tyytyväinen Brannonin kertomukseen, — eikä teidänkään. Nähkääs,
kertomukset eivät käy yhteen. Te kerroitte Meederille, että Callahan
oli hätyyttänyt teitä kuistilla. Brannon taas sanoo, että hän näki
Callahanin kuljeskelevan talon ympäri ja että hän ampui hänet luullen
häntä Denveriksi. Tuntien Callahanin ja Brannonin huonot välit, epäilee
Meeder, että jompikumpi teistä valehtelee."
Josephine ei voinut kestää Lattimerin lujaa katsetta. Hän painoi
silmänsä alas ja paljonpuhuva puna levisi hänen kasvoilleen. Kun
hän vihdoin uhmaten nosti päätään, oli Lattimerin suu ymmärtävässä,
huvitetussa hymyssä.
Josephine läähätti. Lattimer nauroi hiljaa.
"Te tekasitte pienen jutun, Miss Hamilton", sanoi hän. "En ole
mikään ajatusten lukija, mutta te annoitte äsken itsenne ilmi.
Nähkääs, minä tunsin Callahanin ja Callahan ei koskaan olisi tehnyt
sitä, mistä te häntä syytitte. Luonnollisesti teidän täytyi esittää
jotakin raskauttavaa kun kerran tahdoitte pelastaa Brannonin. En vain
ymmärrä miksi te tahdoitte pelastaa Brannonin Callahanin maineen
kustannuksella. Jos kerran Brannon on tehnyt murhan, niin on hänessä
kyllin miestä kantamaan sen seuraukset ilman mitään sellaisia juttuja,
joita te esititte uskottaviksi."
"Hänhän otti syyn päälleen!" sanoi Josephine. "Pari minuuttia sittehän
te sanoitte niin itse."
"Niin", sanoi Lattimer, silmät säteillen ihastusta, "teiltä ei puutu
rohkeutta puolustaessanne ystäviänne."
"Brannon ei ole ystäväni!" selitti Josephine. "Minä — minä vain sanoin,
että —"
Hän vaikeni, pelästyneenä, huomatessaan olleensa vähällä paljastaa
itsensä ja ymmärtäen sanoneensa jo liiaksikin paljon muuttaakseen
Lattimerin epäluulon varmuudeksi. Hän tuli vakuutetuksi siitä
nähdessään Lattimerin katseen.
"Miss Hamilton", sanoi hän vakavana. "Teidän salaisuutenne ei mene
minua kauemmaksi. Meillä on kummallakin salaisuutemme, sillä jos
tiedettäisiin, että suojelen Artwelliä ja jos Triangle L:n miehet ja
Brannon tietäisivät, että satula ja suitset, jotka vastikään otin
Triangle L:n hevoselta, ovat hallussani, niin tämä seutu tulisi
minulle sangen vaaralliseksi. Näyttää siltä, kuin meidän kummankin
täytyisi olla hyvin varovaisia puheissamme." Hän nauroi. "Ellemme ole
varovaisia, voi käydä niin että me, pelastaessamme lähimmäisemme,
joudumme itse ikävyyksiin."
Josephine katsoi häneen pelokkain silmin.
"Tarkoitatteko, että jos selviäisi, että te olette ottanut Artwellin
taloonne sen jälkeen kuin minä toin hänet tänne, niin Brannonilla olisi
oikeus syyttää teitä kanssarikollisuudesta?"
"Jos pidän Artwelliä luonani — kuten aion tehdä, kunnes hän paranee
niin terveeksi, että voi lähteä, niin täytyy minun vastata myöntävästi.
Niin, Brannon voisi syyttää minua siitä ja nykyisissä olosuhteissa
kannattaisi häntä luultavasti koko tämä seutu."
"Mi — missä olosuhteissa?"
"Te ette, näen mä, ole kuullut siitä. No niin, toistaiseksi ei ole
vielä mitään todistettua. Mutta ympäristön karjamiehillä on varsin
hyvin perusteltu epäluulo, että näillä seuduilla toimii hyvin
järjestetty hevosvarasjoukkue. Sangen monta miestä epäillään, ehkäpä
minuakin. Les Artwell on toinen, vaikka luulen, että hän on yhtä syytön
kuin minäkin."
"Mutta jos Artwell _onkin_ syyllinen, ja minä olen häntä auttanut!"
