"Luuletko, etten huomannut sitä katsetta, jonka minuun loit,
kun kerroin sinulle, että Brannon ja minä olimme olleet kahden
karjatalolla, sillä aikaa kuin Denver ja Chong olivat poissa sieltä?
Oh, älä teeskentele, Betty!" ivasi hän Bettyn hämmentyneen katseen
johdosta. "Sinä olet mustasukkainen jokaiselle, joka vain puhutteleekin
Brannonia! Tuskin katsoit minuun eilen illalla sen jälkeen kuin kerroin
mitä oli tapahtunut. Sinä et edes ollut kohtelias minulle, vieraallesi."
"Jo!" huudahti Betty ankarasti, kasvot liekehtivinä.
"Minä en lähde takaisin karjatalolle, en tietenkään", selitti
Josephine, ääni kylmän ivallisena. "En ikänäni voisi tuppautua ihmisten
pariin, jotka eivät kaipaa minua — jotka pelkäävät, että minä —
"Mitä ihmettä, Jo —"
"Minä vakuutan sinulle, että en tahdo Brannonia itselleni", sanoi
Josephine, hymyillen kostonhaluisesti Bettyn ilmeiselle hämmingille —
hämmingille, jonka Josephine luuli johtuvan siitä tiedosta, että Bettyn
salaisuus oli tullut ilmi. "Brannon ei ole niitä miehiä, joitten kanssa
minä olisin halukas kuluttamaan loput elämäni päivistä. Mutta minä
pelastin hänet Cole Meederin käsistä — pelastin hänet sinulle. Minä
valehtelin Mrs Whitmanille. Sinä tiesit, että valehtelin sinullekin,
Betty, sillä sinä otit sen vaivan päällesi, että näytit sen minulle.
Ellen minä olisi valehdellut, olisi Cole Meeder miehineen hirttänyt
Brannonin! Sillä Callahan ei ahdistellut minua! Minä olin sisällä
silloin, kun kuulin laukauksen ja kun avasin oven, makasi Callahan
kuolleena rappusilla, ja Brannon seisoi hänen vieressään pistooli
kädessä!"
Hetkisen, nähdessään Bettyn peittävän kasvonsa käsillään, tunsi
Josephine katumusta myrskyisestä tunnustuksestaan. Mutta luonnoton
mielijohde näytti vallanneen hänet ja hän kohtasi Bettyn tuskaisen
katseen kylmällä välinpitämättömyydellä.
Kun Betty syöksyi ovesta ulos, otti Josephine pari askelta hänen
perässään, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan jäykkänä, kalpeana ja
uhmailevana kuunnellen nopeasti poistuvaa kavion kapsetta.
Nyt se oli sanottu eikä kukaan ollut "viekotellut" sitä häneltä "ulos."
Hän oli kokonaan antautunut intohimoisen suuttumuksen valtaan, joka
koko aamun oli kasvanut hänessä sen kautta, että hän oli alituisesti
ajatellut Bettyn puolelta osakseen tullutta luuloteltua huonoa
kohtelua. Mutta hän oli varma siitä, että hän ei olisi sanonut mitään,
ellei hän olisi ollut puolihulluna siitä hermojännityksestä, jonka
Artwellin tapaaminen tallissa ja pitkä yöllinen ratsastus aavemaisessa
hiljaisuudessa suurella arolla oli aiheuttanut.
Sillä tavalla hän ei ollut koskaan ennen käyttäynyt, eikä hän koskaan
ennen ollut kokenut niitä voimakkaita intohimoja, jotka koko aamun
olivat hänessä riehuneet. Näytti siltä kuin hän olisi yhdessä yössä
kokonaan muuttunut. Hän tunsi, että sivistyksen kiilto oli hänestä
irtautunut, paljastaen hänet alkuperäisillä vaistoilla ja atavistisilla
haluilla varustetuksi olennoksi. Silmänräpäyksen oli hän, katsoessaan
suljettua ovea, vähällä tulla hysteeriseksi, mutta silloin kuuli hän
Mrs Whitmanin äänen, tyynenä, lempeänä ja tyynnyttävinä: "Tulkaa tänne,
rakkaani."
