Brannonin käytöksessä oli edellisenä iltana ollut jotakin, joka saattoi
Josephinen ymmälle. Hänessä oli varmasti huomattavissa myötätuntoa sinä
hetkenä kun hän oli katsellut Josephineä, tämän istuessa suuren pöydän
ääressä ja koettaessa tukahuttaa tihutyön aiheuttamaa kauhuaan. Miksi
tuo säälivä myötätunto? Jos kukaan, niin Brannon itse oli myötätunnon
tarpeessa!
Ja sittenkin näytti hän siltä kuin ei olisi tarvinnut sitä. Hänen
silmissään, hänen siinä seistessään, oli ollut tuo arvoituksellinen
loiste, joka oli niin kokonaan toisenlainen kuin hänen tavallinen
katseensa Josephinen mielestä oli ollut. Ja sittenkin oli tuon loisteen
takana ollut sama vanha itsekylläisyys ja tietoisuus voimasta ja
vallasta, joka aina oli Josephineä kiusannut. Brannon veti häntä
puoleensa nytkin ja hän punastui muistaessaan, kuinka hänen kätensä
kosketus oli värisyttänyt häntä ja kuinka hän oli vapissut kuullessaan
Brannonin äänen, tämän laskiessa Denverin pistoolin aivan hänen
viereensä pöydälle.
Jos Brannon olisi ollut Idän miehiä, jos hän olisi ollut sen kohteliaan
seurapiirin jäseniä, joihin Josephine oli tottunut ja jos hän olisi
ollut vähemmän kömpelö eikä niin kokonaan eläytynyt seudun karkeaan ja
ylivoimaisen ankaraan ilmapiiriin, olisi Josephine luullut voivansa
häntä rakastaa. Kuitenkin tiesi hän, että tämä selvittely oli vain
hänen aivojensa tuotetta, sillä hänen sydämensä huusi kaiken aikaa:
"Minä kaipaan häntä, kaipaan häntä."
Hän nousi pystyyn, halveksien itseään syvästi, kun oli oikein tulkinnut
sisintä ääntään ja meni rappuja alas. Hän kulki päärakennuksen
itäiselle puolelle ja jäi sinne seisomaan, mietteissään katsellen kuun
valaisemaan etäisyyteen, tuntien poskensa hehkuvan siitä omituisesta
kaipauksesta, joka hänet oli vallannut. Brannonin vetovoimaa ei voinut
järkeilemällä poistaa.
Tasainen nurmikenttä eteläpuolella rakennusta herätti hänen huomiotaan
ja hän lähti sinne, nauttien täysin siemauksin yön ihanuudesta ja
täyttäen keuhkonsa ihmeellisen suloisella ilmalla, jonka tuon ihmemaan
mittaamattomista etäisyyksistä puhaltavat tuulen henkäykset monien
tuoksujen kyllästämänä toivat häntä kohti.
Päästäkseen nurmikentälle täytyi hänen mennä aivan tallin ohi ja
kuullessaan sieltä ääntä, joka tuntui tulevan aivan rakennuksen
sisältä, pysähtyi hän epäröiden ja oli jo kääntyä takaisin.
Seisoessaan siinä hän kuuli äänen uudelleen ja kääntyi pelokkaana isoon
oveen päin, jossa vaara tuntui väijyvän.
Ovi oli puoleksi auki. Nojaten heikkona ovenpieleen, heiluen eteen ja
taaksepäin epävarmoilla jaloillaan ja pää painuneena rintaa vasten
seisoi siinä mies.
Josephine kääntyi kauhun valtaamana, tukahuttaen huudon, joka jo oli
hänen huulillaan. Samassa kuului miehen ääni, surkeasti pyytävänä:
"Älkää toki ma'am. Olen haavoittunut!"
Josephine pysähtyi epäröiden. Miehen sanat "olen haavoittunut"
sisälsivät vaikuttavan, toivottoman pyynnön. Sitäpaitsi kuulosti ääni
tutulta.
Josephine kääntyi taas oveen päin ja katsoi miestä tarkkaan ja näki,
että hän oli oudon kalpea, miltei aavemainen. Sitten hän veti syvään
henkeä ja kuiskasi terävästi, äänettömästi.
"Les Artwell!"