Hän jäi kauhistuneena seisomaan. Hänen mieleensä ei ollut
juolahtanutkaan, että Artwell mahdollisesti oli syyllinen. Hän oli niin
nuori ja hänen synkät silmänsä näyttivät puhuvan selvää kieltä siitä,
että hän oli vainonalainen, joten hän ei voinut ajatellakaan häntä
syylliseksi.
"Artwell ei ole syyllinen", kuului Lattimerin vakuuttava ääni. "Älkää
säikähtykö, älkääkä antako kenenkään viekoitella itseänne puhumaan
Brannonista sillä tavalla, kuin äsken puhuitte minun kanssani."
Josephine tunsi hänen toisen kätensä olkapäällään, kun hän työnsi hänet
hiljaa portailta maahan. Hän katsahti Lattimeriin ihmetellen hänen
vaivatonta tuttavallisuuttaan koskiessaan häneen ja hämmästyneenä
siitä, ettei hän tuntenut mitään suuttumusta teon johdosta. Oliko
siihen syynä se, että molempienkin syyllisyys oli luonut jonkinlaisen
siteen heidän välilleen, vai oliko hän jonkinlaisen ovelasti hiipivän
valtiuden lumoissa, saman jota hän oli tuntenut ensi silmäyksellä
Lattimerissa, oliko se tuota naisten voittajan valtiutta, joka on niin
varma voitostaan.
Hän ei ollut oikein varma siitä. Hän tiesi pitävänsä Lattimerista
ja hänen kosketuksensa värisytti häntä — selvemmin vielä kuin
Brannonin kosketus suuressa seurusteluhuoneessa. Ja kun hän sitten
ratsasti Whitmanin mökkiä kohti, Lattimerin tuotua hänen hevosensa ja
näytettyään hänelle tietä, tunnusti hän sydämessään, vaikkakin hän
punastuikin siitä, että hän oikein iloitsi Lattimerin hallitsevasta
vaikutuksesta häneen.
Lattimer seurasi häntä katseillaan, kunnes hän häipyi näkyvistä.
Sitten, katse kylmeten jäätäväksi, meni hän keittiön läpi ja astui
toiseen huoneeseen, jossa Les Artwell makasi vuoteella. Vuoteen
reunalla istui Denver.
Hän oli sitonut Artwellin haavan, joka paistoi avonaisen paidan alta
rinnassa. Artwell oli taas tajuissaan, vaikkakin hänen silmänsä olivat
kuumeesta kiiltävät ja kasvonsa punakat.
Denver katsahti ylös Lattimerin astuessa huoneeseen, mutta tämä ei
ollut huomaavinaankaan häntä. Hän meni suoraan vuoteen luo ja kumartui
Artwellin puoleen.
"Artwell", sanoi hän kylmästi, "miksi tapoit Tim Callahanin?"
Haavoittuneen puna lisääntyi, hänen silmänsä pälyivät ja niissä loisti
kuolettava pelko.
"Se kirottu hullu joutui aivan tielleni", tokaisi hän viimein.
"Olin tulossa tänne ja koetin pysyä näkymättömänä, kun Callahan tulla
tupsahti eräästä metsiköstä puolen mailin päässä Triangle L:stä.
Hevoseni oli pudottanut minut selästään ja oli mennä menojaan.
"Olin juuri ottamassa sitä kiinni jälleen, kun Callahan ilmestyi
metsiköstä ja tuli minua kohti. Hän oli varmaankin tuntenut minut
kuunvalossa, sillä oli sangen valoisaa.
"Piilouduin matalaan rotkoon ja luulen, että hän kadotti minut
näkyvistään, sillä kun nousin pois rotkostani, näin Callahanin
taluttavan hevostaan takaisin Triangle L:ään päin ja hevonen ontui
pahasti. Menetin mielenmalttini ja seurasin Callahania. Pääsin
ampumamatkalle juuri kun hän tuli karjatalon rappusille. Otaksuin hänen
menneen pyytämään toista hevosta.
"Annoin hänelle lähtöpassin. Sitten, tuntien itseni sangen heikoksi ja
kun tiesin, että talossa ja esimiehen asunnossa oli ihmisiä, kiersin
talon taitse ja pääsin talliin, luullen voivani satuloida jonkin
hevosen ja pääseväni sitten pujahtamaan tieheni. Varmaankin olin
kierähtänyt hevosen yli yrittäessäni satulaan, sillä seuraava, minkä
tajusin, oli —"
"Lopun tunnen jo", kuiskasi Lattimer. "Sinä uskalsit liian paljon,
menettäessäsi siinä määrin mielenmalttisi. Tietänetkö, että Brannon oli
asunnossaan silloin, kun ammuit Callahanin?"