Samassa oli hän polvillaan toipilaan edessä, pää hänen sylissään. Mrs
Whitmanin kädet silittivät hänen päätään kepeästi, lohduttavina ja
hänen äänensä kuului tyynenä, kuten aina:
"Kas niin, kas niin, rakkaani. Minä ymmärrän — minä ymmärrän. Sen
on täytynyt olla pelottavan raskasta teille ja minä en ihmettele,
että menetitte tasapainonne. Tämä on julma ja synkkä maa, rakkaani
— sellaisille, joilla on ihanteita ja joilla on rohkeutta taistella
niitten puolesta."
Kahdeskymmenes luku.
Lattimerin siveysopin mukaan ei ollut mikään rikos ottaa sitä, mitä
halusi. Ja koska hän oli äärimmäisen itsekäs, ei hän tunnustanut muuta
lakia kuin sen, joka turvasi hänen omat halunsa. Sitä Jumalaa, josta
ihmiset puhuivat, ei hän ollut nähnyt ja hän ei hyväksynyt mitään
oppia, joka esti häntä ottamasta lähimmäisensä henkeä, ystävänkin,
jos tarve vaati. Hän oli, kuten Betty oli sanonut, "häikäilemätön,
hymyilevä paholainen."
Hän tunsi terveellistä kunnioitusta Brannonia kohtaan, mutta ellei
siihen olisi sekaantunut pelkoa, olisi hän varmasti hakenut jotakin
syytä riitaan kun Brannon kävi hänen talollaan sinä aamuna kun
Josephine Hamilton oli tuonut Artwellin sinne.
Jos Lattimer olisi ollut tavallinen murhaaja, olisi hän sallinut
Denverin käyttää asettaan, jonka hän oli ojentanut Brannonia kohti, kun
tämä pysäytti hevosensa hänen kuistinsa nurkalle samana aamuna. Mutta
sellainen murha, joka suoritetaan lyömällä tai ampumalla takaapäin, ei
kuulunut Lattimerin tapoihin. Jos hän halusi ottaa joltakin mieheltä
hengen, niin hän antoi hänelle näennäisen tilaisuuden puolustautua,
vaikka uhri sitä todellisuudessa ei saanutkaan.
Brannonin ollessa kyseessä, sai Lattimerin jokin saatanallinen halu
leikitellä hänen kanssaan estämään Denveriä käyttämästä pyssyään.
Callahanin murhatapaus oli suonut Lattimerille tilaisuuden saada
Brannonin käsiinsä saattamatta itseään tai apureitaan moitteenalaisiksi
ja havainto, että Josephine oli valehdellut pelastaakseen hänet, teki
hänen suunnitelmansa vielä yksinkertaisemmaksi.
Lattimer halusi Josephineä omakseen ja hän aikoi saada hänet. Siitä
päivästä saakka, jona hän oli Denveriltä kuullut kuinka tyttö oli
tehnyt tyhjäksi Brannonin aikeen hirttää Artwellin, oli hän ihaillut
hänen rohkeuttaan. Kun Lattimer oli kantanut Josephinen siltä paikalta,
johon hän oli pyörtynyt tuotuaan Artwellin perille, oli tytön
nostattama intohimo hänessä kasvanut syvemmäksi ja voimakkaammaksi kuin
mitä hän oli tuntenut ketään naista kohtaan. Puhuessaan hänen kanssaan
kuistilla, oli hän ankarasti tukahduttanut intohimonsa, jotta tyttö ei
huomaisi eikä säikähtäisi sitä. Mutta hänen päätöksensä omistaa hänet
oli yhtä syvä kuin ennenkin.
Brannonin lähdettyä, otti Lattimer Josephinen nenäliinan maasta, pyyhki
siitä, silitti sen polvellaan ja katseli sitä miettiväisenä.
