Josephineä. Mutta nähdessään hänen horjuvan ja heikkona
nojaavan ovenpieleen, riensi hän hänen luokseen, säälivänä, katuvana.
Hänhän oli sittenkin vain poikanen, Mrs Whitmanin erehtyvä lapsi,
harhaanjohdettu luonnollisesti ja synkän uhkamielinen maailmaa kohtaan,
joka oli häntä vainonnut. Ei ollut kumma jos hän oli kostonhaluinen!
Lattimer oli saanut hevoset valmiiksi. Josephine piteli erästä hevosta,
Lattimerin nostaessa Artwelliä sen selkään. Sitten auttoi Lattimer
Josephinen toisen hevosen selkään — ei Chesterfieldin, sillä hän oli
lähettänyt Ben Whitmanin viemään sen kotiin — ja Lattimerin noustua
kolmannen selkään, kiersivät he kolmin karjatalon nurkitse ja lähtivät
etelään utuisessa kuutamossa.
Kolmaskolmatta luku.
Keskustelunsa jälkeen Lattimerin kanssa käänsi Brannon hevosensa
Whitmanin taloa kohti. Mutta hän ei pysähtynyt siihen, vaikka oli
aikonut, sillä päästyään pieneen metsikköön, joka oli Whitmanin talon
läheisyydessä, huomasi hän Ben Whitmanin taluttavan Chesterfieldiä
aitaukseen.
Nyt ei saattanut olla epäilystäkään kenelle nenäliina, jonka Lattimer
oli piiloittanut jalkansa alle, kuului. Josephine oli auttanut
Artwelliä Lattimerin karjatalolle, oli pudottanut nenäliinansa kuistin
nurkalle ja palannut sieltä Whitmaneille.
Koska Ben Whitman hoiteli hänen hevostaan, oli ilmeistä, että Josephine
juuri oli saapunut. Ja kun Brannon näki satulan riippuvan aitauksen
ylimmällä rimalla — hän tunsi sen Triangle L:n satulaksi — tiesi hän,
että se oli juuri otettu Chesterfieldin selästä, sillä Ben Whitman oli
kuuluisa täsmällisyydestään eikä olisi unehuttanut sitä siihen.
Brannon kiersi aitauksen ja talon ympärillä olevan tasaisen kentän
nähdäkseen Bettyn hevosen. Näytti siltä kuin Betty ei vielä olisi
tullut, vaikka hänen olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten. Mutta
Brannon ajatteli, että Betty mahdollisesti oli hädissään ja levottomana
poikennut tieltä, kohdatakseen ehkä sattumalta Josephinen harhailemassa
ympäristössä.
Hieman myöhemmin, istuen yhä rauhallisesti satulassa, hymyili Brannon
tyytyväisenä, sillä hän näki tomupilven lähenevän Whitmanin taloa ja
pilven edessä kiiti Betty. Hän oli ollut kaukana tieltä.
Brannon odotti. Hänellä ei ollut mitään syytä ilmoittaa läsnäoloaan ja
hän aikoi kiertää talon näyttäytymättä ensinkään. Myöhemmin aikoi hän
yhtyä etelään lähteneihin miehiin.
Hän näki Bettyn ratsastavan taloon, hyppäävän satulasta ja menevän
tupaan. Hän huomasi, että Ben Whitman kiirehti saamaan Chesterfieldin
satulan näkyvistä, mikä oli epäilyttävä merkki ja sai Brannonin
rypistämään kulmiaan hieman ihmeissään.
Whitmanin salaperäinen kiire ja Bettyn äkillinen poistuminen talosta
sekä se seikka, että hän lähtiessään itki, olivat siinä määrin
hämmästyttäviä asioita, että Brannon päättikin olla lähtemättä etelään.
Hän näki Bettyn nousevan satulaan ja ratsastavan hurjaa vauhtia itään
Triangle L:ää kohti. Hän näki Ben Whitmanin pudistelevan päätään Bettyn
lähtiessä. Mutta Chesterfield jäi aitaukseen.
Brannon kiersi kaukaa, välttyäkseen tulemasta huomatuksi. Häneltä meni
kokonainen tunti Triangle L:n tielle päästäkseen, mutta tultuaan sille
pani hän hevosensa laukkaamaan kiivaasti ja oli perillä Tringle L:n
aitauksen portilla puolentoista tunnin kuluttua. Bettyn hevonen oli jo
aitauksessa ja Brannon meni päärakennukselle, kolkuttaakseen varovasti
pääovelle.
