kuului Callahanille.
Loukkaantunut jalka selitti Callahanin paluun karjatalolle. Hän oli
ilmeisesti tullut pyytämään tervettä hevosta itselleen.
Brannon talutti hevosen talliin, aikoen kohta palata takaisin hoitamaan
sen jalkaa. Saapuessaan seurusteluhuoneeseen vievälle ovelle, näki
hän Josephinen istuvan leposohvan reunalla. Hän nojasi suorin käsin
leposohvaan ja tuijotti avonaiseen oveen päin.
Hän oli ilmeisesti juuri tullut tajuihinsa ja mietti mitä oli
tapahtunut.
Nostaessaan katseensa Brannoniin, oli hänen silmissään hurja ilme ja
hän värisi kysyessään hiljaisella, vapisevalla äänellä:
"Onko hän kuollut?"
Brannonin synkkä pään nyökkäys pani hänet peittämään kasvonsa käsillään
ja sitten istui hän ääneti huojutellen ruumistaan edes takaisin.
Brannonin tuli häntä sääli, mutta hän ei voinut tehdä mitään.
Tappaessaan Callahanin oli hän syvästi loukannut sitä aatetta, jonka
asianajajana hän itse niin voimakkaasti esiintyi. Monta vuotta kuluisi,
ennenkuin hän voisi unhottaa tämänöisen kokemuksensa. Hänen tekonsa
tulisi yötäpäivää kiusaamaan häntä, lukemattomia kertoja tulisi hän
ajatuksissaan eläneeksi tämän öisen murhenäytelmän ja katumus toisi
mukanaan välttämättömän henkisen murtumiseen.
Armeliaisuus Josephineä kohtaan ja kokemuksesta johtuva viisaus kertoi
Brannonille, että paras menettely tässä tapauksessa oli vaikeneminen.
Ja sen vuoksi ei hän sanonut mitään mennessään suuren pöydän luo,
jolle hän, tutkittuaan aseen, oli pannut sen. Hän nosti sen siitä ja
pujotti sen takkinsa alle siinä pelossa, että Josephine saattaisi tulla
hysteeriseksi, jos hän näkisi sen.
Hän seisoi siinä pitkän aikaa katsellen Josephineä ja rypistäen
kulmiaan tuimasti, kun ei keksinyt mitään keinoa, millä lievittää sitä
kauheaa surua, joka suonenvedontapaisesti puistatti tytön hartioita.
Hän istui siinä, säälittävänä pikku olentona, hentona ja voimattomana,
kaikki sotaisuus kadonneena, koettaen irtaantua omista kauhistuttavista
ajatuksistaan. Brannon olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut
ottaa syyn Callahanin taposta päälleen. Mutta vaikka hän olisikin
tehnyt sen, ei Josephine kuitenkaan olisi vapautunut ajatuksistaan.
Vihdoin Josephine nosti silmänsä ja Brannon näki, että niissä kuvastui
kauhu, kun ne tapasivat hänen katseensa.
"Menkää pois!" huusi hän kiihkeästi. "Oh, hyvä Jumala, kuinka te voitte
seistä noin tyynenä ja katsoa minuun tuolla tavalla; kun tuo mies" — Hän
osoitti avonaiseen oveen päin, jonka takana Callahanin ruumis lojui.
Hän vetäytyi taaksepäin tuijottaen Brannoniin laajentunein silmin,
aivan kuin hän olisi nähnyt hänessä jotakin uutta, nähnyt hänessä aivan
uuden ihmisen.
"Ei ole ihme, jos ihmiset teitä sanovat 'Teräkseksi'", sanoi hän melkein
valittaen. Häntä värisytti ja hän sulki silmänsä aivan kun ei hän olisi
voinut katsoa Brannoniin kauemmin.
"Menkää — olkaa hyvä!" kuiskasi hän käheästi. "Olkaa hyvä — ja ottakaa
hänet mukananne. Oh, minä en kestä enää!"
Brannon vilkaisi häneen huolestunein ja säälivin katsein ja lähti
sitten äkkiä huoneesta, sulkien oven jälkeensä.
Josephine kuuli hänen liikkuvan kuistilla ja sitten astuvan raskain
askelin pois, aivan kuin hän olisi kantanut jotakin. Kylmät väreet
kulkivat hänen ruumiinsa läpi. Oli tullut kuoleman hiljaisuus.
Kolmastoista luku.