"Niin olen, ma'am", tuli vastaus, kuiskaten. "Olen vaikeasti
haavoittunut — ampuma-ase —. Älkää jumalan tähden panko toimeen
hälyytystä! Älkää menkö luotani, ma'am!" Hän horjahteli ja vaipui
kynnykselle polvilleen. Silmänräpäyksessä oli Josephine hänen luonaan,
mielettömän innokkaana auttamaan häntä, vaikka oli yhtä avuton
kiihkossaan kuin mieskin heikkoudessaan.
Mies oli todellakin Les Artwell. Hänen poikamaiset kasvonsa olivat
likaiset ja tuskan vääntämät, mutta hänen sieraimensa kuulsivat
liankin läpi valkoisina, hänen koettaessaan tukahuttaa esille pyrkivää
kärsimystään. Hänen silmänsä, jotka Josephine silloin radanvarrella oli
huomannut niin synkiksi, olivat lasimaiset heikkoudesta ja katsoivat
häneen mykkinä, rukoilevina.
"Mitä minä teen, mitä minä teen"? valitti Josephine mielettömänä.
"Oh, Jumalani, sehän on verta", läähätti hän, kun hän pannessaan
kätensä Artwellin rintaa vastaan, estääkseen häntä kaatumasta, tunsi
koskettavansa jotakin kosteaa. Hän vetääntyi kauhusta taaksepäin ja
näki kuun valossa sormenpäänsä verisinä.
"Älkää panko toimeen hälyytystä", pyysi Artwell heikolla äänellä. "He
saavat minut käsiinsä, jos sen teette — Brannon ja Murray. Ammuin
itseäni vahingossa tänä aamuna. Ratsastin tänne, saadakseni apua ja
toivoin jaksavani Whitmanille asti. Menetin varmaankin tajuni. Hevoseni
heitti minut selästään ja meni menojaan." Hän pysähtyi hengittääkseen
käheästi ja raskaasti. Sitten hän jatkoi. "Brannon —hän hirttäisi
minut. Jos te voisitte auttaa minua pääsemään Lattimerin talolle —
sinne on viisitoista mailia — etelään — niin saisin apua. Lattimer on
ystäväni." Hän pysähtyi ja nojasi leukaansa rintaa vasten, mutisten
jotakin kuulumatonta.
"Lattimer!"
Josephine lausui nimen ääneen. Sehän oli sama mies, josta Betty oli
sanonut, ettei hän häikäilisi, vaikka veisi naisen väkisin vuoristoon.
Ja Brannon oli sanonut, että Denver ja Artwell olivat ystäviä.
Merkitsivätkö nämä kaksi huomautusta sitä, että tämä kolmikko
oli henkipattoja, vai oliko Betty sanonut sen vain ollakseen
maalauksellinen? Ja oliko Brannon liittänyt Denverin nimen Artwellin
nimeen vain peloittaakseen Josephineä?
Huoli omasta turvallisuudestaan oli Josephinessä tällä hetkellä
voimakas. Lattimer asui etelään Triangle L:stä. Denver oli edellisenä
iltana ratsastanut etelään ja nyt pyysi Artwell häntä viemään itseään
Lattimerin karjatalolle. Viimeksimainittu teko veisi Josephinen ainakin
yhden miehen luo, joka oli yrittänyt rikollista tekoa häntä vastaan.
Betty oli Lattimerista sanonut: "Hän on mies — todellinen mies", tai
jotakin siihen suuntaan. Todellinen mies ei varmaankaan saattaisi tehdä
hänelle mitään pahaa.
Hänen täytyi kuitenkin koettaa. Hän ei voinut jättää Artwellia talliin
kuolemaan eikä hän myöskään voinut jättää häntä Brannonin käsiin
hirtettäväksi, ja oli todennäköistä ettei Artwell pystyisi ratsastamaan
viittätoista mailia ilman apua.
Eri asia on omistaa kauniita aatteita, mutta toinen on panna ne
täytäntöön, oman turvallisuutensa uhalla. Josephine ajatteli
tuota eroa, seisoessaan tallin ovella Artwellia katsellen. Hänen
vastahakoisuutensa toimia tässä tapauksessa oli suuri. Hän suoraan
sanoen pelkäsi.
Mutta kun hän näki Artwellin kääntyvän hitaasti ja koettaen pysyttää
tasapainoaan, lähtevän kävelemään pimeään talliin, seurasi Josephine
häntä, kuullen hänen puhuvan horjuessaan eteenpäin.
