lähelle Josephineä. Hän katseli häntä siinä äänettömänä, huvitettuna,
hieman pirullinen ilme kasvoillaan.
Hänen hämmästyksekseen istui Josephine tuolissaan nojaten häneen päin,
aivan kuin hän olisi ollut erikoisen kiihtynyt sanottavastaan.
"Brannon", sanoi hän, "kun te lähditte äsken ulos, oli teillä aikomus
etsiä Denver käsiinne ja tappaa hänet!"
"Enpä luule."
"Brannon, älkää valehdelko minulle. Te aioitte tappaa hänet, näin sen
teidän silmistänne!" Hän oli varma, ankara.
Brannon oli ääneti katsellen häntä vakavasti, ja ihmetteli mitä hän
oli tehnyt sellaista, joka oli ilmaissut hänen aikeensa. Hän luuli
salanneensa ajatuksensa.
"Kas niin!" sanoi Josephine. "Tiesinhän sen, Brannon. Minä en salli
sitä! Ymmärrättekö?"
"Denver ansaitsee tulla ammutuksi."
"Ei, sitä hän ei ansaitse", kielsi Josephine. "Sellainen kanta on
puolustamaton, se ei ole laillinen. Ihmisiä rangaistaan siitä, mitä he
ovat tehneet, vaan ei siitä, mitä he aikovat tehdä. Mitä Denver lienee
aikonutkin, hänen ainoa rikoksensa on se, että hän kävi minuun kiinni."
"Täällä me tuomitsemme ihmisen hänen aikeittensa mukaan, miss Hamilton.
Denver ansaitsee kuoleman rangaistuksen siitä, mitä hän aikoi tehdä."
"Miksi ette sitten ampunut häntä aikaisemmin päivällä, Brannon? Tehän
sanoitte, että te tunsitte hänen aikeensa."
"Kuinka olisin voinut ampua miehen, johon te luotitte, Miss Hamilton?
Täytyihän minun ensin antaa hänelle tilaisuus näyttää korttinsa.
Muutenhan ette uskoisi häntä sellaiseksi kuin hän on."
"Älkäämme enää puhuko siitä koskaan", sanoi Josephine, huomaten,
että hän oli syypää koko juttuun ja että jos Brannon olisi tullut
kuiskaamaan hänelle epäilyksistään Denverin aikeisiin nähden, niin
olisi hän syyttänyt häntä aiheettomasta asioihin sekaantumisesta. Mutta
vaikkakin hän oli tehnyt erehdyksen, aikoi hän kuitenkin estää sen
murhateon, jota Brannon ilmeisesti suunnitteli.
"Emme voi ymmärtää toisiamme, Brannon, koska meillä on kokonaan
eroavat käsitykset niistä säännöistä, joitten alaisina me elämme
suhteessamme kanssaihmisiimme. Väkivalta, muodossa tai toisessa, on
aina anteeksiantamatonta. Se pohjautuu pelkoon, pelkuruuteen. Se on
pelkuruutta, Brannon", painosti hän vielä kerran, nähdessään ivallisen
välähdyksen hänen silmissään. "Luulen, että Lännen miehet kantavatkin
asetta vain pelkuruudesta. Te pelkäätte, että joku aikoo ampua teidät
ja te valmistaudutte itse ampumaan ensin. Se on pelkoa, eikö niin?"
"Teillä on puheenvuoro, Miss Hamilton", virkkoi Brannon
kuivakiskoisesti.
"Oh", sanoi Josephine ivallisesti, hänen äänensävystään harmistuneena.
"Luulenpa, että ette tiedä, mitä pelko onkaan?
"Minä olen pelännyt."
"Todellakin!" Josephine joutui hieman hämilleen, sillä hän oli
odottanut, että hän olisi kieltänyt koskaan tunteneensa sellaista.
Mutta hän aikoi päästä tarkoituksensa perille.
"Vai on Teräs Brannon pelännyt", ivaili hän.
Brannon hymyili hieman ja Josephine tunsi, että hymyn takana piili
halveksunta.
"On", vastasi Brannon rauhallisesti.
"Oh, te siis myönnätte sen."
Josephine tunsi joutuneensa häviölle, hän tunsi erehtyneensä,
koettaessaan vietellä Brannonia niin inhimilliseen erehdykseen kuin
kehuminen on. Sillä heikkoudella oli hän aikonut lyödä vastustajansa.
