huulensa yhteen. Ja kun hän vihdoinkin näki miehen tulevan Brannonin
asunnon nurkan taitse ja tulevan päärakennusta kohti, lähti hän
akkunasta ja meni pöydän luo, johon hän jäi seisomaan, koettaen päästä
mielen tasapainoon odottaessaan sitä jumalantuomiota, jota nyt ei enää
käynyt välttäminen.
Sillä mies lähestyi nopeasti, suoraan päärakennusta kohti. Hän saattoi
kuulla hänen kannustensa kilinän, kun hän nousi rappuja. Hän oli
sama pitkä mies, joka oli ratsastanut Brannonin rinnalla, miesten
sivuuttaessa päärakennuksen matkallaan Brannonin asunnolle.
Avatessaan oven vastaukseksi miehen kolkutukseen olivat tämän
vaaleansiniset silmät kovat kuin kivi ja hänen huulensa olivat jäykät
kiihkosta. Mutta hän otti lakin päästään oudon kunnioittavasti
nähdessään Josephinen ja hänen kovat silmänsä lauhtuivat ihastuksesta.
"Olen Cole Meeder, Miss — Starin karjatalon esimies. Arvatenkin olette
Miss Hamilton. Betty Lawson ei kait vielä ole palannut Willetistä?"
"Olen Josephine Hamilton", sanoi hän tyynesti. "Ei, Miss Lawson ei ole
vielä palannut. Tehän olette naapureita, eikö niin. Ettekö tahdo astua
sisään?"
"Enpä luule", Meederin ääni oli askelta matalampi. Siihen oli tullut
hyvä mitta kunnioitusta lisää. "Näette, ma'am, tämä ei ole mikään
vieraskäynti tavallisessa merkityksessä. Olemme tulleet tänne saamaan
selville, minkä vuoksi Brannon tappoi meidän isäntämme. Kysyn teiltä,
mitä te asiaan tiedätte."
Brannon oli siis myöntänyt! Se oli Josephinen ensimäinen ajatus. Ja
hän oli ilmeisesti pyytänyt saada todistaa, että hän oli oikeutettu
tekemään sen, sillä muutoinhan ei Cole Meeder olisi kysynyt, mitä hän
asiaan tiesi.
Josephinen ei tarvinnut kysyä, miten hän oli saanut tiedon
murhasta. Brannonin tulo Starin miesten seurassa osoitti, että hän
vapaaehtoisesti oli ratsastanut Stariin. Vaikka hänen uteliaisuutensa
oli suuri, ei hän kuitenkaan uskaltanut pyytää Meederiä kertomaan mitä
Brannon oli sanonut tekonsa oikeutuksesta. Jos hän siis tahtoi pelastaa
Brannonin, niin ei hän saanut epäröidä.
Kaikki hänen rohkeutensa olikin tarpeen, kun hän kohtasi Meederin
kylmän katseen. Mutta hän kesti sen.
"Callahan ahdisti minua kuistilla. Taistelin hänen kanssaan kun Brannon
ampui hänet."
Josephine kertoi valheensa sangen uskottavan näköisenä ja sellaisella
kiivaudella, että se petti Meederin, sillä katsottuaan Josephineä
terävästi ja epäluuloisesti levisi Meederin kasvoille häpeänsekainen
hämmästys.
"Otaksun, että se on kaikki, mitä tiedätte, ma'am", sanoi hän tahmealla
äänellä. "En luullut Callahanista sellaista. Brannon ei kertonut aivan
samalla tavalla, hän jätti mainitsematta, että Callahan oli ahdistanut
teitä. Hän sanoi vain nähneensä Callahanin rappusilla ja luulleensa
häntä Denveriksi. Tahtoi kait suojella teitä, arvaan. Olen sangen
pahoillani, että vaivasin teitä. Siinä kaikki, ma'am — paitsi tätä: Jos
olisin tiennyt, että Callahan oli sen lajin miehiä, niin en koskaan
olisi ryhtynyt hänen karjahommiinsa."
