tiukemmalle. "Hän on paholainen. Kaikki paha mitä tässä laaksossa
tapahtuu, on suunniteltu hänen kattonsa, alla. Hän on kaunis,
hirvittävän synkän kaunis. Hän on säälimätön, hymyilevä paholainen.
Jos hän olisi elänyt parisataa vuotta aikaisemmin olisi hän varmasti
ollut merirosvo. Mutta hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä.
Hän eroaa muista miehistä kokonaan, hänessä on hallitsijaa. Se on,
hän hallitsee kaikkia muita miehiä, paitsi Ben Whitmania ja 'Teräs'
Brannonia, isän karjatalon esimiestä. Hänen todellinen nimensä ei ole
'Teräs' vaan Neal. Häntä ovat ruvenneet kutsumaan 'Teräkseksi' koska
hän muistuttaa sitä metallia siiloin kun jokin asettuu hänen tielleen.
Muitakin miehiä tässä osassa maata on. Isäni ja karjatalouteen kuuluvat
miehet sekä muita miehiä Willetissa päin.
"Kukaan niistä ei kuitenkaan ole mitään erikoista, paitsi ehkä
isä, mutta hänkään ei ole enää niin nuori kuin hän kerran oli. Ben
Whitman, Satan Lattimer ja Teräs Brannon ovat tämän puolen todelliset
voimamiehet. Sinä olet tunteva sen heti kun heidät näet. Niissä on
jotakin, Satan Lattimerissäkin, joka panee huomaamaan, että he ovat
muista poikkeavia. Luulen, että se riippuu perinnöllisyydestä ja
kasvatuksesta. Tuntee, että he ovat isänsä poikia, suorassa linjassa
ilman mitään sivuhyppäyksiä tai haarautumisia. En tiedä tarkalleen
mitä tarkoitankaan, mutta olen aina tuntenut kuin Whitman, Lattimer
ja Brannon olisivat sellaisten isien poikia, jotka ovat pystyneet
johonkin. Ajattelen että Whitmanin esi-isät ovat olleet metsästäjiä
ja ansanlaatijoita, yksinäisyydessä eläneitä miehiä, jotka tottuivat
ajattelemaan syvästi, rauhassa koko maailmalta.
"Lattimerin esi-isät olivat arvatenkin merirosvoja tai onnestaan
kerskuvia herrasmiehiä, kun taas Teräs Brannon on Boonien sukua.
"Mutta he ovat todellisia miehiä yhtäkaikki, kauniita, karaistuneita,
terästä ja tulta. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin, vaikkakin tiedän,
ettei hän hetkeäkään epäröisi ryöstää naista vuoristoihin, jos hänelle
vain tarjoutuisi tilaisuus siihen."
"Mutta Betty!" sanoi Josephine ankarasti.
"Sinä olet Idästä, Jo", tuli hymytön vastaus. "Me puhumme täällä asiat
halki, ilman mitään verukkeita." Hänen käytöksensä muuttui ja hän puhui
kuin isäntä talossa.
"Tule nyt. Laita itsesi valmiiksi. Me tuhlaamme täällä vain aikaa."
Josephine oli rakastanut Bettyä juuri hänen suorasukaisuutensa vuoksi,
jota monet hänen koulutyttöystävistään olivat olleet paheksuvinaan.
Hän ja Betty olivat olleet hyvin läheisiä ystäviä.
Josephine oli pitänyt Bettyä voimakkaasti, melkein sotilaallisen
ankarasti siveellisenä, vaikkei hänessä silti ollut mitään turhan
kainoa. Hän oli rehellinen ja suora puheissaan ja töissään eikä
halunnut, että miehet juoksivat hänen jäljessään sekä oikaisi kyllin
selvin sanoin niitä, jotka siinä suhteessa rikkoivat. Kun aika
tuli, tahtoi hän itse tehdä valintansa, ehkäpä ilmoittaakin siitä
asianomaiselle. Huolimatta näistä hieman tavattomista luonteen
ominaisuuksistaan, oli hän hellä ja ystävällinen ja oli hänessä
naisellisuutta ja syvää todellista intohimoa hämmästyttävässä määrässä.
