ASEETON KAKSINTAISTELU
Romaani Suuresta Lännestä
Kirj.
CHARLES ALDEN SELTZER
Suomentanut
P. K. [Paavo Kesäniemi]
Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1926.
Ensimmäinen luku.
Huolimatta innostaan päästä kolmipäiväisen matkansa päähän, lauhtui
Josephine Hamiltonin mieli jonkinverran siitä rauhasta, minkä junan
pysähtyminen aikaansai. Syvä äänettömyys muistutti miltei avaruuden
hiljaisuutta ja kohtaloonsa alistuen vaipui Josephine peittojen ja
pielusten nojaan, jotka avulias junapalvelija oli hänelle varannut.
Hieman sotaisen katseen loi hän kuitenkin osastonsa akkunasta. Ulkona
näkyi tummanruskea, kuolleennäköinen seutu, tasainen ja synkkä erämaa,
puuton ja autio. Niin pitkälle kuin hänen silmänsä kantoivat, ei
näkynyt taivaanrantaa ensinkään. Hänestä tuntui kuin sellainenkin olisi
pitänyt näkyä jossakin, ja hän koetti tunkea katseensa vaakasuoraan
etäisyyteen säilyttääkseen aivojensa tasapainon. Mutta aivan
huomattavan lähellä näytti tummanruskea maa yhtyvän kuparinkarvaiseen
taivaaseen muodostaen harson tapaisen autereen. Tarkatessaan vakaana
outoa luonnonilmiötä, huomasi hän, että harson muodostivat kiiltävät
hiutaleet, jotka hiljalleen leijailivat maan ja taivaan välillä —
tomua, ajatteli hän, runottoman käytännöllisesti.
Ja kuitenkin loistivat hänen silmänsä ihastuksesta, sillä näky oli
majesteetillisen kaunis. New Yorkista lähdettyään ei hän ollut nähnyt
mitään siihen verrattavaa. Hän painoi kasvonsa ruutua vasten ja katseli
innokkaana ilmiötä.
Vähän myöhemmin kaikui hänen korviinsa yksityisiä, kaukaisia ääniä,
jotka suljettujen ovien läpi kuuluivat vaimennettuina — askeleita,
ihmisääniä, vasaran kumahtelua metallia vastaan, koneesta tulevan
höyryn pihinää ja ovien pauketta.
Mutta hän ihaili yhä harsoverhoa. Hän huomasi, että sen värit hitaasti
vaihtuivat. Kullanväriset soihdut loimusivat kilpaa kimallelevien
läikkien kanssa nousten ja laskien, suurentuen ja pienentyen
keskeymättömässä liikkeessä ja värit olivat niin sopusointuisia ja
herkullisia, että ne olisivat kelvanneet parhaimman taiteilijamestarin
kankaalle kiinnitettäviksi. Hän ei huomannut katselleensa sitä
kylliksi, ennenkuin hän näki erään häpeämättömän näköisen miehen
röyhkeästi katselevan häntä radan viereltä aivan hänen akkunansa alla.
Kostonhimoisena veti hän uutimen akkunan eteen ja harmin tuli leimahti
hänen silmissään.
Ollen kahdenvaiheella kutsuako junapalvelijan luokseen,
tiedustellakseen pysähtymisen syytä, seisoi hän hetkistä myöhemmin
kehystetyn peilin ääressä ja järjesteli muutamia vallattomia kiharoita
tummanruskeassa, runsaassa tukassaan, jota hänen naisystävänsä Idän
yliopistossa aina olivat kadehtineet.
Peilistä kuvastuivat hämmästyttävän sievät kasvot. Leuka saattoi ehkä
näyttää hieman pelottavalta sille, joka ei kyllin kauan ollut häntä
tarkannut huomatakseen hänen somat huulensa, joissa piili ilmeinen,
ankaran siveellisyyden vartioima leikillisyys. Hänen jättämänsä
vaikutus oli pikemmin henkistä kuin ruumiillista laatua.
Vaikka hän epäilemättä oli tietoinen viehättäväisyydestään, ei hänen
kirkkaissa, ilmeikkäissä silmissään ollut rahtuakaan turhamaisuutta
hänen katsoessaan kuvaansa peilissä. Näytti siltä, kuin hän ei olisi
antanut yksinomaan ruumiillisen kauneuden pettää itseään. Hänen
harkitsevat silmänsä tunkivat syvälle, ikäänkuin etsien sielua, joka
henkevöittää ruumiin.
Hetken perästä kääntyi hän taas akkunaan. Häpeemättömän näköinen mies
oli mennyt. Hän nosti uutimen ja katseli taas moniväristä verhoa, joka
näytti riippuvan junan ja kaukaisen taivaanrannan välillä.
Hän näki matkustajien kulkevan ohi akkunan — miehiä ja naisia. He
olivat menossa junan takaosaan päin. Muutamat juttelivat ja nauroivat,
mutta hän huomasi, että kaikki olivat kiihtyneitä. Eräs mies, joka
kiirehti akkunan ohi, otti kaulastaan valkoisen tärkkikauluksen. Hän
työnsi sen taskuunsa ja pyyhki hikeä kasvoiltaan jo ennestään kostealla
nenäliinalla.