Hän päätteli, että Brannon ei ollut huomannut sitä ja kuitenkin
kiusasi häntä epäilys. Brannon oli mies, joka piti mielenliikutuksensa
itsellään. Hän oli ovela, tarkkanäköinen, terävällä huomiokyvyllä
varustettu ja hänen peitetty varoituksensa lähtiessään ilmaisi, että
hän piti epäluulojaan hyvin perusteltuina. Tiesikö Brannon että
Josephine oli käynyt Lazy L:ssä? Tarkoittiko hän tyttöä, kun hän kysyi,
oliko Lattimer nähnyt "ratsastajaa, jolla oli kaksi satulaa."
Jos Brannon tiesi, että tyttö oli käynyt Lazy L:ssä, niin hänen
tietonsa tekisi leikin vielä mielenkiintoisemmaksi Lattimerille. Se
tekisi Lattimerin voitonriemun entistä täydellisemmäksi, sillä hänellä
tulisi olemaan se tyydytys lisäksi, että hän musertaisi Brannonin
siitäkin huolimatta, että tämä tiesi sen.
Lattimerillä ei ollut mitään aihetta kiirehtiä suunnitelmansa
toimeenpanoa. Kuultuaan Les Artwelliltä ja Josephineltä, että Brannon
ei ollut murhannut Callahania, tiesi Lattimer, että Brannon tunsi
tekevänsä Josephinelle palveluksen ottaessaan murhan syyn niskoilleen.
Ja varmaankaan hän ei olisi ottanut vastuuta päälleen, jos hän olisi
tiennyt, että Les Artwell oli lähellä Triangle L:ää sinä iltana. Ollen
tietämätön Artwellin osuudesta tapahtumain kulkuun ei Brannon ryhtyisi
hyökkäämään — siinä tapauksessa, että hän tiesi Josephinen käyneen Lazy
L:ssä — kunnes hän oli varma siitä, että tyttöä ei sotkettaisi asiaan.
Lattimerin laskuissa oli virheitä ja hän tiesikin osan niistä. Selvä
asia oli kuitenkin se, että Brannon oli ainoastaan varoittanut häntä,
sillä jos hänellä olisi ollut varmat todistukset, tai edes perustellut
epäluulot, niin olisi hän ryhtynyt sen mukaisiin toimiin heti.
Seuraavana päivänä Brannonin käynnin jälkeen tuli Lattimer ratsastaen
Whitmanin karjatalon aitauksen portille ja laskeutui satulasta. Hän
katseli ympärilleen nähdäkseen Benia, mutta tätä ei näkynyt missään.
Lattimer meni sitten mökille ja astui sisään, saatuaan jykevään
kolkutukseensa ystävällisen kehoituksen. Toipilaan tervetuliaishymy oli
lievä. Hänen silmissään kuvastui levottomuus ja hätä.
"Käy istumaan, John", sanoi hän. Ja sitten, ennenkuin Lattimer ennätti
istuutua, kysyi hän kiihkeänä, hätäisenä:
"John, oletko tuonut lääkärin Lesille?"
"Hän ei ole pahasti haavoittunut, muori", lohdutteli Lattimer. "Ei niin
pahasti, että hän tarvitsisi lääkäriä. Hän on vain heikko paljosta
verenvuodosta."
"Oh"! huokasi Mrs Whitman. "Miksi ei Les voi olla toisenlainen? Miksi et
puhu hänelle, John?"
Lattimer punastui hänen rukoilevan äänensävynsä johdosta.
"Olen puhunut, muori Whitman. Se ei näy auttavan. Hän on itsepäinen."
Mrs Whitman risti kätensä, kohtaloonsa tyytyen.
"Olen miettinyt, mikä kahdesta pahasta minut vihdoin vie hautaan,
tautiniko vaiko Les. Hän nosti kätensä ylös toivottoman näköisenä.