Hän oli omaksi tyydytyksekseen aikonut todistaa, että Brannon oli
samanlainen kuin muutkin miehet, jotka hän oli tuntenut.
Mutta Brannon oli erilainen kuin muut. Hänen siinä istuessaan ja
katsoessaan ahdistajaansa äänettömänä, vastaamatta edes hänen
viimeiseen herjaukseensa, tunsi Josephine ahdistavan selvästi,
että Brannonia ei voinut haavoittaa samoilla aseilla kuin
useimpia muita miehiä. Hän tiesi, että Brannonin voima oli hänen
teeskentelemättömyydessään, hänen yksinkertaisessa suoruudessaan ja
turhamaisuuden ja vilpin puutteessaan. Hän oli kuin metallitekele,
jossa joka sauma ja liitos selväpiirteisenä, lujana ja kiinteänä on
näkyvissä.
Sittenkin päätti Josephine saada haltuunsa hänen suuren aseensa,
ennenkuin hän lähtisi päärakennuksesta. Hän oli varma siitä, että
Denveriä uhkasi kuolema.
Josephine nousi ja seisoi Brannonin edessä, katsoen tähän alaspäin
tyynesti hymyillen, salatakseen sisällään riehuvaa levottomuutta.
"Brannon", sanoi hän, "en aio sallia teidän tappaa Denveriä. Antakaa
minulle pistoolinne"!
Brannon nousi, katsoen yhä Josephineä silmiin noustessaan ja vaikka
hänen silmänsä loistivatkin kylmän halveksivasti, kesti Josephine sen.
Ja hän kesti sen vielä jatkuvasti, sillä hän aikoi voittaa äänettömän
taistelunsa.
Nähdessään Brannonin suun vetäytyvän veitikkamaiseen hymyyn tiesi hän
voittaneensa ja kun tämä hitaasti veti synkännäköisen aseensa kotelosta
ja asetti sen pöydälle lähelle Josephineä, ilmaisi hätäinen henkäys,
joka tytön onnistui tukahuttaa, että hän ei sittenkään ollut uskonut
voittavansa.
Josephine riemuitsi rajattomasti. Tämä rautahermoinen mies, jota
kaikki seudun asukkaat pelkäsivät ja kunnioittivat, alistui siis
hänen tahtoonsa, tunnusti siis äänettömästi, että Josephinen tahto
oli voimakkaampi kuin hänen. Se oli hänen ajamansa aatteen voitto ja
samalla hänen henkilökohtainen voittonsa.
Pantuaan pistoolinsa pöydälle astui Brannon aivan Josephinen eteen ja
seisoi hetkisen siinä, katsoen häneen kiinteästi. Josephinen tunteet
hakivat avuttomina turvaa hänen arvoituksellisen katseensa edessä.
Hän näki tuossa katseessa niin monenlaisia ilmeitä, että hänen oli
mahdotonta päättää, mikä niistä oli vallitsevin. Hän hämmentyi ja tunsi
itsensä noloksi ja seisoessaan siinä avuttomana, kuuli hän Brannonin
sanovan:
"Tässä on ase, ma'am. Arvaan, että pidätte Denveristä enemmän kuin
minä."
Ja ennenkuin tyttö ehti vastata tähän miehen alistumista seuranneeseen
pilkalliseen huomautukseen, oli Brannon kääntynyt ja mennyt ulos ovesta.
Josephine seisoi kalpeana ja äänettömänä, kunnes kuuli Brannonin
astuvan kuistin poikki ja sitten kuuli hän hänen askeleensa kovalla,
kuivalla päärakennusta ympäröivällä hiekkakentällä.
Vihdoin kääntyi hän vapisevana, oudon väristyksen valtaamana, mutta
ylpeänä ja veti tuolin pöydän viereen ja istuutui siihen katselemaan
kyynärpäihinsä nojautuen kuolettavaa asetta, jonka suu uhkaavasti
suuntautui häneen. Pelosta vapisten ojensi hän epäröivän sormen sitä
kohti ja käänsi piipun toisaalle.
Hänen voitoniloonsa sekaantui omituinen ilkeämielisyys. Alusta alkaen
oli Brannonin taipumattomuus ärsyttänyt häntä ja haastanut häntä
taistosille. Brannon oli ollut häikäilemättömän itsevaltias häntä
kohtaan ja mikä vielä pahempi, Brannon oli nöyryyttänyt häntä useampaan
otteeseen ja kylmässä ylhäisyydessään oli hän vähäksynyt hänen
jäsenyyttään ihmiskunnassa.