Josephine oli paljon ihmetellyt häntä ja nyt nousi hänessä aavistus,
että se, mitä hän oli pitänyt sotaisena vastahakoisuutena Bettyssä,
olikin ollut vain naamio, jonka taakse hänen oli täytynyt asettua
pitääkseen niitä sivistymättömiä miehiä loitolla, joitten parissa hän
oli pahoitettu elämään.
Josephinen valmistelut ratsastusretkeä varten olivat varsin
yksinkertaiset, sillä hän seurasi Bettyn neuvoa ja pukeutui
yksinkertaiseen puseroon ja hameeseen ja painoi runsastukkaiseen
päähänsä saman huopahatun, joka hänellä junamatkallakin oli ollut. Hän
pysähtyi hetkeksi tutkivasti peilin eteen. Huopahattu peitti hänen
hiuksensa kokonaan niin että hän peilissä näki poikamaisen, miltei
veitikkamaisen olennon.
Sitten meni hän kuistille vievää ovea kohti. Hän oli miltei perillä
kun hän näki ratsumiehen aivan aitauksen vieressä. Ratsastaja istui
poikkipäin satulassa heilutellen pitkiä sääriään. Hänen käsivartensa
olivat ristissä rinnalla ja hän hymyili Bettylle, joka seisoi lähellä
häntä.
Siinä oli Josephinen vihaama mustatukkainen mies.
Neljäs luku.
Josephinen ensimmäinen ajatus oli lähteä pakoon. Hän tunsi
hätääntyvänsä, häpeevänsä. Miten hän voitti pakoajatuksensa, ei hän
itsekään tiennyt. Ehkäpä Bettyn ääni pidätti häntä, sillä se kuului
hyvin selvästi:
"Ja sinä päästit hänet karkuun, oh Brannon", kuuli hän Bettyn sanovan.
Bettyn äänessä oli pettymystä, se kuulosti miltei vihaiselta.
Mutta Josephine kuuli vain hänen sanojensa merkityksen. Ne ilmaisivat
selvästi kaksi hämmästyttävää asiaa: että mustatukkainen mies oli
"Teräs" Brannon sekä että Betty oli tiennyt, että hän oli ajanut takaa
Les Artwelliä, hevosvarasta.
"Artwell saa olla hyvin kiitollinen siitä, että tuo tyttö oli junassa",
sanoi Brannon.
Hänen äänensä oli kuivan leikkisä, ja vaikka Josephine ei voinutkaan
nähdä hänen kasvojaan, tunsi hän kuinka miehen huulet vetäytyivät
omituiseen, hienoon hymyynsä, jonka hän useamman kuin yhden kerran oli
nähnyt hänen istuessaan kivellään ja katsellessaan matkustajia, jotka
olivat ympäröineet hänet.
"Hän on kettu, kerrassaan", jatkoi Brannon kuivaan tapaansa "ja hänellä
on järkeä. Ja minä lisäisin siihen, että hän on sangen kaunis, ellei se
mahdollisesti aiheuttaisi luulemaan, että annoin sen kaiken vaikuttaa
itseeni. Niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Hän oli väitellyt
kanssani Artwellin vapauttamisesta ja minun piti juuri vakuuttaa
hänelle, ettei hän tiennyt mitä hän puhui, kun hän livahti näyttämöltä
ja kun juna lähti jatkamaan matkaansa, oli Artwell kadonnut näkyvistäni.
"Joku oli katkaissut Artwellin siteet — arvatenkin tuo tyttö, niin
ainakin luulen. Joka tapauksessa Artwell ei ollut siinä missä hänen
piti olla. Olin varma siitä, että hän oli hypännyt junaan, joten
ratsastin sen perässä. Tyttö seisoi vaunun sillalla ja oli viimeiseen
asti päättänyt estää minua saavuttamasta sitä. Hän potki käsiäni kun
koetin ottaa kaiteesta kiinni ja saikin niistä irti hieman parkkia.