"En muista rikkoneeni niin raskaasti, että ansaitsisin kumpaakaan
rangaistusta", sanoi hän. "Vaikka ehkäpä Jumala tietää miksi se
tapahtuu. Ensimmäinen mieheni oli aivan Lesin kaltainen." Hän punastui.
"Mutta sinähän tiedät sen. Sinun isäsi on kait kertonut hänestä. Isäsi
tunsi hänet jo ennenkuin minä menin naimisiin hänen kanssaan."
"Les on aina ollut itsepäinen" jatkoi hän. "Hän ei välittänyt mistään
ja hän tuli vain pahemmaksi isänsä kuoltua ja sitten kun minä menin
naimisiin Mr Whitmanin kanssa. Hän näkyi alusta pitäen vihanneen
Benia. Luulin aina tehneeni suuren erehdyksen mennessäni toistamiseen
naimisiin. Mutta Ben ei koskaan asettunut Lesiä vastaan. Hän antoi
Lesin tehdä mitä halusi ja oli aina ystävällinen hänelle. Mutta Les oli
aina omavaltainen ja hän jätti kotinsa jo ennenkuin me muutimme tänne.
"Eikä koskaan vihjaissutkaan, että te olitte hänen äitinsä", sanoi
Lattimer. "Hän on omituinen poika."
"Se oli sen vuoksi, että hän vihaa Beniä. Luulen, että olisin ollut
tyytyväisempi, ellei hän olisi tullut tänne ensinkään", jatkoi hän,
"sillä silloin en olisi tiennyt kaikkea, mitä hän teki. John", lisäsi
hän matalalla, pelonsekaisella äänellä "tappoiko Les Callahanin."
"Pelkäänpä että niin on asianlaita, muori", vastasi Lattimer epäröiden.
Mrs Whitman veti syvään henkeä, mutta ainoa mitä hänen
mielenliikutuksestaan näkyi, oli hänen silmissään väikkyvä kosteus,
joka ei edes saanut pudota kyyneleinä poskipäille.
"Mistä tiedät sen, John?"
"Hän kertoi itse sen."
Mrs Whitmania puistatti. Hän nojautui eteenpäin ja puhui kuiskaten,
koettaen äidin vaiston ohjaamana keksiä pelastusta pojalleen
rangaistuksesta, joka välttämättömyyden voimalla oli seuraava hänen
rikostaan, niin pian kuin se tulisi tunnetuksi.
"John" sanoi hän, "tietääkö Brannon sen?"
Lattimer pudisti päätään kieltävästi, mutta ei varmasti.
"Oletko varma siitä?" urkki Mrs Whitman. "Brannonista ei voi tietää
mitään. Hän on niin vaitelias, niin hyvä ja terävä arvaamaan toisten
tekoja."
"Luulen, että Brannon ei tiedä sitä", sanoi Lattimer. "Aion pitää
hänet tietämättömänä, kunnes Les on niin terve, että voi lähteä
näiltä mailta. Ratsastin tänne Lesin vuoksi, sillä arvelin, ettei tuo
Hamiltonin tyttö ole kertonut asiaa, niinkuin se on. Haluan saada
jollakin tavoin sanan hänelle, että te toivotte, että hän tulisi
hoitamaan Lesiä. Menisin itse, mutta pelkään, että Betty Lawson epäilee
jotakin. Lähettäkää Ben Triangle L:ään ja sanokaa, että te haluaisitte
hänet seuraksenne muutamaksi päiväksi. Sitten voi hän livahtaa minun
talolleni ja hoitaa Lesiä.
"Miss Hamilton on täällä vielä, John", sanoi Whitman. "Hän ja Betty
riitaantuivat." Hänen tarkat silmänsä katsoivat Lattimeriin ja hän
huomasi Lattimerin katseessa syvän riemun ilmeen.
Mutta Lattimerin ääni oli tasainen ja matala.
"Mistä he riitaantuivat?" kysyi hän.
