Ei hän myöskään aikonut heti ryhtyä vangitsemaan Artwelliä. Hänen
avullaan oli Artwell ensi kerralla joutunut kiinni ja hän oli oikein
iloinen nyt, että Josephine oli silloin tullut väliin. Hän oli
iloinen siitäkin, että Josephine taas oli sekaantunut asiaan. Sillä
siten menetellessään oli hän johtanut epäluulot Lattimeriinkin,
oli aiheuttanut asiassa uuden vaiheen, joka saattoi päättyä koko
varasjoukkueen vangitsemiseen, sen sijaan, että he muutoin olisivat
saaneet ainoastaan Artwellin kiinni.
Brannonin tyytyväisyyttä lisäsi vielä suuresti eräs toinen seikka —
se suuri huojennus, mitä hän tunsi päästessään perille siitä, että
Josephine ei ollutkaan ampunut Callahania. Hänen taistelunsa Artwellin
puolesta, hänen viimeiset edesottamisensa ja hänen erehdyksensä
ratsastaa hevosvarkaan kanssa Lattimerin karjatalolle saattoi hyvin
selittää hänen innokseen taistella niitten aatteitten puolesta,
joita hän jo oli aikaisemmin esittänyt ja puolustanut sekä hänen
päättäväiseksi, joskin hieman mielivaltaiseksi yrityksekseen säätää
lakia ihmisille uudessa, oudossa ympäristössään.
Mutta se tunne, joka syvimmin painui Brannonin tietoisuuteen, joka
täytti hänen sielunsa juhlallisella riemulla ja jota vastaan hän,
vaikka turhaan, koetti kyynillisellä iloisuudella taistella, johtui
siitä huomiosta, että Josephine oli valehdellut, pelastaakseen hänet!
Aurinko oli jo korkealla, kun Brannon ratsasti Lazy L:n karjatalon
kuistin luo ja pysäytti hevosensa siihen. Hän ei laskeutunut satulasta
ja tuomansa hevosen ohjat olivat hänen vasemmalla käsivarrellaan.
Lattimer, Denver ja Artwell kuulivat sisään Brannonin huudon. He olivat
nähneet hänet jo viisitoista minuuttia, ja kun musta pysähtyi talon
edustalle, komensi Lattimer Denveriä laskemaan aseensa, jonka tämä oli
kohottanut.
"Ei mitään sellaista, senkin hullu! Saisit vielä koko maakunnan
kimppuumme!"
Ensimmäisen ja toisen huutonsa väliaikana tarkasteli Brannon
ympäristöään. Verkalleen tutki hän karja-aitauksia, talon ympärillä
olevaa kenttää, erinäisiä rautakoron jälkiä kovalla pihamaalla ja
erikoisesti huomaten nelikulmaisen valkoisen liinan, joka rutistettuna
oli maassa kuistin nurkalla — naisen nenäliina.
Mutta hän ei osoittanut vähintäkään hämmästystä tai mielenkiintoa
näkemäinsä johdosta. Ne tarkkaavat, epäluuloiset silmät, jotka talon
sisältä häntä katselivat, eivät pystyneet välittämään omistajiensa
aivoille Brannonin katseessa mitään, joka osoittaisi, että hän näki
jotakin tavatonta.
Ja sittenkin, paitsi tuota nenäliinaa, oli Brannonin tarkkaava silmä
huomannut muitakin todistuksia siitä, että talossa oli vieraita.
Denverin hevonen oli aitauksessa.
Brannon tunsi, että häntä pidettiin silmällä. Mutta hän ei näyttänyt
merkkiäkään hämmennyksestä tai epäluulosta. Tuomansa hevosen ohjat
yhä käsivarrellaan, pyöräytti hän palturin, sytytti sen ja istuutui
rauhallisesti polttelemaan.