Miehen näkeminen herätti Josephinessä tietoisuuden siitä, että hänen
osastonsa oli hyvin kuuma. Hän avasi parhaaksi oven kohdatakseen
kahden miehen katseet, heidän kiiruhtaessaan käytävää pitkin puhuen
ja nauraen. Heidän silmistään näki, että he olivat poikamaisesti
huvitettuja siitä asiasta, joka hoputti heitä rientämään.
"Lehmäpaimenia", kuuli hän toisen heistä sanovan heidän sivuuttaessaan
hänen osastonsa oven. Hänestä tuntui kuin mies olisi kohdistanut
sanansa hänelle jonkinlaisena personattomana huomautuksena, että hän
oli keksinyt jotakin, joka saattoi kiinnittää hänenkin mieltään.
Oliko sitten lehmäpaimen hänestä mielenkiintoinen. Tuskin. Hän otaksui
luonnollisesti näkevänsä paljonkin lehmäpaimenia, tultuaan matkansa
päämäärään, Betty Lawsonin karjatalolle, joka Bettyn kirjeistä
saadun vaikutelman mukaan sijaitsi jossakin Willetin takana olevissa
koskemattomissa erämaissa. Mutta mitään mielenkiintoa hän tuskin oli
huomannut —
"Ethän luule, että he todella aikovat hirttää hänet?" kuuli hän
äskeisen äänen kysyvän käytävällä. "Se ei näytä —"
Oven sulkeminen tukahdutti lopun äänestä, mutta miehen sanojen merkitys
kiusasi Josephineä siinä määrin, että hän asettui ovelleen jäykän
näköisenä kuulostamaan.
Hetkeksi jäi hän siihen seisomaan, hämmästyneenä, epätietoisena,
mielessään toistaen kuulemiaan sanoja "lehmäpaimenet" ja "hirttää."
Ne tuntuivat hänestä vakuuttavilta, sillä sanat olivat jollakin
tavalla yhteydessä keskenään ja hän muisti, että Bettyn kirjeessä
kerran oli viitattu lynkkaukseen, vaikkei hän varsinaisesti voinut
palauttaa mieleensä, miksi hän sen oli maininnut. Joka tapauksessa oli
kirjeen lukeminen aiheuttanut hänessä jonkinlaisen loukkaantumisen
tunteen, vaikka hän jo ennenkin oli tiennyt, että sellaisia asioita
kuin lynkkaus, tapahtui Lännessä. Ero oli siinä, että tiedon tullessa
suoraan Bettyltä, sanat näyttivät saavan läheisemmän ja samalla
surullisemman sävyn, kuin miltä ne tuntuivat sanomalehtien lyhyissä
sähkösanomissa.
Tuntui uskomattomalta, että sellaista saattoi tapahtua Amerikassa, että
sellainen tapahtuma voi sattua juuri nyt, aivan hänen lähettyvillään.
Ja kuitenkin, ajatellessaan sen seudun julmaa ulkonäköä, jonka läpi
hänen junansa oli kulkenut viime päivät, ja kun hän muisteli niitä
suunnattomia taipaleita, jotka jäivät kaupunkien välille, toinen
toisensa perässä, ja itse kaupunkien tyhjänpäiväistä asua, tuntui
hänestä olevan ilmeistä, että paljon sellaista saattoi näillä mailla
tapahtua, josta yleensä tunnustettu laki ei voinut tietää mitään.
Hän huomasi, että syntyi uusi hiljaisuus, mutta se oli syvempi ja
jollakin tavalla juhlallisempi kuin äskeinen, muutamia minuutteja
sitten junan pysähtymisestä aiheutunut. Hiljaisuus vaunussa näytti
tulleen merkillisenä enteenä, aivan kuin se, joka käy uhkaavan ja
odotetun onnettomuuden edellä. Ja nyt hän tiesi mitä matkustajien
kiiruhtaminen junan peräpuoleen merkitsi.
Hän pani päähänsä Bettyn käytettäväksi suositteleman huopahatun,
pukeutui kepeään matkatakkiinsa, paiskasi osaston oven kiinni ja
kiiruhti vaunun rappuja alas.
Näytti siltä kuin hän olisi ollut viimeinen junasta poistuja, sillä
hänen perässään ei tullut ketään ja kaikkinielevä hiljaisuus korosti
hänen liikkeittensä kuulumista hänen astuessaan vaunusta rataviereen.
Hänet valtasi outo kiihko, joka pohjautui pelonsekaiseen uteliaisuuteen
ja vastenmielisyyteen tulla todistajaksi tapahtumaan, joka tulisi
julkisuuteen, mutta hän kiiruhti junan takaosaa kohti, jonne hän näki
muittenkin matkustajien kokoontuvan.
Ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä, kun hän yhtyi muuhun joukkoon ja
hän livahti sopivaan väliin ja tunki eteenpäin kunnes oli tilaisuudessa
näkemään, mikä oli saanut matkustajien mielenkiinnon heräämään.
Siinä oli monta mielenkiintoista esinettä. Seitsemän kappaletta,
ollaksemme tarkkoja. Noista seitsemästä oli kuusi lehmäpaimenia. Siitä
ei saattanut olla epäilystä. Sillä vaikkei Josephine koskaan ollut
nähnyt lehmäpaimenta, tunsi hän, ettei hän voinut erehtyä.
He olivat ryhmässä rautatien vieressä olevalla pienellä kentällä, noin
pari, kolmekymmentä jalkaa viimeisestä vaunusta ja oli selvää, että
he olivat olleet siinä jo ennen junan pysähtymistä, sillä Josephine
huomasi lähellä nuotion hiipuvan hiilloksen, josta vielä savu laiskasti
tuprusi. Siellä täällä, hajallaan, oli satuloita ja peittoja. Vähän
matkan päässä oli useita hevosia, jotka söivät vihreänruskeaa nurmea.
Josephinelle olivat satulat, peitot ja hevoset merkityksettömiä
seikkoja. Hän näki ne, mutta hänen mielenkiintonsa oli kokonaan ja
lopullisesti keskittynyt lehmäpaimeniin, sillä heistä piti tulla
päähenkilöt siinä murhenäytelmässä, jonka hän hengessään oli nähnyt
sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli kuullut noitten kahden miehen
keskustelun junasillalla.
Hän tarkasti heitä innokkaasti, kiihkeästi, paheksui heitä yhtä paljon
kutakin, selvästi osoittaen vastustavansa heitä ja halveksijansa heitä
aivan yli hyveellisyyden määräysten.
Eräs aivan lähellä häntä seisova nainen puheli kookkaalle miehelle,
joka oli puettu ruskeaan, pehmeään takkiin, matkalakkiin, ryppyisiin
housuihin sekä tohveleihin ja jolla oli lihavat, sileät kasvot ja
pilkalliset, itsekylläiset silmät ja jonka huulet hyväilivät paksua
sikaria.
"Eivätkös he ole runollisen näköisiä?", huomautti nainen.
"Hm, hm", röhki mies epäillen. "Saa nähdä — ehkäpä. Riippuu
asianhaaroista."
Josephine ei kuunnellut hänen selvityksiään "asianhaaroista." Hänen
mielestään lehmäpaimenet näyttivät kertakaikkiaan roistomaisilta.
Hän ei voinut ajatella, että runollisuus saattoi viihtyä pistoolien
mustien naamioitten takana eikä niitten matalalla riippuvissa
koteloissa, ei hän myöskään voinut kuvitella, että heidän rohkeitten,
häikäilemättömien kasvojensa taakse saattaisi kätkeytyä sitä, johon
miestä puhutteleva nainen viittasi.
Sillä Josephinen valtasi ennakkoluulo. Miehen vaununkäytävässä lausumat
sanat "luuletko heidän todella hirttävän hänet" olivat etukäteen
luoneet mielikuvan, joka oli täydessä ristiriidassa niitten opetusten
kanssa, joihin hänet koko elämänsä aikana oli totutettu — mielipiteitä,
jotka jyrkästi paheksuivat kansanjoukon harjoittamaa väkivaltaa. Ja
jokainen teloitustapaus, joka ei ollut lain mukaan toimitettu, oli
näinollen vääjäämättömästi laiton teko.
Josephine oli vakuutettu siitä, että nyt kyseessä oleva hirttäminen
oli laiton. Hän ei epäillyt, että hirttäminen tapahtuisi, sillä sillä
aikaa kun tuo suuri ruskeatakkinen mies puhui, olivat hänen silmänsä
löytäneet todennäköisen uhrin.
Tämä istui pienellä kummulla lehmäpaimenten takana. Hän oli lakitta ja
takitta. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen otsassaan oli
haava, josta vuotanut veri oli hyytynyt. Hänen likaiset kasvonsa ja
pitkä parransänkensä tekivät hänestä roiston näköisen. Hänen kätensä
olivat sidotut selän taakse ja vaikka hän irvisteli häijynilmeisesti
matkustajajoukon kyselyihin, tunsi Josephine häntä kohtaan todellista
ja syvää myötätuntoa. Hän oli varma siitä, ettei vanki voinut olla yli
kahdenkymmenen — viisikolmatta korkeintaan. Varmaankaan ei vanhempi. Ja
kuitenkin odottaa tuossa sellaista loppua! Ja ehkä aivan viattomana!
Keitä ne miehet olivat, jotka rohkenivat tuomita hänet — tuomita
sivuuttamalla lailliset muodot?
Hän oli katsellut lehmäpaimenia kokonaisuutena. Nyt, kiivastuttuaan,
alkoi hän tutkia heitä yksitellen, mutta niin pahansuovasti että se
sulki häneltä kaiken mahdollisuuden edullisen vaikutuksen saamiseen
heistä.
