oli vakuutettu siitä, että huolimatta siitä epäedullisesta kuvasta,
jonka hän Brannonista oli rautatien vierellä saanut, hän ei sittenkään
olisi hänestä pitänyt. Hän oli varma siitä, ettei hän koskaan pitäisi
hänestä eikä luottaisi häneen, sillä hän ei pitänyt miehistä, joilla
oli levottomuutta herättävä tapa nähdä toisen läpi.
Alusta alkaen olivat Brannonin silmät loukanneet häntä. Ne olivat
niin lujat ja teräksiset, niin ärsyttävän rauhalliset, niin selvästi
ilkamoivat sinensä syvyydessä, että ne olivat hänessä nostattaneet
voimakkaan vastustushalun. Hän oli varma siitä, että niihin kätkeytyi
samoja villejä ja häikäilemättömiä mielitekoja, joita Betty oli
hiljaisuudessa hänellekin omistanut, verratessaan häntä Satan
Lattimeriin — seuraavassa henkäyksessä selittäessään, ettei Lattimer
häikäilisi "ryöstää naista vuoristoon."
Tumma mies oli tehnyt häneen edullisemman vaikutuksen. Ennen kaikkea
tuntui mies inhimillisemmältä. Siellä, rautatien varrella oli hän
kuiskatessaan Josephinelle osoittautunut intohimoiseksi, mikä kuitenkin
oli anteeksi annettavaa, sillä olihan Brannonilla aikomus hirttää
viaton mies. Sitäpaitsi oli Brannon hänelle vastenmielinen ja se seikka
näytti olevan omiaan liittämään hänet Josephineen.
Joka tapauksessa, jos hänen kerran oli luotettava aina-uskottavaan
vaistoonsa, niin täytyi turvautua tummaan mieheen? Ei hän suinkaan
aikonut heittäytyä varsin ystävälliseksi tummaa miestäkään kohtaan,
mutta häntä vaivasi eräänlainen uteliaisuus, joka vaati tyydytystä. Ja
niin hän arvelematta antautui mielijohteensa valtaan, astui kuistilta
alas ja lähti käymään väenasuntoa kohti.
Tumma mies nousi seisomaan hänen lähestyessään. Hänen liikkeensä
olivat kömpelöt, mutta Josephinen mielestä hän toimitti kumarruksensa
melkoisella soreudella, varsinkin huomioonottamalla hänen kipeän
jalkansa, joka oli paksussa siteessä ja joka ilmeisesti kieltäytyi
kannattamasta hänen ruumiinpainoaan.
Hänen silmissään oli myös kunnioittava sävy ja hänen äänensä oli
imartelevan nöyrä ja ystävällinen.
"Tekö se olettekin, ma'am", sanoi hän. "Minä luulin, että olitte mennyt
Betty Lawsonin kanssa."
"Ettekö siis nähnyt minun seisovan kuistilla?" kysyi Josephine, sillä
hän oli varma siitä, että mies oli nähnyt hänet.
"Vasta minuutti sitten", hymyili hän. "Tottahan toki. Mutta siihen
saakka luulin, että olitte mennyt Bettyn kanssa. En nähnyt hänen
lähtevän, vaikka tiesinkin, että hänen piti matkustaa. Olen oleskellut
väen asunnossa hoitamassa jalkaani."
"Miten se loukkaantui?"
"Nyrjähti hevosta lassotessani tänä aamuna. En luule, että se on poikki
— vääntyi vain pahasti, jotenka en voinut seurata muita miehiä. Pahaksi
onneksi."
"Oletteko kuullut mitään Artwellista?" kysyi Josephine varovasti.
Mies nauroi leveästi. "Jo vain, Less on turvassa. Hän pyysi minua
kiittämään teitä. Te teitte hänelle hyvän työn, ma'am. Artwell ei
ole koskaan varastanut hevosta keneltäkään!" Hän katsoi Josephilleen
tuikeasti, kysyvästi. "Ettehän ole kertonut Brannonille, että minä
katkaisin Artwellin siteet?"