Lattimerin silmistä suli jää. Ne pienenivät ja niistä loisti
pilkallinen iloisuus.
"Sinulla oli onni myötäsi", nauroi hän leveästi.
"Teit hyvää jälkeä joka tapauksessa, Les. Lähettämällä Callahanin
taivaaseen kostit vanhat vihat ja me pääsimme miehestä, joka rupesi
jo epäilemään meitä sangen vahvasti. Ja sinä olet saanut Meederin ja
kaikki muut luulemaan, että Brannon on poistanut Callahanin elävien
kirjoista, joka seikka, ottaen huomioon heidän huonot välinsä, antaa
varmasti sekä Starin, että Triangle L:n miehille yllin kyllin työtä
pitäessään toisiaan silmällä.
"Mutta Brannon on minulle arvoitus. Sinä tapoit Callahanin, mutta mitä
luulet Brannonin tarkoittaneen, kun hän ratsasti Stariin ja kertoi
Meederille ampuneensa Callahanin? Meidän täytyy olla varovaisia.
Brannonilla on jokin juoni mielessään."
Denver naurahti katkerasti. "Se on vain hame", sanoi hän myrkyllisestä
"Betty Lawsonko?" Lattimer oli kääntynyt ympäri Denweriin päin. Hän
katsoi Denveriin tutkivin, kylmin silmin.
"Ha, ha, ha", nauroi Denver. "Brannonilla ei ole kylliksi järkeä
nähdäkseen, että Betty on häneen korvia myöten rakastunut. Brannon on
sokaissut silmänsä siinä naikkosessa, joka äsken juuri lähti täältä."
"Mistä sen tiedät, Denver?" kysyi Lattimer matalalla äänellä. Mutta se
oli täynnä intohimoa.
"Kuinkako tiedän?" Denver nousi vuoteen reunalta ja katseli
veitikkamaisesti Lattimerin silmiin.
Välittämättä hituistakaan kertomuksensa siveellisestä kehnoudesta ja
ilmeisesti vähääkään häpeämättä omaa konnamaista osuuttaan asiassa,
kertoi hän perinpohjin miten hän oli ahdistellut Josephineä ja joutunut
sen johdosta otteluun Brannonin kanssa. Hän kertoi myös kuinka hän oli
seisonut ulkopuolella akkunan kun Brannon oli silitellyt Josephinen
päätä ja kuinka hän oli nähnyt Brannonin luovuttavan aseensa tytölle.
"Arvaan, että kun mies tekee tuollaisia tekoja, niin on tyttö silloin
saanut hänen päänsä täysin pyörälle", lisäsi hän lopuksi.
Lattimer ei ollut muuttanut asentoaan kertomuksen aikana eikä hänen
kasvonsa olleet värähtäneetkään. Mutta kun Denver oli lopettanut, astui
Lattimer aivan hänen eteensä ja katsoi häntä silmiin.
Denver oli varmaankin oikein tulkinnut hänen kasvonilmeensä, sillä
hänen kalpeutensa muuttui aivan aavemaiseksi ja hän mutisi sekavasti
ja nopeasti. "Aioin ainoastaan suudella häntä, niin totta kuin Jumala
minua auttakoon!"
"Sekin oli liikaa" sanoi Lattimer. Hänen äänensä oli kuiva ja selvä,
mutta hillitty ja siinä oli niin selvä uhka, että Artwellinkin
kasvot kalpenivat. Denverin saattoi Lattimerin uhkaava käytös aivan
hervottomaksi ja hän seisoi liikkumattomana, pelokkaana ja huulet
lerpallaan.
"Liian paljon, Denver", toisti Lattimer, samassa äänilajissa. "Älä
koske häneen, äläkä edes katso häneen kun minä olen lähellä. Hän on
minun!"
Kahdeksastoista luku.
Päivän sarastaessa nousi ohut savupatsas kiemurrellen Triangle L:n
esimiehen asunnon piipusta, yhtyen sitten paksuun sumuverhoon, joka
viisitoista mailia etelämpänä oli herättänyt Josephinenkin huomiota.
Pian sen jälkeen ilmestyi Brannon asunnostaan, meni tuulipumpulle vettä
noutamaan ja palasi sitten takaisin. Puoli tuntia myöhemmin oli hän
hevosaitauksessa ottamassa kiinni hevostaan, suurta mustaa.