"Se on se hevonen, jonka annoin sinulle lainaksi, Artwell", sanoi
Lattimer. "Piru vieköön tuon miehen", nauroi hän, ihaillen julmalla
tavallaan Brannonin pelotonta käytöstä. "Hänellä on lujat hermot."
"Pojat, pysykää piilossa. Minun täytyy näyttäytyä, muutoin hän tulee
epäluuloiseksi", lisäsi hän.
Hän livahti ulos ovesta, juoksi ulkorakennuksen luo, kiersi sen ja
juostuaan kumarassa tallin luona olevan vajan taitse tuli esiin sen
toiselta puolelta. Hän vastasi Brannonin huutoon kiljaisemalla:
"Mikä hätänä?"
Brannon heilautti kättään tervehdykseksi ja käänsi hevosensa niin,
että Lattimer oli hänen edessään tullessaan lähemmä ja hymyillessään
teennäisen tervetuleman.
Brannonin hymyssä, vaikka se olikin yhtä epärehellinen, oli enemmän
sisältöä ja viekkautta, sillä hän oli nähnyt vilahdukselta Lattimerin,
kun tämä juoksi vajalta tallille.
"Olen tuonut sinulle hevosen, Lattimer", sanoi Brannon.
"Helvetti, sehän on Streak!" vastasi Lattimer. "Me kaipasimme sitä —
ja satulaa." Hän vastasi Brannonin rauhalliseen katseeseen vakavasti.
"Brannon", sanoi hän vihaisesti, "nuo varkaat alkavat tulla liian
rohkeiksi kun vievät hevosen suoraan ihmisten tallista!"
"Sellaisia ne ovat, Lattimer. Milloin hevonen katosi?"
"Eilen aamuna. Tallin ovi oli selkosen selällään. Missä tapasit sen,
Brannon?"
"Noin kymmenen mailin päässä taaksepäin. Murray ja minä olimme menossa
eteläiselle laitumelle. Lähetin Murrayn jatkamaan matkaansa."
Lattimer oli huomannut nenäliinan maassa. Se oli aivan hänen lähellään
ja hän pani jalkansa sen päälle. Hän katsahti nopeasti Brannoniin,
mutta arvattavasti ei Brannon ollut huomannut koko liikettä, sillä hän
puhalteli välinpitämättömänä sauhuja sätkästään.
"Olen hyvin kiitollinen sinulle, Brannon", sanoi Lattimer.
"Älä turhia levittele, Lattimer", sanoi Brannon, hymyillen
ystävällisesti.
"Varkaat eivät näy suosivan erikoisesti ketään. Tänä aamuna katosi
meiltä hevonen. Ja satula ja suitset myös. Mutta luulen, että varas
tarvitsi enemmän suitsia ja satulaa kuin hevosta, sillä kuuden mailin
päässä tapasin hevosen, tulossa kotiinpäin. Siinä näkyi kyllä satulan
ja suitsien jäljet, mutta ei mitään satulaa eikä suitsia. Kuka lienee
vienytkin ne, hänellä on varmaankin hevonen jossakin piilossa tai
sitten aikoo hän sellaisen hankkia. Et kai ole nähnyt kenenkään
ratsastavan tästä kahdella satulalla?"
"En edes yhdelläkään satulalla", nauroi Lattimer. "Tästä ei ole mennyt
ketään — ainakaan sen jälkeen kun minä nousin vuoteeltani."
"No niin, luulenpa, että minun täytyy lähteä huomenna etelään. Pistäyn
katsomassa Ben Whitmanin äitiä mennessäni. Onko sinulla mitään asiaa
sinne?"
"Kerro hänelle, että minua ilahuttaa kuulla, että hän on parempi.
Kuulin, että hän oli sairastunut toissa yönä — samana yönä kun Tim
Callahan sai surmansa." Hän katsoi suoraan Brannoniin.