Josephine seisoi ovella ja katsoi, kun Meeder poistui. Hän näki hänen
katoavan Brannonin asunnon nurkan taakse. Sitten sulki hän oven ja
meni taas akkunaan, josta hän näki Starin miesten nousevan hevostensa
selkään. He ratsastivat tallille, jossa eräs heistä hyppäsi satulasta
ja meni sisään, tullakseen hetken perästä takaisin taluttaen Callahanin
hevosta. Sitten he kaikki ratsastivat päärakennuksen ohi, kääntyen
alangon itäistä laitaa kohti. Eräs heistä kantoi ratsullaan Callahanin
ruumista.
Viidestoista luku.
Osana Brannonin suunnitelmaa oli ollut ilmoittaa Josephinelle, että hän
oli tekaissut jutun Callahanin kuolemasta, pelastaakseen Josephinen
joutumasta kuulustelun alaiseksi. Hän olisi kertonut sen hänelle ennen
lähtöään Stariin, ellei hän olisi pelännyt, että Josephine asettuisi
vastahankaan ja siten pilaisi koko suunnitelman. Ja vietyään sitten
Starin miehet asuntoonsa aikoi hän nyt mennä päärakennukseen kertomaan
Josephinelle mitä hän oli tehnyt, varoittaakseen häntä puhumaan samaan
suuntaan. Meederin äkillinen raivo, nähdessään Callahanin ruumiin, oli
kuitenkin tehnyt hänen aikeensa mitättömäksi.
Seisoessaan Starin miesten joukossa Brannon oivalsi, että hän
piankin joutuisi heidän pilkkansa esineeksi, sillä he käsittäisivät
hänen yrityksensä suojella Josephineä jonkinlaiseksi heikoksi
sankariasenteeksi, jolla hän oli koettanut voittaa tytön suosion. Ja
ehkäpä Josephine itsekin katsoi asiaa siltä kannalta.
Starin miehet eivät moittisi Josephineä siitä mitä oli tapahtunut,
koska hän oli kertonut asian yhtäpitävästi Brannonin kuvauksen kanssa.
Mutta hänen lisäystään tultaisiin varmaankin kertomaan kertomistaan,
omine lisäyksineen ja koristuksineen, sillä välttämättömällä
seurauksella, että Josephinestä tulisi kuuluisuus, joka ei olisi
erikoisen miellyttävää laatua.
Sen olisi Brannon voinut estää. Nyt sen sijaan oli hänen vaieten
kestettävä kaikki ne myrkylliset ja pilkalliset huomautukset, joita
hänen ystävänsä ja vihamiehensä suvaitsivat tarjota.
Kun Meeder palasi, seisoi Brannon nojaten oven pieleen kärsivällisesti
odottaen. Meeder pysähtyi ovelle. Hänen kasvonsa olivat vihasta
punoittavat havaittuaan Callahanin siveellisen kunnon niin alhaiseksi
ja harmista Brannonia kohtaan sen vuoksi, ettei hän, Josephinen
kertomuksesta päättäen, ollut kertonut kaikkea.
"Brannon, sinun kertomuksesi ei käy yhteen Miss Hamiltonin kertoman
kanssa!" säväytti hän raivokkaasti.
Brannon kohtasi Meederin katseen ja kesti sen. Heikko ivallinen hymy
karehti hänen huulillaan. Mutta hän ei vastannut mitään. Siinähän ei
ollut mitään vastaamista. Kun ei kerran Josephine tiennyt mitään hänen
suunnitelmastaan, oli hän luonnollisesti kertonut totuuden asiassa.
"Hän myöntää sinun ampuneen Callahanin", jatkoi Meeder, "mutta hän
sanoo, että teit sen senvuoksi, että Callahan ahdisti häntä. Miksi et
sanonut sitä ensimmäiseksi?"