Hän oli satuloinut sen, heittänyt toisen ohjaksen sen pään yli ja oli
juuri sulkemassa aitauksen porttia, kun hän katsahti talliin päin.
Kiirehtimättä sulki hän portin, hyväili kädellään mustaa hevostaan ja
meni tallia kohti.
Hänen mennessään asuntolan ohi huusi Lin Murray hänelle kuuluvasti:
"Tulen mukaan heti kun olen saanut vähän ruokaa."
"Syö vain tarpeeksi, Lin", vastasi Brannon.
Hän kulki edelleen, ja taas kuului Murrayn ääni.
"Chong tuli kotiin puolen yön aikaan. Hänen hevosensa on aitauksessa.
Sanoi Mrs Whitmanin olevan paremman."
Brannonin silmät elostuivat. Ollessaan äsken aitauksen portilla ja
katsoessaan tallille päin oli hän nähnyt satuloidun ja suitsissa olevan
hevosen, joka seisoi erään romutavaroitten säilytyspaikkana käytetyn
vajan suojassa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli ollut, että Chong
oli jättänyt hevosensa riisumatta koko yöksi, siten tehden itsensä
syypääksi moitittavaan laiminlyöntiin. Brannon oli myös kuullut
Chongin kotiintulon ja kuullut hänen hiljaa mutisevan käsittämätöntä
mongerrustaan.
Mutta Murrayn tiedonanto, että Chong oli vienyt hevosensa aitaukseen,
ilmaisi, että se hevonen, joka seisoi vajan suojassa ei ollut hänen
käyttämänsä ja Brannonin mielenkiinto muuttui nyt arvostelevasta
epäluuloiseksi.
Seisten aivan hevosen vieressä tutki Brannon sitä tarkkaan ja hänen
silmänsä oikein leimahtivat, kun hän huomasi, että sen lautasella oli
merkki L. Se oli Lattimerin merkki, Lazy L.
Brannon puhutteli ystävällisesti eläintä ja kiersi sen ympäri. Satula
oli paksun tomun peitossa. Korkea satulan nuppi oli kolhiintunut ja
näytti siltä kuin sitä olisi painettu syvään maan sisään, sillä siihen
oli jäänyt kiinni kuivunutta savimaata. Satulan takareuna oli myös
ruhjoutunut, aivan kuin jokin raskas esine olisi siihen pudonnut.
Ohjakset olivat poikki ja mahavyön solki oli irtautunut.
"Se on piehtaroinut", ajatteli Brannon mielessään. "Kuljeksinut maita
ilman ratsastajaa ainakin koko viime yön — ehkä kauemminkin, päätteli
hän tutkittuaan tomua ja kolhiintuneita satulan osia."
Brannon irroitti satulapussin, asetti sen maahan ja aukaisi sen. Sieltä
tuli esiin monenlaista tavaraa, tinakulho, peilin palanen, partasuti,
saippuapala, pieni kahvipannu, tomaattiastia — ihana janon sammuttaja
— kankaalla päällystetty vesipullo ja paljon muita esineitä, sekä
ruokatavaraa ja tulitikkuja.
Brannonin mieltä kiinnitti eniten partasuti. Se oli helppohintainen ja
puuvartinen, johon oli, ilmeisesti veitsellä, piirretty alkukirjaimet
"L. A."
Brannon ei löytänyt mitään merkkejä muissa esineissä, mutta ilmeisesti
tyytyväisenä pani hän tavarat takaisin pussiin, sulki sen suun ja
kiinnitti sen paikoilleen satulan taakse.
Sitten hän silmät kiiluen katsoi tutkivasti päärakennukseen päin,
nähdäkseen, että akkunat vielä olivat peitetyt ja ettei savua noussut
keittiön piipusta. Chong oli tavallisesti jalkeilla jo tähän aikaan,
mutta näytti siltä kuin olisi yöllinen ratsastus häntä hieman
väsyttänyt. Bettyn tiesi hän nousevan vasta auringonkin noustessa.
Taluttaen vieraan hevosen tallin taakse, jossa häntä ei voinut talosta
nähdä, sitoi Brannon katkenneet ohjat yhteen. Sitten hän hyppäsi
satulaan ja ratsasti hitaasti jokea kohti pysytellen yhä tallin
suojassa. Joki oli metsän reunustama aina aitauksen lähelle saakka.