"Enhän toki"! selitti Josephine.
"Se on oikein", sanoi mies, silmät loistaen tyytyväisyyttä.
"Jos Brannon saisi tietää sen, niin tekisi hän elämäni vähemmän
miellyttäväksi."
"En kerro sitä hänelle koskaan."
"Aa, ette pidä hänestä?" sanoi mies hieman intohimoisesti. "Niin, on
paljon ihmisiä, jotka eivät pidä hänestä. Hän on hieman liian pirteä."
Josephine ei halunnut jatkaa keskustelua Brannonista. Hän puhui
karja-aitauksesta, hevosista, seudusta ja siitä pelon tunteesta, jonka
niiden näkeminen hänelle aiheutti.
Mies katseli häntä uteliaasti ja ilmeisesti hieman hämmästyneenä,
vaikka selvästi huvitettuna siitä että Josephine sanoi pelkäävänsä
ympäristönsä valtavuutta ja voimaa.
"Älkää jutelko minulle sellaisia", nauroi mies. "Se on minulle jotakin
aivan uutta. En ole koskaan kuullut, että joku pelkäisi vuoria,
syvänteitä, puita ja tasankoja tai muuta sellaista. Eikös siellä idän
puolella sellaisia näe?"
Luonnollisesti Josephine tästä huomasi, että häneltä puuttui
mielikuvitusta. Hän tunsi pientä pettymystä, mutta hän lohdutti itseään
sillä, että oli kuullut ihmisten kummastelevan suuria kaupunkeja,
vaikka hän itse oli niin tottunut niitten ihmeisiin, etteivät ne enää
herättäneet hänessä mitään ihmetystä.
"Lähetän Chongin hoitamaan jalkaanne", sanoi hän ja kääntyi lähteäkseen.
"Joutavia, sitä ette tee", sanoi hän nopeasti. "Siitä ei maksa vaivaa
olla levoton."
"Denver on loukkaantunut pahemminkin, miss Hamilton" kuului hidas,
hieman pilkallinen ääni lähinnä päärakennusta olevan nurkan takaa.
Josephine kääntyi ympäri ja näki jäykistyen Brannonin.
Hän seisoi väen asunnon nurkalla hajasäärin, käsivarret ristissä
rinnalla ja oikean käden sormet hypistelivät leukaa.
Josephine oli nähnyt hänet samassa asennossa sinä päivänä kun
hän pelasti Artwellin, juuri ennen kuin hän oli huomannut tämän
paon, seisoessaan miehineen odottamassa junan lähtöä. Asento
oli luonteenomainen hänen tyyneen ilkamoivaan ja itsetietoiseen
suhtautumiseensa nähden, kanssaihmisiinsä.
Hän oli ilmeisesti kuunnellut heidän keskusteluaan. Ah, kuinka
Josephine vihasi häntä!
"Luonnollisesti te ette välitä Mr Denverin jalasta vähääkään!" sanoi
hän, silmät säihkyen halveksuntaa. "Mies, joka kuuntelee salaa, on
liian itsekäs tehdäkseen mitään onnettomien hyväksi."
"Mr Denver ei ole onneton, Miss Hamilton", sanoi Brannon, korostaen
leveästi "mister" sanaa. "Hieman pahoinvoipa ehkä. Sattui nyrjäyttämään
jalkansa, juuri nyt kun olisi pitänyt olla auttamassa poikia raskaassa
ja likaisessa työssä merkittäessä karjaa avonaisella arolla."
"Näyttää siltä, kuin Mr Denver ei olisi ainoa mies, joka pakoilee
raskasta, likaista työtä", sanoi Josephine kerkeästi.
"Niinhän se on. Voihan olla, että jäin pitämään Denverille seuraa hänen
yksinäisyydessään."