Vanhojen loukkausten muisteleminen teki hänen äskeisen voittonsa
suloisemmaksi. Hän oli voittanut! Ja täst’edes aikoi hän näyttää
hänelle —
Hän hätkähti ja kävi lujasti pöydän laitaan. Hän sai tuskin
tukahdutetuksi kirkaisua. Aivan kuin jäykistävän halvauksen tapaamana
ei hän päässyt mihinkään tuolistaan, vaan käänsi hitaasti päätään
kunnes näki oven. Sitten jäi hän katsomaan kalpeaan kuuvaloon
voimattomana, äänettömänä.
Pistoolin laukaus oli kajahtanut yön hiljaisuudessa, räikeänä,
meluavana. Ja istuessaan siinä kykenemättömänä puhumaan ja liikkumaan
kuuli hän laukauksen kaiun kiirivän suuren alangon vuorelta vuorelle ja
vihdoin tuulen hengen viemänä vaimenevan kuulumattomaksi.
Ja sitten seurasi hiljaisuus outona, kammottavana, pahaenteisenä. Hän
istui yhä, kääntyen poispäin ovesta, pelokkaana kuunnellen ja odottaen.
Yhdestoista luku.
Ei ääntäkään kuulunut. Oven ulkopuolella vallitseva hiljaisuus tuntui
painostavalta, se tuntui kietovan hänet omakseen, musertavan hänet
kokonaan painonsa alle. Ovesta saattoi hän nähdä tähtien loistavan
kuin timantit pehmeää sinitaivasta vasten. Hän erotti kaukaisen
vuoren huipun, joka kylpi kuun hopealoisteessa. Puitten ja ruohon
sametinvihreys näkyi ihmeellisen selvänä utumaisessa valaistuksessa.
Siellä täällä kiilui paljaita epätasaisia kallionkielekkeitä,
valkoisina ja puhtaina. Kova, auringon paahtama hietakenttäkin
päärakennuksen ympärillä näytti pehmeältä ja kutsuvalta, sillä
tällä hetkellä selvisi hänelle, että hän oli erehtynyt luullessaan
pelkäävänsä varsinaisesti tätä seutua.
Ihmisiä hän pelkäsi. Ihmisiä, jotka itsekkäinä, ylpeinä ja luulotellen
pieniä voimiaan suuremmiksikin, taistelivat toisiaan vastaan, luonnon
katsellessa heidän touhuansa tutkimattomin silmin.
Josephinekin, samoin kuin ihmiset, joita hän pelkäsi, oli taipunut
itsekkyyden nostattamien mielihalujen johdettavaksi. Hän oli nimittänyt
itsekkäisyyttään "mielipiteeksi", "aatteeksi", mutta hän tiesi tällä
hetkellä, että maailma tulkitsi hänen menettelynsä vain oman tahdon
perilleajamiseksi. Se ei ollut mitään muuta kuin vallan himoa, joka oli
saanut hänet koettamaan määräillä Brannonin tekoja ja toimia. Ja nyt
oli hän lähettänyt hänet suoraan surman suuhun vain sen vuoksi, että
hän oli tahtonut näyttää, että hänen oma tahtonsa oli Brannonin tahtoa
voimakkaampi.
Ulkomaailma muuttui äkkiä hänen silmissään hämäräksi ja vihdoin sumeni
se kokonaan ja hän painoi päänsä käsivarsiensa varaan pöydälle ja
antautui kokonaan katumuksen ja pelon kyynelten valtaan.
Denver oli tappanut Brannonin, siitä hän oli varma. Sillä hän oli
lähettänyt Brannonin pois aseettomana, hyvin tietäen, että Denverillä
yhä oli sama ase vyöllään, jota hän oli yrittänyt käyttää Brannonin
ilmestyttyä akkunaan. Brannonista oli nyt tullut hänen järjettömän,
aseita kohtaan tuntemansa ennakkoluulon uhri. Hän tiesi nyt, että
hänen katsantokantansa oli ollut aivan väärä, sillä koska kaikki
Lännen miehet kantoivat asetta, niin oli Brannonkin siihen pakoitettu
jo itsepuolustuksenkin kannalta. Nyt saattoi Josephine käsittää
arvoituksellisen katseen, jonka hän Brannonin silmissä oli nähnyt hänen
jättäessään pistoolinsa pöydälle. Vallitseva sävy siinä oli ollut
jonkinlainen häikäilemätön vaaran halveksunta.