Kun Betty tuli häntä vastaan, näki Brannon huoneen hämärässä, että
hänen silmänsä olivat kosteat ja posket punoittavat. Mutta hän ei
ollut huomaavinaan hänen kiihtymystään. Hänen onnistui myös peittää
uteliaisuutensa.
"Olen sangen laajalta tarkastanut seudun, Betty", sanoi hän. "Jos hän
on lähtenyt etelään, niin ei hänestä ole paljonkaan jälkiä jäänyt." Hän
ajatteli nenäliinaa, jonka hän oli Lattimerilla nähnyt, mutta hän ei
aikonut kertoa kaikkia tietojaan.
Brannon näki, että Betty oli hyvin kiihoittunut. Hän ei kuitenkaan
voinut päättää oliko se katkeraa vihastumista vaiko pilkansekaista
suuttumusta.
"Miss Hamilton on vierailulla Mrs Whitmanin luona, Brannon", sanoi
Betty. Hänen äänensä oli kylmä ja tasainen.
"Arvasin, ettei hän lähtisi kovin kauaksi", vastasi Brannon. "Tietenkin
hän selitti, miksi hän ei ollut sanonut sinulle minne hän aikoi?"
"Hän sanoi olleensa levoton Mrs Whitmanin vuoksi."
Bettyn huulilla karehti kylmä hymy. Hänen vakavissa silmissään loisti
epäilys, kun hän loi katseensa Brannoniin, koettaen tutkia häntä ja
tunkeutua hänen uteliaisuuttaan peittävän välinpitämättömyyden verhon
läpi.
"Hän kai ratsasti kanssasi kotiin?" kysyi Brannon.
"Luulen, että hän aikoo jäädä Mrs Whitmanin luo loppumattomiin", sanoi
Betty.
"Sepä oli kovin äkillinen päähänpisto, vai mitä?" hymyili Brannon.
Bettyn huulet puristuivat yhteen ja hänen silmänsä salamoivat.
"Ilmeisesti", vastasi hän.
"Hän on mahtanut väsyä meihin perinpohjin", vihjasi Brannon.
"Hän oli Whitmanien talolla koko viime yön", sanoi Betty punastuen.
"Se oli yksi asia, josta riitaannuimme. Hän näytti luulevan, etten
uskonut, että hän oli ollut siellä. Mutta minä uskoin häntä, Brannon.
Minua vain hieman kummastutti, sillä ajattelin, että jos hän kerran
tiesi aikovansa olla siellä yötä, niin olisi hän voinut sanoa sen
minulle. Luonnollisesti tiesin hänen olleen jossakin yötä, sillä hänen
vuoteeseensa ei ollut koskettu. Oh, epäilemättä oli hän siellä koko
yön, Brannon, sillä Mrs Whitmankin vakuutti samaa."
Brannonin kasvonilmeet olivat tutkimattomat. Niistä ei voinut
vähääkään huomata, että hän ajatuksissaan askarteli viimeisen renkaan
kiinnittämisessä todistusketjuunsa, joka koski Josephinen sekaantumista
tähän salaperäiseen asiaan.
Mrs Whitman oli valehdellut suojellakseen Josephineä. Ben Whitman oli
koettanut peittää kaikki näkyväiset jäljet hänen myöhäisestä tulostaan
Whitmaneille. Ja Lattimer oli peittänyt jalallaan hänen nenäliinansa.
Lattimer oli myös piilottanut sen satulan, joka oli ollut Billyn
selässä, kun Artwell ratsasti sillä Lattimerin karjatalolle. Ja
Denverin hevonen oli ollut Lattimerin aitauksessa.
Brannon oli vakuutettu siitä, että Josephine oli tietämättään ryhtynyt
samaan juoneen Lattimerin, Artwellin ja Denverin kanssa. Hän ajatteli,
että hän oli vain yhteistoiminnassa Lattimerin ja Artwellin kanssa
pelastaakseen jälkimmäisen hengen, väärinkäsittäen todellisen oikeuden
ja mahdollisesti myös tarkoituksella tuoda väkisin omat aatteensa tälle
seudulle. Mutta miten oli selitettävissä Benin ja Mrs Whitmanin käytös.
Olivatko hekin osallisia siinä järjestetyssä varasjoukkueessa, jonka
päämiehenä Brannon hyvällä syyllä piti Lattimeria.