"Miss Hamilton ei ollut oikein oma itsensä. Hän loukkaantui siitä,
että Betty epäili hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta. Hän myönsi
valehdelleensa ja sanoi että Brannon oli tappanut Callahanin Miss
Hamiltonin tietämättä."
Lattimer rypisti silmäkulmiaan.
Jos Betty kertoisi Brannonille Josephinen syytökset, niin ei Brannon
tietäisi enempää kuin hän jo tiesi. Mutta jos juttu kulkisi Cole
Meederin korviin ennenkuin Lattimer olisi valmis, silloin ei Lattimer
voisi olla varma, ettei Josephine kieltäisi sanomaansa estääkseen Cole
Meederiä hirttämästä Brannonia.
"Miss Hamilton ei tiedä kuka Callahanin tappoi", sanoi Mrs Whitman.
"Huomasin sen paikalla, kun kuulin hänen puhuvan siitä. Hän uskoo
todellakin, että Brannon teki sen. Mutta minä — minä tiesin, John. Heti
kun Miss Hamilton kertoi tavanneensa Lesin tallissa, tiesin, että Les —
niin, tiesin, että hän oli murhaaja. Mutta en voinut antaa Bettyn saada
tietää sitä."
"Antakaa Miss Hamiltonin vain luulla, että Brannon on syyllinen", sanoi
Lattimer. "Jos hän saa tietää, että Les sen teki, niin hän varmaan
jonakin päivänä laulaa sen julki. Hän on sitä lajia."
Lattimer nousi. Hänen onnistui tehdä vakavan ilmeensä niin
vaikuttavaksi, että Mrs Whitman vetäisi vapisten henkeään ja kysyi:
"Mitä nyt sitten, John?"
"Arvelen, että minun täytyy lähteä takaisin karjatalolle. Les on yksin.
Hän tarvitsee huolellista hoitoa, jos hän tahtoo läpäistä. Missä Ben
on?"
"Hän meni jokea alas vähän matkaa. Boskinin kahlaamolle. Hän aikoo
huomenna viedä karjaa siitä yli."
"Missä Miss Hamilton on?"
"Hän meni Benin kanssa, John."
Huomatessaan tulen leimauksen Lattimerin silmissä, lisäsi hän: "Hän
ei olisi tahtonut jättää minua, mutta hän näytti niin kalpealta ja
väsyneeltä tänä aamuna, että ajattelin ratsastusmatkan tekevän hänelle
hyvää."
"Samantekevä, vaikka hän ei olekaan täällä", sanoi Lattimer. Ehkäpä ei
näyttäisikään hyvältä, jos minä häntä pyytäisin, mutta Les tarvitsee
naisellista hoitoa. Emme voi saada Betty Lawsonia sinne. Koko alangolla
ei ole muita naisia ja te ette voi lähteä. Willetin naiset eivät
kelpaa. Arvelen siis että Miss Hamiltonin täytyy tulla.
"Ellei hän mahdollisesti tahdo tulla, niin jää teidän asiaksenne
taivuttaa hänet siihen. Hän säälii Lesiä, otaksuen, että häntä
vainotaan. Pankaa hänet tulemaan, vaikkapa teidän täytyisi kertoa
hänelle totuus — että Les on teidän poikanne. Se saa hänet
lähtemään", lisäsi Lattimer hymyillen julmasti. "Ja ellei se auta,
niin muistuttakaa hänelle, että te valehtelitte Bettylle, missä hän
suurimman osan yötään vietti!"
"Lattimer"!
Kiivas moite Mrs Whitmanin äänessä sai miehen punastumaan.
"Kas niin", sanoi hän tyynnyttävästi. "Tahdoin vain painostaa teille,
kuinka suuresti Les tarvitsee häntä."
Hän pysähtyi vielä ovella ja katsoi taakseen, aivan kuin hän äkkiä
olisi muistanut jotakin tärkeää.
"Pankaa hänet tulemaan jo tänä iltana. Odotan häntä siellä."
