kynnystä vasten. Hänen kätensä olivat ojennetut ovenpieliä vasten ja
sormet olivat hajallaan siten, että Josephine joutui ihmettelemään
hänen käsiensä suuruutta.
Denverissa oli tapahtunut muutos. Väen asunnolla samana päivänä
oli hänen käytöksensä ollut kunnioittava ja nöyrä. Nyt näytti hän
uteliaan rohkealta ja tuttavalliselta. Hänen asentonsakin ilmaisi
häpeämättömyyttä. Hänen suunsa oli veltossa, eriskummallisessa ja
ylimielisessä hymyssä ja hänen silmänsä olivat kovat kuin akaatti ja
niissä paloi sellainen intohimo, jota Josephine ei vielä koskaan ollut
nähnyt kenenkään miehen silmissä.
Yhdeksäs luku.
Josephinestä oli Denver kuin toinen ihminen. Hän oli tällä hetkellä
niitten näkymättömien vaarojen ruumiillistuma, jotka häntä olivat
uhanneet aina Lawsonin karjatalolla olonsa ensi hetkistä asti. Hän oli
vaara itse, jonka hänen harhaileva mielikuvituksensa oli kehittänyt.
Hän oli sen lupauksen täyttymys, jonka aava aroseutu oli antanut. Hänen
silmissään kuvastui seudun julmuus ja hänen käytöksessään oli maan
karu, raaka voima.
Nyt hän käsitti, että hän oli erehtynyt kieltäessään Brannnonia
lähettämästä Denveriä Willetiin. Brannon oli sittenkin se mies, johon
hän todellisuudessa luotti, vaikka hän oli antanut tyhmän ennakkoluulon
johtaa itseään. Hän tiesi myös nyt, että Brannon oli ollut tietoinen
siitä, että Josephine oli tekemäisillään erehdyksen. Se oli ollut se
salainen tieto, jonka hän oli hänen silmissään nähnyt, miehen seisoessa
kuistilla. Brannon tiesi mitä lajia miestä Denver oli ja hän oli
tahtonut ilmoittaa tietonsa hänelle. Sen vuoksi oli hän Josephinea
nuhdellut, sen vuoksi oli hän häntä loukannut kylmästi toteamalla,
ettei karjatalo tarvinnut enempää kuin yhden esimiehen.
Tullessaan tästä vakuutetuksi, tunsi Josephine polviensa heikkenevän ja
hetkisen oli hän vähällä menettää kaikki voimansa.
Denverin oli täytynyt huomata joitakin epäilyksen ja pelon merkkejä
hänessä, sillä kun Josephine katsoi häntä hitaasti laajenevilla
silmillään ja kasvot kalpeina, näki hän, että Denver nauroi ilkeästi.
"Kas niin", sanoi hän. "Ajattelin tässä, että te tuskin käsititte,
mitä Brannon tarkoitti. Ette kai tullut ajatelleeksikaan sitä, vai?
Te kohtelitte häntä kuin koiraa. Se on naisten tapa. Heillä ei ole
paljoakaan järkeä, ja sen vuoksi miesten on niin helppo saada heidät
valtaansa. Jos te aiotte jatkaa minun kanssani samaan tapaan, niin minä
syön teidät elävältä! Ymmärrättekö?"
Josephine ei ollut hänestä kuin muutaman jalan päässä ja kun hän
näki hänen lähestyvän, oli hän varma siitä, ettei mies, huolimatta
uhkaavasta käytöksestään saattanut tarkoittaa mitään pahaa, sillä hän
tiesi, että Chong oli talossa ja hän oli Bettyltä kuullut, että Chong
oli yhtä hyvä tappelija, kun mikä karjapaimen hyvänsä talossa ja että
hän oli kunnon mies sekä rohkea ja luotettava.