Josephinen pilkka ei ilmeisestikään tehonnut Brannoniin. Ja jos
hän tunsikin sen, niin oli se liian syvällä näyttäytyäkseen. Hänen
silmäyksensä Denveriin oli oudon tyhjä, ikäänkuin lyhytnäköisen. Oli
aivan kuin ei hän olisi miestä nähnytkään.
Denverin huomasi Josephine istuvan jännittyneenä, joka lihas
värähtelevänä. Hänen huulensa olivat nyrpällään ja hänen tummat
silmänsä olivat kivenkovat ja raivosta kiiluvat.
Mutta se oli raivoa, jota Denver koetti voimainsa takaa tukahuttaa.
Josephinesta näytti kuin mies olisi tiennyt, että hänen täytyi hillitä
sitä, sillä hän pelkäsi näyttää sitä.
Myöskin huomasi Josephine, että Brannon salassa nautti Denverin
ponnistuksesta hillitä itsensä. Hän oli myös epämääräisesti tietoinen
siitä, että hänen silmiensä edessä oli käynnissä jonkinlainen taistelu,
jotakin salassa olevaa, joka suoritettiin alkuperäisten, hirvittävien
voimien kesken.
Samoin kuin tuona Artwellin vapauttamispäivänä, näytti Brannon nytkin
olevan hallitseva voima. Hän oli yhtä varma kyvystään käskeä, yhtä
varma hallitsemaan joka tilannetta, mikä hänen kohdalleen sattui.
Josephine tunsi taas tuon raudankovan taipumattomuuden, ja kammottava
tyyneys, jonka alle hän sen kätki, ärsytti häntä kuten aikaisemminkin.
Hän päätti pistää Brannonia niin syvälle, että tämän täytyi paljastaa
itsensä jollakin tavalla.
"Tietääkö Betty Lawson, että te laiminlyötte velvollisuutenne?" kysyi
hän.
"En tiedä mitä Betty ajattelee tällä haavaa", vastasi Brannon.
"Oh, minä otaksun, että tämä on eräs tapa huomauttaa minulle, että se
mitä te teette, ei ole minun asiani?"
"Käskikö Betty sanomaan, että minun on tehtävä teille tiliä töistäni?"
kysyi Brannon, katse tiukkana, kohdatessaan Josephinen.
Josephine naurahti pilkallisesti, turhaan yrittäen vaimentaa raivoaan,
joka hänen suonissaan kihisi. Hän tiesi hävinneensä. Jollakin tavalla
hän sai sen kummallisen vaikutelman, että hänen sanansa muistuttivat
rakeitten rapinaa peltikattoa vasten. Ne saivat aikaan aika rätinän,
mutta niillä ei ollut mitään näkyvää vaikutusta metalliin.
Mutta hänen onnistui näyttää vihansa silmillään ja se tuotti hänelle
jonkinverran lohdutusta. Ja hän oli varma siitä, että hänen käytöksensä
osoittama halveksuminen, kun hän kääntyi ja lähti hänen luotaan, täytyi
saada miehen huomaamaan, kuinka vähäpätöinen atoomi hän sittenkin oli
tytön mielestä.
Tämä usko pysyi lujana siksi, kunnes hän pääsi kuistille ja sieltä
katsoi taakseen.
Brannon seisoi häneen päin; hän oli ilmeisesti seurannut häntä
katseellaan. Josephine saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa ja näki,
että hän hymyili.
Josephine meni taloon, oleskeluhuoneeseen, ja pysähtyi siihen. Hänen
kasvonsa punoittivat raivosta, jonka hän tiesi johtuvan siitä, että
hän oli Brannonissa tavannut miehen jonka tahto oli lujempi kuin hänen
omansa.
Seitsemäs luku.