Vaikka Meeder piti tarkasti silmällä Brannonia, ei hän pystynyt
huomaamaan vähintäkään muutosta hänen kasvonilmeissään. Mahdollisesti
hänen katseensa hieman syveni hämmästyksestä ja ehkäpä hänen
pilkallinen hymynsä näkyi hieman selvemmin. Meeder, joka hyvin tunsi
Brannonin, ei ollut oikein varma asiasta.
"Meeder", sanoi Brannon ystävällisesti, "voihan olla, etten tahtonut
antaa sinun tietää, että Callahan oli sen lajin miehiä."
Puna Meederin kasvoilla syveni. Häpeä, raivo ja epäilys paloi hänen
silmissään. Hän astui muutaman askeleen huoneessa, käski töykeällä
äänellä miehiään kantamaan Callahanin ruumiin ulos ja asettamaan sen
jonkun hevosen selkään ja seisoi sitten äänetönnä, kunnes miehet olivat
menneet.
"Callahan ei ollut sitä lajia, Brannon. Sitten on piru, jos uskon teitä
kumpaistakaan. Siinä on jotakin epäilyttävää koko jutussa, ja ennenkuin
heitän asian sikseen, aion päästä totuuden perille, älä unohda sitä!"
Odottamatta Brannonin vastausta kääntyi Meeder ympäri ja meni suoraan
hevoselleen. Brannon seurasi katseellaan miehiä, kunnes he sivuuttivat
päärakennuksen. Sitten istuutui hän kynnykselle nojaten kyynärpäitään
polviinsa ja kädet leuan alla mietti kauan naisen mielen häilyväisyyttä.
Hän oli todellakin ollut halukas ottamaan syyn Callahanin kuoleman
tuottamuksesta niskoilleen ja oli sitä vieläkin. Mutta mikä oli pannut
Josephienkin syyttämään häntä siitä? Oliko se raukkamaisuutta vai oliko
se vain synnynnäistä siveellistä raihnaisuutta, joka tietämättään pyrki
vapautumaan syyllisyydestä.
Siinä oli suunnaton ero, jos Josephine salli Brannonin ottaa vastuun
rikoksesta niskoilleen tai jos hän omasta ehdostaan syytti häntä siitä
Brannonin tietämättä. Ja mitä piti Brannonin ajatella niistä aatteista,
joitten puolustajana Josephine niin urhoollisesti oli esiintynyt.
Istuessaan siinä mietteissään ja tuijottaessaan alangolle, huomasi hän
tomupilven, joka tasaisesti kulki etelään, häntä kohti. Kun tomupilvi
tuli lähemmäksi, erotti hän nelipyöräisten rattaitten ääriviivat ja se
merkitsi sitä, että Betty Lawson ja Lin Murray olivat palaamassa kotiin.
Ajoneuvot olivat vielä pitkän matkan päässä, joten Brannonilla
oli vielä aikaa tuumia kysymystä pienen keskustelun hankkimisesta
Josephinen kanssa, ennenkuin Betty tulisi perille. Bettylle täytyi
luonnollisesti kertoa Callahanin taposta ja Brannon vaivasi aivojaan
kysymyksellä, pysyisikö Josephine kertomuksessaan, jonka hän oli
Meederille laatinut, varoen itse tulemasta syytettyjen penkille ja
vierittäen syyn taposta Brannonin niskoille.
Hän ei tuntenut paljoakaan halua puhutella Josephineä. Hänen
sydämessään kyti pahanilkinen mielijohde antaa Josephinen valehdella
niin paljon kuin halusi, koska hänen valehtelemisensa ei voinut
saada aikaan muuta harmia kuin sen, että Brannon saisi sen häpeän
kannettavakseen, että häntä mainittaisiin miehenä, joka oli ampunut
vihamiehensä takaapäin. Mutta hän aikoi kantaa häpeän suojellakseen
Josephineä, ellei tämä omasta ehdostaan tunnustaisi.