Jätettyään Josephinen, kantoi Brannon Callahanin ruumiin omaan
asuntoonsa, niissä hän vähäksi aikaa jäi miettimään hänelle sattunutta
kovaa onnea.
Starin ja Trianglen miesten välillä oli aina vallinnut sydämellisyyden
puute. Kylmät välit juontivat alkunsa ajoilta, jolloin Lawson,
Bettyn isä ja Tim Callahan olivat joutuneet erimielisyyteen
laiduntamis-oikeuksista. Sittemmin olivat Callahan ja Brannon joutuneet
väittelyyn samasta asiasta ja oli Starin omistaja silloin lisännyt
asiaan personallisen loukkauksen, puhuessaan halventavasti Brannonin
pystyväisyydestä karjatalon esimieheksi. Todistajiakin sattui olemaan
läsnä Callahanin ja Brannonin yhteenotossa, ja he olivat ennustaneet,
että Callahanin kovat sanat ja Brannonin pilkallinen, taipumaton käytös
tiesivät sotaa.
Sotaa ei kuitenkaan syttynyt ja Callahan ja Brannon välttivät toisiaan
niin paljon kuin mahdollista. Siitä huolimatta kunnioittivat he
toisiaan niitten miehekkäitten, arvokkaitten ominaisuuksien vuoksi,
joita he toisissaan näkivät.
Mutta tieto heidän erimielisyydestään levisi ulommaksi ja kuten aina,
kulkupuheet ilkeämielisine lisäyksineen suurensivat heidän välillään
vallitsevaa epäsopua.
Callahanin murha Triangle L:n kuistilla oli oleva vaikea tyydyttävästi
selittää Starin talouteen kuuluville. Kaikille oli tunnettua, että
Callahan oli Brannonin vihamies, joten ihmiset olisivat varmoja siitä,
että Brannon oli syyllinen, selittipä hän asian miten päin hyvänsä. Ja
Callahania oli ammuttu selkään!
Kun Brannon seisoi isommassa huoneessaan katsellen Callahanin
ruumista, näki hän yhä Josephinen istuvana leposohvan reunalla
toivottomana, kauhun valtaamana, kärsien sanomattomasti omantunnon
tuskia, menettäneenä kaiken entisen tyynen itsehillintänsä, sielun
voimat murtuneina, hänen korkeat aatteensa unohdettuina, hävinneinä —
syyttäjinä.
Brannonin kasvot kalpenivat osanotosta.
"Nyt on helvetti tulessa!" puhui hän itsekseen. "Hän oli liian
hyökkäävä, mutta tätä hän ei sentään ansainnut. Ja mielestäni
Callahanilla olisi pitänyt olla enemmän järkeä mennessään peloittamaan
häntä tulemalla niin äkkiarvaamatta hänen läheisyyteensä. Sillä niin
hänen on täytynyt tehdä, koska hän kerran sai surmansa hänen kätensä
kautta!"
Hänen jäykät huulensa vetäytyivät ilottomaan hymyyn, kun hän veti
Denverin pistoolin takkinsa alta. Hän poisti toisen tyhjän panoksen
siitä ja vaihtoi omastaan täyden tilalle. Sitten pani hän poistamansa
tyhjän panoksen omaan aseeseensa.
"Starin miehet ovat matalamielistä joukkoa", tuumi hän pistäessään
oman aseensa vyölleen ja Denverin aseen hyllylle, lähellä lamppua. "He
voisivat kiusata häntä asiasta, kunnes hän tulisi hulluksi."
Hän sammutti lampun, meni ovelle ja astui ulos, lukiten varmasti
oven. Muutamaa minuuttia myöhemmin tuli hän ulos vajastaan, jossa
Denver oli häntä väijynyt, kantaen satulaa, suitsia ja köyttä. Hän
avasi hevosaitauksen, otti hevosensa kiinni, satuloi sen ja ratsasti
itäänpäin.
Hän ei ollut hoitanut Callahanin hevosta, se sai odottaa hänen
paluutaan. Ratsastaessaan tuijotti hän etelään, mutta Denver oli ollut
näkymättömissä jo kauan aikaa ja Brannon arvasi, että hän ei enää
palaisi. Denver tunsi Brannonin tarpeeksi hyvin, tietääkseen, että hän
pitäisi sanansa.
Brannon ratsasti samalla mustalla hevosella, joka hänellä oli ollut
tuona muistettavana päivänä, jolloin hän ensi kerran tapasi Josephinen.