Sitten tuli aukko, jonka yli hänen täytyi uskaltaa, senkin uhalla että
hänet talosta nähtäisiin. Mutta sen jälkeen tuli metsä ja pensaikko
taas hänen avukseen.
Hän ratsasti puoli mailia jokea alaspäin, laskeutui satulasta ja sitoi
hevosen puuhun köydellä, joka oli vyyhdessä satulan nupissa, jätti
eläimen sinne ja palasi tallille.
Karjatalolla vallitsi vielä hiljaisuus. Murraytakaan ei vielä näkynyt,
joten Brannonia ei kukaan ollut nähnyt.
Hän huomasi, että tallin ovi oli auki. Hän meni sisään, vilkaisi
nopeasti pilttuihin ja naulakoihin, joilla tusinan verran satuloita
riippui. Hänen tarkastelunsa lopputulos oli, että kaksi satulaa ja
hevosta puuttui.
"Billy ja Chesterfield", huomautti hän ääneen. Hänen silmiinsä
ilmaantui kyynillinen iloisuus, johon sekaantui tuota tyyntä kylmyyttä,
josta hän oli "Teräs" nimensäkin saanut.
"Hän on varmaankin taas hulluttelemassa!" mietti hän niitten
todistusten johdosta, jotka hän oli keksinyt ja jotka selvästi
viittasivat siihen, että Josephine taas oli sekaantunut asioihin, jotka
eivät hänelle kuuluneet. Brannon oli vakuutettu siitä, ettei kukaan
muu kuin Josephine ratsastaisi Chesterfieldillä. Betty ei missään
tapauksessa olisi ottanut niin vanhaa ja vakavaa hevosta. Ja jos Les
Artwellin toverina olisi ollut mies, niin olisi hän ottanut minkä muun
hevosen hyvänsä mieluummin kuin Chesterfieldin.
Mutta Brannon tahtoi päästä varmuuteen asiastaan. Ja ennenkuin hän
lähti karjatalolta etelään Murrayn kanssa, aikoi hän keksiä jonkun
syyn, jonka varjolla hän saisi herätetyksi päärakennuksen asukkaat —
joko Bettyn tai Chongin — päästäkseen selvyyteen siitä, oliko Josephine
lähtenyt jonnekin.
Hän meni tallin ovelle ja katseli päärakennukselle päin. Hänen
katseensa solui alaspäin, huomatessaan, ettei siellä näkynyt mitään
liikettä. Silmänräpäyksessä oli hän polvillaan ja tutki tarkoin
punaisia tahroja muutamissa tallatuissa oljenkorsissa oven suussa.
Hän nousi heti pystyyn ja huomasi noustessaan oven pielessä samanlaisia
punaisia tahroja, mutta nämä olivat kieltämättä naisen sormien jättämät!
Brannon meni takaisin talliin. Kun hän taas palasi, oli hän vakuutettu
asiastaan, sillä eräässä pilttuussa oli oljilla selvät miehen
makuujäljet ja siinä vielä lisää punaisia täpliä, jotka osoittivat,
että haavoittunut oli oleillut tallissa pitemmän ajan.
Brannon sulki tallin oven ja meni ruokailu-rakennukseen, jossa hän
tapasi Murrayn juuri lopettamassa aamiaistaan.
"Siihen meni pitempi aika, kuin olin luullutkaan", murisi Murray
nähdessään Brannonin. "Eikö se ole merkillistä, aina. Jos sinulla vain
sattuu olemaan kiire, etkä tahdo, että muut joutuvat odottamaan, niin
joku kirottu asia on hullusti. Tuossa on tuo kurja uuni esimerkiksi.
Panin siihen valkean ja se sammui. Se on kurjempi kuin —."
"Brannon", kuului Bettyn ääni ovelta, "tahdotko tulla tänne pariksi
minuutiksi?"
Brannon kääntyi äkkiä. Bettyn kasvot olivat kalpeat ja hänen huulensa
olivat aivan valkoiset. Teennäinen äänen rauhallisuus oli ilmeisessä
ristiriidassa silmissä kiiluvan kiihtymyksen kanssa.
Betty ei puhunut ennenkuin Brannon oli tullut hänen kanssaan
puolitiehen päärakennusta, ja ennenkuin hän puhuikaan tiesi Brannon
mitä hän sanoisi.