"Sain erään hevosen satuloiduksi ja suitset päähän. Siihen meni minulta
melkein koko päivä. Mutta en päässyt sen selkään millään tavalla. Liian
heikko. Jos te auttaisitte hieman, niin ehkä voisin onnistua. Ja, jos
pelkäätte tai ette tahdo, että joudutte kiinni siitä, niin ehkäpä
voisitte saattaa minua vähän matkaa, sen verran, että pääsen alkuun.
Luulen, että suoriutuisin lopusta."
Kuu valoi loistettaan avonaisesta tallin ovesta ja sen himmeässä
valossa onnistui Josephinen jollakin tavalla auttaa Artwell satulaan.
Hevonen seisoi suuressa tallissa, mutta käyttäen hyväkseen kaukaloa ja
erästä viereisen tallin alempaa osastoa, kävi satulaan nousu jollakin
tavalla päinsä.
Mutta päästyään satulaan näytti Artwell lysähtävän aivan kokoon. Hän
vaipui satulannuppia vasten voimattomana ja avuttomana.
Sääli Artwellia kohtaan kannusti Josephineä ripeään päätökseen. Talli
oli laaja ja jossakin siellä oli Chesterfield. Hän löysi sen vihdoin
eräässä nurkassa olevasta pilttuusta, jossa se tylsänä seisoi ja
vaikka hänen kokemattomuutensa ja ratsasvälineitten tuntemattomuutensa
tekivätkin hänen työnsä hitaaksi ja toivottoman vaikeaksi, sai hän
vihdoin satulan hevosen selkään ja suitset sen suuhun. Samoin pääsi hän
satulaan ja ohjasi Chesterfieldin Artwellin hevosen viereen.
Sitten talutti hän Artwellin hevosen tallista ulos ja lähti
ratsastamaan etelään, aina vähä väliä katsahtaen olkansa yli
karjatalolle. Täysin tietoisena uhkapelistä, johon hän antautui,
lähtiessään Artwellin kanssa, ryhtyi hän siihen kuitenkin rohkealla
mielellä ja tuntien outoa riemua teostaan.
Seitsemästoista luku.
Ensi sarastuksen heikossa valaistuksessa näki Josephine rakennusryhmän
hämärät ääriviivat metsän laidassa olevalla tasaisella kentällä. Heikko
sumu, joka oli peittänyt alangon, teki hitaasti nousuaan, laskien taas
siellä täällä ikäänkuin vastenmielisesti irtautuen maasta, yhtyäkseen
hajanaisiin pilviin sen yläpuolella.
Hoputtaen Chesterfieldiä eteenpäin, vaikkakin niin hitaasti, että mies
olisi kävellyt nopeammin, katsahti Josephine taakseen Artwelliin.
Tämä oli menettänyt tajuntansa, mutta Josephinellä ei ollut rohkeutta
päättää, johtuiko se väsymyksestä vaiko haavasta vuotaneen veren
menetyksen vuoksi. Riitti hänen mielestään, kun hän oli tuonut
Artwellin Lattimerin karjatalon näkyville, ilman että hän oli pudonnut
satulasta. Josephine tiesi, ettei hän enää saattaisi koskea Artwelliin
ja sen vuoksi oli hän ajanut niin hitaasti, vaikka se olikin koskenut
hänen jännittyneeseen hermostoonsa. Sillä ei ollut epäilystäkään, että
Josephine hitaasti kulkemalla oli pelastunut siitä kauhistuttavasta
mahdollisuudesta, että Artwell olisi pudonnut hevosen selästä.
Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän enää olisi pystynyt auttamaan
miestä takaisin satulaan, sillä hän ei olisi voinut sormin koskea
häneen. Miten Artwell yleensä oli tuon viidentoista mailin matkan
onnistunut pysymään satulassa, ei Josephine käsittänyt, vaan arveli sen
tapahtuneen aivan vaistomaisesti, tottumuksesta.
Josephine itse oli kuoleman väsynyt. Aaveitten ja kyöpelien aikana,
jolloin ei yö vielä ollut loppunut eikä päivä alkanut, oli hän
ratsastanut eteenpäin tietämättä suunnasta mitään. Mutta ensi valolla
huomasi hän epäselvän polun, jota Chesterfieldin oli täytynyt seurata
joko sitten vaistonsa tai tuntemuksensa mukaan. Nythän sillä ei enää
ollut väliä, miten se oli tapahtunut, sillä hän oli miltei perillä.