Ja ratsastaessaan eteenpäin palasivat hänen ajatuksensa tuohon
kohtaukseen ja silloin saamiinsa vaikutelmiin.
"Hän vihasi minua alusta alkaen", ajatteli hän, muistellessaan
Josephinen ilmettä nähdessään Brannonin ensi kertaa. "Hänen silmissään
oli tulta sinä päivänä. Tulin oikein uteliaaksi. Kaikista läsnäolleista
naisista oli hän ainoa, jota ei voinut olla huomaamatta. Hänessä oli
jotakin, joka vaati huomiota. Vaati oman tahtonsa läpi alusta alkaen.
No niin, voin ymmärtää, että Idän nainen saattoi kiihoittua sillä
tavalla tullessaan niin äkkiä joukkoomme juuri kun olimme aikeissa
hirttää Artwellin. Ymmärrän, että hän nyt tuntee itsensä onnettomaksi",
jatkoi hän mietteitään. "Aatteet menneet menojaan, ylpeys tipotiessään,
ja rohkeus samoin. Onhan siinä kerrakseen vaimoihmiselle. Kun hän
koetti osoittaa rohkeutta ja määräämisvaltaa, vaikuttaakseen miehiin
ja saadakseen heidät uskomaan, että hänkin merkitsi jotakin, niin
tuleekin mies ja vapauttaa hänet kokonaan siitä harhaluulosta. Sitten
hän erehtyy, tekee tyhmyyden, josta miehen oikeastaan pitäisi laskea
leikkiä, mutta sen sijaan ottaa asian vakavalta kannalta. Mies on
pahoillaan ja käyttäytyy kuin narri, moittien itseään. Ja kun tyttö
itkee ja valittaa, niin mies tuntee itsensä onnettomaksi ja leikkii
marttyyria — kuten minä nyt."
Hän ratsasti eteenpäin, itään, seuraten kuun valossa näkyvää polkua.
Päivän sarastaessa kiipesi hän jo alangon itäisen rannan pitkää nousua
ja suuntasi matkansa rakennusryhmää kohti, joka sijaitsi eräällä
tasapäisellä kunnaalla.
Tuntia myöhemmin astui hän satulasta Starin ruokailurakennuksen luona.
Hänen tottunut silmänsä oli tehnyt monta huomiota. Rakennuksen piipusta
nousi savu, tutunomainen kitkerä palaneen puun käry tuntui hänen
sieraimissaan. Härkävaunut olivat karja-aitauksen vieressä ja niitten
takasuojustin oli alhaalla. Varusvaunut olivat niitten lähellä tyhjinä.
Kuusi, seitsemän tusinaa paimenhevosta myllerteli hevosaitauksessa,
_remudassa_. Penkillä, asuntolan seinämällä oli runsaasti saippua-vettä
ja pyyheliina, märkänä ja tuhruisena, riippui seinällä penkin
yläpuolella. Ylt’ympäri oli hajallaan kaikenlaisia tarvekaluja,
suunnaton sekamelska valjaita, satuloita ja muita ratsastamineita.
Näistä merkeistä tiesi Brannon, että Starin miehistö oli kotona
ja hänen silmissään loisti hirtehinen iloisuus hänen astuessaan
rakennuksen ovea kohti.
Tusina ahkerassa syömätouhussa pitkänpöydän ääressä puuhailevaa
miestä keskeytti työnsä Brannonin astuessa sisään. Tuntiessaan hänet
jäykistyivät he jokainen, sillä tavallinen lehmäpaimen suhtautuu aina
kunnioittavasti käskijävaltaan ja kaikki riita jää henkilökohtaisesti
sovittavaksi.
Ruokahomma pysähtyi siksi kunnes Brannon esitti asiansa. Lyhyesti
sanottuaan: "Etsin Cole Meederiä", nousi pitkä mies pöydän päästä ja
astui ovea kohti, jossa Brannon seisoi.
Pitkä mies oli nuori. Hän saattoi tuskin olla viittä- tai
kuuttakolmatta vanhempi, mutta hänen piirteistään näki selvästi,
että hän oli tarmokas ja pystyvä mies. Hänen suunsa oli suuri ja
voimakas, hänen silmänsä olivat syvät ja tiukkakatseiset ja vaalean
siniset, joten ne muistuttivat kotkan silmiä. Hänen katseensa hänen
pysähtyessään ja katsoessaan Brannoniin ilmaisi kunnioituksen sekaista
vihamielisyyttä.