Yhdeskolmatta luku.
Josephine Hamilton saattoi olla tyytyväinen viikon oleskeluunsa
Lattimerin karjatalolla.
Ennen kaikkea ei hänen edesottamisensa alkuaan niin peloittava
sovinnaisuudesta poikkeaminen osoittautunut niinkään sopimattomaksi,
sillä kyseessähän oli ollut ihmishenki. Sitäpaitsi ei hänen olostaan
Lattimerin karjatalolla tienneet muut kuin ne, joita asia lähinnä
koski eikä ulkomaailma saisi sitä koskaan tietää. Bettykin jäisi siitä
tiedosta osattomaksi.
Mutta Mrs Whitman oli ollut pakoitettu käyttämään viimeistä keinoaan
saadakseen Josephinen lähtemään, nimittäin sitä, että hän tunnusti,
että Les Artwell oli hänen poikansa.
Samalla selvisi Josephinelle syy Lattimerin varmaan vakuutukseen, että
Mrs Whitman kyllä valehtelisi Les Artwellin hyväksi.
Artwell oli toipumassa. Hänen parantumisensa ei ollut käynyt nopeasti,
mutta hän oli kieltämättä vahvistunut ja hänen poskensa todistivat,
että verenkierto oli vilkastunut. Ja Josephinen myötätunto oli myös
vahvistunut.
Lattimer oli ratsastanut pois vähän aikaa sitten ja Josephine istui
kuistilla keinutuolissa ja ajatteli häntä.
Ilta muistutti paljon erästä toista, jonka hän ikänsä oli muistava,
nimittäin sitä iltaa, jona Callahan ammuttiin kuoliaaksi. Täysi kuu
valoi pehmyttä valoaan laajalle alangolle, paljastaen kaukaiset uinuvat
laaksot, sivellen hiljaa vuoren kukkuloita loistollaan ja täyttäen
syvänteet salaperäisyydellä.
Lattimer oli kohdellut häntä moitteettomasti ja kunniallisesti. Hän ei
ollut lähennellyt häntä, vaan oli antanut hänen olla yksin niin paljon
kuin hän halusi.
Tosin oli hän huomannut, että Lattimer silloin tällöin oli katsellut
häntä miettiväisenä, kasvoillaan ilme, jonka suhteen ei saattanut
erehtyä. Mutta Josephine ei ollut turhankaino ja hän totesi, etteivät
Lattimerin ihailevat katseet olleet sen loukkaavampia kuin muittenkaan
miesten, vieläpä ympäristössä, jonka katsottiin kasvattavan vain
gentlemanneja.
Naisena ei Josephinestä suinkaan ollut vastenmielistä olla ihailun
esineenä. Hänellä oli alitajuinen tieto siitä, että luonto oli tehnyt
naisen miehen ihailtavaksi ja hän olisi tuntenut pettymystä, jos hänen
sulojensa suhteen olisi oltu välinpitämättömiä.
Lattimerin ilmeinen kyky tukahuttaa intohimonsa aiheutti Josephinessa
luottamusta häneen. Hän tiesi, että Lattimerin sydämessä paloi
intohimo ja vaikka tieto siitä olikin hänelle mieluinen, pelkäsi
hän sitä kuitenkin sen vuoksi, että se oli hänelle uusi tunne, ja
hän ei tuntenut kylliksi miesten intohimoja, voidakseen arvostella,
kuinka pitkälle hän saattoi sallia heidän mennä voidakseen vetäytyä
kohteliaasti takaisin.
Hän ei ollut mikään kiemailija. Jos häntä olisi viehättänyt kiemailla
Lattimerin kanssa, niin asia olisi ollut vallan yksinkertainen.
Mutta hän oli vakavissaan. Hän koetti vakavasti eritellä tunteitaan
Lattimeriä kohtaan ja hän ei suinkaan aikonut luopua vapaudestaan
vähimmässäkään määrässä, ennenkuin hän oli varma Lattimerin
kelvollisuudesta ja omien tunteittensa pysyväisyydestä.