"En olisi koskaan uskonut sitä Timistä", sanoi Brannon. "Asiasta on
kaksi kertomusta, minun ja Miss Hamiltonin. Hän sanoo, että Callahan
ahdisti häntä. Mahdollisesti, en nähnyt sitä. Miss Hamilton vastusti
häntä, arvatenkin ja sulki oven. Sillä kun minä tulin paikalle oli ovi
kiinni ja Callahan seisoi rapulla. Minä ammuin hänet siinä luulossa,
että hän oli Denver, joka oli ahdistellut tyttöä."
Brannon kertoi valheensa yhtä vakuuttavalla vakavuudella kuin
aikaisemmin Starin miesten kuulustelussa. Tietäen, että Brannon
valehteli, kasvoi Lattimerin kunnioitus melkoisesti tuota rautaisen
kylmäveristä miestä kohtaan.
Brannonkin tunsi, että Lattimer tiesi hänen valehtelevan sillä tähän
mennessä oli Artwellin täytynyt antaa joitakin viittauksia siitä, mitä
todellisuudessa oli tapahtunut.
Vaikka Brannonin ja Lattimerin välillä ei koskaan ollut vallinnut
minkäänlaista ystävyyttä eikä edes teennäistä sydämellisyyttäkään,
tunsivat he kumpikin toisiaan kohtaan tervettä kunnioitusta, joka
pohjautui niihin miehekkäisiin ominaisuuksiin, joita kumpikin
osoittivat omaavansa. Brannonin puolelta se perustui Lattimerin
hiomattomaan, toimintatarmoiseen miehekkyyteen, sekä siihen avonaiseen,
lujaan katseeseen, jonka hän hänen silmissään tapasi. Hän ei ollut
koskaan pitänyt Lattimerista ja hän tiesi yhtä ja toista hänen
käytöksestään naisia kohtaan, mutta hän tiesi myös, että Lattimer
saattoi olla oikeamielinen ystävä tai kunniallinen vihamies.
Lattimer kunnioitti Brannonia jotenkin samoilla perusteilla.
Seistessään siinä Brannonia vastapäätä, tiesi Lattimer, että
Brannonin sanat merkitsivät vain sitä, että vaikka hän olikin
epäluuloinen, ehkäpä varmakin asiastaan, aikoi hän siirtää varsinaisen
toimintansa siksi, kunnes hänellä oli käsissään täydellinen, murhaava
todistusaineisto.
"Cole Meeder kertoi minulle molemmat selonteot", sanoi Lattimer. "Minä
uskoin sitä, jonka Meeder sanoi Miss Hamiltonin kertoneen. Koska Timiä
oli ammuttu selkään, osoitti se sitä, että olit ampunut hänet ilman
edelläkäypää varoitusta, ja sitähän et olisi tehnyt, ellei Callahan
olisi yrittänyt sitä, niistä Miss Hamilton häntä syyttää."
Brannonin kasvoissa ei näkynyt mitään, huolimatta toisen häpeällisen
viekkaasta viittauksesta.
"Jos muistat, niin sanoin luulleeni Callahania Denveriksi ja sellaisen
koiran varoittamiseen ei minulla ollut aikaa."
Sattumoin, näköjään ilman mitään aihetta katsahti hän aitaukseen päin
ja keskitti katseensa Denverin hevoseen.
Lattimerin katse seurasi Brannonia tahtomattaan. Tumma puna peitti
hänen poskensa ja niskansa, mutta kun hän salavihkaan katsoi
Brannoniin, ei tämä näyttänyt huomanneen mitään. Hän ei edes katsonut
Lattimeriin. Mutta Lattimer pääsi pian tasapainoon taas.
"Denver, niin", sanoi hän liukkaasti, "jos katsot oikein tarkasti,
niin voit nähdä Denverin hevosen tuolla aitauksessa. Tuo kimo, jolla
on valkoiset vuohiskarvat. Denver tuli tämän kautta toissa aamuna
aikaiseen. Sanoi aikovansa länteen, Laskariin. Vaihdoin hänen kanssaan
erään mustan hevosen. Minua vähän ihmetytti hänen äkillinen lähtönsä
Triangle L:stä, mutta en viitsinyt kysellä. Nythän se on vallan selvä
asia. Sinullahan oli rettelöitä hänen kanssaan!"