Josephine vietti lopun päivää suuressa seurusteluhuoneessa, miettien
yhteenottoaan Brannonin kanssa. Hän oli liian vihainen voidakseen
lukea hyllyllä olevia kirjoja, joitten kannet viekoittelevina
paistoivat hänen silmiinsä. Hän oli liian ärtynyt voidakseen neuloa
tai uudistaa toisen hattunsa, jonka hän oli tuonut mukanaan ja joka
pienillä laitteilla olisi tullut entistä viehättävämmäksi. Sellaiset
pienet ilot ja tehtävät näyttivät aivan vähäpätöisiltä aamun
tapahtumiin verrattuina. Elämä, suuri, elävä ja alkuperäinen elämä oli
mieltäkiinnittävämpi.
Hänen kasvonsa hehkuivat vielä kun hän, syötyään päivällisensä,
vinosilmäisen Chongin tarjoillessa, palasi seurusteluhuoneeseen ja
seisoi hetkisen lännenpuoleisen akkunan ääressä katsellen ulos.
Denveriä ja Brannonia ei näkynyt missään.
Josephine valitsi itselleen kirjan ja meni kuistille, jossa hän
istuutui keinutuoliin ja koetti lukea, saadakseen Brannonin
ajatuksistaan.
Kirja oli ikävä, mielenkiinnoton. Hän paiskasi sen kiinni että
paukahti. Hänen otsansa oli sileä ja huulet luonnollisessa asennossaan
kun hän istui katsellen pohjoista lakeutta, joka kohosi hänen katseensa
suuntaan ja jolla loisti vihreitä täpliä, harmaitten ja tasaisten
saviläikkien vastakohtana.
Hän aikoi voittaa Brannonin. Hän tahtoi näyttää hänelle, ettei häntä
peloittanut hänen mestaroiva itsetietoisuutensa, hänen harkittu
välinpitämättömyytensä toisten toivomuksista ja haluista, hänen
mielettömät koskemattoman valtiutensa vaatimukset eikä hänen naurettava
itseluottamuksensa. Hän aikoi opettaa hänelle, että hän ei voinut —.
Siinä hänen ajatuksensa menettivät yhtenäisyytensä. Vihreänruskea aro
muuttui sekavaksi, hämäräksi järveksi. Josephine itki.
Hieman myöhemmin hän hautoi silmiään märällä pyyheliinalla ja puri
huultaan suutuksissaan, vaikka hänen yhä suonenvedontapaisesti
nytkähtelevät olkapäänsä selvästi todistivat hänen mielenliikutuksensa
ankaruutta.
Hänen vihansa Brannonia kohtaan oli tullut katkeraksi, hurjaksi ja
sen voima aiheutti hänelle kostonhimoista iloa, sillä itkunsa aikana
oli hän kerran ollut myöntämäisillään, että hän tunsi itsensä niin
viheliäiseksi siitä syystä, että hän piti Brannonista, huolimatta
välinpitämättömyydestään häntä kohtaan.
Iltapäivä oli lopussa, kun hän nousi ja meni sisään.
Chong oli illallisen valmistuspuuhissa ja hymyili hänelle kohteliaasti
kun hän astui keittiöön.
"Tuntu ikevelle!" mongersi hän. "Missy Lawson pite suuri ääni."
Josephinellä oli ikävä, paljon ikävämpi, kuin hän tahtoi myöntääkään.
Hän meni huoneeseensa, ja kun hän palasi oli Chong jo kattanut pöydän.
Kun hän oli lopettanut ateriansa, oli maailma pimennyt ja kuistilta
katsoen näytti suunnaton alanko kääriytyneen synkkiin varjoihin.
Hämärä jatkui viimeiseen saakka. Vaipuvan auringon viimeisetkin säteet
katosivat korkeilta vuoren huipuilta taivaanrannalla ja silloin vaipui
alanko äkkiä tumman verhon taakse ja Josephine saattoi vain hämärästi
erottaa esimiehen ja väen asunnon ääriviivat.
Hän meni seurusteluhuoneeseen ja sytytti lampun.