"Taidanpa häiritä aamiaistanne, Meeder", sanoi Brannon.
"Ei minun aamiaistani, Brannon. Mutta jos joku Triangle L:n mies
pyrähtäisi tuolla tavalla Callahanin pöytään, niin luulen, että hänen
aamiaisensa häiriytyisi. Vaan Callahan ei ole täällä nyt. Hän on
Laskarissa."
"Callahan _oli_ Laskarissa. Nyt hän on minun asunnossani Triangle
L:ssä."
Meeder koetti hymyillä, mutta hänen hymynsä kuoli alkuunsa nähdessään
Brannonin huulten tuskin huomattavasti jäykkenevän.
"Mitä tarkoitat, Brannon?" kysyi hän.
"Callahan on kuollut, Meeder."
Meederin joka lihas jäykistyi. Hänen vaaleansiniset silmänsä kiiluivat
kuin metalli. Syntyi painostava hiljaisuus, jonka heti keskeytti melu,
jonka pöydässä istuvien miesten yhdenaikainen nousu sai aikaan. He
jättivät paikkansa ja tulivat Brannonin ja Meederin luo uteliaan ja
epäluuloisen näköisinä.
Meeder ei vaihtanut asentoa, mutta kuullessaan Starin miesten
liikehtivän nosti hän toisen kätensä heitä kohti ikäänkuin varoittaen
sekaantumasta asiaan.
"Kerro minulle, miten Callahan kuoli, Brannon", sanoi hän hitaasti.
"Sitä varten olen tullut tänne. Minä tapoin hänet."
Meeder veti syvään henkeään. Muuta merkkiä hämmästyksestä tai kiihkosta
hänessä ei näkynyt. Mutta hänen takanaan olevat miehet tulivat
lähemmäksi huolestuneen näköisinä ja alkoivat osoittaa erinäisiä
vihamielisyyden merkkejä, jotka Meederin, talon esimiehen sana heti
kuitenkin vaimensi.
Brannon oli tietoinen sanojensa aiheuttamasta jännityksestä, vaikka,
lukuunottamatta ylimielistä hymyä huulillaan, hänen kasvonsa olivat
yhtä ilmeettömät kuin Meederinkin.
"Luulen, että jos sinä olisit joku muu mies, niin me hirttäisimme sinut
tuossa paikassa ilmoituksesi johdosta", sanoi Meeder sitten. "Mutta
kun tiedämme, mikä sinä olet miehiäsi ja muistelemme, että sinun ja
Callahanin välit eivät olleet hyvät, niin aiomme kuulla mitä sinulla
on asiasta sanottavaa ennenkuin lähdemme tästä liikkeelle. Sinulla on
puhevuoro."
"Siinä ei ole paljoakaan kertomista, Meeder. Sinä olet kuullut, kuinka
Betty Lawsonin ystävä Idästä auttoi Les Artwellia nolaamaan minua, kun
aioin hirttää hänet sanomalankapylvääseen."
Meeder nyökkäsi päätään ja toiset miehet tunkeutuivat lähemmäksi. Eri
lähteistä olivat he kaikki kuulleet jutun ja Brannonin kustannuksella
oli leirivalkeitten ääressä laskettu paljon leikkiä siitä.
"Siinä on kuitenkin yksi seikka, jota juorut eivät ole tienneet
kertoa", jatkoi Brannon. "Se koski Denveriä, Artwellin ystävää. Vaikka
minulla olikin silmät päässäni, unhotin kuitenkin aivoni, kun Miss
Hamilton puhutteli minua rautatien vieressä. Katselin häntä sangen
tarkkaan, mutta en kiinnittänyt huomiotani Denveriin.
"Mehän olimme kyllä sitoneet Artwellin, mutta Denver auttoi Miss
Hamiltonia saamaan Artwellin junaan. Denver petti neidin perinpohjin.
Hän luuli, että Denver oli kunnon ainesta ja vihasi minua sen vuoksi,
että aioin hirttää Artwellin.
"Denverillä oli omat aikeensa Miss Hamiltoniin nähden. Hän odotti vain
sopivaa tilaisuutta siihen. Hän luuli että tuo sopiva tilaisuus oli
tullut, kun koko Triangle L:n miehistö lähti toissa aamuna etelään
karjatyöhön. Denver teeskenteli venähyttäneensä jalkansa, eikä tahtonut
lähteä mukaan. Betty Lawson ja Lin Murray lähtivät Willetiin, jättäen
Miss Hamiltonin yksin taloon.