"Joutavia", Brannonin hymy oli kylmä, halveksiva. "Mies ei sellaisen
roiston kanssa edes rettelöi, hän ottaa häneltä vain aseen pois ja ajaa
hänet matkoihinsa. Denverin aivot eivät juuri toimi paljon, Lattimer.
Hänelle täytyy sanoa asiat suoraan, jottei hän käsittäisi niitä väärin.
Jos hän olisi ollut kaukonäköinen kuten sinä, Lattimer, niin minun ei
olisi tarvinnut olla niin pikainen hänen suhteensa."
Hän kääntyi nyt ja katsoi Lattimeriin. Hetkeksi tämän silmät
kylmenivät samoin kuin aikaisemmin sisällä Artwellille ja Denverille.
Sitten niihin tuli kylmän hyväksyvä ilme, johon sekoittui hyvä annos
häikäilemätöntä huumoria.
Brannon heitti Lazy L:n hevosen ohjat maahan, käänsi oman hevosensa
ja ratsasti pois pohjoiseen sanomatta edes tavanmukaista "näkemiin"
ja jättäen Lattimerin tuijottamaan jälkeensä, täysin tietoisena siitä
selvästä uhkauksesta, jonka Brannon oli sisällyttänyt sanoihinsa,
viitatessaan kaukonäköisiin miehiin.
Yhdeksästoista luku.
Vaikka Betty oli koettanut parastaan ollakseen entiseen tapaansa
ystävällinen Josephineä kohtaan, oli Josephine kuitenkin huomannut
jäykkyyttä hänen käytöksessään sen jälkeen kun Betty oli tullut
Brannonin asunnosta.
Ensi kerran hänen vierailunsa aikana tapahtui nyt, että Betty ei ollut
saattanut häntä hänen huoneeseensa, istuakseen siellä sängyn reunalla
muutaman minuutin ja jutellakseen Josephinen kanssa toimistaan ja
huolistaan.
Josephine ei kuitenkaan ollut nähnyt mitään erikoista tuon pienen
iltakeskustelun laiminlyönnissä ennenkuin vasta ratsastaessaan tänä
aamuna Whitmanin mökille ja alkaessaan miettiä tekonsa oikeutusta,
viedessään Artwellin Lattimerin talolle. Hän muisteli varsinkin sitä
hämmästystä, joka kuvastui Bettyn ilmeissä illallisen ja varsin
kankean hyvänyön toivotuksen välillä ja hän rupesi sitä suurentelemaan
varsinaiseksi epäluuloksi.
Hän tunsi nyt suuttumusta siitä, ja hänen poskensa rupesivat
punottamaan. Niin, kun hän oikein tarkkaan ajatteli, niin lähenteli
Bettyn eilisiltainen käytös, hänen laiminlyöntinsä ja jäykkyytensä,
suorastaan loukkausta. Josephinelle selvisi nyt, ettei Betty ollut
uskonut hänen kertomustaan Callahanin kuolemasta!
Josephinen suuttumus tuntui oikeutetulta, kunnes hän muisti, että hän
_oli valehdellut_ nähneensä, että Brannon ampui Starin omistajan sekä
että Callahan oli ahdistellut häntä itseään. Silloin hehkuivat hänen
poskensa uudelleen.
Mutta hän muisti, että kun hän oli kertonut Bettylle olleensa Brannonin
kanssa vain kahden karjatalolla sinä iltana, oli Betty katsonut häneen
terävästi ja että Betty vielä myöhemmin oli mennyt Brannonin asuntoon.
Josephine oli pitänyt häntä silmällä ja hän muisti nyt, että Bettyn
kylmyys häntä kohtaan oli alkanut sen jälkeen kuin hän oli palannut
Brannonin asunnosta.