"En jatkanut takaa-ajoa pitemmälle, sillä maaperä alkoi käydä
vaikeaksi. Pelkäsin että hevoseni taittaisi jalkansa, ja sitä en
toivoisi, vaikka olisi kyseessä tusina hevosvarkaita."
"Mikä hänen tarkoituksensa sitten oli"? kysyi Betty.
"No, ei kait muu kuin päästää vapauteen vankimme", nauroi Brannon
ilottomasti. "Hän puhui jotakin laista — nähtävästi ajatteli
hän, ettei meillä ollut oikeutta hirttää Artwelliä. Minä katsoin
hänet teräväpäiseksi naiseksi, joka on kehittänyt sangen pitkälle
periaatteitaan — nimittäin periaatetta ottaa sen mitä haluaa."
"Missä se tapahtui, Brannon?"
"Noin sataviisikymmentä mailia Willetistä itään. Olimme ajaneet
Artwelliä takaa kolme päivää ja saimme hänet kiinni pari mailia
rautatien pohjoispuolella. Aioimme käyttää lennätinpylvästä
hyväksemme, mutta emme tahtoneet lähettää Artwelliä korkeuksiin
valmistautumattomana. Hän näytti tarvitsevan sangen paljon valmistelua.
Annoimme hänelle aikaa ja leiriydyimme rautatien varteen sekä asetimme
vahdin. Luulenpa, että meidän olisi pitänyt pitää hieman kiireempää,
mutta sinähän tiedät kuinka asia on."
"Niin", Bettyn ääni oli matala. Josephine luuli huomaavansa siinä
jonkinlaista helpotusta ja oli sanomattoman kiitollinen. Näytti siltä
kuin olisi Betty, huolimatta ensi sanoissaan ilmenneestä pettymyksestä
ollut iloinen siitä, että Artwell oli päässyt livistämään.
Josephinen kasvot punoittivat häpeästä ja hämmingistä — häpeästä sen
vuoksi, että hän niin kauan oli jäänyt kuuntelemaan keskustelua, johon
hänellä ei ollut mitähän oikeutta, ja hämmennyksestä sen vuoksi että
hän tiesi, että hauen heti täytyi ilmaista itsensä.
Mikään muu menettely ei olisi sopinut Bettyn kaltaiseen nähden.
Ja mitä kauemmin hän viivyttelisi, sitä syvemmäksi kasvaisi hänen
syyllisyydentuntonsa.
Tarvittiin harvinaista rohkeutta vapaaehtoisesti lyöttäytyä
mustatukkaisen miehen seuraan tällä hetkellä. Useimmat naiset
olisivat viivytelleet ja keksineet jonkin syyn jättääkseen vaikean
hetken toiseen tilaisuuteen. Mutta Josephine teki päätöksensä
silmänräpäyksessä. Huulet varmasti yhteenpuristuneina, silmät loistaen
päättäväisyyttä ja leuka kulmikkaana, joka saattoi tehdä niin
peloittavan vaikutuksen, ilmestyi hän oveen suoraryhtisenä ja uhmaavana.
Brannon näki hänet ensin, sillä Betty katsoi muualle. Josephine
oli odottanut, että hän olisi huudahtanut voimakkaasti tai ainakin
näyttänyt joitakin merkkejä hämmästyksestä tai levottomuudesta.
Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ulkonaisesti ei Brannonissa voinut
huomata mitään mielenliikutusta. Ei ainoakaan lihas värähtänyt eikä
väri hänen kasvoillaan vähintäkään vaihtunut. Ja hänen silmissään,
jotka jo ensi tapaamisessa olivat olleet niin lujat, oli nyt niin syvä
katse, ettei Josephine ensinkään pystynyt sitä käsittämään.