Vaikka hän olikin kunnioittanut Lattimeria hänen erinäisten karkeaa
miehuutta ilmaisevien ominaisuuksiensa perusteella, ei hän koskaan
ollut luottanut häneen kuitenkaan. Ja hänen kylmän kohteliaisuutensa
alla oli aina ollut halveksuntaa, joka perustui niihin juttuihin, joita
hän oli kuullut Lattimerin menettelystä naisia kohtaan.
Brannon oli tällä hetkellä huolissaan Josephinen kohtalosta, vaikka hän
katsoikin puoleksi leikillisesti Bettyyn.
"Sanoit, että te riitaannuitte?" sanoi hän ja Bettyn myöntävästi
nyökättyä päätään, jatkoi hän: "sepä oli kovin paha!"
"Brannon", sanoi Betty vakavasti, "sinä olet perillä tästä jutusta. Tim
Callahanin tappojutussa on jotakin, joka on jäänyt kertomatta ja minä
luulen, että sekä sinä, että Jo tiedätte sen. Kun palasin Willetistä,
kertoi Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin sen vuoksi, että
hän oli ahdistellut Jota. Sinä kieltäydyit puhumasta siitä. Tänä aamuna
selitti sitten Jo minulle, että sinä olit ampunut Callahanin ilman
mitään nähtävää aihetta sekä että hän oli valehdellut Cole Meederille
— kertoen hänelle sen jutun, jonka hän minullekin ensin oli kertonut
— estääkseen Cole Meederiä ja hänen miehiään hirttämästä sinua. Minä
vaadin saada tietää totuuden!"
"Arvelen, ettei Miss Hamilton valehtele", sanoi Brannon.
"Brannon, sinä et tappanut Tim Callahania. Ethän! Sinä tiedät, ettet
sitä tehnyt! Ja sinä tiedät, kuka sen teki. Minä tahdon, että kerrot
minulle sen! Ja minä tahdon, että kerrot minulle tarkalleen, mitä sinä
yönä tapahtui, kun minä olin Willetissä!"
Bettyn luottamus Brannoniin oli suuri. Hän oli vakuutettu siitä,
ettei Brannon ollut tehnyt tuota rikosta, mutta tällä hetkellä ei hän
välittänytkään niinkään paljoa siitä, löytyikö todellinen murhaaja
vaiko ei, kuin siitä, ettei hän tuntenut Brannonin salaisuutta ja että
Brannon ehdoin tahdoin salasi häneltä jotakin, mikä Brannonilla ja
Josephinella oli yhteisesti tiedossaan.
Hän oli kovin suuttunut Brannoniin ja hän vihasi nyt Josephineä sen
tähden, että tämä oli julistanut, että Betty oli mustasukkainen
Brannonin vuoksi, vaikka hän tiesikin olevansa sitä ja vaikka
mustasukkaisuus oli se voima, joka tälläkin hetkellä hänessä vaikutti.
Hän seisoi aivan jäykkänä ja kyyneleet olivat vuotamaisillaan vain
senvuoksi, että hän oli vakuutettu, että Josephine kiellostaan
huolimatta piti Brannonista. Sillä hän tiesi, että Josephine oli
pitänyt Brannonista alusta pitäen ja että hän ei voinut olla sitä
tekemättä enempää kuin hän itsekään.
Josephinehän oli kysellyt Brannonista yhtä ja toista heidän
ratsastaessaan Mrs Whitmanin luo! Johan oli kysellyt Brannonin ikää!
Ja hänhän oli tehnyt huomioitaan Brannonin ulkonäköön nähden ja
huomauttanut muun muassa, että "varmaankin on ilma ja aurinko tehneet
hänet niin vaskenkarvaiseksi ja karkeaksi ja kait kova elämä on tehnyt
hänen silmänsä niin pelottoman varmoiksi." Eikö siinä ollut kyllin
todistusta siitä, että Brannon oli herättänyt hänen mielenkiintoaan. Ja
eikö Jo ollut samana päivänä sanonut vihaavansa Brannonia?
Mahdollisesti oli Jo silloin luullut todella vihaavansa häntä, mutta
tuo mielenkiintohan juuri osoitti, että hän piti hänestä. Hän oli vain
harmissaan Brannonille sen vuoksi, että hän oli saanut tuta Brannonin
sielun voimaa ja että hän oli tuntenut, että se oli vahvempi kuin hänen
omansa, ja naiset jotka ensi alussa tuntevat vihaa sellaisia miehiä
kohtaan, rakastuvat heihin lopulta sitä varmemmin.