Oliko mahdollista, että Betty ajatteli siinä olevan jotakin
moitittavaa, että Josephine oli ollut kahden Brannonin kanssa
karjatalolla sinä iltana? Epäilikö Betty, ettei Josephine ollut puhunut
totta kertoessaan Callahanin kuolemasta. Ja oliko Brannon ehkä sanonut
koko totuuden ja siten vahvistanut Josephinen valheellisuuden?
Hän uskoi, että Brannon oli tehnyt juuri sen ja sen vuoksi mahtoi hänen
yrityksensä antaa Starin omistajan murhalle oikeutetun leiman, näyttää
Bettyn silmissä naurettavalta.
Josephinen pelottava leuka kasvoi vielä pelottavammaksi hänen
lähestyessään Whitmanin karjataloa. Lisääntynyt itsepäisyys, joka oli
seurauksena erinäisistä kapinallisista tunteista, sai hänen silmänsä
leimuamaan ja suunsa kovettumaan.
Jos Betty saattoi ajatella hänestä sellaista ja jos hän uskoi
ennemmin Brannonin sanaa kuin hänen, niin ei näyttänyt jäävän muuta
mahdollisuutta kuin panna tavaransa kokoon ja palata Itään. Hän ei
voisi kestää Bettyn epäluuloa. Hän ei voisi jäädä Triangle L:ään, jos
hänen jokaista liikettään tutkittaisiin siinä toivossa, että niissä
mahdollisesti havaittaisiin jotakin moitittavaa. Sellainen asiaintila
olisi sietämätön!
Ja sittenkin huomasi hän, että hänen olisi vaikea lähteä. Ovelat
voimat, joita hän ei olisi pystynyt selittämään, vaikka olisi
koettanutkin, vastustivat hänen kiivasta päätöstään.
Seudun juhlallinen suurenmoisuus rupesi lumoamaan häntä. Salakavalana,
ovelana ja asteettaisesti oli huomio seudun neitseellisestä kauneudesta
hänet vallannut, vaikka hän ei ehkä olisi huomannut sen kiehtovaa
voimaa, ellei olisi ollut kysymys sen jättämisestä.
Mutta vaikka hän ihailikin tuota maata, olivat hänen ajatuksensa
Lattimerissä ja hän näki hänet yhä siinä asennossa, jossa hän seisoi
hänen edessään pitäen tuttavallisesti kättään hänen olkapäällään.
Vasten tahtoaan oli hän ollut Brannonin vaikutusvallan alla, tuntien
hänen kiihkeän voimansa ja vaistomaisesti tajunnut sen vetovoiman, joka
hänellä oli kaikkeen, mikä Josephinessä oli naisellista. Mutta sitä
vaikutusta, mikä Brannonilla häneen oli ollut, ei voinut verrata siihen
houkutukseen, minkä Lattimer aikaansai.
Lattimer oli suurempi kuin Brannon. Brannon oli kylmä, tunteeton ja
teräsmäisen silattu. Lattimer oli ruokkoamaton, syvästi inhimillinen,
vilkas ja kiihkeä — uinuva intohimojen tulimeri. Hän oli vaara, jota
sieti peljätä, arvoitus, jota kalpasi yrittää ratkaista ja paljas
uhkarohkeus tulla kosketuksiin hänen kanssaan, herättää hänessä halu
tavoitella itseään, oli Josephinesta sanomattoman ihastuttavaa.
Ja niin hän, lopullisestikaan käsittämättä miksi, päätti olla
lähtemättä, huolimatta Bettyn käytöksen vuoksi tuntemastaan
suuttumuksestakaan.
Edellisellä käynnillään Whitmanilla hän ei ollut tavannut Ben
Whitmannia, ja kun hän ratsasti pienen karja-aitauksen portille, noin
sadan jalan päässä mökiltä, hämmästyi hän suuresti nähdessään hoikan,
kirkassilmäisen nuoren jättiläisen, joka tervehti häntä sanoilla:
"Hyvää huomenta, ma'am."