"Brannon", sanoi hän, "jotakin on tapahtunut Josephinelle! Hänen
vuoteensa on koskematon ja Chesterfield on poissa! Mitä sinä luulet
tapahtuneen? Jos hänelle on tapahtunut jokin onnettomuus, niin en
koskaan voi antaa sitä anteeksi itselleni!"
"Luulen, ettei tässä paljoakaan ole tapahtunut", lohdutteli Brannon.
"Arvatenkin on hän lähtenyt ratsastamaan. Eilen oli hän levoton Mrs
Whitmanin vuoksi. On hyvinkin luultavaa, että hän on ratsastanut sinne.
Lähetän Murrayn miesten luo ja poikkean itse Whitmaneille."
"Minä lähden kanssasi, Brannon! Ethän luule, että — —"
"Denver olisi tullut takaisin — ja tavannut hänet matkalla — jos hän
meni Whitmanille", valitti hän epätietoisena. Ja kun Brannon vain
pudisteli päätään hänen mainitessaan Denverin nimeä, huudahti hän:
"Eikö sinulla ole hermoja ensinkään, Brannon. Sinä et näy käsittävän
että Jo on minun vieraani ja että minä olen vastuussa hänestä."
"Varmastikin", myönsi Brannon nopeasti. "Mutta meidän ei tarvitse
molempien lähteä Whitmaneille." Hän oli varma siitä, että Betty tapaisi
Josephinen Mrs Whitmanin luona ja hän ajatteli Lazy L:n hevosta, joka
seisoi puuhun kytkettynä alempana joen rannalla.
Hän meni noutamaan Bettyn hevosen ja satuloi sen sillä aikaa kun Betty
vaihtoi pukua päärakennuksessa.
"Älä ole huolissasi", neuvoi hän Bettyä, auttaessaan häntä satulaan.
"Saat nähdä, ettei mitään ole tapahtunut. Toivottavasti sinulla ei
ole niin kiirettä, että ratsastat suoraa päätä upottavaan hiekkaan
kahlaamossa." Hän seurasi Bettyn kulkua alas pieneen syvänteeseen ja
sieltä ylös taas ja sitten kuivaa aroa pitkän matkaa.
Myöhemmin seisoi hän karja-aitauksen portilla Murrayn kanssa, joka
istui satulassa ja odotti häntä.
"Lin" sanoi Brannon, "olen muuttanut mieltäni etelään menon suhteen.
Voit odottaa minua sinne huomenna."
"Aivan niin", vastasi Murray. Hän ei pukenut sanoiksi pientä
hämmästystään muutoksen vuoksi, jonka Brannon oli suunnitelmaansa
tehnyt.
"No niin, näkemiin sitten", sanoi hän. Hän ratsasti pari kymmentä
askelta, pysäytti hevosensa ja huusi olkansa yli puoleksi leikillään:
"Minä en sinun sijassasi olisi niin paljon yksin nykyään, Teräs."
"Sehän on vaan tyttö", hymyili Brannon. "Ei nyt ole kysymys Starin
miehistä."
Murray oli ilmeisesti utelias, mutta hän puristi huulensa pettyneenä
kiinni ja hoputti hevostaan etelään päin.
Brannon ei liikahtanut ennen kuin Murray oli vain pienenä pisteenä
taivaanrannalla. Sitten hän hyppäsi satulaan ja ratsasti alas joen
rantaa, mihin hän oli jättänyt Lazy L:n hevosen. Muutaman minuutin
kuluttua ratsasti hänkin, kuljettaen perässään toista hevosta,
epäselvää polkua lounaaseen. Murray oli ratsastanut suoraan etelään.
Ratsastettuaan useita maileja, huomasi Brannon liikkuvan pisteen
eräällä matalalla mäenharjanteella. Hän poikkesi äkkiä polulta ja
laskeutui kuivaan joen uomaan, jota hän seurasi puolisen mailia eräälle
ruohoiselle kentälle, joka yhtyi siihen rinteeseen, jonka huipulla hän
oli nähnyt tuon liikkuvan esineen.
Päästyään mäen harjalle, näki hän hevosen syövän pienessä heinäisessä
laaksossa allaan. Eläin oli kirjava, epäsäännölliset valkoiset läikät
näkyivät oikeassa kyljessä, sä'ässä ja polvien alapuolella. Nähdessään
sen, veti Brannon suunsa tiukalle.
"Billy", sanoi hän hiljaa.