Mutta hän ei tahtonut turvautua Chongiin. Hän ei halunnut mitään
väkivaltaisuuksia ja hän toivoi, ettei Denver menisi äärimmäisyyksiin.
Hän viivytteli peräytymistään kunnes Denver oli astunut kaksi askelta
häntä kohti, sillä hän oli ajatellut, että hänen kipeä jalkansa
hidastuttaisi hänen liikkeitään, ja jos hän todella aikoi tehdä hänelle
pahaa, olisi hänen helppo väistää häntä siksi, kunnes Chong ehtisi
apuun.
Hän ei voinut uskoa, että kukaan mies uskaltaisi yrittää sitä, mikä
selvästi paloi Denverin silmissä.
Josephine hätkähti nähdessään, että Denver käytti loukkaantunutta
jalkaansa yhtä hyvin kuin toistakin. Tuo huomio selvisi hänelle
hitaasti, sillä kun hän vihdoin peräytyi, ojensi Denver pitkän
käsivartensa ja otti häntä lujasti oikeasta ranteesta kiinni,
riuhtaisten hänet voimakkaasti luokseen.
Hetkisen oli hän liian huumaantunut voidakseen taistella vastaan ja
hänen hämmästyksensä oli suurempi kuin hänen pelkonsa.
Denver naurahti.
"Te olette järkevä", sanoi hän. "Ei maksa vaivaa panna vastaan."
Ilmeisesti hän käsitti Josephinen passiivisuuden antautumiseksi
vaikka tyttö päinvastoin oli hiljaa vain kootakseen voimiaan ja
saadakseen ajatuksiinsa jotakin järjestystä sekä saadakseen takaisin
hengityskykynsä, jonka hän näytti kokonaan menettäneen.
Sitten hän kiljahti ja syöksi äkkiä molemmat nyrkkinsä Denverin rintaa
vasten ja työnsi hänet luotaan kaikin voiminsa.
Ihmeellistä — mutta hän tunsi itsensä vapaaksi.
Sillä Denverin lihakset olivat äkkiä tulleet veltoiksi. Josephine kuuli
hänen vetävän hätäisen henkäyksen, näki hänen kasvonsa kalpenevan ja
silmäinsä laajenevan, aivan kuin hän olisi nähnyt peloittavan aaveen.
Hän unohti kokonaan olevansa vapaa. Hämmästyksissään jäi hän
liikkumattomana katsomaan miehen äkillistä muutosta. Sillä hän loittoni
nyt hänestä ja koettaen vetäytyä mahdollisimman pieneksi pyrki
ilmeisesti välttämään jotakin Josephinen selän takaa tulevaa. Hän näki
miehen hitaasti nostavan käsiään, sormet hajallaan, kämmenet häneen
päin.
Kun Josephine kääntyi, ajatteli hän Chongia. Betty oli siis ollut
oikeassa, kehuessaan hänen luotettavuuttaan; hän oli tullut kreivin
aikaan.
Mutta Chong ei ollutkaan hänen takanaan. Avonaisessa akkunassa nurkan
ja kirjakaapin välissä seisoikin Brannon, pitäen toisella kädellään
akkunaverhoa syrjässä ja toisella raskasta pistoolia.
Josephine seisoi liikkumattomana. Hän oli iloinen, sanomattoman iloinen
nähdessään Brannonin ja värisevät, kyynelettömät nyyhkytykset, jotka
häntä puistattivat, johtuivat kiitollisuudesta, joita ei sanoihin
saanut puetuksi.
Sittenkään hän ei liikahtanut, sillä Brannonin aikeisiin nähden ei
saattanut erehtyä. Hän aikoi tappaa Denverin.
Josephine tunsi Denverin takanaan. Katsomatta sinnepäin tiesi hän että
Denver koetti kaikin tavoin varjella itseään akkunasta uhkaavalta
kuolemalta.