Betty oli puhunut Mrs Whitmanin pojasta ja koska Mrs Whitman oli pieni,
hoikka ja hento, oli Josephine otaksunut, että poika olisi samanlainen.
"Oletteko Mrs Whitmanin poika", kysyi hän.
"Olette osannut naulan päähän, ma'am", vastasi hän pitkäveteisesti.
Hänen äänensä ei suinkaan ollut pieni eikä hento. Se oli päinvastoin
syvä, väräjävä ja ihastuttavan eteläinen, kuten hänen kohtelias,
kunnioittava kumarruksensakin, hänen hymyillessään Josephinelle.
"Arvaan, että olette Miss Hamilton, ma'am", sanoi hän. — Josephine
koitti salata selvää hämmästystään. "Teidän täytyy olla Miss Hamilton",
jatkoi hän, "sillä te olette ainoa muukalainen näillä mailla tällä
hetkellä. Olette varmaankin tullut katsomaan äitiä?"
Hän auttoi Josephinen satulasta ja meni hänen edellään tupaan.
Josephine astui perässä ja ihmetteli kuinka täydellisen tietämätön hän
oli Josephinen läsnäolosta.
Ovella hän pysähtyi ja aukaisi sen Josephinelle.
"Te löydätte äidin seurusteluhuoneesta", sanoi hän ystävällisesti. "Hän
tulee erinomaisen iloiseksi nähdessään teidät, sillä hän on puhunut
teistä aina siitä saakka kun kävitte meillä." Hän hymyili vielä kerran,
kun Josephine astui sisään.
Josephinen oli hieman vaikea selittää käyntinsä tarkoitusta. Mutta
kun hän oli aloittanut, teki toipilaan ilmeinen myötätuntoisuus hänen
asiansa varsin helpoksi.
Mrs Whitman istui suuressa nojatuolissa ja hänen ympärilleen oli
sullottu pehmoisia pieluksia ja vaippoja. Hänen linnunsilmänsä, jotka
loistivat ystävällisyyttä ja osanottoa, eivät hetkeksikään kääntyneet
Josephinesta, tämän puhuessa.
"Kovin on pahoin Lesin laita", sanoi hän, kun Josephine oli lopettanut.
"Kyllä kerron Bettylle, että te olitte täällä koko yön. Siitä ei ole
mitään vahinkoa kenellekään. Les on kummallinen poika", jatkoi hän.
"Hänellä ei näy olevan vähääkään tahdon voimaa. Hän on aina pulassa.
Minä luulen, että muutamat ihmiset ovat syntyneet sellaisiksi ja sen
vuoksi meidän tavallisten ihmisten ei pitäisi olla liian kovia heitä
kohtaan." Hän hymyili Josephinelle. "Oletteko hyvä, rakkaani, ja
menette ovelle ja kutsutte Benin sisään."
Nuori jättiläinen tuli ääneti sisään kuultuaan Josephinen kutsun. Ja
äitinsä kehotukseen olemaan huolellinen vastauksissaan kysyttäessä
Josephinen yön viettoa heidän talossaan, vastasi hän vakavana:
"Luulen, että sitten on parasta mennä riisumaan hevonen." Ilmeisesti
oli hänen aikomuksensa olla tekemättä mitään kysymyksiä, sillä hän
kääntyi lähtemään ulos.
Mrs Whitmanin ääni pysäytti hänet.
"Les on taas pulassa."
"Mitä hän nyt on tehnyt?"
"Miss Hamilton tapasi hänet Triangle L:n tallissa vaikeasti
haavoittuneena. Se tapahtui myöhään eilen illalla. Hän toi Lesin
Lattimerin talolle."