Yksi häiritsevä epätietoisuus oli taas hävinnyt. Jos Billy olisi vain
lähtenyt tallista tuoreen heinän hakuun, niin se ei olisi tullut
tännepäin, koska idässä päin oli heinää yltäkylläisesti ja vielä
lähempänä karjataloa ja siellä oli sitäpaitsi vettäkin.
Brannon hoputti molemmat hevosensa alas laaksoon ja lähestyi Billyä
hitaasti. Hän tahtoi nähdä sen tarkemmin.
Hän lassosi Billyn ja kiinnitti köyden mustan satulaan ja kun Billy oli
päässyt pahimmasta suuttumuksestaan, meni Brannon aivan sen lähelle,
tutkiakseen sitä ja sillä aikaa piti musta köyttä kireänä.
Billy oli ollut suljettuna talliin useamman päivän, jotta sitä olisi
voitu hoitaa paremmin vatsahäiriön vuoksi. Carson, hevospuoskari, oli
hoitanut sitä erikoisen huolellisesti, sukien sitä joka päivä. Brannon
oli myös usein pistäytynyt katsomassa, miten sen parantuminen edistyi.
Sä'ässä oleva valkoinen läikkä oli tahrainen. Sen selässä näkyivät
satulan ja sen kyljissä tuntui alustan jäljet ja vatsan ympärillä
tuntui vieläkin syvät, hien haalistamat viivat, jotka siihen leveät
mahavyöt olivat puristaneet. Valkoisella läikällä olevat tahrat olivat
verta ja niitä näkyi ainoastaan vasemmalla puolella Billyn hartiaa,
pitkinä kapeina juovina.
Brannon irroitti lassonsa hevosesta ja ajoi sitä pitkän matkan
takaisinpäin ja seurasi sitä vielä jonkun ajan, kunnes Billy jatkoi
rauhallisesti raviaan kotiinpäin. Sitten Brannon taas lähti etelään.
Callahanin murha oli nyt Brannonille yhtä selvä, kuin jos se olisi
painettu paperille. Kannettuaan Callahanin ruumiin asuntoonsa, oli
Brannon tutkinut hänen asettaan ja huomannut, että yksi panos oli
ammuttu tyhjäksi. Koska hän oli tullut siihen johtopäätökseen, että
Josephine oli ampunut Callahanin, oli hän hämmästynyt tuota tyhjää
panosta ja hän päätteli lopuksi, että Callahan oli aikaisemmin ampunut
jotakin ja sitten huolimattomasti laiminlyönyt täyttää aseen uudelleen.
Nyt oli selvää, että Les Artwell oli saanut tuon puuttuvan panoksen
ruumiiseensa, vaikka sen oli täytynyt tapahtua sangen kaukana
karjatalolta, sillä muutoin se varmasti olisi kuulunut. Senvuoksi oli
Artwellin myös täytynyt seurata Callahanin jälkiä ja ampua Starin
omistaja hänen kääntäessään selkänsä kuistille astuessaan.
Se tosiasia, että Artwell oli piiloutunut talliin, oli syynä siihen,
ettei Brannon, juostuaan kuistille heti laukauksen jälkeen, ollut
kuullut mitään kiireellistä kavion kapsetta, joka olisi ilmoittanut
salakytän pakenevan.
Josephine oli sattumalta tavannut Artwellin tallissa ja auttanut häntä
pakenemaan. Artwell oli pahasti haavoittunut ja Josephine oli vienyt
hänet Lattimerin talolle.
Ainoa hämärä seikka oli enää se, että Brannon oli löytänyt satuloidun
hevosen, jolla oli Lattimerin polttomerkki. Vaikka eihän sekään asia
ollut erikoisen hämmästyttävä, kun otti huomioon satulan huonon kunnon,
poikkinaiset ohjat ja nimikirjaimet partasudissa, jonka Brannon oli
löytänyt matkalaukussa. Artwell oli tietenkin ratsastanut sillä
hevosella, mutta oliko hän varastanut sen Lattimerilta vai oliko
Lattimer myynyt tai lainannut sen, siinä oli kysymys. Se seikka,
että Josephine oli vienyt Artwellin Lattimerin karjatalolle, näytti
todistavan, että heidän välillään vallitsi ystävyys ja kaikenlainen
ystävyys kunniallisenkin karjamiehen ja tunnetun hevosvarkaan välillä
oli epäilyttävä asia, joka vaati ankaraa tutkimusta.