"Denverille näytti kaikki olevan kuin vartavasten järjestetty. Mutta
minä piileskelin talon ympärillä, sillä en luottanut häneen koska
tiesin, ettei hänen jalassaan ollut mitään vikaa. Ja minun ollessani
saapuvilla ei Denverillä ollut paljoakaan tilaisuutta panna aikeitaan
täytäntöön.
"Mutta ainahan sattuu jotakin tulemaan väliin. Hämärän tultua pidin
seuraa poppelipuille ja pidin siltä silmällä taloa, ettei Denver
pääsisi yrittämään konnan koukkujaan, kun Tim Callahan tuli ratsastaen
taloon ja ilmoitti Miss Hamiltonille, että Mrs Whitman oli sairaana ja
tarvitsi lääkäriä. Tim lähti heti takaisin, sanoi olevan hyvin kiire.
Hän nelistikin tuulena pois.
"Timin lähdettyä, täytyi minun näyttäytyä. Denver oli ollut koko ajan
aivan lähellä. Hän tuli kuistin luo heti kun minäkin olin saapunut
siihen — ja minulla oli aikomus lähettää hänet Willetiin lääkäriä
hakemaan.
"Miss Hamilton ei tahtonut kuulla puhuttavankaan Denverin
lähettämisestä. Hän arveli, ettei Denveriä voinut lähettää kipeine
jalkoineen sellaiselle matkalle. Hän ilmoitti tahtonsa minulle tiukasti
ja huomautti samalla miten hän vihasi minua.
"Kun tunsin Denverin aikeet, niin kiersin nurkan taitse ja lähetin
kiinalaisen Willetiin, jättäen sekä Denverin että Miss Hamiltonin
siihen luuloon että olin itse lähtenyt.
"Annettuaan minulle tarpeeksi aikaa loitota talosta, ryhtyi Denver
toimiin. Seurasin hänen edesottamisiaan eräästä avonaisesta akkunasta.
Miss Hamilton ei antanut minun tappaa tuota koiraa, joten annoin
hänelle viisitoista minuuttia aikaa pudistaakseen talon tomut
jaloistaan. Hän koetti pientä pistooli-leikkiä mutta se ei oikein
onnistunut, joten hän täytti sötareppunsa ja lähti etelään.
"Luulin, että kaikki oli sillä selvä. Puolituntia Denverin lähdön
jälkeen olin ulkona todetakseni, että hän todella oli mennyt, kun näin
miehen nousevan päärakennuksen rappuja ylös. Luullen häntä Denveriksi,
joka uudelleen koetti päästä Miss Hamiltonin kimppuun, ammuin hänet.
Sitten huomasinkin, että olin tappanut Tim Callahanin."
Hiljaisuutta, joka hänen kertomustaan seurasi, kesti niin kauan, että
se rupesi painostamaan.
Starin miehet liikehtivät levottomina ja katsoivat kysyvin ilmein
Meederiin. Vihdoin puhui Meeder, epäilys ja epävarmuus äänessä.
"Asia kuulostaa oikealta, Brannon." Hänen katseensa oli luja, tutkiva,
mutta silti vihamielinen.
"Missä Callahanin hevonen oli, Brannon?"
Brannon kertoi miten hän oli löytänyt hevosen seisomassa puun alla,
ontuvana.
"Sekin kuulostaa oikealta", myönsi Meeder. "Mutta minä luulen, että
tarkastamme Callahanin hevosen. Mitä jalkaa se ontuu"? kysyi hän äkkiä.
"Vasenta etujalkaa", vastasi Brannon, "luulen, että vika on polvessa."
"Olemme kiitollisia sinulle, Brannon, että ratsastit tänne. Sinä
olet kertonut varsin uskottavan jutun. Paha vain, ettei Callahan voi
kertoa mitään. Luulen, että ratsastamme Triangle L:ään ja tarkastamme
tapahtumapaikan ja Callahanin. Sinä tulet meidän kanssamme, Brannon",
lisäsi hän merkitsevästi.
Pian tusina Starin miehiä Meederin johdolla, joka ratsasti Brannonin
sivulla, lasketti viettoa alangon reunaa tasangolle ja kääntyi Triangle
L:ään päin.