Hetkistä ennen Brannonin ilmaantumista, oli Josephinen vihantunne
Denveriä kohtaan ollut niin voimakas, että hän olisi antanut perään
hänet kokonaan vallanneelle halulle tappaa Denver, jos hänellä vain
olisi ollut ase käytettävänään. Nyt, kun Brannon oli akkunassa
ja ylenmäärin tyytyväisenä siitä että oli pelastunut, tunsi hän
aivan päinvastaista. Sillä tieto siitä, että Brannon oli lähellä,
näytti muuttavan murhenäytelmän aivan tavalliseksi jokapäiväiseksi
tapahtumaksi. Hän tunsi, että ainoa merkitys, mikä jutulla saattoi
olla, oli isku hänen itserakkaudelleen — häpeällinen tietoisuus siitä
että hän oli vähällä joutua Denverin intohimon uhriksi.
Nyt hän ei enää ihmetellyt sitä, että seudun asukkaat olivat antaneet
Brannonille liikanimen "Teräs." Hänen kasvonsa näyttivät pöydällä
olevan lampun valossa todella tuosta metallista muovaillulta.
Josephine tunsi, että hän saattoi ahavoittuneen ihon alta eroittaa
valkoisenharmaan, taipumattoman kudoksen. Hänen huulensa olivat
suorana, kovana viivana ja hänen silmissään loisti sellainen tuli ja
hehku, joka ehdottomasti lumosi Josephinen. Ne laajenivat, syvenivät
ja kohdistuivat vihdoin suoraan häneen. Josephine veti syvän pelon ja
ihmetyksen henkäyksen.
"Astukaa syrjään, miss Hamilton", kuului Brannonin ääni kylmänä ja
käskevänä, vaikka oudon kiihkottomana. "Aion tappaa tuon keltaisen
preeriakoiran takananne."
Josephine ei liikkunut. Hän aikoi pelastaa Denverin. Ei sen vuoksi,
etteikö Denver olisi ansainnut sitä rikollisesta yrityksestään, vaan
sen vuoksi että väkivaltaisuus muodossa tai toisessa oli hänelle
vastenmielistä, sen vuoksi, että laiton kuoleman tuottaminen oli tässä
tapauksessa yhtä voimakkaasti hänen aatteitaan vastaan kuin se oli
ollut hänen pelastaessaan Artwellin hengen. Jos hänen sydämessään oli
jokin luonnoton intohimo, joka ei sallinut hänen myöntyä Brannonin
tahtoon, näkyi se varmaankin siinä tulisessa silmäyksessä, jonka hän
mieheen loi.
"Te ette saa tappaa häntä. Minä en salli sitä", selitti hän. "Miksi
te aina olette niin innokas tappamaan ihmisiä? Eikö ole muita keinoja
rangaista ihmisiä sellaisista rikoksista kuin tämä?"
Hän näki Brannonin huulten vetäytyvän omituiseen, ilottomaan hymyyn
ja samalla hän huomasi Denverin liikehtivän vapaasti. Äkillisen
aavistuksen ahdistamana, että Denver aikoi ampua Brannonin, kääntyi hän
juuri parhaaseen aikaan tarttuakseen hänen ranteeseensa.
Ponnistellessaan siinä estääkseen Denveriä vetämästä asettaan
vyöltään, kuuli hän hiljaisen äänen vieressään ja näki miehen vartalon
ilmaantuvan niin lähellä itseään, että tämän hiha, käden välähtäessä
uskomattomalla nopeudella hänen kasvojensa ohi, raapasi polttavana
hänen poskeaan. Samalla näki hän että Denver horjahti, pani silmänsä
kiini, ja hänen polvensa notkahtivat. Samassa putosivat hänen
käsivartensa velttoina sivulle.
Sitten näki hän Denverin kaatuvan pitkäkseen seljälleen huoneen
eteläisen seinän viereen, velttona ja tunnottomana. Nopeasti
vilkaistessaan häneen näki Josephine, että hänen otsassaan oli verta
vuotava haava.