Hän seisoi aitauksen portilla kun Murray pysäytti väsyneet hevosensa ja
hän auttoi Murrayta kantamaan Bettyn ostokset taloon.
Brannon oli päättänyt antaa Josephinelle ensin tilaisuuden puhua. Kun
hän sitten oli kahden kesken Bettyn kanssa ajoneuvojen luona ja tämä
huomautti, että hän oli luullut Brannonin lähteneen muitten miesten
kanssa etelään, vastasi hän lyhyesti, hymyn kirkastaessa hänen silmiään:
"Muistui mieleeni, että minulla oli muutamia laskuja pantava kirjoihin.
Lähden heidän luokseen huomenna."
Myöhemmin, kantaessaan sylen täyden ostoksia Bettyn perässä, oli hän
vähällä törmätä yhteen Josephinen kanssa, joka oli tulossa keittiön
poikki. Monta kertaa käydessään ajoneuvojen ja talon väliä oli hän
kuullut Bettyn puhuvan Josephinen kanssa, mutta nyt näki hän tytön
ensi kerran sitten edellisen yön. Ja nyt, kun hän melkein hipoi
hänen vaatteitaan, käänsi Josephine päänsä poispäin ja meni ohi
katsahtamattakaan Brannoniin.
Ajoneuvot olivat nyt tyhjennetyt ja Brannon seisoi ruokailurakennuksen
ovella, jutellen Lin Murrayn kanssa, kun Betty lähestyi häntä.
Hänen silmänsä olivat vakavat, kysyvät ja niissä oli hieman hämmästynyt
ilme kun hän tuli aivan Brannonin luo. Hänen poskensa olivat hieman
punaiset ja huulet sotaisesti yhteenpuserretut.
"Brannon", sanoi hän, "missä Chong on? Kysyin Josephineltä asiaa, mutta
hän käski minun kysyä sitä sinulta. Nyt teen sen. Missä on Chong?"
"Lähetin Chongin Willetiin hakemaan lääkäriä Mrs Whitmanille.
"Oh", sanoi Betty, "en ymmärrä, miten Chongin lähettäminen Willetiin
välttämättömästi pitää tehdä Josephinen niin salaperäiseksi. Ymmärrätkö
sinä?"
"En."
"Brannon, mikä ihme teitä vaivaa, sekä sinua että Jota. Jo käyttäytyy
peloittavan kummallisesti ja minä en pidä siitä, että sinä tuolla
tavalla venyttelet sanojasi puhuessasi minun kanssani. Miten sinä tulit
lähettäneeksi Chongin Willetiin? Kuka kertoi, että Mrs Whitman on
sairas?"
"Tim Callahan ratsasti tästä ohi. Hän oli käynyt Laskarissa ja
poikennut Whitmanilla takaisin tullessaan."
"Sinä olet siis ollut kahden täällä Jon kanssa?" Väri hänen poskillaan
tummeni hänen tehdessään kysymyksensä. Hän piti Brannonista eikä
vannaankaan ollut mustasukkainen Josephinelle, mutta hän tunsi
sisässään jonkinlaista kummallista jännittyneisyyttä ajatellessaan,
että Brannon ja Josephine olivat ainoat oliot karjatalolla hänen
poissaollessaan.
Brannon vilkaisi häneen syrjäsilmin.
"Denver oli täällä aikaiseen aamuun saakka tänäpäivänä", sanoi hän.
"Eikö hän nyt sitten ole täällä?"
"Ei."
"Missä hän on?"
"Maksoin hänelle palkan tänä aamuna. Hän lähti etelään päin."
"Miksi sinä erotit hänet, Brannon?"
"Me jouduimme riitaan."