Ohjatessaan Chesterfieldiä pientä alamäkeä, joka vei sille kentälle,
jossa rakennukset nyt olivat aivan lähellä, huomasi hän, ettei Artwell
enää ollut tiedoton, sillä hän mutisi sanoja, jotka alussa olivat
käsittämättömiä, mutta joista Josephine lopulla pääsi selvyyteen.
"Selväjärkinen — hänellä on oikea suunta — en olisi pystynyt yksin —
arvatenkin olin tiedoton — en koskaan ole tehnyt näin pitkää matkaa,
mitä — ei kukaan nainen —"
Sitten sanat taas hukkuivat kuulumattomiin ja Josephine kirkaisi
kauhusta, nähdessään hänen, juuri heidän saapuessaan kentälle,
horjahtavan sivulle ja putoavan raskaasti pitkään heinään hevosen
viereen.
Taas hän kirkaisi ja jäi avuttomana istumaan satulaan, nähdessään
Artwellin hervottomana ja kädet levällään makaavan maassa. Artwellista
ei enää ollut matkan jatkajaksi.
Josephine hyppäsi satulasta ja epätoivoisesti koettaen hillitä
kiihtyneitä hermojaan, hän päätti mennä Artwellin luo, huolimatta
hirvittävästä pelostaan, joka hänet oli vallannut. Silloin kuuli hän
huudon ja näki hevosmiehen ratsastavan rakennusryhmältä päin.
Josephinen oli täytynyt silloin pyörtyä, sillä kun hän taas heräsi
tietoisuuteen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomasi hän
istuvansa suuressa nojatuolissa kuistilla ja näki kookkaan miehen
seisovan kymmenen askeleen päässä, ja katselevan häntä äänettömänä.
Artwell ja hevoset oli kadonneet näkyvistä. Tuuli puhalsi suoraan
Josephinen kasvoihin, tuoden tervetullutta virkistystä hänen kuumille
poskilleen. Hänen tukkansa oli pelottavassa epäjärjestyksessä, sillä
muutamat hajanaiset, itsepäiset kutrit heilahtelivat hänen silmiensä
edessä. Ja hän tunsi, että hänen täytyi tukkia ne paikoilleen ollakseen
esiintymiskelpoinen, sillä kookas mies, joka häntä katseli, oli
kaunis ja Josephine ei tahtonut, että hän olisi pitänyt häntä minään
tuhkimuksena. Hän asetti tukkansa järjestykseen parilla näppärällä
sormen liikkeellä, veti pari vilvottavalle tuulelle kiitollista
henkäystä ja hymyili kookkaalle miehelle. Mutta ollen sangen väsynyt
ja tuntien nojatuolin erittäin mukavaksi, ei hän yrittänytkään nousta
pystyyn. Pian hänen kuitenkin täytyisi nousta, sillä hänellä oli kiire
takaisin Triangle L:ään.
"Tuntuu paremmalle?" kysyi kookas mies.
"Miten hän voi?" kysyi Josephine, vastaamatta kysymykseen.
"Artwell voi hyvin", sanoi kookas mies. "Hän ei ole vaarallisesti
haavoittunut. Hän on sisällä ja nukkuu pahimmat pois ensin." Hänen
katseensa oli terävä, kirkas ja kiinnostunut. "Kuka olette?" kysyi hän
sitten.
"Olen Josephine Hamilton."
"Aivan oikein. Betty Lawsonin vieras. Idästä. Kävit koulua Bettyn
kanssa. Näette, että olen kuullut teistä."
"Ilmeisesti", hymyili Josephine. "Ja te olette tietysti Mr Lattimer?"
"Miksi niin tietysti?" kysyi hän.
Hän oli vähällä vastata, että hän oli tuntenut hänet Betty Lawsonin
kuvauksesta, kun hän oli sanonut häntä "hirvittävän, tumman kauniiksi."
Sen sijaan Josephine punastui ja kertoi hänelle, kuinka hän oli
tavannut Artwellin tallin ovella, sekä teki selvää koko seikkailusta
lopettaen siihen, että Artwell oli sanonut Lattimerin karjatalon olevan
etelään päin.