Kun hän taas kääntyi, seisoi Brannon aivan Denverin vieressä ja katseli
häntä. Brannonin raskas pistooli, jota hän piipusta piti lujasti
kädessään, oli osoittautunut vaikuttavaksi aseeksi.
Josephine ei puhunut sanaakaan eikä Brannon katsonut häneen, vaikka
tyttö seisoi häneen päin kauhistuneena ja Brannonin kalpeitten kasvojen
ja hänen silmissään palavan hillityn raivon lumoamana. Kun hän
seisoi siinä tarkaten Denveriä, käsitti Josephine hänen kiivautensa
hirvittävän voiman ja tunsi näkevänsä Brannonin sellaisena, kuin
ihmiset hänet yleensä tunsivat. Josephine pelkäsi, että Brannon
täydentäisi työnsä, ja kun Denver aikoi näyttää elonmerkkejä, astui hän
Brannonia kohti, aikoen estää enemmän väkivallan. Mutta hän pysähtyi,
kun Brannon, katsomatta häneen, heilautti rauhoittavasti kättään,
ikäänkuin sanoakseen, että hän hyvin tiesi, mitä hänen mielessään
liikkui ja ettei hänellä ollut aikomusta käsitellä Denveriä sen
pitemmältä.
Äänettöminä he seurasivat Denverin liikehtimistä, kun hän epävarmasti
nousi jaloilleen kuin lyöty, piiskattu villipeto ihmishahmossa.
Kun Denverin vihdoin onnistui oikaista itsensä seinää vasten, puhui
Brannon, katkaisten huoneessa vallitsevan hiljaisuuden lyhyellä
käskyllä: "Denver, kiitä neitiä."
Hän odotti, katsoen häneen halveksivasti, kunnes Denver astui eteenpäin
ja mutisi jotakin käsittämätöntä. Brannonin huulet vavahtivat, kun
Josephine käänsi selkänsä miehelle.
Josephine ei vaihtanut asentoaan, ennenkuin kuuli Denverin astuvan
kuistin yli ja Brannonin menevän akkunan luo, väistävän verhot syrjään
ja katselevan kuutamoon. Kun Brannon vihdoin kääntyi akkunasta
ja katsoi häneen kuiva₁ koomillinen hymy huulillaan, tiesi hän,
että Denver oli mennyt ja hän vaipui lähimpään tuoliin heikkona,
hervottomana miltei hysteerisenä.
Brannon odotti hänen pyörtyvän tai saavan jonkin hermokohtauksen ja kun
Josephine vaipui tuoliin ja istui siinä vapisten, kädet lujasti silmiä
vasten painettuina, hymyili hän hieman pilkallisesti. Rinnan levoton
nousu ja lasku ilmaisi hänelle kuinka epätoivoisesti hän taisteli
pysyttääkseen mielensä tasapainon.
Itsepintainen olio, ajatteli Brannon, uppiniskaisen itsepäinen. Hän
ansaitsee varsin hyvin saamansa läksytyksen siitä hyvästä, ettei
noudattanut hänen käskyään, määrätessään Denverin Willetiin ja
päätöksestään vastustaa häntä.
Brannon tunsi sangen vähän kunnioitusta hänen sotaista mielenlaatuaan
kohtaan, siitäkin huolimatta, että Josephinellä, aivan ensi näkemästä
oli ollut sangen keskeinen sija hänen ajatuksissaan, että hänen
silmänsä ja tukkansa sangen usein oli kummitellut hänen mielessään ja
vihdoin että Josephinen voimakas ja valkohipiäinen kaula olivat tehneet
häneen sangen syvän vaikutuksen.