"Lattimerin!" Nuoren jättiläisen silmissä leimahti tuli. Hänen kiinteän
katseensa edessä tunsi Josephine itsensä kiusaantuneeksi. Oli aivan
kuin mies olisi koettanut lukea hänen ajatuksensa ja huomannut ne
häpeällisiksi. Kun Josephine katsoi suoraan häneen, sammui tuli
hänen silmistään ja hänen katseensa muuttui arvoitukselliseksi ja
ystävälliseksi.
"Miksi veitte hänet Lattimerin luo, ma'am?"
"Hän pyysi päästä sinne. Miksi kyselette? Onko mitään syytä, jonka
vuoksi hänen ei olisi pitänyt mennä sinne?"
Hän huomasi äidin ja pojan vaihtavan nopean silmäyksen, mutta hän ei
voinut saada selvää sen merkityksestä, sillä kummankin katse oli heti
muuttunut ilmeettömäksi ja välinpitämättömäksi.
Benin kuunnellessa äänettömänä kertasi Mrs Whitman Josephinen
kertomuksen.
"Luulen, että olette oikeassa", sanoi Ben. "Brannon hirttäisi hänet
tuossa tuokiossa, jos hän tietäisi Lesin olevan Lattimerin luona.
Brannonin kanssa ei sovi leikitellä." Hänen katseensa oli rauhallinen.
"Te sanoitte nähneenne Brannonin ampuvan Callahanin?"
"Niin." Veri nousi Josephinen kasvoille. Hän ei olisi tahtonut
valehdella Mrs Whitmanin läsnäollessa, mutta hän ei saanut antaa heidän
tietää, että Brannon oli tahallaan tappanut Callahanin, sillä kun
Lattimer oli kertonut hänelle, että Brannonin ja Callahanin välillä
oli ollut "pahaa verta" oli hän sielussaan tullut vakuutetuksi siitä,
että Brannonilla oli syynsä murhatekoon ja hän pelkäsi, että ellei hän
pysyisi entisessä kertomuksessaan, niin vaatisivat Starin miehet kostoa
Brannonille. Ja lisäksi tuli vielä Lattimerin varoitus, ettei hän
antaisi kenenkään viekotella itseltään totuutta asiassa.
"Callahan ahdisteli teitä?" kysyi Ben.
"Minähän kerroin sinulle, että hän teki sen, Ben", vastasi Mrs Whitman
Josephinen puolesta.
Ben raapasi päätään. Hänen katseensa oli hämmentynyt, huolestunut.
"En saa sitä päähäni, näen mä" sanoi hän, katsoen Josephineen, "mutta
jos kerran sanotte sen, niin sen luonnollisesti täytyy olla totta."
Hän kääntyi ovelle. "Minä vien hevosenne kauemmaksi", lopetti hän,
mennessään ulos.
"Brannon on kova", sanoi Josephine, keskeyttäen äänettömyyden, joka oli
seurannut Benin lähtöä.
"Häntä ei voi taivuttaa, rakkaani, sitä kai tarkoitatte", sanoi Mrs
Whitman lempeästi. "Moni mies on koettanut sitä. Sellaiset miehet kuin
Brannon, ovat ihmeellinen apu tässä laittomuuden maassa. Heittiötkin
varovat joutumasta hänen kanssaan vastatusten. He tuntevat hänet kaikki
mieheksi, jota ei mikään voi peloittaa. He tietävät, että kun hän
kerran antaa sanansa, niin hän sen myös pitää ja ettei hän peräänny
tuumaakaan siitä mitä pitää oikeana. Mutta hänellä on myös miellyttävä,
lempeä puolensa ja hän on oikeudenmukainen ja erittäin kunniallinen."
Mrs Whitmanin ystävälliset silmät näyttivät etsivän Josephinen sielun
syvimpiä sopukoita. Hän tunsi aivan kuin voimakas valo olisi kääntynyt
niihin. Ja silloin hän punastui.
"Ettekö pidä Brannonista, rakkaani?"