Tavallisuudessa olisi Betty tyytynyt tähän selitykseen, sillä miehiä
tuli ja meni eikä se herättänyt sanottavampaa huomiota. Mutta hän oli
huomannut Brannonin käytöksessä jotakin pakotettua, joka pani hänet
epäilemään, ettei Brannon tahtonut puhua ja Betty taas oli päättänyt
saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi.
"Mistä teille tuli erimielisyyttä, Brannon?"
"Eipä juuri mistään."
"Ei juuri mistään", sanoi Betty ivallisesti matkien hänen ääntään.
"Sepä merkillistä. Sinä riitaannut jonkun miehen kanssa 'ei juuri
mistään' ja erotat hänet toimesta."
Murray käänsi päätään ja nauroi partaansa. Brannon katsahti Bettyyn,
jonka silmät loistivat päättäväisyyttä ja ankaruutta. Tytön posket
hehkuivat punaisina; hän nosti leukaansa katsoessaan Brannoniin
sellaisella suorasukaisuudella, että se olisi tehnyt levottomaksi minkä
miehen hyvänsä, mutta Brannonin sydämeen se toi sen äkillisen huomion,
että Betty oli sievempi kuin hän oli ajatellutkaan sekä että hän oli
paljon inhimillisempi ja terveempi vihassaan kuin Josephine. Myöskin
huomasi Brannon Bettyn hurmaavan leuan ja sievän suun.
Hän hämmästyi sitä outoa ajatusta, ettei hän koskaan ollut huomannut
Bettyn kauneutta. Ja jos hän oli sen tehnyt, niin oli se ollut
tiedotonta, tuskin puoleksi arvioitua. Hän yritti tuumia välttelevää
vastausta, kun hän näki Bettyn silmissä syvän hämmingin ja silmäluomien
painuvan alas. Ihmetellen katseli hän kuinka hänen poskiensa puna
levisi nopeasti yli kaulan ja otsan.
Hämmästyneenä katsahti hän Murrayhin, ajatellen että hän ehkä
oli aiheuttanut punastumisen. Mutta Murray seisoi selin heihin.
Brannon katsoi uudelleen Bettyä, jolloin hän näki hänen silmissään
syvää pilkkaa ja ylenkatsetta sekä huomasi, että hänen leukansa
oli uhmaavasti työntynyt eteenpäin ja huulensa olivat päättävästi
yhteenpuristetut.
Ja sitten, kun Brannonin hämmästyneet silmät kohtasivat hänen silmänsä,
naurahti Betty lyhyesti, kiusoittelevasti ja hänen naurussaan oli
merkillisen ylpeä sävy. Sillä vaikka Betty oli odottanut sitä kauan,
tapahtui se nyt ensikerran heidän tuttavuutensa aikana, että Brannon
katsoi häneen ihailevin silmin.
"Eipä juuri mitään" kertasi Betty, äänessään vain rippeitä äskeisestä
naurusta. "Sinä et näy haluavan puhua, Brannon, vai mitä? Ja minun
kysymykseni näkyvät vaivaavan sinua. Etkä sinä tahdo, että koetan saada
sinua puhumaan?"
Hän käännähti äkkiä ympäri ja lähti päärakennusta kohti, jättäen
Brannonin tuijottamaan jälkeensä vielä entistäänkin hämmästyneempänä.
"Hän teki sinusta pilaa, Brannon", nauroi Murray.
Ei mitään vastausta Brannonin puolelta.
"En välitä tietää niistä syystä hän sen teki", jatkoi Murray, "mutta
pilaa hän teki sinusta, Brannon. Peijakas vie tekikin. Mutta kyllähän
minä arvaan syyn siihen. 'Eipä juuri mitään', kiusoitteli Murray,
matkien Bettyn ääntä,'eipä juuri mitään', sanoi hän. 'Eipä juuri
mitään.' Ja sillä hän tarkoitti että se on tarpeeksi paljon, vaikka
sinä et näy sitä ymmärtävän."