Josephine oli kaunis, yllättävän kaunis ja ellei hänen
itseluottamuksensa olisi ollut niin hyökkäävää laatua ja ellei hän niin
selvästi olisi ajanut aatetta tehdä niinkuin itse halusi, huolimatta
muitten toivomuksista, olisi Brannon ehkä taipunut tuntemaan erinäistä
hellyyttä häntä kohtaan, sensijaan, että hän nyt melkein alistui
ilkeämieliseen haluun kiusoitella häntä.
Viimemainittu oli pirullinen mielijohde, jota sääli lievensi.
Katsellessaan tyttöä siinä tunsi hän sääliä häntä kohtaan, vaikkakin
hän tunsi suurta halua muistuttaa hänelle erinäisiä asioita, jotka
eivät olleet antaneet hänen sielulleen täydellistä rauhaa, kuten
esimerkiksi se seikka, että Josephine halveksi ja vihasi häntä.
Mutta vaikka hänen sydämessään olikin hieman häijyyttä, veti eräs
voima, joka sai hänen valtimonsa kiivaammin sykkimään, hänet Josephinen
viereen. Ennenkuin hän tiesikään, mitä hän teki, oli hän pannut kätensä
Josephinen kumartuneelle päälle ja siveli hänen ihmeellisen lauhaa
tukkaansa, samalla kuin hän nautinnonsekaisella säälillä katseli kuinka
hänen hennot hartiansa vapisivat ja värisivät mielenliikutuksesta.
Ja vaikka hellyys voimakkaana kohisi Brannonissa, peri ilkamoiva piru
hänessä kuitenkin voiton ja ystävällisen pilkallinen sävy äänessään hän
kysyi:
"Te luotitte väärään mieheen, vai mitä?"
Jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui Josephinesta, kuin olisi ollut
maailman luonnollisin asia, että Brannon silitti hänen päätään, vaikka
ei kukaan mies vielä ollut yrittänyt sellaista. Ja Brannon ei konsanaan
saisi tietää, kuinka hänen kosketuksensa rauhoitti häntä, kuinka se
sai hänen verensä liikkumaan. Oli kuin Josephine hänen sormiensa läpi
olisi tuntenut hänen voimakkaan personallisuutensa. Ja kuitenkin häntä
harmitti tuo kosketus, häntä suorastaan raivostutti, että hän salli
sellaisen tuttavallisuuden tapahtua. Mutta sittenkin tuo kosketus
vaikutti miellyttävän väristyksen hänessä. Hän tunsi häijyä tyydytystä,
kun Brannon puhui, kiusotellen häntä siitä, ettei hän ollut pystynyt
arvioimaan miehiä oikein; hän tunsi ilon hurmaa siitä, että hän vielä
saisi riidellä Brannonin kanssa.
"Olkaa hyvä ja lopettakaa tuo hypisteleminen", sanoi hän kylmästi. "Ja
minä en pidä sitä ensinkään miehekkäänä, että te huomautatte minulle
erehdyksestäni. Kuinka saatoin tietää sen. Te ette totisesti näyttänyt
luotettavalta, kurjine tapoinenne katsella ihmisiä aivan kuin ette
näkisi heitä. Ja ellette olisi ollut niin suurenmoinen eleissänne ja
ylhäinen, niin ehkäpä en olisi — niin ehkäpä en olisi sanonut teille
sitä, mitä tulin sanoneeksi kuistilla."
Hän oli noussut tuolista ja seisoi sen vieressä. Hänen poskensa
punoittivat ja hänen silmänsä loistivat kiihkosta. Hän oli jäykkä
ja uhmaileva ja oli ilmeisesti tyytyväinen saadessaan puhua suunsa
puhtaaksi.
Brannon iloitsi myöskin ottelusta. Mutta hänen ilonsa oli syvällisempi,
sisäisempi. Hän pysyi ulkonaisesti tyynenä ja salasi tunteensa,
jotka olivat useampaa laatua, mutta keskittyi siihen pahankuriseen
ajatukseen, että hänen oli onnistunut saada Josephine paljastamaan
mielenlaatunsa.