Neljää heistä selvästi ja kieltämättä harmitti ja vaivasi matkustajien
toimeenpanema kysely. Viimemainitut osoittivat selvästi erikoista
mielenkiintoa asiaan, seikka, joka tosin sanattomasti, merkitsi
sitä, että lehmäpaimenet heidän mielestään olivat harvinaisuuksia;
jotka he rinnastivat intiaanien, korkeitten vuorien, erämaitten,
kalkkarokäärmeitten, sarviniekkojen kilpikonnien, skorpionien ja
muitten seudulla tapaamiensa nähtävyyksien kanssa ja joita myöhemmin
muistelivat ja vetivät esille merkillisinä erikoisuuksina.
Nuo neljä koettivat peittää harmistumistaan. He kohtelivat
kokoontuneita matkustajia huonosti salatulla paheksunnalla ja
pilkallisin hymyin, joka kuitenkin oli niin heikkoa, että suuttumus
selvästi kuulsi sen alta.
Josephine arvasi pian, että nuo neljä saattoi jättää huomioonottamatta,
huolimatta heidän rohkeasta ilmeestään, ahavoittuneista kasvoistaan
ja heidän huomattavan suorasta katseestaan — ja heidän suurista
pistooleistaan. Paitsi ympäristöä, joka oli toinen, olivat he vain
samanlaisia nuoria miehiä, jotka palkkaa vastaan olivat lainanneet
ruumiinsa toisen palvelukseen, kuin Idänkin miehet, kuten maataloudessa
esimerkiksi rengit. He tekivät sen, mihin heidät käskettiin.
Josephine ei tarvinnut pitkää aikaa löytääkseen lehmäpaimenten joukosta
johtavan sielun, miehen, jolla oli ne ominaisuudet, jotka itsestään
nostavat hänet johtajan asemaan.
Hän istui litteällä kivellä vähän matkaa muista. Hän nojasi hieman
eteenpäin, kyynärpäät polvia vasten ja kädet ristissä. Hän oli
työntänyt suuren huopahattunsa takaraivolle ja tarkatessaan matkustajia
hämmentymättömin, lujin katsein, kiilsi hänen silmistään hyväntahtoinen
leikki, johon sekaantui hieman halveksumisen sekaista ilkamoimista.
Hän oli pitkä, saappaat jalassa ja pistooli vyöllä. Saappaat olivat
pölyiset ja niitten pehmeät kärjet kuluneet. Housut, jotka verhosivat
hänen pitkiä sääriään, olivat kuluneet ja kärventyneet. Hänen harmaassa
villapaidassaan oli pitkät hihat ja ne olivat napitetut tiukasti
ranteen ympäri. Kaulan seutu paidassa oli avara ja sitä korvasi sininen
kaulahuivi.
Mutta se ei ollut miehen ulkonäkö, joka herätti Josephinen huomiota,
vaikka hänen harmitellen täytyi myöntää, että hän oli kaunis.
Se oli jotakin muuta tuossa miehessä — jokin erikoinen turvallisuuden
ja rauhallisuuden tunne, joka säteili hänestä ja joka kuului kokonaan
hänen olentoonsa, aivan kuin hän olisi ollut tietoinen voimasta,
käskyvallasta, jota hän saattoi osoittaa omaavansa silloin kuin halusi.
Sellainen oli Josephinen ensi vaikutelma hänestä. Ja se pysyi kunnes
mies, katsellessaan matkustajia mies mieheltä, siristi silmiään
hieman ja niistä loisti veitikkamainen vakavuus. Silloin Josephine
oli vakuutettu siitä, että tuon voiman ja käskyvallan takana piili
häijynilkinen pirullisuus.
Josephine vihasi häntä. Miehen hitaan katseen pysähtyessä hetkiseksi
häneen, jäykistyi hän ja rypisti silmäkulmiaan. Jos mies lienee
huomannut sitä, ei hän ainakaan sitä näyttänyt. Katse solui hitaasti
eteenpäin muihin matkustajiin kohdistuakseen.
"Siinä miehessä on luonnetta", kuuli Josephine ruskeatakkisen, kookkaan
miehen kuiskaavan vieressään olevalle naiselle. "Voit selvästi
nähdä, että nuo muut tuntevat itsensä hieman levottomiksi meidän
keskeyttäessämme heidän aikeensa, mutta tuo mies ei ole millänsäkään.
Se poika on yhtä rauhallinen ja syvämietteinen kuin ennenkin. Pyhä
Yrjö! En tahtoisi olla hänen tiellään!"
Josephine tunsi äkkiä syvästi halveksivansa tuota kookasta miestä, joka
ei sen paremmin osannut arvostella edes oman sukupuolensa edustajaa.
Eikö tuo kookas mies huomannut, että toinen oli vain verenhimoinen
paholainen, joka tuossa iloitsi ja mahtaili tilaisuudesta, jossa
saattoi näyttää voimaansa onnettomaan kurjimukseen nähden, jonka hän ja
hänen toverinsa olivat aikeissa hirttää.