Yhdestä seikasta pääsi hän kuitenkin heti selville, katsoessaan
Brannonia, nimittäin siitä, ettei tämä aikonut tuntea häntä tai ettei
hän ainakaan ilmaisisi tuttavuuttaan Bettylle.
Betty, joka tunsi Brannonin paremmin kuin tämä aavistikaan, oli
huomannut muutoksen hänen olennossaan. Hän oli koko ajan pitänyt häntä
silmällä ja hän oli heti käsittänyt sen, mikä Josephinestä näytti niin
arvoitukselliselta. Hän tiesi että jokin huvitti Brannonia.
Hän kääntyi ja näki Josephinen, huomasi hänen kalpeutensa ja leukansa
kulmikkuuden. Hän huomasi myös sotaisan ilmeen Josephinen silmissä.
Mutta hän salasi huomionsa hymyyn ja kumarrukseen.
"Jo", sanoi hän, "tahdon esittää sinut Mr Neal Brannonille, meidän
karjatalomme esimiehelle."
"Minä tapasin Mr Brannonin muutama päivä sitten", sanoi Josephine
varmalla äänellä. "Ja ellen erehdy, kertoi hän juuri siitä sinulle.
Estin hirttämisaikeen, joka ei olisi ollut lainmukainen, ainakaan minun
mielipiteeni mukaan."
"Jo! Ethän tarkoittane — — —."
"Aivan varmasti", keskeytti Josephine hänet töykeästi. "Minä olen se
tyttö, joka puolustaa erästä aatetta — nimittäin aatetta ottaa sen mitä
kukin haluaa." Hän katsoi suoraan Brannonia silmiin.
"Siunatkoon" huudahti Betty, "mitä ihmettä, en osannut ajatellakaan —
—" Hän vaikeni ja katsoi vuoroon Brannoniin ja vuoroon Josephineen.
Brannonin silmissä näki hän huumorin välähtävän, kun taas Josephinen
silmissä näkyi raivon selvät merkit. Silmänräpäyksessä asettui hän
vieraansa puolelle.
"Brannon", sanoi hän vakavana, "ole hyvä ja toimita asia, josta äsken
oli kysymys!"
Brannon kumarsi, hyppäsi takaisin satulaan ja ratsasti pois. Hän oli jo
karja-aitauksen luona kun Betty kääntyi ystävänsä puoleen.
"Kerro minulle siitä, Jo", kehoitteli hän ystävällisesti.
"Niin", sanoi hän sitten, kun Josephine oli kertonut tarinansa, "sen
täytyi tietenkin tuntua sinusta julmalta ja raakamaiselta, enkä
ymmärrä muuta kuin että olit vallan oikeassa ryhtyessäsi estämään
sitä. Luultavasti olisin tehnyt samalla tavalla, jos olisin sattunut
olemaan paikalla. Mutta Brannon sanoi sinulle totuuden. Laki lakina
on näillä seuduilla vain pilaa. Laista ei täällä kannata puhuakaan.
Sitä laiminlyödään aina kun se vain ei ole vahingoksi. Mies, joka
varastaa hevosen, tietää varsin hyvin, mikä kohtalo häntä odottaa,
jos hän joutuu kiinni. Hän kärsii tavan vakiinnuttaman rangaistuksen.
Se ei ole murha tavallisessa merkityksessä, koska sen täkäläinen
lakikirja sallii. Brannon ei katsonut asiaa samoilla silmillä kuin
sinä, vaikkakin hän epäilemättä aavisti mitä tunteita se sinussa
herätti. Ja mahdollisesti hän lisäksi ärsytti sinua nauramalla sinulle
hiljaisuudessa, kuten hänen tapansa on. Brannon on todellinen mies, Jo."
Hän tuuppasi Josephineä vakuuttavasti kylkeen ja taputti häntä sitten
punoittavalle poskelle.