"Te olette oppinut jotakin, Miss Hamilton", sanoi hän. "Te olette
oppinut, että mies ei aina tarkoita sitä mitä hän sanoo. Minä koetin
saada teitä ymmärtämään, ettei ollut turvallista jäädä karjatalolle
Denverin kanssa kahden. Mutta te olitte päättänyt noudattaa omaa
mieltänne."
"Luonnollisesti! Kuinka minä olisin voinut teitä uskoa. Kuinka te
saatoitte tietää, että Denver hautoi mielessään sitä — mitä hän yritti?"
Hänen silmänsä leimusivat pilkkaa.
"Minä tunnen Denverin. Hänen jalkansa ei ollut kipeä. Tiesin, että
hänellä oli mielessä jokin konnantyö. Olin aivan lähellä kun Callahan
Starista poikkesi täällä illalla. Kuljeskelin ympäri hänen tullessaan,
pitäen Denveriä silmällä.
"Callahan?"
"Callahan oli se ratsastaja, joka puhui teille Mrs Whitmanista. Starin
karjatalo on alangon reunassa."
"Oh" huudahti Josephine hämmästyneenä, havaitessaan, että sillä
aikaa kun hän oli luullut istuvansa täysin turvassa karjatalolla,
tämä mies oli edeltäkäsin tiennyt häntä uhkaavasta vaarasta ja
ryhtynyt toimenpiteisiin hänen suojelemisekseen. Hän oli kiitollinen,
mutta tunsi siitä huolimatta pettymystä siitä tiedosta, ettei hänen
kiitollisuuden velkansa suinkaan rajoittunut yksinomaan siihen
että Brannon niin erinomaisen sopivaan aikaan ilmestyi akkunaan.
Katsellessaan häntä siinä, sai hän sen vaikutelman, että Brannon oli
kaikkitietävä ja että hän oli varustettu yliluonnollisella kyvyllä
nähdä tapahtumat etukäteen; että hänellä oli täysi syy luottaa itseensä
ja että hän oli syvä, terävä ajattelija, jolla oli varma, erehtymätön
tieto ihmisluonteen salaisuuksista. Hetken hän jo pelkäsi häntä, sillä
hän säikähti ajatusta, että Brannonin tieto hänen tunteistaan käsitti
myös sen että hänellä oli vihiä Josephinen vastahakoisesta ihailusta
Brannonia kohtaan, jota seikkaa hän ei ollut myöntänyt itselleen,
ennenkuin hän niin vastustamatta oli alistunut hänen hyväilyihinsä
muutama minuutti sitten.
Josephine ei ollut aikonut myöntää ihailevansa häntä. Hän oli oikein
vihainen itselleen siitäkin että oli ollut kyllin heikko edes
ajatellakseenkaan sitä. Siihen saakka kun hän oli tuntenut Brannonin
käden päällään, oli hän vakuuttanut itselleen, että vaikutelma,
jonka hän miehestä oli saanut, perustui aivan luonnolliseen voiman
kunnioittamiseen, samanlaiseen, jota tuntee jokaista ihmistä kohtaan,
joka henkisten ominaisuuksiensa puolesta eroo ympäristöstään. Hänen
mielestään Brannon oli vain kotiseutunsa tunnuskuva. Hänessä oli
keskitettynä kaikki ympäristönsä ominaisuudet, raaka voima, valmius
panna täytäntöön lupaamansa kuoleman ja väkivaltaisuuden uhkaukset,
väijyvät vaarat ja kaikkea halveksuva tietoisuus vastustamattomasta
voimasta.