Jon käytös Whitmanilla sinä aamuna, hänen aiheeton ja kostonhimoinen
hyökkäyksenä sekä Brannonin jotenkin kyynillinen menettely joka kerta,
kun Jon nimeä mainittiin hänen läheisyydessään sai Bettyn vakuutetuksi
siitä, että Jo ja Brannon olivat riidelleet keskenään ja että Jon
varsinainen syy haluunsa jäädä Mrs Whitmanin luo, johtui siitä, ettei
hän tahtonut, että Brannon saisi nähdä häntä. Ja olihan Brannonkin
sangen vastahakoisesti lähtenyt etsimään Jota tänä aamuna. Hän oli koko
ajan tiennyt, että Jo oli lähtenyt Triangle L:stä ja kuitenkin oli hän
antanut Bettyn lähteä Whitmanille loukattavaksi!
Betty tahtoi Brannonin kokonaan itselleen, oli aina tahtonut. Ja nyt
hän oli menettämäisillään hänet, kutsuttuaan Jon ajattelemattomasti
tänne luokseen.
Heidän välinen riitansa oli luonnollisesti vain rakastavaisten
tavallista erimielisyyttä. He olisivat muutaman päivän oikein vihaisia
toisilleen, mutta sovittuaan rakastaisivat he toisiaan entistä enemmän.
Ja hän menettäisi Brannonin!
Betty näki, että Brannon ei aikonut ruveta selityksille eikä vastaamaan
hänen kysymyksiinsä. Sillä hän oli nähnyt hänen silmiensä nauravan,
kuten aina tapahtui, jos häntä vastustettiin tai vaadittiin taistosille.
"En aio selittää mitään nyt, Betty", sanoi Brannon ystävällisesti.
Jos hän uskoisi Bettylle kaikki tietonsa, niin saattaisi koko hänen
suunnitelmansa mennä myttyyn. Hänen täytyisi siinä tapauksessa
selittää monta epämiellyttävää asiaa, jotka koskivat hänen epäluuloaan
Lattimeriin, Josephineen sekä Ben ja Mrs Whitmaniin nähden ja se
saattaisi vain saada aikaan sekaannusta. Vaikka Brannon tiesikin, että
Bettyyn saattoi luottaa, ei hän kuitenkaan saattanut antautua siihen
vaaraan, että Betty, lausumalla jonkin varomattoman sanan, varoittaisi
Lattimeria, Ben Whitmania tai jotakuta muuta. Brannon oli vakuutettu
siitä, että Triangle L:n miehissä oli aina yksi tai toinen, joka
veisi Lattimerille sanan, vaikka olisikin sitä mieltä, että hän oli
varasliiton päämies. Ja Bettyn ja Josephinen ollessa riidassa keskenään
oli se vaara tarjona, että Betty suuttumuksen hetkenä saattoi sanoa
sellaista, joka ilmaisisi Josephinelle Brannonin aikeet.
Kieltäytyessään puhumasta mitään, näki Brannon Bettyn ensin punastuvan
ja sitten kalpenevan. Hän katsoi Brannoniin pitkän aikaa moittivasti.
Sitten hän puri vihaisesti huuliaan ja jätti Brannonin yksin kuistille.
Neljäskolmatta luku.
Viikon kuljeskelu laajoilla karjamailla ei tuonut mitään vahvistusta
Brannonin epäilyksille Lattimerin kuulumisesta hevosvarkaisiin.
Brannon oli viettänyt yhden yön Triangle L:n miesten joukossa
etelässä. Keksimällä milloin minkin syyn tuloonsa oli hän käynyt
muittenkin karjatalojen leiritulilla ja hän oli ovelasti kysellyt
kaikki sattumalta tapaamansa ratsastajat. Mutta lopulla viikkoa oli
hän tavannut erään Starin miehen, joka sangen uhkaavassa äänilajissa
kertoi, että Meeder etsi häntä.
Tämä tapahtui illan suussa ja ennen puoliyötä saapui hän Triangle L:än
leirille, keinotteli Lin Murrayn sieltä mukaansa ja niin lähtivät he
kahden Triangle L:n karjatalolle. He eivät hätäilleet ja saapuivat
perille aamun sarastaessa ja saivat Chongilta kuulla, että Betty
oli lähtenyt Willetiin edellisenä päivänä eikä luultavasti palaisi
ennenkuin illalla.