Josephine hätkähti sielussaan nousevaa kuvaa, kuinka Denver oli ampunut
Brannonin. Hän ei vähääkään epäillyt, että Brannon yhtä kylmän tyynesti
oli ottanut vastaan kuolettavan luodin kuin hän oli jättänyt aseensakin
pöydälle.
Häntä värisytti ja hän nyyhkytti ääneen, ja takoen nyrkkiin
puristuneita käsiään pöytään, hän koetti karkoittaa mielikuvituksensa
nostattamaa näkyä, kuinka Brannon säälittävänä myttynä makasi kovalla
hietatantereella ja kuinka Denver työnsä tehtyään hiipi yön pimeyteen.
Mutta Denver ei hiipisikään pois, vaan Brannonin ollessa tieltä pois
hän tulisi —.
"Tässä on toinen myönnytys teidän aatteellenne", sanoi kylmä,
pilkallinen ääni hänen sivullaan.
Josephine ei nostanut päätään. Hänen säikähdyksensä äänen kuullessaan
vaihtui suureksi iloksi, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Sillä
ääni oli Brannonin ja kun hän ei nostanut päätään, jatkoi sama kuiva
ääni: "Tämä on Denverin, otin sen häneltä juuri."
Raskas metalliesine kolahti heikosti pöydälle aivan hänen eteensä ja
muutettuaan toista kättään hieman saattoi Josephine nähdä, että se oli
pistooli.
Samoin kuin Brannonin pelastaessa hänet Denverin käsistä, rauhoitti
hänen äänensä kuuleminen Josephineä nytkin. Mutta hän ei tahtonut
nostaa päätään, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä näyttää
Brannonille, että hän oli itkenyt.
"Menkää pois, olkaa hyvä", sanoi hän epävarmalla, hiljaisella äänellä.
"Heti." Brannonin ääni soi kuivan lystikkäältä, vaikka oudon epävarmana
hänenkin.
Josephine odotti häntä lähteväksi ja kun hän ei kuullut mitään ääntä
enää, otaksui hän hänen lähteneen yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin.
Hän kohotti päätään ja näkikin, että Brannon seisoi aivan lähellä,
käsivarret ristissä rinnalla ja oikean käden sormet leuan alla. Asento
muistutti elävästi rautatien varrella tapahtunutta seikkailua.
Brannonin ilveilevä, pilkallinen katse sai Josephinessä aikaan
harminpuuskan, joka auttoi häntä jonkinverran tasapainoon, mutta
vaikka hän katsoikin vihaisesti mieheen, nousi häiritsevä puna hänen
poskilleen. Voitonilo oli ollut liian aikainen. Kuten ennenkin oli
Brannon nytkin astuva voittajana ottelusta.
Jos Brannon olisi hiemankaan näyttänyt ylpeältä voitoistaan, ei
Josephine ehkä olisi välittänyt siitä paljoakaan. Mutta hänen kylmän
rauhallinen ja asiallinen käyttäytymisensä, joka näytti vaativan
voiton itselleen tinkimättä, välttämättömänä, sai hänen suuttumuksensa
leimahtamaan täyteen liekkiin.
"Minähän sanoin teille, että menisitte pois!" sanoi hän.
"Kuulin sen, Miss Hamilton."
Hän astui lähemmäksi Josephineä, niin lähelle, että housun nahkareunus
viisti hänen hamettaan. Josephine istui jäykkänä, ihmettelevänä ja
vihaisena.
Sitten ojensi Brannon oikean kätensä, tarttui hellävaraisella,
mutta lujalla otteella Josephineä leuasta ja taivutti hänen päätään
taaksepäin, kunnes hänellä ei enää ollut muuta neuvoa kuin katsoa
Brannonia suoraan silmiin.
"Itkenyt!" sanoi Brannon.
Josephinen silmät leimusivat intohimoista vihaa sellaisen rohkeuden
johdosta, vaikka hän alistuikin siihen hänelle itselleenkin
käsittämättömällä nöyryydellä, sillä olisihan hän voinut vapautua
siitä nousemalla pystyyn. Josephine ei vastannut mitään, tuijotti vain
Brannoniin.
"Luulitte, että Denver oli ammuttu?" sanoi Brannon.
"En", kielsi Josephine tiukasti.