Brannon vapautti itsensä Murrayn leikinlaskusta yksinkertaisesti
menemällä joen rantaan, jossa hän seisoi pitkän aikaa koettaen
selvittää Bettyn arvoituksellista käytöstä. Vihdoin hän jätti yrityksen
sikseen ja palasi asunnolleen, jossa hän istui jonkun aikaa porstuan
kynnyksellä.
Kuullessaan asuntonsa nurkan takana liikettä, nosti hän päätään ja näki
Bettyn tulevan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat ja silmänsä vakavat.
"Brannon", sanoi hän tultuaan aivan hänen luokseen, "miksi et puhunut
minulle mitään Callahanista?"
"Arvelin, että saisit kuulla siitä jonkun ajan kuluttua."
"Miksi et kertonut _minulle_ sitä, Brannon? Eihän sinun ole tapanasi
vetäytyä edesvastuusta. Sinä puhuit kanssani muutama minuutti sitten.
Miksi et silloin kertonut sitä minulle, vaan odotit kunnes Jo olisi
tehnyt sen?"
"Kertoiko hän sen sinulle, kysyi Brannon venytellen. Hän koetti arvata
oliko Josephine kertonut jutun samalla tavalla kuin hän oli sen
kertonut Meederille.
"Oli suorastaan häpeä antaa hänen kertoa se, Brannon. Hän oli melkein
hysteerinen. Mahtoi hänestä olla kauheata nähdä tapaus."
"Eipä siinä tainnut muukaan auttaa", virkkoi Brannon.
Hän arvasi Bettyn sanoista, että Josephine oli kertonut tapahtuman
samalla tavalla kuin Meederille, nimittäin, että Brannon oli ampunut
Callahanin Josephinen nähden. Hän oli päättänyt vahvistaa todeksi
kaiken, mitä Josephine sanoisi, mutta kun hän ei ollut oikein varma
siitä, oliko hän maininnut, että Callahan oli ahdistellut häntä, ei hän
rohjennut puhua enempää.
Bettyn seuraavat sanat osoittivat kuitenkin, että Josephine oli
toistanut kertomuksensa kokonaan.
"En voi uskoa, että Callahan saattoi tehdä sellaista."
Betty kohdisti kirkkaat, kysyvät silmänsä Brannoniin ja jotta tyttö
ei huomaisi epärehellisyyttä hänen katseessaan käänsi tämä päätään
avaralle alangolle päin. Bettyn silmät olivat aina panneet Brannonin
tuntemaan itsensä hieman levottomaksi, varsinkin milloin Betty katsoi
häneen sillä tavalla kuin hän nyt teki.
"Brannon", sanoi Betty lujasti, "katso minuun." Brannon noudatti käskyä.
"Brannon", jatkoi hän, "Callahania oli ammuttu selkään. Ammuitko sinä
hänet?"
Hän olisi voinut valehdella, mutta hän tiesi, ettei hän olisi voinut
pettää Bettyä.
"Sinähän sanoit, että Miss Hamilton kertoi niin", väitteli Brannon.
"Minä vaadin sinua sanomaan sen, Brannon!"
"Minä en puhu mitään siihen asiaan."
"Brannon, minä tahdon vastauksen."
Betty näki, että hänen silmänsä nauroivat ja rauhallinen hymy karehti
hänen huulillaan. Hän tiesi, että ne olivat merkkejä Brannonin
taipumattomasta luonteesta, joka juuri oli antanut hänelle liikanimen
"Teräs." Vakavimpina vaaran hetkinä, jolloin ainoastaan rohkeus
saattoi pelastaa hänet, oli Betty nähnyt tuon saman ilmeen, joka hänen
silmissään nytkin oli, ja hän tiesi, että oli turha yrittääkään häntä
taivutella.