Puolta tuntia myöhemmin, kun ei hän kuullut mitään ääntä keittiöstä
ja otaksuen, että Chong oli mennyt levolle, nousi hän ja meni ovelle
mielessään pelonsekainen aavistus, että joku hiiviskeli talon
ympärille. Hän aikoi sulkea oven ja tarttui jo ripaan, kun hän kuuli
kumeaa, raskasta töminää.
Kahden vaiheilla, valmiina pakenemaan, jäi hän kuuntelemaan. Ääni tuli
lähemmäksi, selvemmäksi. Hevonen — täyttä neliä.
Hän veti helpotuksen huokauksen, huomattuaan, että hänen hermonsa
olivat vain olleet liian jännittyneinä. Lähestyvä hevonen ehkä merkitsi
vain sitä, että jokin talon miehistä oli ratsastanut kotiin, tuodakseen
jonkin tiedon Brannonille, joka oli jäänyt kotiin "Denverin seuraksi."
Hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn sitä ajatellessaan,
mutta se katosi taas kun hän kuuli kavion kapseen aivan kuistin
nurkalla ja äänen, joka kantautui hänen korviinsa pimeyden tyhjyydestä.
"Halloo! Onko joku pojista siellä?"
"Mitä — ei — on. Nimittäin Denver ja Brannon."
"Hyvä"! Ääni kuulosti tyytyväiseltä ja kaikui korkeana ja syvän
miehekkäänä. Josephinen silmät olivat jo tottuneet pimeyteen ja hän
saattoi erottaa hevosen ja miehen hämärät ääriviivat.
"Se vapauttaa minut enemmästä", kuului ääni taas. "Minulla on omat
asiani toimitettavana ja minulla on helvetinmoinen kiire. Kävin
Laskarissa. Palatessani poikkesin Ben Whitmanin luona. Hänen äitinsä
on sairas, lienee saanut jonkin kohtauksen tai muuta semmoista, Ben
pyysi minua ratsastamaan Willetiin hakemaan lääkäriä. Sanoin meneväni
sinne, ellei täällä olisi ketään, jonka voisi lähettää. Siinä kaikki.
Luulenpa, että olen toimittanut asiani."
"Odottakaa!"
Äkillisen kiihtymyksensä vallassa oli Josephine astunut kuistille ja
oli jo puolitiessä miehen luo lausuessaan komentavan sanansa.
"Puhukaa nopeasti!" huusi mies kärsimättömänä.
"Onko Mrs Whitman hyvin sairas?"
"Hän on sairas, ma'am, se on kaikki, mitä tiedän. Katsoin häntä ja hän
oli aika kuumeessa. Kärsi kovasti. Parasta antaa Denverin tai Brannonin
hoitaa asia. Näkemiin, ma'am."
Kuului taas kavioitten kuminaa, hämärä olento syöksyi yön pimentoon ja
hevosmies oli häipynyt näkyvistä.
Hetkisen seisoi Josephine liikkumattomana kuistilla, avuttoman
epäröivänä ja syvästi kiihtyneenä.
Brannonin täytyi luonnollisesti lähteä, sillä Denveristä ei ollut
kolmenkymmenen viiden mailin taipaleelle kipeine jalkoineen.
Hän otaksui, että Brannon oli tuvassaan. Hän tirkisti pimeyteen ja
näki kapean valojuovan lankeavan toisesta akkunasta. Arvatenkaan ei
Brannon ollut kuullut ratsumiehen tuloa ja niin vastenmieliseltä kuin
se hänestä tuntuikin arveli hän, että hänen oli mentävä hänen tupaansa
ja ilmoitettava hänelle, mitä oli tapahtunut.
Hän oli jo kuistin reunalla, kun hän huomasi, että jokin olento
liikuskeli vähän matkan päässä pimeydessä.
"Brannon?" sanoi hän terävästi.
"Se olen minä, ma'am, Denver", kuului ääni matalana ja liukkaana.
"Kuulin hevosen tulevan ja miehen puhuvan. Näin hänen nelistävän pois.
Arvaan, että hänellä oli kiire johonkin, vai?"