Siinä seisoi paljon matkustajia. He olivat asettuneet puoliympyrään
vaunusta alkaen radan yli menevää polkua pitkin siten, että aivan
lehmäpaimenten ryhmän kohdalle muodostui säännötön, mutta selvästi
huomattava mutka — varovaisuutta tai ehkä pelkkä sattuma.
Oli kuuma. Poroksi kuivunut polku aivan hehkui tukahuttavia
ilma-aaltoja ja useimmat matkustajat pyyhkivät hikeä kasvoiltaan
nenäliinoillaan.
Josephine ei huomannut kuumuutta. Kylmä raivo oli vallannut hänet,
suuttumus, joka kokonaan kuoletti ruumiillisen pahantunteen,
suuttumus siitä, että hän näki matkustaja-joukon tylsästi alistuvan
hirmutapahtumaan, joka oli aivan ovella ja jota varmastikaan ei
viivytettäisi toteuttamasta heti junan lähdettyä. Paikalla oli ainakin
sata miehistä matkustajaa eikä yhdelläkään näyttänyt olevan rohkeutta
käydä tapausten kulkua muuttamaan.
Hän siirtyi hieman eteenpäin tietoisena siitä, että niin pian kuin hän
puhuisi, tulisi hän kaiken keskipisteeksi, kuten puhuja lavalla. Hän
oli myös varma siitä, että hän joutuisi arvostelun esineeksi, ehkäpä
pilkankin. Mutta hän oli sittenkin päättänyt sekaantua asiaan.
Mutta ollessaan juuri avaamaisillaan suunsa, kuuli hän äänen puhuvan:
"Meidän tulemme on sammunut, arvoisat naiset ja herrat. Toivon, että
huomaatte, että emme olleet odottaneet seuraa aamiaiseksemme, muussa
tapauksessa olisimme antaneet sen savuta edelleen. Muutenkin on
ruokavarastomme verrattain pieni. Te näytätte kaikki kovin nälkäisiltä!
Eikö junassa enää ehkä kuljetetakaan ruokaa?"
Se oli hieno puhe. Matkustajilla oli nälkä — seikkailun nälkä,
kaiken sellaisen nälkä, mikä vain pystyi keskeyttämään matkustamisen
väsyttävää yksitoikkoisuutta. Ja heidän kasvoillaan kuvastuikin
kiitollisuus hetken oudosta jännittävyydestä ja miehen ystävällisestä
äänensävystä, jonka heidän häpeämättömän uteliaisuutensa vuoksi olisi
odottanut olevan tuiman ja raa'an.
Niin, puhuja oli sama mies, joka istui litteällä kivellä,
lehmäpaimenten johtaja. Hänen äänensä oli ollut matala ja
arvoituksellisen vakava ja siihen oli sekaantunut pilkallisen naurun
sävy. Ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina.
"Enkös sanonut sinulle!" kuiskasi ruskeatakkinen, kookas mies. "Tuo
poika on terävä. Hänellä on aivot pääkopassa."
Kookas mies vastasi äskeiseen puheeseen. Toiset matkustajat ilmaisivat
mikä milläkin tavalla ilonsa lehmäpaimenen puheen johdosta, yksi
naureskeli, toinen kuiskutteli jotakin ja kolmas nyökäytti hyväksyvästi
päätään. Mutta ruskeatakkinen kääntyi suoraan lehmäpaimenen puoleen.
"Junissa ei tarjota sellaista ruokaa, kuin meillä tässä on tarjolla."
"Hyvä", virkkoi toinen, nauraen leveästi ja työntäen lakkinsa vielä
enemmän takaraivolle niin, että kiiltävän musta tukan tupsu tuli
näkyviin, "poikia ei oikein maita ruoka nyt juuri, olkoon se sitten
saatua tai ostettua. Muutamat heistä saattaisivat tulla suorastaan
myrkyllisiksi, he kun ovat sitä mieltä, että näin suuren, nälkäisen
joukon läsnäolo heitä jossakin määrin häiritsee."
"Se ratkaisee asian", naurahti kookas mies. "Asia on selvä. Omasta
puolestani pyydän anteeksi."
"Tervetuloa vain", sanoi toinen ystävällisesti. Hän katsoi muihin
matkustajiin siristäen kiiluvia silmiään, ja hieno hymy karehti hänen
huulillaan, kun hän huomasi, että matkustajajoukko työntäen toisiaan
rupesi valmistamaan peräytymistään.
Mutta vaikka Josephine oli tietoinen siitä, mitä lehmäpaimenen sanojen
alla piili hänen kehoittaessaan matkustajia kiinnittämään huomiotaan
vähemmän henkilökohtaisiin asioihin, ei hänellä ollut vähintäkään
aikomusta peräytyä — ainakaan ei ennemmin kuin oli tehnyt edes
yrityksen pelastaa mustatukkaisen miehen takana istuvan kurjimuksen
hengen.