Huolimatta Brannonin kieltäytymisestä vastaamasta, pysyi Betty
rauhallisena. Brannon ei ollut "terästä" hänelle. Hän saattoi hyvin
muistaa sen päivän, jona Brannon tuli Triangle L:ään, monta vuotta
sitten ja hänen ihanteellinen ensivaikutelmansa hänestä oli vain
lujittunut vuosien vieriessä. Hänelle oli Brannon ollut uros, joka
oli ratsastanut esille hänen lukemistaan romaaneista, ja vaikka
hänen luonteessaan olikin ilmennyt puolia, jotka eivät vastanneet
mielikuvituksen sankaria, oli Brannon yhä jäänyt hänen tyttöikänsä
ritariksi.
Tämä ei millään muotoa ollut estänyt Bettyä arvioimasta häntä samojen
mittojen mukaan kuin muitakin miehiä. Hänen käytännöllinen järkensä
ja ihmeellinen vaistonsa oli päinvastoin asettanut Brannonin usein
sellaisten koetusten alaiseksi, jollaisia hän toisiin miehiin nähden
ei olisi tullut ajatelleeksikaan. Hän oli pitänyt Brannonia silmällä,
tutkinut häntä ja koetellut häntä tilaisuuden sattuessa, todetakseen
sen metallin lujuutta, josta hän oli rakennettu ja samalla saadakseen
pienen silmäyksen hänen luonteensa sisimpään. Hän oli etsinyt ja
penkonut, koetellut ja punninnut, ja ainoassakaan tärkeässä puolessa
hänen luonteessaan ei hän ollut havainnut puutteellisuutta.
Betty tunsi hänet. Aines, josta hän oli kokoonpantu, oli tervettä.
Hänessä ei ollut mitään pinnallista, kiiltävää siloa, joka olisi
peittänyt vähemmän miellyttäviä puutteita.
Mutta Brannon ei koskaan näyttänyt ajattelevan häntä muuna kuin Betty
Lawsonina, isäntänsä tyttärenä. Ja ennenkuin hän siinä suhteessa
muuttaisi ajatustapaansa, ei Betty luonnollisestikaan antaisi hänen
ymmärtää, että hän vuosikausia salaisesti oli toivonut ja odottanut
näkevänsä hänen silmissään ilmettä, joka kertoisi hänelle, että hän oli
tavoiteltavan arvoinen. Tänään oli Betty nähnyt tuon ilmeen, ihailun
aamunkoiton — ihailun, joka ei vielä ollut varma itsestään, hapuileva,
ihmetyksen sekainen. Ja sitten oli tuon kauan odotetun tapauksen kanssa
yhtaikaa tullut Josephinen kertomus Callahanin murhasta.
Mutta hänen luottamuksensa Brannoniin ei ollut horjunut. Senpävuoksi
seisoessaan nyt Brannonin edessä, hän tunsi itsensä niin rauhalliseksi,
että se kokonaan taittoi kärjen katkeruudelta, jonka Brannonin
kieltäytyminen vastaamasta oli aiheuttanut.
"Otan takaisin sanani, Brannon", sanoi hän tyynesti hymyillen. "Se
Brannon, jonka minä tunnen, ei ammu ihmisiä takaapäin. Hän ei tappanut
Callahania. Luuletko, että eteläisellä syöttöalueella on tarpeeksi
heinää karjalle?"
Brannonin silmät hehkuivat. Betty näki hänen molempien käsiensä
puristuvan nyrkkiin, näki hänen huultensa jäykistyvän suoraksi viivaksi
ja poskien vahvan ruskettuman alta kuulsi selvästi kalpeus. Ensi kerran
elämässään näki hän Brannonin syvän liikutuksen vallassa.
Mutta sitä kesti vain hetkisen. Ellei Betty olisi pitänyt häntä niin
tarkasti silmällä, ei hän olisi huomannut sitä ensinkään.
"Luulen, että siellä on tarpeeksi", vastasi Brannon ja taas näki Betty
hänen silmissään tuon saman ilmeen, jota hän niin oli toivonut. Ja taas
seisoi Brannon hämmästyneenä punastuvan ja ujon Bettyn edessä.