"Asia koskee Mrs Whitmania, hän on hyvin sairas. Äskeinen mies kertoi,
että Ben Whitman oli pyytänyt häntä poikkeamaan täällä saadakseen
jonkun lähtemään Willetiin lääkäriä hakemaan. Arvaan, että teidän
jalkanne —"
"Se on aika huonossa kunnossa, ma'am ja sitä pakottaa. Olen aikalailla
pahoillani, mutta jos —"
"Hakekaa Brannon sitten tänne, olkaa hyvä. Mutta kiiruhtakaa! Naisparka
saattaa kuolla."
"Brannon on täällä", tuli pimeydestä jonkin matkan takaa. "Mikä on
hätänä? Kuka tekee kuolemaa?"
"Mrs Whitman. Eräs mies ratsasti tästä ohi pari minuuttia sitten. Mrs
Whitman tarvitsee lääkärin apua."
Brannon tuli esille pimeydestä, nousi kuistin reunalle ja seisoi niin,
että heikko valon kajastus avonaisesta ovesta sattui häneen.
Josephine värisi omituisesti hänet nähdessään. Oli aivan kuin viileä,
tyyni yön henkäys olisi laskeutunut hänen ylleen vaimentaen hänen
kiihtyneisyyttään ja viihdyttäen hänen väriseviä hermojaan. Hän tiesi,
että se oli tuon miehen sisäinen voima, joka otti hänet valtaansa,
joka veti häntä puoleensa ja joka piti häntä vallassaan, tuo jäntevä,
elävä, vastustamaton voima, jota hän alusta pitäen oli tuntenut hänen
läheisyydessään.
Hän vihasi miestä senvuoksi, että tällä oli tuo voima hallita, vallita
joka tilanne ilman ponnistusta, luonnollisesti, ikäänkuin ei muuta
mahdollisuutta olisi olemassakaan. Hän vihasi häntä sen vuoksi, että
mies tiesi tarkalleen kuinka hän koetti taistella tuota vetovoimaa
vastaan ja hän vihasi häntä juuri sen vuoksi, niin katkerasti, että
hän sielussaan myönsi, että miehen oli onnistunut tehdä itsensä
mielenkiintoiseksi hänelle.
Nyt aikoi hän hallita, sillä hän oli päättänyt näyttää miehelle,
ettei hän hyväksynyt hänen julkeuttaan, jolla hän niin tyynesti vaati
itselleen voiman ja käskijävallan käyttöä.
Denver oli ontunut omia teitään kuistille. Hän seisoi nyt lähellä
Brannonia, samassa valopiirissä. Hän oli ääneti ja hänen kasvonsa
olivat ilmeettömät, mutta hänen mustat silmänsä olivat varuillaan
ja hänen katseensa liukui Josephinesta Brannoniin ja hänen ohitseen
seurusteluhuoneeseen. Hänen jalkansa oli yhä siteessä.
"Brannon, minä tahdon, että ratsastatte Willetiin lääkäriä hakemaan!"
Josephinen ääni oli kylmä ja käskevä ja hän tiesi, että siinä soi
hitunen kostonhaluakin.
Hän huomasi myös kuoleman hiljaisuuden, joka seurasi hänen sanojaan.
Sillä ensi kerran heidän tuttavuutensa aikaan näki hän Brannonin
silmissä jonkinlaista kiihtymistä. Hän näki niissä nuppineulan verran
ivallista naurua ja hän näki hänen huulensa vetäytyvän ikäänkuin
sydämettömään iloon.
Ilme oli niin lyhytaikainen ja ovela, että ennen kuin Josephine sai sen
selväksi tajussaan vastaista harkintaa varten, oli se jo kadonnut ja
Brannon katseli häntä tyynenä, tarkkaavana.
"Luulen, että ette ymmärrä minua, Brannon", sanoi Josephine kylmästi.
"Mrs Whitman on hyvin sairas ja tarvitsee lääkäriä heti. Sillä aikaa
kuin seisotte siinä mitään tekemättä saattaa hän kuolla."