"Mitä sitten?" sanoi hän ystävällisesti. "Oh, älkää viitsikö! Minä en
ole ollut missään hengenvaarassa. Jos te olette ollut pahoillanne minun
vuokseni, niin on se ollut turhaa voiman haaskausta. Denver ei koskaan
ammu ketään edestäpäin ja minä en koskaan anna Denverin kaltaiselle
miehelle tilaisuutta ampua takaapäin. Denver ei vähääkään pitänyt
siitä, että pyysin häneltä hänen asettaan, ilmoittaen, että talon
uusi esimies ei sellaisia suosi. Hän veti sen esille aika rohkeasti
ja ampui minua kohti kerran, ennenkuin sain sen hänen kädestään. Hän
ampui kuuhun sillä kertaa. Mutta teidän ei olisi pitänyt itkeä minun
vuokseni. Te ette pidä minusta niin paljoa."
"Minä vihaan teitä!" selitti Josephine.
Brannon nauroi hiljaa, päästi hänen leukansa irti ja astuen taaksepäin,
kumarsi syvään. Sanaakaan sanomatta kulki hän ovelle saakka. Mutta kun
hän kynnyksellä kääntyi katsomaan taakseen, tiesi Josephine, ettei
hän ollut osannut pettää häntä, vaan että Brannon tiesi, että hänen
suuttumuksensa oli naamioitua, tietoisesti tai tietämättä. Hän tiesi
Brannonin huvitetusta hymystä, että hän arvasi hänen itkeneen siitä
syystä, että hän oli luullut Denverin tappaneen Brannonin ja että hän
taisteli alistumistaan vastaan sekä että hänen vihansa johtui vain oman
heikkouden tunnosta.
Kahdestoista luku.
Brannon oli puhuessaan Josephinen kanssa ottanut kuusipiippuisensa
pöydältä, johon hän sen oli pannut taipuessaan eriskummalliseen
päähänpistoonsa alistua tytön vaatimukseen. Jätettyään Josephinen
suureen huoneeseen ja astuessaan kuistilta oli Brannonin mieliala
synkkä, miltei raivoisa. Hän oli leikkiälyöden puhunut Josephinelle
pistoolin otosta Denveriltä; tosiasiassa oli toimitus muodostunut
katkeraksi taisteluksi, joka, vaikka olikin lyhyt, olisi saattanut
päättyä hänelle onnettomasti, ellei hänen silmänsä olisi ollut tarkka
ja hänen lihaksensa vahvat.
Denver oli piiloutunut erään Brannonin asunnon vieressä olevan vajan
taakse ja kun Brannon meni rakennuksen ohi, oli Denver häntä vastassa.
Denverillä oli ase paljastettuna ja Brannonin oli karjatalon suuren
seurusteluhuoneen pöydällä.
Denver oli nähnyt kun Brannon antoi aseensa Josephinelle. Seistessään
siinä vajan edustalla kertoi hän sen Brannonille. Denverin pahanilkinen
ilo tavatessaan vihamiehensä aseettomana teki hänet häikäilemättömäksi.
Hän tunsi halua tehdä pilkkaa Brannonista, ennenkuin ampuisi hänet.
Mutta viivytys maksoi hänelle voiton. Hän vetäisi liipasinta kun
Brannon syöksyi hänen kimppuunsa, mutta Brannonin käsi kosketti ajoissa
pistoolin piippua, joten kuula lensi ohi, raapaisten hieman hänen
kylkeään. Kun Denver taas tuli tajuihinsa, oli hän pitkällään vajan
ovella. Brannon seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja hieroi hiljaa
rystysiään.
"Meidän uusi esimiehemme ei kärsi tappamista, Denver", puhui Brannon
totisena, "ja sen vuoksi olet säilyttänyt henkesi, josta tuskin
preeriakoirakaan ylpeilisi. Sinulla on viisitoista minuuttia aikaa.
Ellet sen ajan kuluessa ole korjannut luitasi Trianglesta, niin ei
uuden esimiehen käsky enää pysy voimassa. Lähde kävelemään!"
Viisitoista minuuttia oli kulunut kun Brannon lähti Josephinen luota.
Hän ei astunut uhkarohkeasti, sillä kuu paistoi kirkkaasti ja Denver
saattoi ehkä käyttää rihlaansa. Brannon livahti sen vuoksi kuistin
nurkan taitse ja kulki rakennuksen ympäri, tullen näkyviin taas
vastapäisen nurkan takaa, jossa hän seisoi jonkin aikaa silmäillen
päärakennuksen ja miesten asuntojen välistä kenttää.