Ehkä hän tunsi, että Brannonin voima oli kerran musertava hänen
vastustuksensa, että hänen tahtonsa, taistellen viimeiseen saakka,
kuten nytkin oli myöntyvä hänen tahtoonsa. Hän ei ainakaan aikonut
antautua. Brannonin hallitseva, alkuvoimainen lujuus, joka aina
ilmeni hänen joutuessaan vastakkain Josephinen kanssa, hänen julma,
häikäilemätön valtiutensa, joka piili hänen sileän, metallimaisen
ulkokuorensa alla, elämän kovuus tässä maailman kolkassa, alaston
julmuuden uhka, jota tuulen henkäykset kaikkialta puhalsivat hänen
kasvoilleen, kaikkea tätä hän kauhistui.
Pieninkin alistuminen merkitsi Josephinelle kaiken sen menettämistä,
mikä hänelle oli tullut rakkaaksi. Sivistyselämän ilot, elämä
ihmisten parissa, jotka olivat samanluontoisia kuin hänkin, miesten
ja naisten seura, jotka olivat omistaneet itselleen samat ihanteet
kuin hänkin, — kylpyhuoneet, sähkövalot, iloiset, vilkkaat kadut,
teatterit, tanssiaiset ja koko se ilmapiiri, jonka nämät muodostivat,
sanalla sanoen, koko Idän. Siinä valossa, jossa hän oli oppinut elämää
tuntemaan ja siihen hienoon ja hupaisaan kuvaan nähden, jonka hän
nyt siitä sielunsa siveltimellä sommitteli, ei Brannon, huolimatta
valtavasta voimastaan ja varsin myönnettävästä vetovoimastaan ansainnut
sellaista uhrausta Josephinen puolelta, ei sittenkään, vaikka tytön
olisi ollut vakavasti harkiten myönnettävä rakastuneensa häneen.
Hän iloitsi siitä, että tiesi syvimmässä sydämessään vihaavansa
Brannonia ja hän tunsi miltei pirullista tyydytystä siitä tiedosta,
että hänellä oli tilaisuus vastustaa ja pilkata häntä.
"Te olitte siis vakoilemassa", sanoi hän, "ja näitte tuon ratsastajan —
Callahanin? Ja minä otaksun, että te kuulitte, mitä hän minulle sanoi?"
Brannon nyökkäsi päätään.
"Kun te sitten tulitte kuistille ja kysyitte mikä oli hätänä,
teeskentelitte te siis, että ette ollut kuullut mitään?"
"Niin on asianlaita."
"Miksi te teeskentelitte?"
"Koetin saada tilaisuutta sanoa teille, että lähettäisitte Denverin
Willetiin."
"Mutta minäpä en lähettänyt Denveriä", hymyili hän voitonriemuisesti.
"Minähän lähetin teidät. Miksi ette lähtenyt?"
"Tiedätte sen varsin hyvin."
"Mutta entä Mrs Whitman", kysyi hän tiukasti.
"Lähetin Chongin."
"Chongin!"
Brannonin silmät vetäytyivät hymyyn nähdessään hänen hämmästyksensä.
"No", sanoi Josephine syyttävällä äänen sävyllä. "Sitten täytyi teidän
olla lähellä taloa koko ajan — silloinkin kun Denver —" Hän pysähtyi ja
katsoi tuimasti Brannoniin.
"Niin olinkin", vastasi tämä hänen kysyvään silmäykseensä. "Näin kaiken
akkunasta, verhojen takaa."
"Miksi ette sitten — miksi sitten sallitte hänen —" hän keskeytti,
punastuen suuttumuksesta.
"Kun nainen sanoo vihaavansa miestä —"
"Raakalainen!" Josephine seisoi jäykkänä, kädet nyrkkiin puristettuina.
"Ja halveksii häntä —"
"Pelkuri"! Hänen silmänsä salamoivat.
"Ja ehdoin tahdoin lähettää hänet pois, pitääkseen keltaisen
preeriakoiran turvanaan — luottaen häneen täydelleen ja saaden
halveksimansa miehen tuntemaan — ."
"Oh, pelkuri! Pelkuri!"