Josephine ei ollut koskaan nähnyt Lattimerin kaltaista miestä. Kun hän
seisoi siinä katsellen Josephineä, hajasäärin, käsivarret ristissä
rinnalla ja kasvot sen verran alaspäin, että hän vaivatta saattoi
katsoa hänen silmiinsä, muisti Josephine toisen kuvaavan palan Bettyn
selvityksessä hänen ominaisuuksistaan. "Jos hän olisi elänyt kaksisataa
vuotta aikaisemmin, olisi hän varmaankin ollut merirosvo."
Millainen merirosvo hän olisikaan ollut! Sittenkään ei Josephine
uskonut, että hän olisi ollut merirosvo. "Herrasmies", oli ehkä
sittenkin sopivampi nimitys hänelle, vaikka siihen olisi ollut
lisättäväkin "kerskaileva." Sillä huolimatta siitä, että Lattimer
ilmeisesti oli rohkean häikäilemätön luonne, joskaan Josephine ei
osannut sitä tarkemmin määritellä, oli hänen silmissään ystävällistä
suhtautumista kanssaihmisiin, jotakin myöntyväisyyttä, vaikka nämä
ominaisuudet olivatkin jossain määrin ristiriidassa hänen viekkaan ja
hävyttömän olemuksensa kanssa.
Ruumiiltaan näytti hän harjoittamattomalta atleetilta. Sillä hänen
villapaitansa alla paisuttelivat valtavat lihakset hänen vaatteitaan,
varsinkin hartioin seuduilla, ja kauluksen alta, joka oli huolettomasti
jäänyt auki, näkyi voimakas kaula, terveenä ja tukevana ja
pronssinkarvaiseksi paahdettuna.
Joukko rasvaa oli erääntynyt keskukseen, mutta ei kuitenkaan niin
paljon, että se olisi häirinnyt ruumiin yleistä sopusuhtaisuutta ja
Josephine huomasi että hän, huolimatta tuosta pienestä liikarasvasta
oli notkea ja joustava kuin juoksija.
Hän oli lakitta päin. Lakki oli viereisellä tuolilla rutistuneena.
Hänen päänsä oli kaunismuotoinen ja hänen lyhyeksi leikattu tumma
tukkansa oli miehekäs ja kiiltävä. Hänen kauniilla valkoisella
otsallaan riippui muutamia hien suoristansa hiuksia. Josephine
ajatteli, että se oli yksi syy, jonka vuoksi hän oli päättänyt, että
Lattimer oli häikäilemättömän välinpitämätön. Sivistynyt ja huolellinen
mies olisi pyyhkäissyt hiukset hikineen päivineen otsaltaan naisen
seurassa.
Loput hänen häikäilemättömyydestään kuvastui hänen silmissään, suun
viivoissa ja hänen voimakkaassa leuassaan.
Josephine saattoi ymmärtää miksi Bettyn sanoissa "hän on mies" oli niin
paljon kunnioitusta.
Mutta Lattimerin miehekkyys ei ollut hyökkäävää laatua. Se oli
viekkautta, joka ilmaisi itsensä juuri siinä, että hän pystyi sitä
ovelasti hallitsemaan. Josephinestä näytti kuin Lattimer olisi
tiennyt olevansa äärimmäisen miehinen, mutta ettei tuo tietoisuus
sukupuolestaan vähääkään näkynyt hänen silmissään.
Huomatessaan, ettei Josephinellä ollut vähääkään aikomusta lähteä
tuolistaan, nosti Lattimer toisen tuolin vastapäätä häntä ja istuutui
siihen.
"Te olette ennenkin tavannut Artwellin", sanoi hän. "Olen kuullut
siitä. Tehän kerrassaan sotkitte Brannonin suunnitelman siellä,
eikö niin?" Hänen silmänsä loistivat syvää leikillistä hyväksymistä
Josephinen toimiin nähden hänen vastustaessaan Brannonia.
"En tahtonut, että Brannon olisi hirttänyt viattoman miehen", selitti
Josephine.
"Artwell oli siis viaton? Te tiesitte sen siis, arvatenkin?"
"Hän — hän näytti viattomalta. Sitäpaitsi, hänhän oli niin nuori, liian
nuori kuollakseen hevosvarkauden tähden — jos hän mahdollisesti oli
tehnyt sen."
"Hm. Teräs Brannon vie kyllä tahtonsa perille lopultakin. Ei mikään
pysty pidättämään häntä, kun hän kerran tarttuu asiaan. 'Teräs' sopii
hänelle erinomaisesti. Oletteko tekin sen huomannut?"