Mutta hän tunsi, että Lattimerin vetovoima oli viikon kuluessa
tavattomasti vaikuttanut häneen ja että se oli voimakkaasti vedonnut
hänen mielikuvitukseensa.
Idän miehet olivat varmasti yhtä miehekkäitä kuin ne Lännen miehet,
jotka hän oli tavannut. Ero oli siinä, että Lännen miehet, joilla ei
ollut käytettävissään Idän sivistyksen etuja, olivat suorapuheisempia
ja luonnollisempia kuin heidän itäiset veljensä.
Hän alkoi tuntea olevansa sydämestään Lännen ihminen. Siitä elämästä,
jonka hän oli tuntenut, oli puuttunut jotakin. Hän oli aina tuntenut
halua olla itsenäinen, aivan muista eriävä. Hän oli tahtonut tehdä
tehtävänsä omalla ominaisella tavallaan, noudattaa omia mielijohteitaan
ja olla oma tekijänsä elämässä. Hän oli vakuutettu siitä, että
Brannoninkin antautuminen heidän monessa keskinäisessä ottelussaan, oli
osoitus Josephinessä uinuvasta kyvystä hallita.
Hän uskoi, että se oli syy siihen, että hän piti Lattimeristä. Lattimer
vastasi hänen miehen ihannettaan — suuri, kaunis, elävä ja sähköinen,
voimaa uhkuva, alkuperäinen ajatuksissa ja toiminnassa, hallitseva ja
itsenäinen.
Ensin oli hän luullut, että Brannon oli ihannemies. Hän huomasi nyt
erehdyksensä. Syynä hänen taisteluunsa antautumista vastaan hänen
vetovoimalleen oli ollut se, että Brannon ei ollut se _oikea_ mies.
Brannon oli liian itsetietoinen, liian taipumaton, liian ärsyttävän
tietoinen voimastaan ja kyvystään hallita.
Hän uskoi tuntevansa kostonhaluista iloa vastustaessaan Brannonia. Ja
Josephine tunsi sydämessään tällä hetkellä julmaa tyydytystä siitä,
että hän ainakin tähän saakka oli estänyt häntä hirttämästä Artwellia.
Hänen teossaan, uhmatessaan Betty Lawsonia ei enää ollut mitään
arvoituksellista. Hän tunsi, että hänen äkillinen intohimoinen
purkauksensa, joka oli särkenyt hänen välinsä ystävänsä kanssa, olikin
ollut vain tahdoton mielenosoitus uuden ajatusvapauden puolesta. Hän
oli keksinyt alkuperäisen vaiston taistella, puolustaakseen itseään
hyökkäyksiä vastaan. Vanha alttius nojautua tapoihin ja sovinnaiseen
oli mennyt, sitä oli seurannut voiman tunto ja mieltähivelevä luottamus
kykyynsä määrätä itse kohtalonsa. Hän oli eroittamaton osa sitä maata,
jota hän oli pelännyt, mutta jota hän todellisuudessa rakasti. Hän oli
Lännen ihminen koko sielultaan ja mieleltään.
Kahdeskolmatta luku.
Kahdesti oli Josephine käynyt sisällä hoitamassa Artwellia.
Kuminallakin kerralla oli hän antanut hänelle vettä ja hämärässä
lampun valossa oli hän huomannut, että hänen värinsä oli jotenkin
normaali, osoittaen, että kuume, jota vastaan Josephine oli viikon ajan
taistellut, oli hitaasti antautumassa.
Artwell oli heikko, mutta oli kieltämättä paranemassa ja muutaman
päivän perästä saattaisi hän jo mennä ulos.
Mutta Artwell näytti levottomalta, tuskaiselta. Josephine huomasi hänen
kiertelevistä tiedusteluistaan Brannonin edesottamisista, että hän
pelkäsi että Triangle L:n esimies keksisi hänen olinpaikkansa ja tulisi
häntä hakemaan, mutta Josephine oli onnistunut rauhoittamaan häntä
sanomalla, ettei hän antaisi kenenkään koskeakaan häneen.