Sangen laihaa oli keskustelu ratsastuksen aikana, sillä kaikkien Starin
miesten rinnassa kyti epäilys, että Callahan ei ollut saanut surmaansa
Brannonin kertomalla tavalla. He kunnioittivat Brannonia niin paljon
kuin he suinkin saattoivat tuntea kunnioitusta isäntänsä vihamiestä
kohtaan, sillä he muistivat koko ajan noiden kahden miehen huonot
välit. Niinpä he puhuivat vain sanan silloin, toisen tällöin.
Brannon oli saanut valheensa kuulumaan sangen uskottavalta. Hän oli
sommitellut sen matkallaan Stariin, rakentaen sen puolitotuuksille ja
hänestä näytti, että sen täytyi sopia siihen tarkoitukseen, johon hän
oli sen suunnitellut, nimittäin kääntääkseen epäluulot Josephinestä
ja siten pelastaakseen hänet siitä tuskasta, jonka hänelle Callahanin
ystävien toimeenpanemat tiukat kuulustelut olisivat tuottaneet.
Vähän ennen puolta päivää Starin miehet, Brannon ja Meeder etunenässä
sivuuttivat Triangle L:n päärakennuksen ja pysähtyivät Brannonin
asunnolle, jossa he astuivat hevosten selästä ja menivät sisään. He
seisoivat siinä tuijottaen tuimina lattialla makaavaan jäykistyneeseen
ruumiiseen, samalla kun Cole Meeder polvistuneena tutki sitä jotenkin
perinpohjin.
Meederin silmät säihkyivät raivosta, kun hän vihdoin nousi ja katsoi
Brannoniin ja hänen suunsa oli vetäytynyt katkeraan ivaan puhuessaan.
"Selkään! Jumaliste. Etkö antanut hänelle tilaisuutta puolustautua,
Brannon, vai miten?"
Hän astui askeleen taaksepäin, taivutti itseään hieman ja vei kätensä
uhkaavassa kaaressa vyöllään riippuvaa pistoolia kohden. Hänen
silmissään paloi raivoisa kiihko ja hänen äänessään oli kylmä ja terävä
sävy kun hän puhui miehilleen.
"Pitäkää silmällä tätä miestä. Minä aion käydä asiaan pohjia myöten!
Tim Callahanilla ei ollut tilaisuutta puolustautua!"
Neljästoista luku.
Huoneensa akkunasta toisessa kerroksessa oli Josephine nähnyt
Starin miesten saapuvan. Hän oli nähnyt heidät jo heidän ollessaan
kaukana karjatalolta, mutta hän ei ollut erottanut Brannonia pitkän,
tuiman näköisen miehen rinnalla ennenkuin he olivat aivan lähellä.
Josephine ei ollut varma, että he olivat Starin miehiä, ennenkuin he
tulivat hänen akkunansa kohdalle ja hän näki suuren, karkeatekoisen
polttomerkin heidän hevostensa lautasilla. Silloin hän vetäytyi
pelästyneenä akkunasta ja jäi seisomaan, kädet lujasti puristettuina
rintaansa vasten, hengittäen kiihkeästi ja peläten, että murhenäytelmä
ei vielä loppuisikaan.
Koko yön oli hän maannut valveilla, ollen huolissaan Brannonista ja
ihmetellen hänen raudanlujaa tunteittensa hillitsemistaitoa. Varmaankin
oli Brannon, katsoessaan murhatekonsa jälkeen häneen tuntenut syvää
katumusta, mutta hänen kasvoistaan ei voinut huomata vähintäkään
liikutuksen merkkiä. Hän oli ollut yhtä jäätävän rauhallinen kuin
jos hän olisi ollut suuressa seurusteluhuoneessa tavallisella
vieraskäynnillä.
Josephine oli varma siitä, että Brannon oli tappanut Callahanin, vaikka
hän ei tiennyt mitään heidän välillään vallinneesta epäsovusta. Kaikki
asianhaarat viittasivat siihen, että Brannon oli murhaaja. Ei kukaan
muu kuin Brannon voinut tappaa Callahania, sillä paitsi häntä itseään
ja Brannonia ei ketään muuta ollut mailien ulottuvilla karjatalolta.