Hän astui esiin tungoksesta ja huomasi heti, että kaikkien matkustajien
huomio kääntyi kokonaan häneen, ja samalla myös mustatukkaisen
lehmäpaimenen tutkivan vakava silmäys.
"Mitä aiotte tehdä tuolle miehelle?" kysyi Josephine viitaten vankiin,
joka pilkallisesti nosti ylähuultaan kuullessaan kysymyksen.
"Arvatenkin tarkoitatte Les Artwellia?" sanoi mustatukkainen mies
hitaasti. "Sekö se toikin teidät kaikki tähän ympärillemme? No niin.
Olette siis arvanneet asian. Me aiomme hirttää hänet."
Toinen luku.
Mustatukkaisen miehen ääni oli lempeä. Mutta Josephinestä tuntui, kuin
olisi tuo lempeys ollut vain pinnallista, ja että sanojen alta uhkui
raudankova taipumattomuus, joka ei luvannut paljoakaan toiveita hänen
välitysyrityksensä onnistumiselle.
Mutta sensijaan, että olisi hämmästynyt, tunsi Josephine outoa
taistelunhalua ja katkeraa suuttumusta, joka oli kokonaan
henkilökohtaista ja jolla ei ollut mitään tekemistä hänen aatteittensa
kanssa, kaikkein vähimmän sen aatteen kanssa, joka alunperin oli saanut
hänet sekaantumaan asiaan.
Josephine oli täydelleen unohtanut, että hän oli ryhtynyt estämään
hirttämistä sen vuoksi, että se oli omavaltaista ja laitonta. Hän oli
nyt vain intohimoisen harmistunut siitä taipumattomuuden sävystä,
minkä hän oli ollut huomaavinaan mustatukkaisen miehen äänessä. Hän
tahtoi saada hänet taipumaan! Häntä halutti astua hänen ohitseen ja
vapauttaa vanki. Hän halusi näyttää hänelle, ettei hän voinut noudattaa
mielihalujaan, vaikk'ei lain voima tuntunutkaan satojen mailien päässä!
Mutta hän ei kuitenkaan antautunut noitten villien, alkuperäisten
mielihalujensa valtaan. Ja hän tiesi mikä peloittava vaikutus
mustatukkaisen miehen silmissä oli. Jollakin erikoisella tavalla nuo
silmät jäähdyttivät häntä, kehoittivat häntä olemaan tutkimatta tuon
pinnallisen ystävällisyyden alla olevaa tekstiä. Hän tunsi, että jos
hän yrittäisi noita alkuperäisiä mielessään pohtimia keinoja, joutuisi
hän varmasti tappiolle. Ja häviötä hän ei olisi voinut kestää koko
matkustajajoukon silmien edessä.
Hän näki jotakin muutakin mustatukkaisen miehen silmissä — rehellistä,
rohkeaa ihailua. Lisäksi näytti tuo ihailu puhuvan. Se näytti sanovan,
että Josephine oli erittäin rohkea nuori nainen, joka ei pelännyt astua
joukosta esiin asettuaksensa vankia puolustamaan. Toisilla ei ollut
sitä rohkeutta!
Mutta tuossa ihailussa oli myöskin ivaa. Hänen rohkeutensa oli raukeava
turhaksi. Huolimatta hänen hyvästä tarkoituksestaan sekaantuessaan
asiaan, olisi kuitenkin parasta, että hän painautuisi junaan ja menisi
matkoihinsa.
Hän näki sen selvästi mustatukkaisen miehen silmistä. Mutta hänpä
ei aikonutkaan mennä! Mustatukkainen ei saisi kerskua teräsmäisellä
ystävällisyydellään. Eikä saisi myöskään hänen ihailunsa häntä
luopumaan päätöksestään pelastaa ihmiselämä. Hän ei sallisi hänen tehdä
murhenäytelmästä huvinäytelmää!
Hänen huomionsa miehen teräsluonteesta oli varoittanut häntä käyttämään
kaiken älynsä hänen kukistamisekseen. Hän ei voinut toivoa voittavansa
häntä iskemällä suoraan asiaan. Se tuottaisi hänelle varman tappion ja
nöyryytyksen.
"Mitä tuo mies on tehnyt?"
Hän puhui tyynesti. Hän riemuitsi itsehillinnästään, hän onnitteli
itseään siitä, ettei ollut ryhtynyt puhumaan niin kauan kuin hän oli
kiihkonsa vallassa.
"Hän varasti hevosen, madame."
"Ja te aiotte hirttää hänet sen vuoksi?"
"Se on tarkoitus."
"Kenen tarkoitus?"
"Minun tietysti, madame, meidän kaikkien. Me tapasimme hänet hevosen
kimpussa."
"Tarkoitatte, että tapasitte hänet itse teossa?"
"Niin juuri."
"Kuka sen lain on laatinut?"
"Enpä tiedä, että sitä kukaan olisi laatinut. Luulen, että se on
johtunut tavasta. Emme voi kaikki matkustaa junissa ja näillä mailla
sattuu usein, että ihmisen henki riippuu siitä, onko hänellä hevonen,
vai ei. Tämä on liian suuri maa jalkaisin astuttavaksi."