"Älä rohkenekaan olla pahoillasi siitä", varoitti hän. "Olen iloinen,
että asia sai sellaisen käänteen. En ollut käskenyt Brannonia
hirttämään Artwellia, vaikkakin tiesin, että Brannon varmasti aikoi
saada hänet käsiinsä. Ja jos ensinkään tunsin mitään mielenliikutusta
Artwellin kohtaloon nähden, niin oli se tylsää alistumista niihin
tapoihin, joilla tällä seudulla sellaiset asiat suoritetaan. Mutta
minä olen oikein iloinen. Jo, todellakin iloinen siitä, että pelastit
Artwellin. Pääasia on, että hän on paikkakunnalta hävinnyt, sillä
sitä me toivoimme. En usko, että hän enää on vaivaava meitä. Lyön
vaikka vetoa, että Brannon on samaa mieltä. Istu nyt kiikkutuoliin,
kunnes olen hakenut hevoset tänne. Emme anna sellaisten pikkuasioitten
turmella ratsastusretkeämme."
Myöhemmin, istuessaan Chesterfieldin vakavassa, luotettavassa
satulassa, Bettyn saattamana, joka taas ratsasti virmalla raudikolla,
tunsi Josephine olevansa suuresti hämmästynyt ystävänsä hellävaraisesta
Brannonin arvostelusta.
Bettyn mielipiteet tuntuivat hänestä sangen venyviltä, varsinkin siinä,
että hän saattoi arvostella suosiollisesti Satan Lattimeria aivan
samoilla perusteilla kuin Brannoniakin.
Molemmat, oli hän sanonut, olivat todellisia miehiä. Ja samassa hengen
vedossa oli hän maalannut kuvan, joka oli mitä elävin vastalause
sanomalleen, varsinkin mitä Lattimeriin tuli.
"Raakalainen" oli yksi niistä maininnoista, jotka hän oli kankaalleen
kiinnittänyt kuvatessaan hänen luonnettaan. "Hän on paholainen", oli
hän lisännyt siihen. Ja sitten seurasi "Hän on kaunis, pelottavan,
synkän kaunis... häikäilemätön, hymyilevä piru... olisi voinut olla
merirosvo."
Ja sitten "Hän on mies, Jo, joka tuuma hänessä on miestä ... hän pystyy
hallitsemaan. He ovat kaikki todellisia miehiä" (täten oli hän vetänyt
Whitmanin ja Brannonin samaan joukkoon), "komeita miehiä, voimaa ja
tarmoa uhkuvia, tulta ja terästä. Minä pidän heistä, Lattimeristäkin,
vaikka hän ei epäröisi ryöstää ja viedä naista vuoristoon."
Josephine ei oikein tiennyt ymmärsikö hän lopultakaan Bettyä
ensinkään. Täytyikö hänen otaksua, että Bettyn ihanteet olivat täysin
ristiriidassa koko sivistyneen maailman omaksumien ihanteitten kanssa,
ihanteitten, jotka aika oli osoittanut kestäviksi ja jotka johtivat
koko inhimillisen elämän kulkua. Vai pitikö hänen uskoa, että Betty,
huolimatta luettelemistaan Lattimerin vähemmän ihailtavista luonteen
puolista, oli havainnut hänessä ominaisuuksia, jotka oikeuttivat hänet
vaatimaan itselleen "todellisen miehen" nimen.
Entä Brannon sitten? Bettyn mukaan oli hänkin "todellinen mies." Oliko
hän samanlainen kuin Lattimer? Ja oliko Betty jättänyt mainitsematta
hänen miellyttäviä tapojaan vain sen vuoksi, että hän oli hänen isänsä
karjatalon esimies?
Vai oliko ehkä Brannon toisenlainen? Josephine ei sitä uskonut. Hän
oli vakuutettu siitä, että Brannonin pelottavan tyynen, teräksen
kaltaisen ulkokuoren alla piilotteli monenlaisia hurjia ja paheellisia
mielitekoja, jotka vain odottivat aikaansa päästäkseen puhkeamaan ilmi.