"Minun kuulossani ei ole mitään vikaa, miss Hamilton", sanoi Brannon.
"Mutta tahdon huomauttaa teille, että minä olen vielä käskijänä
Triangle L:ssä. Yksi esimies riittää karjataloa kohti. Denver menköön
lääkäriä hakemaan ja samalla voi hän paikkauttaa jalkansakin siellä."
Josephine tunsi ensin syvää häpeää ja nöyryytystä. Isku, hämmästys
ja se uskomaton tosiasia, että Brannon oli uskaltanut sanoa hänelle
sellaista, kauhistutti häntä, saattoi hänet sielulliseen sekasortoon.
Mutta sitten seurasi niin voimakas raivoisan vihan ja suuttumuksen
hyökyaalto, että se toi hänet aivan Brannonin eteen, niin lähelle,
että vain muutama tuuma oli heidän välillään kun hän puhui ja hänen
leimuavat, pilkalliset silmänsä olivat sanomattoman ylenkatseelliset.
"En usko, että käsitätte, kuinka äärettömästi minä vihaan teitä,
Brannon", sanoi hän tyynesti, huolimatta intohimojen myrskystä, joka
hänessä riehui. "Minä tahdon että tiedätte sen. Minä tahdon, että
tiedätte valinneeni teidät lähtemään lääkäriä hakemaan senvuoksi, etten
tahtonut jäädä teidän kanssanne kahden taloon. Minä vihaan teitä,
halveksin teitä, enkä luota teihin vähääkään! Ja jos Denver menee
lääkäriä hakemaan, niin minä lähden hänen kanssaan."
Brannonin rauhallinen silmä ei värähtänyt. Josephine näki hienon
hymyn viivähtävän hetkisen hänen huulillaan ja näki hänen katseensa
syventyvän ilmeeksi, jota hän ei vähääkään osannut ymmärtää. Sitten
sanoi Brannon lyhyesti:
"Taitaa riittää kerrakseen." Sitten hän kääntyi, astui kuistilta ja
katosi pimeään, hevosaitaukselle päin.
Kahdeksas luku.
Denver ei puhunut mitään Brannonin lähdettyä. Hän kääntyi ja katsoi
Brannonia, kunnes tämä katosi näkyvistä. Sitten hän ontui kuistin
aitauksen nurkalle ja istuutui, nojaten mukavasti pylvääseen.
Josephine ei liikahtanut. Hän seisoi siinä, mihin Brannon oli hänet
jättänyt, jäykistyneenä, yhä raivokkaana, mutta tuntien häijyä
tyydytystä siitä tietoisuudesta, että oli sanonut Brannonille juuri
sen, mitä hänestä ajatteli.
Hän ei liikahtanut pitkään aikaan, vaikka koetti pinnistää silmiään
nähdäkseen Brannonin ratsastavan pois. Mutta läpäisemätön pimeyden
verho esti Brannonia näkymästä.
Vaientaakseen yhä ristiriitaisina mylleröiviä tunteitaan, meni
Josephine kuistin kauimpaan päähän, jonne hän jäi joksikin aikaa
tuijottamaan pimeyteen. Hänen tunteensa olivat merkillinen sekoitus
nöyryytystä, raivoa ja pahaa mieltä.
Hän näki yhä Brannonin kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet, hänen
seistessään kuistilla. Hän koetti selittää tuota outoa hymyä, joka oli
ilmestynyt hänen huulilleen kun hän oli ilmaissut hänelle todelliset
tunteensa ja hän koetti selittää tuota ovelaa ilmettä, joka oli
kuvastunut hänen katseessaan.
Josephine oli vakuutettu siitä, että Brannon ei ollut uskonut häntä,
kun hän sanoi vihaavansa häntä, sillä sen saattoi nähdä hänen hymystään
ja silmistään.