"Luulen, että se on vain itsepäisyyttä."
"Niin, te ajattelette niin, silloin kun te ja hän olette vastakkain
tietysti. Mutta Brannon ei ole taipumaton. Jos te olette oikeassa, niin
hän ei pane vastaan ja jos hän on väärässä, niin hän myöntää sen."
Josephinellä ei ollut mitään sanottavaa tähän väitteeseen, joten hän
vaikeni ja katseli laajalle alangolle, jossa näkyi kimmeltävä joen
pinta ja sen takana matalat vuoret aivan alangon rajoilla.
Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi sen huomion johdosta, että hänen
täytyi tehdä erinäisiä selvityksiä matkastaan palattuaan Triangle
L:ään. Oli selvää, että häntä kaivattaisiin, samoin kuin Chesterfieldiä
ja sitä hevosta, jolla Artwell oli ratsastanut. Hän mietti harmillista
asemaa, johon hän oli itsensä saattanut. Joko hänen täytyy tehdä
tiliä yöllisistä toimistaan Bettylle taikka sitten valehdella,
jonka hän luonnollisesti aikoikin tehdä, estääkseen Brannonia
ratsastamasta suoraapäätä Artwellin niskaan. Ja hän punastui ja ilmaisi
levottomuutensa tarttumalla hermostuneesti tuolin molempiin nojiin.
"Kas niin", sanoi Lattimer heti, "tehän olette aivan suunniltanne.
Mutta teillä onkin ollut kova työ tänä yönä. Istukaa paikallanne
muutama minuutti, sillä aikaa kun koetan saada kokoon jotakin syötävää."
"En — en luule, että voin syödä palastakaan", sanoi hän hymyillen
laihasti. "Sitäpaitsi ei minulla ole aikaa. Minun täytyy lähteä —
tuossa paikassa. Betty saattaa olla levoton puolestani; hän ehkä
—." Hän vaikeni ja puristi huuliaan lujasti yhteen, vaientaakseen
mielenliikutustaan, joka oli täyttää hänen silmänsä epäilyttävällä
kosteudella. Hän ei tahtonut, että Betty ajattelisi hänestä pahaa
ja hän tunsi, ettei hän voisi kestää ystävänsä vakavaa katsetta,
selittäessään yöllistä seikkailuaan.
"Te olette huolissanne", sanoi Lattimer tyynesti. "No niin, sehän on
luonnollista. Mutta, ellette pane pahaksenne pientä valhetta, niin
voimme asian järjestää. Tuon teille vähän aamiaista ja sitten voitte
lähteä Whitmanin mökille. Kertokaa Mrs Whitmanille tarkalleen, mitä
on tapahtunut. Hän on pelastanut Artwellin useammastakin pahasta
pälkähästä ja hän tekee sen nytkin. Hän pitää Artwellista — luottaa
häneen. Kyllä hän valehtelee, pelastaakseen hänen elämänsä. Se käy
varsin yksinkertaisesti. Teidän ei tarvitse muuta kuin pyytää Mrs
Whitmania kertomaan Bettylle tai Brannonille tai kenelle hyvänsä, että
te olitte hänen luonaan koko yön.
"Mutta hevonen, jolla Artwell ratsasti"? tiedusteli Josephine. "He
kaipaavat sitä ja he ajattelevat —."
Lattimerin matala nauru keskeytti hänet.
"Ajatelkoot mitä hyvänsä, se ei merkitse paljoakaan", sanoi hän. "Olen
riisunut sekä satulan että suitset Artwellin käyttämältä hevoselta ja
ajanut sen menemään Triangle L:ään. Se saattaa mennä sinne suoraapäätä,
mutta voi myöskin päättää kuljeksia ympäri jonkun aikaa. Sillä ei
ole mitään eroa. Kun he huomaavat, että te olette lähtenyt matkaan
Chesterfieldillä, niin he arvelevat, että te olette huolimattomasti
jättänyt oven auki lähtiessänne ja siten on toinen hevonen päässyt
pujahtamaan ulos. Sellaista tapahtuu usein, nähkääs. Minä piilotan
satulan ja suitset. Jonakin päivänä löytää ne sitten joku Trianglen
mies ja ihmettelee, miksi niitä on hyleksitty. Kas niin, rohkaiskaa
mielenne. Te olette pelastanut yhden ihmisen elämän. Te olette
näyttänyt, että teillä on järkeä, älkää nyt pilatko asiaa."