Senkö vuoksi Josephine oli niin utelias noihin miehiin nähden,
senkövuoksi hänen mielensä tällä hetkellä valtasi halu jäädä Bettyn
karjataloon, nähdäkseen kuinka Brannon paljastaisi itsensä ja
näyttäytyisi siksi villi-ihmiseksi, jollaiseksi hän tiesi hänet?
"Betty", sanoi hän hetken kuluttua, tämän vaiettua ja kun hevoset
astuivat käyden korkeassa sacaton ruohossa laajan alanteen pohjassa,
"kuinka vanha Brannon on?"
"Kaksikymmentä seitsemän vuotta", vastasi Betty. Pitkien silmäripsiensä
alta katsoi hän Josephineen ja hänen huulensa puristuivat omituisesti,
aivan kuin hän olisi koettanut tukahuttaa jotakin levotonta ajatusta.
"Hän näyttää vanhemmalta", huomautti Josephine hetken vaitiolon perästä.
"Niinkö luulet?" kysyi Betty tyynenä, heittäen nopean silmäyksen
ystäväänsä.
"Luulen, että ilma ja aurinko ovat saaneet hänet niin ruskeaksi ja
raa'an näköiseksi ja kova elämä kait on tehnyt hänen silmänsä niin
järkkymättömän lujiksi. Minä vihaan häntä, Betty."
"Ohhoh" vastasi Betty ylimalkaisesti.
Josephine ei huomannut ivallista hymyä hänen huulillaan.
Viides luku.
Josephine oli Whitmanin mökistä tuonut vaikutelman, joka kiusasi häntä
öin ja päivin seuraavan kahden viikon ajan — sen nimittäin, että seudun
karuus vain lisäsi Mrs Whitmanin hentoutta.
Mrs Whitman oli Ben Whitmanin äiti, yhden niistä kolmesta, joita
Betty oli ylistänyt ensimmäisinä päivinä hänen tulonsa jälkeen
Lawsonin karjatalolle. Hän oli hento, murhemielinen nainen, joka
kantoi sairautensa stoalaisella tyyneydellä. Kahteen vuoteen hän ei
ollut astunut jalallaan Whitmanin karjatalon seinien sisäpuolelta ja
hänen tervetulon toivotuksensa Josephinelle oli ollut liikuttavan
sydämellinen, samoin kuin hänen pyyntönsäkin, että hän uudistaisi
käyntinsä "hyvin pian."
Josephine oli luvannut tulla, mutta käynti oli lykkääntynyt yhä
kun Betty Lawsonilla oli paljon työtä, liian paljon joutaakseen
"vetelehtimään", kuten hän suoraan oli Josephinelle sanonut ja
Josephine ei taas halunnut lähteä yksin matkaan.
Sillä Josephinen sydämeen oli hiipinyt uusi seudun kammo. Hän pelkäsi
sitä julmaa voimaa, joka näytti ympäröivän hänet kaikkialla hänen
liikkuessaan ja joka tuntui painostavan häntä jonkunlaisena oman
heikkouden ja arvottomuuden tuntona.
Varsin omituista oli, että kun hän yritti selitellä tuota tunnetta
ei hän tiennyt mistä aloittaa. Sillä hän tunsi, että kaikki minkä
hän näki, kiusasi häntä julmalla raa’alla voimallaan. Karja, jonka
hän näki, oli suurta, jäntevälihaksista, hurjasilmäistä ja ärtyisää,
ja saattoi juosta yhtä kovaa kuin hevonen. Hevoset olivat sitkeitä,
pörrökarvaisia, pahasisuisia petoja, jotka näkyivät iankaikkisesti
vastustavan kaikkia hillitsemisyrityksiä. Miehet, joita hän oli
nähnyt, olivat hiljaisia, tuiman näköisiä, itsetyytyväisiä, ja
näyttivät täysin vastaavan seudun karuutta. Ahavoittuneine kasvoineen
ja rauhallisine, vakaville silmineen näyttivät he pronssipatsailta
joltakin esihistorialliselta ajalta. Ja joka miehellä oli kuolettava
ase vyöllään eikä hän epäillyt että he joka hetki olivat valmiit sitä
käyttämään.