Vaelluksillaan viime viikolla, oli Brannon huomannut, että ihmiset,
jotka ennen olivat olleet hänen ystäviään, kohtelivat häntä nyt
kylmästi karttaen. Ei kukaan ollut häntä loukannut eikä kukaan ollut
sanallakaan viitannut kylmäkiskoisuutensa syyhyn, mutta hän tiesi,
että huhu Callahanin murhasta oli levinnyt laajalle ja että hänen
vihamiehensä olivat nimenomaan painostaneet sitä seikkaa että Starin
omistajaa oli ammuttu takaapäin. Hänen ystäviensäkin täytyi hävetä
tapausta eivätkä he pystyneet millään häntä puolustamaan.
Kaikkialla, missä hän vain oli käynyt, oli vastaanotto samanlainen ja
kun vihdoin Starin mies oli kertonut hänelle, että Cole Meeder etsi
häntä, niin päätteli hän, että hän tarpeeksi kauan oli kantanut häpeän
iestä niskoillaan.
Ei ollut enää mitään syytä suojella Josephineä. Hän ei ollut ampunut
Callahania ja yhtä varmaa oli nyt, että Artwell oli sen tehnyt. Ja
siitä syystä häh aikoi toimia heti.
Hän tunsi, ettei hän voinut lykätä hyökkäystään Lattimeria
vastaan siksi kunnes hänellä olisi ollut lisätodistuksia hänen
syyllisyydestään, sillä viivytys antaisi Lattimerillekin aikaa kehittää
tuttavuuttaan Josephinen kanssa, aikaa lujittaa niitä salakavalia
siteitä, joihin hän ilmeisesti jo oli saanut Josephinen houkutelluksi.
Brannon tiesi, ettei hän voinut todistaa Lattimeria syylliseksi
niitten seikkojen avulla, jotka hän jo tunsi, mutta se seikka, että
Lattimer oli suojellut Artwellia herättäisi varmaankin sen puolen
karjanomistajissa voimakkaan epäilyn Lattimerin kunniallisuuteen nähden
ja se taas aiheuttaisi lisääntynyttä silmälläpitoa.
Mutta Brannonin toimintapäätöksen takana oli pääasiassa huoli
Josephinestä. Outona, julmassa ja sivistymättömässä ympäristössä, oli
hän uhkarohkean innokkaana koettanut väkisin sovittaa siihen mukanaan
tuomiaan aatteita ja oli siten joutunut miesten seuraan, joitten
vaikutusvalta hänet varmasti tuhoaisi. Brannon aikoi pelastaa hänet
ajattelemattomien mielijohteittensa aiheuttamasta hulluttelusta.
Hän oli tuonut Lin Murrayn mukanaan, jotta tämä panisi ruokailu-
ja asuntorakennuksen kuntoon miesten paluun varalta huomenna ja
kun he saapuivat karjatalolle, istuutui Murray väsyneenä eräälle
asuntorakennuksen luona olevalle penkille. "Aion ottaa pienet unet,
ennenkuin ryhdyn hommaan", sanoi hän.
"Tee niin, Murray", sanoi Brannon. "Minä katselen tässä hieman
ympärilleni."
Viisi minuuttia myöhemmin oli Murray vuoteessa ja kuorsasi kaikessa
rauhassa.
Brannon huolehti Murrayn hevosesta, vieden sen sekä omansa talliin ja
antoi niille ruokaa ja juomaa.
Sitten hän meni omaan asuntoonsa, puhdisti ja rasvasi kuusipiippuisensa
ja tuli ulos ovestaan paraiksi nähdäkseen Cole Meederin ja puolen
tusinaa Starin miehiä kääntyvän päärakennuksen nurkitse ja ratsastavan
häntä kohti.
Starin miehet huomasivat hänet heti ja Meeder, joka ratsasti
etunenässä, kiirehti kulkuaan.
Brannon astui tulevia vastaan. He lähestyivät äänettöminä ja
piirittivät hänet, istuen hevostensa selässä synkän tarkkaavina ja
silmät kylmän uhkaavina.
Meeder laskeutui satulasta ja meni Brannonia kohti, pysähtyen jonkun
matkan päähän hänestä, silmät kiiluen kiihkosta. Hänen ruumiinsa oli
hieman eteenpäin kumarruksissa ja hänen oikea kätensä oli merkitsevästi
koukussa samalla kun hänen vasen kätensä oli nyrkkiin pusertunut. Koko
hänen asentonsa oli uhkaa, silmänräpäyksellistä kuolemaa tietävää.