"En", sanoi Josephine lyhyesti. "Se on, minä — minä luulen, että
kunnioitan häntä, luonnollisesti. Mutta hän on ylpeä ja käskevä."
Mrs Whitmanin hymy oli selittämätön. Hän ei vastannut mitään. Hän
näytti kuuntelevan jotakin ulkona tapahtuvaa, katsellessaan Josephineä.
"Joku tulee", sanoi hän kohta. "Se on varmaankin joku Triangle L:stä,
joka hakee teitä, rakkaani."
Se oli Betty. Hän tuli sisään hyvin kalpeana, tukka tuulen pieksämänä
ja silmät ja nopea hengitys todistivat, että hän oli sangen
kiihoittunut. Kun hän näki Josephinen, joka istui oveen päin, josta
hän juuri oli tullut, hätkähti hän, huokasi syvään ja pannen kätensä
sydämelleen nojasi väsyneenä oven pieleen.
"Armias taivas, Jo, kylläpä säikytit minut!" huudahti hän. "Miksi
ihmeessä teit sillä tavalla?"
Josephine oli noussut seisomaan. Hän oli tuntevinaan, että Bettyn
huoli tällä hetkellä oli hyvin teeskenneltyä, muistaessaan hänen
kylmän jäykkyytensä edellisenä iltana. Ja Josephinen suuttumus, jota
hän matkallaan Lattimerin talosta oli huolellisesti tallettanut, näkyi
selvästi siinä lujassa, hieman vihaisessa katseessa, jonka hän Bettyyn
kohdisti.
"Minä halusin vain ratsastaa hieman. Sitäpaitsi ei Chong vielä ollut
palannut ja tahdoin tietää, miten Mrs Whitman voi."
Betty koetti parhaansa mukaan hymyillä Josephinen sotaiselle
äänensävylle, muistaen kohteliaisuus-velvollisuuttaan vierastaan
kohtaan. Mutta Betty ei osannut teeskennellä, joten hymystä tuli sen
irvikuva.
Hän tunsi itsekin, että se epäonnistui. Ja hän tiesi, että hän oli
oikeutettu vaatimaan oikeudenmukaista kohtelua, vaikka Josephine olikin
hänen vieraansa. Koettaen sitten tukahduttaa suuttumustaan, hymyili
hän iloisesti Mrs Whitmanille ja lausui valittelunsa hänen sairautensa
johdosta.
Sitten hän kääntyi Josephinen puoleen ja nyt hänen hymynsä oli lempeä,
rauhaa tarjoava.
"Olisit sanonut minulle, minne olit menossa, Jo", sanoi hän. "Silloin
en olisi ollut huolissani. Ehkäpä olisin tullut kanssasi. Sinähän olit
täällä koko yön?"
Tahtomattaan katsoi hän Mrs Whitmaniin, ikäänkuin hakien vahvistusta
Josephinen jotenkin ylimalkaiselle päännyökkäykselle. Josephinen posket
kalpenivat vihasta, sillä hän näki Bettyn katseesta, että hän epäili
hänen totuudenrakkauttaan.
"Betty, minä toivon, ettet luule minun kuljeksineen ympäri koko yön!"
"No mutta, Jo!"
Bettyn posket kävivät tulipunaisiksi. Oli selvää, että Jo oli päättänyt
saada aikaan riitaa, vaikka näkyväistä syytä ei ollutkaan. Betty oli
kyllä tiennyt, että Jolla oli sisua, mutta että hän äkkiä saattoi tulla
hävyttömäksi ilman selvää syytä, se oli eräs puoli hänen luonteessaan,
joka häneltä oli pysynyt salassa.
"Mutta Jo", sanoi hän, "mitä sinä tarkoitat?"
"Luulen, että tiedät, mitä tarkoitan, Betty Lawson", sanoi Josephine
kylmästi. Hänen suuttumuksensa oli kiteytynyt päätökseksi antaa Bettyn
tietää, että hän oli huomannut Bettyn jäykkyyden edellisenä iltana.