Eikä hän edes ollut näyttänyt vihaiselta tai loukkaantuneelta. Hän
oli näyttänyt huvitetulta. Siinä se oli. Mutta hänen ilonsa oli
ollut julmaa, aivan kuin hänellä olisi ollut tieto jostakin, joka
hämmästyttäisi Josephineä sanomattomasti, jos hän tahtoisi puhua
suunsa puhtaaksi, tieto jostakin salaisesta, salaperäisestä, joko
murheellisesta tai uhkaavasta.
Hän seisoi kauan kuistin itäpäässä. Hän ei itsekään tiennyt kuinka
kauan. Mutta sitten hän hätkähti siitä tietoisuudesta, että hän oli
kokonaan syventynyt katsomaan Brannonin kuvaa sielussaan. Suunnattoman
alangon itäisen laidan yli oli noussut kellertävä täysikuu ja hän
ikäänkuin kylpi sen runsaassa, loistavassa ja pehmeässä loisteessa.
Kuistinkin valaisi hopeinen hohde. Kauaksi laaksoa pitkin Willetiin
päin ulottui hopeinen virta, kulkien mäet ja harjanteet ja hyväillen
alankoja himmeällä loisteellaan.
Hän ei ihmetellyt, ettei voinut nähdä Brannonia, sillä hänhän oli
seisonut kuistilla ainakin puoli tuntia ja sillä aikaa oli Brannon jo
ratsastanut monta mailia.
Mutta sittenkin haki hän häntä silmillään pohjoispuoliselta rinteeltä
ja hän huokasi kuuluvasti kun hän ei nähnyt häntä.
Brannonin tupa näkyi nyt selvästi ja siihen akkunaan, josta hän
äskeisen hevosmiehen lähdettyä oli huomannut valojuovan virtaavan,
kuvastui nyt hänen takanaan taivaanrannalla vaeltava kultainen keträ.
Denverin näki hän tyydytyksekseen yhä istuvan kuistin nurkassa, jonne
hän Brannonin lähdettyä oli mennyt. Oli ilmeistä, että Denver aikoi
pysytellä kartanon läheisyydessä siksi, kunnes Brannon palaisi.
Hän puhutteli Denveriä tultuaan seurusteluhuoneen ovelle ja kysyi
häneltä, oliko hän nähnyt Brannonia.
"En", vastasi Denver hitaasti. "Luulen, että hän sai niellä asian."
Sanoilla "niellä asian" tarkoitti hän varmaankin, että Brannon ratsasti
nopeasti. Josephine tuumi kuinka pitkä aika hyvältä ratsastajalta —
esimerkiksi Brannonilta saattoi mennä Willetiin ja hän ajatteli miten
Ben Whitman pystyisi hoitamaan äitiään, kunnes lääkäri saapuisi.
Kolmekymmentä viisi mailia. Se merkitsi seitsemänkymmentä mailia
yhteensä. Se merkitsi myös sitä, että Mrs Whitman saisi kärsiä vielä
monta tuntia.
Astuttuaan huoneeseen, jäi hän vielä muutamiksi minuuteiksi
seisomaan keskipöydän ääreen ja ajatteli Mrs Whitmania, hänen
kalpeita, surunvoittoisia kasvojaan ja hänen suuria silmiään, jotka
kaunopuheisesti ilmaisivat kärsimystä ja samalla sankarillista
kärsivällisyyttä.
Hän katseli huoneen mukavia tuoleja. Ne seisoivat siinä niin
viekoittelevina, mutta katsoessaan niitä, huomasi hän että velvollisuus
kutsui häntä. Whitmanien talolle oli kymmenen mailia ja tie oli
tottumattomalle ratsastajalle vaikea, mutta hän ei ollut seisonut
pöydän ääressä montakaan minuuttia, kun hän huomasi päättäneensä lähteä
mrs Whitmanin luo.
Denver tunsi tien ja häneen saattoi luottaa. Hän kääntyi ja aikoi mennä
ovelle pyytämään Denveriä satuloimaan hevosia.
Denver seisoi ovella.