"Mutta onhan muita hevosia. Eihän tämä mies niitä kaikkia ole
varastanut."
"Siitä ei ole kysymys. Hän varasti yhden ja hän joutui kiinni
ratsastaessaan sillä."
"Milloin saitte hänet kiinni?"
"Viime yönä."
"Täälläkö?"
"Pari mailia pohjoisempana."
"Miksi toitte hänet tänne?"
"Nämä seudut kärsivät vähän puitten puutetta, madame. Ajattelimme
käyttää lennätinpylvästä tarkoitukseen."
Josephineä kauhistutti. Hän tunsi vavistuksen käyvän ympärillään
seisovien läpi. Matkustajat olivat hänen puhuessaan tunkeutuneet aivan
hänen lähelleen. Tuntiessaan tuon yhtenäisen mielenliikutuksen, joka
näytti aiheutuvan siitä peloittavasta kuvasta, jonka mustatukkaisen
miehen sanat herättivät heidän mielikuvituksessaan, huomasi Josephine,
että matkustajat olivat kokonaan piirittäneet mustatukkaisen miehen
ja hänet, että kaikkien kaulat kurkottivat häneen ja että noitten
kurkottavien kaulojen omistajat näyttivät kiihkeästi odottavan
lisää mielipiteitten vaihtoa. Ehkäpä heidän kaikkien mielessä oli
halu vastustaa hirttämisaietta ja he täten tahtoivat osoittamallaan
mielenkiinnolla palkita häntä teosta, johon heiltä itseltään oli
puuttunut rohkeutta.
"Miksi ette vie häntä lähimpään kaupunkiin ja jätä häntä viranomaisten
haltuun?" kysyi Josephine.
Hän huomasi, että nuo neljä hämmästyneen näköistä karjapaimenta olivat
yhtyneet häntä ja mustatukkaista miestä ympäröivään joukkoon, että
heidän levottomuutensa oli heistä kadonnut ja että hekin näyttivät
huvitettuina seuraavan keskustelun kulkua. Näytti siltä kuin he
olisivat olleet hyvillään siitä, ettei heitä enää huomattu, vaan että
mustatukkainen mies sai kantaa koko vastuun tapahtumain kulusta.
He ilmeisesti nauttivat tilanteesta. Heidän rohkeapiirteiset,
vaskenkarvaiset kasvonsa ilmaisivat vilkasta hyväksymistä, ja heidän
toisilleen antamat merkit olivat selvästi ymmärrettäviä.
"Laskaria lähempänä ei ole mitään tuomioistuinta", sanoi mustatukkainen
mies. "Se on Willetin tuollapuolen ja siitä on liian paljon touhua.
Sitäpaitsi saattaisivat he sotkea asian siellä ja hän pääsisi koko
jutusta, joten meille jäisi vain nauru vaivan palkaksi."
"Vaivan! Mutta eihän teillä ole oikeutta hirttää häntä!"
"Minä luulen, että te olette vielä keltanokka näillä seuduilla,
madame. Les Artwell on hevosvaras. Meillä on oma tapamme käsitellä
hevosvarkaita. Se ehkä poikkeaa teidän tavastanne, älkäämme väitelkö
siitä. Mutta teidän ei pidä tulla tänne siinä mielessä, että käännätte
tämän seudun tapoja omienne mukaisiksi. Täkäläinen yhteiskunta on jo
jotenkin vanha eivätkä sen asukkaat ole kysyneet teidän neuvojanne."
Josephinen posket kalpenivat raivosta. Mustatukkainen mies huomasi
pilkallisen halveksunnan hänen silmissään ja hänen omat silmänsä
välähtivät lujaa, huvitettua suvaitsevaisuutta — ilme, jolla hän
varmaankin olisi vastustanut liian uteliaan lapsen itsepäisyyttä.
Silloin käänsi äkkiä ruskeatakkinen, kookas mies huomion muuanne ja
mustatukkaisen miehen katse väistyi Josephinestä.
Ruskeatakkinen mies puhui. Josephine ei kuullut häntä, sillä kuiskaus
hänen olkansa takana sai hänen huomionsa kääntymään siihen suuntaan.
"Pöyhistelyä, vai mitä arvelette!" sanoi ääni.
Josephine hätkähti ja aikoi kääntyä ääntä kohti.
"Älkää kääntykö", sanoi ääni, "hän huomaisi sen. Olen hänen alaisensa
päällysmies. Te olette oikeassa, hänen täytyy laskea Artwell vapaaksi.
Hän on syytön. Hänellä oli myyntilupa hevoselle, mutta hän oli
pudottanut sen. Jos luulette, että voisimme saada Artwellin junaan,
niin voisin ehkä katkaista hänen siteensä."
Josephine käänsi päätään ja katsoi miestä silmiin. Hän oli sama, joka
oli pysytellyt erillään muista lehmäpaimenista ja oli seisonut selin
matkustajiin, muitten tovereittensa ollessa heidän katseensa esineinä.