Myrkyttävä elämä, joka täten oli joutunut Josephinen huomion esineeksi,
oli täyttänyt hänet sellaisella kauhulla, ettei hän tohtinut tehdä
kävelymatkojakaan mihinkään. Iljettäviä eläimiä, jotka matelivat,
vääntelehtivät ja hyppelivät, oli tämäntästä sattunut hänen tielleen
aivan odottamatta.
Matkallaan Whitmanin karjatalolle oli Betty näyttänyt hänelle muutamia
seudun piileskeleviä asukkaita. Timanttiselkäinen kalkkarokäärme oli
kiertynyt kokoon mesquitopensaan varjoon, skorpiooni taas erään kallion
suojaan ja sarviniekka kilpikonna, harmaana, jäykkänä, kauhistuttavana
oli silmiään räpäyttämättä katsellut hevosia, häpeämättömästi ja
vihamielisesti.
Josephineä puistatti hänen seisoessaan tänä aamuna karjatalon alemmalla
kuistilla, katsellen tomupilveä, joka tasaisesti kulki laakson suuntaa
pohjoiseen. Pilven edessä kulkivat Lawsonin vankkurit ja niissä istui
Betty Lawson ja eräs lehmäpaimen.
Betty oli matkalla Willetiin hankkimaan erilaisia tarveaineita.
Josephine oli kieltäytynyt lähtemästä matkaan sen vaivaloisuuden
vuoksi. Sillä hänestä tuntui kuumuus, tomu, ja itse matkustaminen
niin alkuperäisellä ajoneuvolla perin vastenmieliseltä. Ja Willet oli
hänestä tuntunut mahdottomalta heti ensi silmäyksellä, hänen astuessaan
junasta sen rappeutuneelle asemalle.
Mutta Bettyn lähdettyä vallitsi koko karjatalolla raskas yksinäisyyden
tunne ja Josephine katui jo ettei ollut lähtenyt ystävänsä mukaan. Hän
katseli vankkurien etenemistä katumuksen sekainen pelko mielessään ja
mitä kauemmaksi ne häipyivät, sitä selvemmin hän tunsi, että hänen
olisi pitänyt seurata Bettyä. Bettyn turvallinen läsnäolo oli aina
vaikuttanut sen, että nuo uhkaavat ja lymyilevät vaarat näyttivät
pienemmiltä ja epäoleellisilta ja Bettyn lähdettyä näytti vaaran
lähestyminen olevan käännetyssä suhteessa hänen matkansa etenemiseen.
Mutta Josephine ei ollut mikään pelkuri, vaikkakin hymy, jonka hän
tarjosi ympäristölleen, oli hieman kankea ja iloton. Pelkäämänsä vaarat
mahtoivat sittenkin olla suuresti liioiteltuja, koskapa Bettykin niistä
oli läpäissyt.
Hän hymyili jo iloisemmin. Talosta saattoi hän kuulla Chongin,
kiinalaisen palvelijan kalistelevan kattiloitaan ja pannujaan. Ääni
rohkaisi häntä, se käänsi hänen ajatuksensa pois satujen maailmasta
ja kuvitelluista vaaroista. Chong oli ainoa ihminen, joka Bettyn
vanhempien lähdettyä Itään oli elänyt hänen kanssaan karjatalon
päärakennuksessa muutamia viikkoja ennen Josephinen tuloa. Ja
ilmeisesti ei Bettyllä ollut aseita.
Mutta sittenkin tunsi Josephine omituista rauhattomuutta, joka oli
melkein enteellistä. Hän oli peloittavan yksin, omituisen alakuloinen.