"Jos olette varma Mrs Whitmanista, niin —", alkoi Josephine. Hän oli
oikein innokas nyt ja ihaili Lattimerin kekseliäisyyttä.
"Joutavia!" keskeytti Lattimer hänet, hymyillen varmuudessaan.
Hän meni taloon. Josephine saattoi kuulla hänen liikuskelevan siellä.
Vähäistä myöhemmin ilmestyi hän ovelle.
"Aamiainen on valmis, Miss Hamilton", sanoi hän rauhallisesti.
Josephine nousi, epäröi, punastui ja jäi seisomaan. Hänen oli nyt
nälkä, mutta aamiaisen syönti oudon miehen kanssa talossa, jossa
paitsi heitä oli ainoastaan sairas mies, joka ei suinkaan kelvannut
holhoojaksi, oli peräti tavatonta ja aivan ristiriidassa hänen naisen
käyttäytymistä koskevan ajatustapansa kanssa.
Lattimer huomasi hänen epäröintinsä.
"Aamiainen on katettu vain yhdelle hengelle, luonnollisesti, Miss
Hamilton", sanoi hän, hieno iva äänessään. "Minä söin jo omani vähän
aikaa sitten. Ja minä aion nauttia kauniista aamusta sillä aikaa kun te
olette sisällä."
Hän astui kuistille, kumarsi syvään Josephinelle, kun tämä punastuen ja
hämillään hymyillen meni hänen ohitseen ja istuutui kuistin nurkalle
polttamaan suurta piippua ja odottamaan Josephineä.
Kun tämä vihdoin tuli ulos, kopautti Lattimer porot piipustaan, nousi
seisomaan ja hymyili Josephinelle.
"Tuntuuko paremmalle?"
"Paljon paremmalle."
Vaihtamistaan silmäyksistä saattoi kumpainenkin lukea toistensa
ajatukset. Josephine näki selvästi, että Lattimeria oli huvittanut
hänen hämminkinsä. Hän luki selvästi hänen ilmeestään: "Kas niin,
sinulla ei ollut mitään syytä peljätä minua loppujen lopuksi, vai mitä?"
"Te ette ole syönytkään aamiaista", sanoi Josephine.
"Kuinka sen tiedätte?"
"Olisihan siellä näkynyt merkkejä siitä — astioita ja pannuja.
Sitäpaitsi kuulin teidän tekevän tulen uuniin. Olin itsekäs", myönteli
hän punastuen, "mutta tehän ymmärrätte —"
"Minä ymmärrän monta asiaa, Miss Hamilton, muun muassa sen, että huhut
huonosta maineestani ovat tulleet teidänkin korviinne. Betty Lawson
on puhunut minusta. Hän sanoi varmaankin: 'Satan Lattimeriin ei voi
luottaa', eikö niin?"
"Ei ensinkään." Josephinen katse oli vakava. "Luuletteko, että olisin
lähtenyt tänne, jos olisin kuullut sellaista. En olisi tehnyt sitä edes
pelastaakseni Artwellin hengen! Betty sanoi, että te olette todellinen
mies. Ja te olette todistanut hänen sanansa tosiksi tänä aamuna ja minä
kiitän teitä siitä."
Josephine näki hänen silmissään oudon tulen. Lattimer vetäisi syvään
henkeä. Sitten tuli hävisi ja sijaan tuli pilkallinen epäusko, joka
sekin pian vaihtui iloisuudeksi. Hän nauroi matalaa, väräjävää naurua.
"Betty on kerrassaan ihme", sanoi hän, tullen taas vakavaksi.
"Luulenpa, ettei Betty näihin aikoihin tunne itseään liian iloiseksi",
jatkoi hän.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Josephine ja väri vaihtui hänen kasvoillaan.
Hän oli huolestuneen näköinen. "Oh, te tarkoitatte varmaankin sitä, kun
hän on huomaava minun poissaoloni."
"Tarkoitan Callahanin murhaa. Se ei liene yleisemmin tunnettua, mutta
Betty pitää paljon Brannonista ja Brannonilla ei ole älyä huomata sitä."
"Oh!" huudahti Josephine, hämmästyneenä, "miten te olette saanut siitä
kuulla?"