Hän kiersi lampun pienemmälle, lähtiessään Artwellin luota toisella
kerralla. Sitten meni hän ulos portaille nauttimaan majesteetillisesta
hiljaisuudesta ja autereisesta maailmasta ympärillään.
Hiljainen, lempeä tuuli puhalsi häntä vastaan mahtavalta,
salaperäiseltä aavikolta ja hän ajatteli kuinka hän alussa, tultuaan
tähän maahan, oli, ajatellessaan tuota ääretöntä laaksoa, pelännyt
sitä. Nyt hän oli voimakkaasti tietoinen sen kauneudesta ja hän täytti
keuhkonsa puhtaalla, salviaruohon kyllästyttämällä ilmalla, joka
painautui häntä vastaan. Häntä värisytti kylmästi kiiluvien tähtien
loisto ja sinitaivaan mittaamaton korkeus.
Nojatessaan kaidetta vasten kuuli hän ääntä. Kuunnellessaan ja
kurkistellessaan itään, näki hän hevosmiehen tulevan näkyviin erään
kukkulan juuren takaa noin sadan jalan päässä siitä, missä hän seisoi.
Ratsastaja oli Lattimer.
Josephine istuutui nojatuoliin, joka oli aivan hänen vieressään, sillä
hän arveli, että Lattimer kääntäisi hevosensa aitauksen luo. Mutta
hän tulikin aitauksen ohi suoraan kuistia kohti ja kun hän pysäytti
hevosensa, saattoi Josephine kuulla kuinka hevonen läähätti kiivaasti.
Lattimer oli ajanut kovasti.
Mutta hänen eleissään ei näkynyt merkkiäkään kiireestä. Hän hyppäsi
hevosen selästä, nosti ohjat sen pään yli ja käveli Josephinen luo.
Huolimatta suuresta kodostaan oli Lattimer kevyt, joustava ja
liukasliikkeinen, ja kun hän astui Josephineä kohti, oli tämä enemmän
kuin ennen tietoinen miehen salaisesta, pidätetystä voimasta ja hänen
synnynnäisestä karskiudestaan.
"Halloo, lady", tervehti hän Josephineä, nauraen hiljaa astuessaan
kuistille ja pysähtyessään hänen eteensä. "Viivyin myöhään. Ihana yö,
eikö totta?"
"Se on suurenmoinen", vastasi Josephine.
"Miten Les voi?"
"Hän on paljon parempi."
Josephine oli ihmetellyt, miksi Lattimer ei ollut vienyt hevostaan
pois. Hän katsoi Lattimeriin tarkkaavasti ja ensi kerran tuttavuutensa
aikana huomasi hän, että hän oli muuttunut aivan toiseksi mieheksi.
Lattimer katsoi Josephineen tutkivasti ja hänen silmänsä olivat kylmät
ja miettivät ja niissä tuntui jotakin pahaaennustavaa. Hänen huulensa
olivat tiukasti yhteenpuristetut eikä niissä näkynyt hänen tavallista
leikillistä, vallatonta hymyään.
Josephine vetäsi syvään henkeä, sillä hänen ajatuksensa lensivät
silmänräpäyksessä Brannoniin ja Artwelliin. Ilmeisesti huomasi
Lattimer hänen ajatuksensa, sillä hän astui eteenpäin, pani molemmat
kätensä Josephinen olkapäille ja kun tämä nousi jaloilleen ikäänkuin
vastaukseksi pelkoonsa, kumartui Lattimer vieläkin lähemmä ja katsoi
häntä kysyvästi ja tutkivasti silmiin.
"Kuinka rohkea olette?" kysyi hän sitten äkkiä.
Josephine ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Katseen tuimuus ja
kysymyksen hämmästyttävä äkillisyys, saattoivat hänet tasapainosta.