Ja kuitenkin tiesi hän että Chong varmasti oli talossa ja että Brannon
oli pienessä tupasessa — esimiehen tuvassa — joka oli noin sadan jalan
päässä olevalla tasaisella paikalla, suoraan länteen siitä, missä hän
seisoi, ja selvästi näkyvissä.
Brannon asui yksin esimiehen tuvassa — Betty oli sen kertonut
Josephinelle — ja oli nyt siellä, sillä noin viisi minuuttia sitten oli
hän akkunasta nähnyt hänen menevän sinne.
Ja hän oli varma siitä, ettei Brannon ollut mennyt ulos, sillä — hän
myönsi sen punastuen — hän oli pitänyt silmällä ovea.
Hän tiesi, että miesten asumukset olivat tyhjät, sillä aamiaispöydässä
oli Betty kertonut, että koko miehistö oli päivän nousussa lähtenyt
muutamaksi päiväksi arolle, etelään, etsiäkseen vasikoita ja muuta
karjaa, joka mahdollisesti oli merkitsemättä.
Betty ei ollut maininnut mitään siitä, että Brannon jäisi taloon.
Josephine selitti asian siten, että jokin tehtävä oli viivyttänyt hänen
lähtöään. Hän ihmetteli, tiesiköhän Betty, ettei Brannon ollut lähtenyt
muitten miesten mukana.
Näissä mietteissään osui hänen katseensa miesten asumuksiin. Niitä
oli kaksi, rakennettuina vierekkäin noin viidenkymmenen jalan päässä
matalasta joesta, jonka karja-aitaus sulki osaksi sisäänsä. Matala,
säännötön rakennus, jota käytettiin keittiönä ja ruokailuhuoneena, oli
aivan asumusten ääressä. Kaikki kolme rakennusta olivat vajaan kahden
sadan jalan päässä päärakennuksesta.
Kaksi kertaa oli hän jo aikaisemmin katsellut asuntorakennuksiin päin
eikä ollut huomannut siellä mitään liikettä. Mutta nyt katsoessaan
sinne, näki hän miehen tulevan nurkan takaa, katsovan hetkisen häneen
ja sitten istuutuvan mukavasti asumusten seinustalla olevalle penkille.
Mies oli ilmeisesti ontunut aivan kuin hänen jalkansa tai reitensä
olisi ollut loukkaantunut. Ilman ihmeellinen kuulakkuus vaikutti, että
hänen kasvonsa selvästi näkyivät päärakennukseen saakka ja Josephine
tunsi hänet samaksi tummaksi mieheksi, joka oli kuiskannut hänelle
tuona päivänä radan varrella, samaksi mieheksi, joka oli auttanut häntä
Les Artwellin vapauttamisessa.
Kuudes luku.
Vasta tuon tumman miehen nähtyään Josephine totesi, että ainakin
osa siitä epämääräisestä pelosta, joka häntä oli: kiusannut Bettyn
lähdettyä, oli johtanut siitä tietoisuudesta, ettei Brannon ollut
mennyt muitten miesten mukana arolle. Mutta nyt hän tiesi, että
hänen vaistomaisesti tuntemansa epäluottamus Brannonia kohtaan
ja mahdollisesti hänen vihansa häntä kohtaan oli aiheuttanut sen
alakuloisuuden, joka hänet oli vallannut. Muulla tavalla hän ei voinut
selittää sitä helpotuksen tunnetta, jota hän tunsi huomattuaan ettei
Brannon ollut ainoa mies karjatalolla.
Hän ei vähääkään luottanut Bettyn jotenkin liioiteltuihin Brannonin
ylistyksiin. Hänen ei ollut koskaan ollut tapana hyväksyä ketään
tuttavakseen tai ystäväkseen niin horjuvilla perusteilla eikä hänellä
ollut aikomus tehdä sitä nytkään. Hän tahtoi itse valita ystävänsä
omien arvosteluperusteittensa mukaan.