Mutta vain hetkisen, sillä Betty lähti nopeasti päärakennusta kohti.
Kuudestoista luku.
Ollen itse vakuutettu siitä, että Brannon oli ampunut sen kuulan,
joka oli tappanut Callahanin, oli Josephine, kertoessaan tapahtuman
Bettylle, päättänyt puhua totuuden. Lieventävänä asianhaarana oli
hän uudistanut sen mahdollisuuden, johon Cole Meeder oli viitannut
tutkiessaan häntä, että nimittäin Brannon oli erehtynyt luulemaan
Callahania Denveriksi. Tällä koetti hän lievittää sitä kauhua, jonka
hän arvasi kertomuksensa Bettyssä herättävän.
Betty ei kuitenkaan antanut ystävänsä huomata, miten voimakkaasti
murha-uutinen hänen mieltään kuohutti, ja palatessaan uudelleen
puhuttelemasta Brannonia ei hän enää puuttunut asiaan.
Pitäessään salaa silmällä Bettyä illan kuluessa, tuli Josephine
siihen päätökseen, ettei murha paljoakaan ollut vaikuttanut hänen
mielenrauhaansa ja tuon piittamattomuuden arveli hän johtuvan siitä,
että Betty oli syntynyt ja kasvanut seudulla, jossa jokainen suhtautui
rauhallisen välinpitämättömästi väkivallan tekoihin yleensä.
Josephine ei luonnollisesti tiennyt kuinka hyvin Betty tunsi Brannonin
luonteen, sillä muutoin olisi hän tullut sangen levottomaksi nähdessään
Bettyn hämmentyneen ilmeen joka kerta katsoessaan häneen. Betty
ihmetteli kuinka paljon hänen ystävänsä todellisuudessa oli kertonut
Callahanin kuoleman yhteydessä olevista seikoista ja hän tunsi
luonnollista halveksumista Josephinen salaperäisyyden vuoksi. Ja vaikka
hän sydämessään kielsikin olevansa mustasukkainen, oli hän kuitenkin
vakuutettu siitä, että murha oli jollakin tavoin yhteydessä sen seikan
kanssa, että Josephine oli sinä iltana ollut yhdessä Brannonin kanssa
päärakennuksessa.
Josephine oli yhtä kaikki Bettyn vieras ja emäntänä hänen
uteliaisuutensa ystävänsä asioihin nähden täytyi rajoittua
kohteliaisuuden vaatimuksiin, joten hän hienosti kieltäytyi kyselyistä.
Hänen täytyi todella ponnistaa pysyäkseen kohteliaana, ja niinpian kuin
hän vain sopivaisuutta loukkaamatta pääsi, meni hän levolle, syyttäen
Willetin matkan aiheuttamaa väsymystä.
Josephine ei seurannut Bettyä yläkertaan. Betty oli kertonut
tavanneensa Chongin kaupungissa aikaisin aamulla ja sanonut
lähettäneensä hänet Whitmanien talolle tiedustelemaan Mrs Whitmanin
tilaa lääkärin käynnin jälkeen.
Chongin piti, Bettyn sanojen mukaan, tulla kotiin ennen puoliyötä ja
Josephine tahtoi halusta tietää miten sairaan laita oli.
Bettyn mentyä vetäytyi hän taas kuistille ja istahti keinutuoliin.
Oli täysikuu, sen pehmeässä, himmeässä valossa häämötti avara alanko
kauniina. Mutta Josephine tapasi itsensä silmälläpitämästä Brannonin
asumusta, jonka akkunasta virtasi valoa. Hän ajatteli Brannonia.
Brannonin täytyi tietää, että Josephine oli valehdellut hänen hyväkseen
eikä hän sittenkään ollut edes yrittänytkään kiittää nähdessään hänet
keittiössä.