Kun Brannon lähti hänen luotaan, jätettyään Denverin pistoolin omansa
viereen pöydälle, oli levottomuus Brannonin vuoksi pakoittanut
Josephinen suuren huoneen akkunasta seuraamaan hänen liikkeitään. Hän
oli silloin pannut merkille hänen oudon varovaisen kulkunsa, hänen
mennessään päärakennukselta omalle asunnolleen ulottuvan tantereen
poikki ja hän oli nähnyt Denverin ratsastavan kuunvalossa etelään.
Perästäpäin oli Josephine mennyt keittiöön hautomaan silmiään kylmällä
vedellä. Hän oli kuullut laukauksen, joka tappoi Callahanin ja hetken
kauhistuttavan epätietoisuuden perästä oli hän pakoittanut itsensä
menemään suureen huoneeseen, jossa hän oli ottanut käteensä Denverin
pistoolin. Hän oli seisonut ovella vain hetkisen, kun Brannon ilmestyi
paikalle, pistooli kädessä. Kun Josephine oli ottanut Denverin aseen
pöydältä, oli hän huomannut, että Brannonin ase oli poissa.
Kaikki muut sen päivän tapaukset olivat Josephinen ajatuksissa jääneet
varjoon sen muiston rinnalla, joka hänelle oli jäänyt Brannonin
välinpitämättömyydestä murhaan nähden. Hän ei ollut sanonut sanaakaan,
ei ainoatakaan selittävää sanaa. Jo hänen suhtautumisensa siihen oli
osoittanut, että hän ei aikonutkaan selittää tekoaan. Se oli taas
esimerkki hänen omahyväisestä halveksivasta käytöksestään Josephineä
kohtaan.
Kun Starin miehet ratsastivat päärakennuksen ohi, laskeutui Josephine
rappuja alas ja juoksi suuren huoneen läntiseen akkunaan ja näki
sieltä, kun miehet hyppäsivät satulasta ja katosivat näkyvistä,
ilmeisesti he olivat menneet Brannonin asuntoon.
Hän odotti ihmetellen. Hänen puolinaisiin arveluihinsa Starin miesten
käynnin merkityksestä ei tullut vastausta. Hänestä tuntui, että
Brannonilla täytyi olla täysi syy tappaa Callahan, sillä muutoin hän ei
olisi uskaltanut tuoda Starin miehiä asuntoonsa katsomaan ruumista.
Tai ehkä Brannon oli valehdellut! Ehkäpä hän oli syyttänyt
jotakin muuta henkilöä murhasta. Ehkä oli hän tavanmukaisella
välinpitämättömyydellään toisten mielipiteistä, ylemmyyden ja voiman
tietoisuudessaan, kieltänyt tietävänsä koko rikoksesta mitään!
Josephine tiesi, että Starin miehet kuulustelisivat häntä. Hänen
tietoonsa viranomaisten tavallisesta menettelystä murhatapauksissa
(jotka hän oli oppinut sanomalehtien palstoilta) sisältyi myös muisto
kaikkien todistajien kiusallisista kuulusteluista. Jos Starin miehet
tiedustelisivat häneltä asiaa, voisiko hän todistaa Brannonia vastaan?
Hän tunsi, että hänen täytyi puhua totta. Hänen tietääkseen oli
Callahan ollut syytön. Hän ei edes ollut puolustautunut, ei edes
vetänyt asettaan esille, sillä kun Josephine oli katsonut häntä, kun
hän makasi oudosti vääntyneenä kuistilla, oli hän nähnyt hänen aseensa
kiiltävän hänen vyöllään.
Sittenkään ei Josephine osannut vastata asettamaansa kysymykseen.
Brannon oli kohdellut häntä kuin lasta ja hänen käytöksensä oli
nostanut hänessä raivoisan vihan häntä kohtaan. Sittenkin oli Brannon
suojellut häntä Bettyn poissaolon aikana, uskaltaen henkensäkin vaaraan
kun hän aseettomana oli ottanut Denverilta pistoolin eikä hän ollut
millään tavalla käyttänyt hyväkseen Josephinen yksinäisyyttä. "Hän on
mies", puhui Josephine itselleen, seisoessaan akkunassa ja katsoessaan
henkeään pidättäen Brannonin asuntoon "Betty tiesi sen. Hän on mies!"
Josephine tiesi nyt, että hän valehtelisi Brannonin hyväksi ja että hän
ei koskaan antaisi Starin miesten hirttää häntä, vaikka hänen täytyisi
kertoa heille, että —