Brannon hymyili rauhallisesti toisen leimuaville silmille eikä ollut
lainkaan huomaavinaan muita ratsumiehiä.
"Sinulla on jotakin sydämelläsi, Meeder", sanoi Brannon.
"Olet kirotun oikeassa!" vastasi Meeder, ääni käheänä vihasta. "Olemme
tulleet hirttämään sinut, Brannon!" Hän pysähtyi, jännittyi — aivan
kuin olisi odottanut jotakin vihamielistä liikettä Brannonin puolelta.
Sitä ei kuulunut. Brannonin katse oli järkkymättömän rauhallinen.
"Kait kertonet minulle, mistä syystä, Meeder?" kysyi hän rauhallisesti.
"Callahanin murhasta!" sanoi Meeder tulisesti. "Olet ollut aika ovela,
saadessasi tuon Hamiltonin tytön ottamaan syyn niskoilleen ja itse
luikerrellessasi alta. Mutta nyt sinä olet meidän!"
Meeder nauroi pilkallisesti.
"Olit hullu kun uskoit naista. Sen sanon sinulle ennenkuin hirtämme
sinut. Heihin ei voi luottaa. Yhtenä päivänä he saattavat pitää
miehestä siinä määrin, että valehtelevat pelastaakseen hänet
hirttonuorasta, mutta seuraavana päivänä he ihastuvat jo toiseen!"
"Mitä sillä tarkoitat, Meeder?"
"Lörpötyksiä, Brannon", ivasi Meeder. Hän nojautui lähemmä Brannonia
ja katsoi häntä suoraan silmiin. "Aiotko uskotella minulle, ettet muka
ymmärrä. Minä vannon, että sinä et siinä ole onnistuva", lisäsi hän
hämmästyksen ilme kasvoillaan.
"Kuule sitten, ja kuuntele tarkkaan, Brannon! Saat kuulla uutisia.
Tuo Hamiltonin tyttö elää Lattimerin kanssa Lazy L:ssä. Hän on ollut
siellä jo kokonaisen viikon — aina siitä päivästä asti kun murhasit
Callahanin! Taisi sattua oikeaan, Teräs", pilkkasi hän, nähdessään
Brannonin silmien värähtävän. "Tarvitaan kyllä paljon, jotta
Brannonista tulisi tavallinen kuolevainen, mutta tämä uutinen näyttää
tepsineen."
Brannonin ilme ei merkinnyt sitä, miksi Meeder sitä luuli. Brannonille
ei Meederin uutinen merkinnyt muuta, kuin että Josephine oli mennyt
Lattimerin talolle hoitamaan Artwelliä ja että siis Artwellin oli
täytynyt olla vaikeasti haavoittunut.
"Kuka sinulle tämän kertoi, Meeder?"
"Lattimer", selitti toinen. "Hän tuli Stariin toissapäivänä. Hän
tuntuu olevan kerrassaan hyvissä väleissä Miss Hamiltonin kanssa.
Sanoi menevänsä naimisiin hänen kanssaan ja että tyttö oli halukas
sanomaan totuuden Callahanin murhajutussa. Lattimerin sanojen mukaan
väittää hän sinun ampuneen hänet. Peruuttaa kokonaan entiset puheensa.
Sanoi olleensa sisällä laukauksen pamahtaessa ja tultuaan ulos näki
Callahanin makaavan rappusilla ja sinun seisovan hänen vieressään
pistooli kädessä."
Hän katsahti merkitsevästi synkkäkasvoisiin miehiinsä, jotka ympäröivät
Brannonin. Sitten hän oikaisihe ja sanoi lyhyesti:
"Luulen, että siinä on meille tarpeeksi, Brannon?" Hän viittasi
kädellään eräälle seuralaisistaan ja tämä alkoi kätevästi irroittaa
satulan nuppiin kiinnitettyä köyttään.
Brannon tajusi selvästi uhkaavan vaaran. Starin miehet olivat
vakuutettuja hänen syyllisyydestään ja aikoivat epäilemättä hirttää
hänet, ellei hän pystyisi todistamaan viattomuuttaan.
"Ansaitsisin hirttonuoran, jos olisin murhannut Callahanin", sanoi hän
rauhallisesti. "Ja voinpa sanoa teille, että valehtelin koko asian,
suojellakseni Miss Hamiltonia. Luulin nimittäin, että hän oli sen
tehnyt. Mutta sain vastikään selville, että Les Artwell onkin murhaaja."
Meeder nauroi pilkallisesti ja toiset miehet hymyilivät ivallisesti.