Denveriä ei näkynyt.
Sittenkin Brannon odotti, sillä hän tunsi Denverin. Jos hän oli
päättänyt käyttää rihlaansa, jota hän erinomaisesti olisi voinut
käsitellä esimerkiksi asuntolan akkunassa, niin olisi rakennusten
välinen kenttä tullut hyvin vaaralliseksi liikkumapaikaksi.
Sen vuoksi Brannon antoi muutaman minuutin kulua ennenkuin hän lähti
liikkeelle. Sitten juoksi hän noin viidenkymmenen jalan päässä
kartanosta olevaan poppelimetsikköön. Sen puitten suojasta tarkasti hän
taas ympäristöään. Ei ääntäkään kuulunut, ei mitään liikettä.
Sittenkin saattoi Denver odottaa tilaisuuttaan, jos Brannon tulisi
huolimattomaksi tai vähemmän toimeliaaksi.
Siten Brannon vietti sangen pitkän ajan puitten takana, tarkaten
jokaista ääntä ja liikettä. Äkkiä hän astui esiin puitten välistä.
Etelässä, noin puolen mailin päässä, ratsasti mies.
Ei ollut epäilystäkään, se oli Denver. Hänellä oli sotalaukku selässään
ja sen yläpuolella erottautuivat selvästi Denverin tutut piirteet,
laiha päänsä ja hartiansa.
Brannon jäi vähäksi aikaa katsomaan ratsastajaa, sitten meni hän
asunnolleen ja seisoi hetkisen ovella katsellen alangolle.
Häneltä oli jäänyt tuikkulamppu palamaan suurempaan huoneeseen ja
sen valossa jäi hän seisomaan useammaksi minuutiksi, mietiskelevän
näköisenä tuijottaen lattiaan ja ajatellen tyttöä, joka oli jäänyt
karjatalon suureen seurusteluhuoneeseen.
"Hän on kuin lintu, joka lyö siipiään akkunaruutuun; luullen sitä
ilmaksi. Hän ei pääse mihinkään ja on hieman hädissään siitä", tuumi
hän. "Luulen, että hän pitäisi minusta, ellei hän vihaisi minua niin
kovasti."
Hän ei itse ollut varma, pitikö hän tytöstä. Ainakin hän häntä sääli —
sääli sen vuoksi, että jos tyttö yritti muuttaa sen seudun tapoja ja
tottumuksia, johon hän sattumalta oli tullut, niin oli hän varmasti
epäonnistuva aikeissaan. Hänellä oli rohkeutta puolustaa mielipiteitään
ja mielipiteethän ovat vallan paikallaan aatteina, vaikka useimmat
ihmiset pitävät mielipiteensä hämärässä puolitajussa ja seuraavat
jatkuvasti vain hetken mielijohteita. Sehän se tekeekin ihmiset
inhimillisiksi.
"Hän noudattaa omaa päätään liian paljon", oli Brannonin seuraava
ajatus. "Hän koettaa istuttaa tänne Idän ajatustapoja, toivoen
hävittävänsä meikäläiset, joko sitten tahdomme tai emme. Hän olisi
sietämätön, ellei —."
Hänen tukkansa, ajatteli Brannon ja hänen silmänsä, jotka olivat suuret
ja ilmeikkäät ja joissa kaikki naisen viehättävyys ja salaperäisyys
syvästi kuvastui, olivat suuressa määrässä puoleensa vetävät.
"Mutta Itä ei ole Länsi", ajatteli hän taas, "ja minä luulen että hän
pian pääsee siitä perille."
Hän palasi taas ovelle ja viivähti siinä keskittäen katseensa kauaksi
etelään, missä kulki ratsastaja, joka jo oli muuttunut pieneksi
pisteeksi yön himmeässä valossa. Hän katseli yhä ratsastajaa, kun hän
äkkiä kuuli kumean laukauksen.
Koska ääni kuului tulevan päärakennukselta päin, juoksi hän sinne.
Mutta siellä ei näkynyt mitään. Molemmista lännenpuoleisista akkunoista
näkyi valo, kuten koko illan oli ollut asianlaita ja osa valoa virtasi
kuistille.