"Että hänellä tuskin on oikeutta elää ja hengittää edelleen", jatkoi
Brannon, aivan kuin ei hän olisi kuullutkaan Josephinen häpäiseviä
nimityksiä. "Rupesi jo olemaan aika antaa tuon preeriakoiran näyttää
luotettavat ominaisuutensa."
Josephine ei vastannut, vaan seisoi katsellen häntä pilkallisin ilmein.
"Eikä se ollut hänen ensimäinen rikkomuksensa halveksittavaa tyrannia
vastaan", jatkoi Brannon kuivasti. "Eräänä päivänä, rautatien varrella,
luotti hän tuohon preeriakoiraan siinä määrin, että uskoi hänen
vakuutukseensa erään hevosvarkaan viattomuudesta."
"Oh" huudahti Josephine, hämmästyneenä.
"Niin, Miss Hamilton, Denver ei osannut pitää suutaan kiinni.
Sellaiset miehet ei pysty pitämään salaisuuksia takanaan. Hän kertoi
siitä eräälle juoruämmälle ja niin sain minäkin sen tietää. Denverin
ja tuon neidin välillä oli ollut pientä kuiskuttelua ja he olivat
sopineet Artwellin toimittamisesta junaan. Neiti oli ovela, tiedän sen,
ilahduttavan ovela. Tiesin sen myös silloin kun ilmoitin asian Betty
Lawsonille. Mutta minä en kertonut kaikkea silloin."
"Nyt kai te aiotte sen tehdä?" sanoi Josephine ja hänen kasvonsa olivat
tulipunaiset häpeästä.
Brannon näki hänen tuskansa hänen silmistään, ne olivat täynnä
syyllisen hämmennystä ja väri hänen kasvoillaan vaihtui alinomaa.
Josephine astui askeleen taaksepäin, nojasi suureen pöytään toisella
kädellään ja loi katseensa maahan, niin että pitkät silmäripset
koskettivat poskia.
"Hyvää yötä, Miss Hamilton" kuului Brannonin ääni.
Josephine kuuli hänen askeleensa hänen mennessään huoneen poikki ja
nosti silmänsä nähdäkseen parhaiksi kun Brannon astui ovesta ulos.
Kymmenes luku.
Brannon ei ennättänyt kuin pari askelta kuistilla, kunhan kuuli tytön
äänen terävänä ja lujana takanaan. Hän pysähtyi ja meni takaisin,
seisahtuen ovensuuhun ja katsoi häneen kysyvästi.
Josephine istui suuren pöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat hyvin
kalpeat ja silmät huolestuneen näköiset.
"No?" sanoi Brannon.
"Brannon, mihin olette menossa?"
Hänen äänensä oli matala, jännittynyt, ja Brannonin yritys tutkia hänen
levottomuutensa syytä päätyi hämmästykseen.
"Minähän sanoin teille vain hyvää yötä, Miss Hamilton. En muista
aikoneeni mennä minnekään erikoisesti. Minulla on erinäisiä laskuja
suoritettavana ja sitten menen nukkumaan.
"Oletteko varma, että ette ajatellut jotakin muuta?"
"Aivan varma."
Josephine veti syvään henkeä ja loi häneen lujan, kysyvän silmäyksen,
ikäänkuin olisi tahtonut saada selvän siitä, puhuiko Brannon totta.
"Teillä näyttää olevan niin kovin kiire", sanoi hän epäröiden.
"Minä luulin — niin — ehkä teillä sittenkin oli jotakin määrättyä
mielessänne. Vai kuinka?"
"En luule." Hänen mielenkiintonsa oli herännyt, vaikkakin hän salasi
sen Josephineltä. Hänelle oli selvinnyt, että Josephinellä mahtoi olla
tärkeä syy, kysellessään hänen aikeitaan.
"Ettekö tahtoisi istuutua pariksi minuutiksi. Minulla on teille jotakin
sanottavaa."