Juostessaan taloa kohti, ajatteli Brannon Josephinen turvallisuutta,
vaikkei hän voinut käsittää, mikä vaara häntä saattaisi uhata, ellei
mahdollisesti joku öinen kulkija olisi sattunut tulemaan karjatalolle
ja huomattuaan tytön olevan yksin, olisi —
Hän oli kuistilla ennenkuin ajatus oli saanut selvän muodon.
Avonaisessa ovessa, toinen käsi painettuna tiukasti rintaa
vasten, toisen riippuessa velttona sivulla, suuri kuusipiippuinen
putoamaisillaan siitä, seisoi Josephine. Hänen kasvonsa olivat
liidunvalkeat ja hänen silmissään kuvastui avuton kauhu.
Kuistin permannolla, aivan ovesta tulevan valovirran rajalla, makasi
miehen ruumis omituisesti kasassa, aivan kuin hän olisi kaatunut pää
edellä ja sitten yrittänyt nousta jaloilleen.
Brannon sai tämän käsityksen siitä, että miehen oikea polvi oli
vedetty eteenpäin ja oikea käsi oli aivan polven vieressä velttona ja
vääntyneenä.
Brannon ei kysellyt. Hänestä oli selvää, että mies oli yrittänyt ovesta
sisään ja että Josephine oli ampunut hänet aivan kynnykselle. Ruumiin
asento ja Josephinen suunnaton mielenliikutus näytti todistavan hänen
otaksumansa oikeaksi.
Hän katsahti toistamiseen Josephineen, kumartuessaan ruumiin puoleen ja
näki, että hän oli peittänyt kasvonsa käsiinsä ja nojasi voimattomana
ovenpieleen. Sitten hän tutki kosteaa läikkää ruumiin selkäpuolella,
pudisti päätään ja käänsi ruumiin selälleen nähdäkseen hänen kasvonsa.
Miestä oli ammuttu selkään ja kuula oli tunkeutunut sydämen seuduille.
Hän oli kuollut.
Noustessaan jaloilleen pikaisen tutkimuksen jälkeen olivat Brannonin
huulet tiukasti yhteenpuristetut. Kuollut mies oli Tim Callahan,
sama ratsastaja, joka aikaisemmin oli tuonut tiedon Mrs Whitmanin
sairaudesta. Star sijaitsi alangon itäisessä laidassa ja Callahan ei
ilmeisesti ollut poistunut kauaksikaan Triangle L:sta, kun hän jostakin
syystä, joka ehkä ainaiseksi jäisi tuntemattomaksi, oli palannut
takaisin.
Brannon luuli tietävänsä mitä oli tapahtunut. Callahan oli astunut
kuistille, edeltäpäin tekemättä tuloaan huomatuksi ja Josephine illan
jännittävistä tapauksista ylen kiihtyneenä, oli ajatellut, että Starin
omistaja ehkä oli samaa lajia kuin Denverkin ja ampunut hänet juuri
kun Callahan, mahdollisesti hitaasti todeten uhkaavan vaaran, kääntyi
pelastuakseen siitä.
Noustessaan näki Brannon suuren kuusipiippuisen putoavan raskaasti
Josephinen kädestä kuistin permannolle. Tyttö oli itse vaarassa tehdä
seuraa aseelle, sillä hänen silmänsä olivat kiinni ja hän huojui
arveluttavasti kun Brannon ehätti hätään ja otti hänet käsivarsilleen.
Hän kantoi hänet suureen huoneeseen ja asetti hänet avaraan
leposohvaan. Hän katseli häntä hetkisen osaaottavasti rypistäen
silmäkulmiaan ja jätti hänet sitten sekä otti suuren pistoolin
permannolta, johon se Josephinen kädestä oli pudonnut.
Nopea silmäys aseeseen näytti, että siitä oli laukaistu kaksi panosta.
Koska ase oli sama, jonka hän oli ottanut Denveriltä, saattoi hän
selittää toisen tyhjän ammuksen olemassaolon. Toisen oli Josephinen
täytynyt ampua Callahaniin.
Brannon palasi Josephinen luo, näki että hän hengitti syvään ja
säännöllisesti, vaikka olikin vielä tiedottomana. Sitten hän meni
ulkopuolella olevalle hietikolle. Vähän matkaa päärakennuksesta näki
hän hevosen, joka miehettömänä seisoi pää alhaalla katajan varjossa.
Eläin ontui, kun hän talutti sen kuunvaloon ja hän näki, että sen
etujalka oli loukkaantunut — venähtänyt pahasti.