Kahdesti oli Josephine, yhdyttyään joukkoon, nähnyt hänet sivulta ja
huomannut hänen huulensa ivan hymyssä.
Hänen ivansa ei siis ollut koskenut häntä, vaan mustatukkaista miestä.
Omatekoinen "alipäällysmies" oli tumma, kaunis mies. Hänen mustat
silmänsä olivat kenties hieman liian lähentelevän ystävälliset,
edellyttäessään Josephineä hyvinkin valmiiksi liittoutumaan yhteiseen
yritykseen vangin vapauttamiseksi. Hänen käytöksensä oli myös hieman
liiaksi suosiotatavoitteleva ja ääni liioitellun pehmeä. Siitä
huolimatta suostui Josephine heti hänen odottamattomaan ehdotukseensa.
"Jos voitte saada hänet junaan, niin pidän hänestä sitten huolen."
Hänet valtasi kostonhimoinen voiton tunne. Hän vetäytyi taaksepäin
joukosta, ruskeatakkisen miehen jatkaessa puhettaan.
Muutamat matkustajista katsahtivat häneen hänen peräytyessään, sangen
moni osaaottavasti, ikäänkuin auttaakseen häntä kantamaan tappionsa
helpommin, toiset taas pilkallisesti nauraen. Mutta melkein heti
kohdistivat he taas huomionsa ruskeatakkisen mieheen.
Ilmeisesti ei lehmäpaimenten johtaja huomannut Josephinen poistumista.
Hän puhui yhä ruskeatakkisen miehen kanssa ja neljä muuta
lehmäpaimenta, jotka olivat sekaantuneet katsojien joukkoon kuuntelivat
ja irvistelivät heikentymättömällä mielenkiinnolla.
Josephine käveli hitaasti junan viimeisen vaunun luo. Noustuaan
alimmalle astimelle, täytyi hänen kurottautua sivulle nähdäkseen
paimenryhmän ja matkustajat, sillä he seisoivat sen vaunun etuosan
kohdalla, joka oli hänen vaununsa edessä. Viimeisen vaunun ja osan
edellisistäkin täytyi kulkea ryhmän sivu junan lähtiessä länteen.
Josephine näki alipäällysmiehen astuskelevan näköjään
välinpitämättömänä vankia kohti. Hän huomasi, että mies puhutteli
vankia ikäänkuin sivumennen ja kun hän näki veitsen välähtävän, tunsi
hän, että vangin kädet olivat vapaat.
Ulkonaisesti ei Josephinestä vähääkään näkynyt, että hän oli yhtynyt
salaliittoon pelastaakseen lähimmäisensä hengen. Hänen huulensa olivat
hieman yhteen puristetut ja hänen poskensa tavallista kalpeammat
ja hänen kätensä vapisivat hiukan pitäessään kiinni vaunusillan
rautakaiteesta.
Hän huokasi syvään. Samassa kuului pitkä vihellys, jota seurasi
terävää pihinää, ja hän tiesi että ne olivat ensi oireet junan
liikkeellelähtöön. Hän ei ollut kuullut mikä oli ollut syynä junan
pysähtymiseen, mutta vasaran paukkeesta päättäen oli hän otaksunut
pienemmän vaurion tapahtuneen. Olkoonpa syy mikä hyvänsä, nyt oli juna
valmis jatkamaan matkaansa.
Hän näki joukon hajaantuvan. Matkustajat kiiruhtivat vasemmalle
ja oikealle, kukin vaunulleen junan kärsimättömien vihellysten
pakottamina. Hän kuuli junailijan äänen, kun tämä kehoitti matkustajia
kiiruhtamaan. Muutamat heistä juoksivat hänen ohitseen viimeiseen
vaunuun, mutta hän jäi seisomaan rapulle, päättäen vakaasti pysyä
paikallaan.
Toiset matkustajista näyttivät tuntevan hänet ja hymyilivät hänelle
ihailevasti. Useimmat naispuoliset matkustajat eivät olleet niin
armeliaita.
Mutta Josephine oli liian kiihdyksissä huomatakseen ihmisten
kasvonilmeitä. Hän veti helpotuksen huokauksen, kun he kaikki olivat
päässeet hänen ohitseen, sillä hän saattoi nähdä, että lehmäpaimenet
eivät olleet huomanneet vangin vapauttamista eikä myöskään sitä, että
tämä valmistautui juoksemaan junaan. Alipäällysmies seisoi lähellä
paimenten johtajaa.
Lehmäpaimenet seisoivat Josephineen päin katsellen junan menoa. Nuo
neljä rohkeakasvoista miestä juttelivat ja nauroivat keskenään. Heidän
johtajansa oli taas asettunut kivelleen ja katsoi miettiväisenä maahan.
Taas vihelsi veturi, tuntui nytkähtelyä ja puskemista ja juna oli
liikkeessä.
Josephine veti pahaa aavistaen pitkän värisevän henkäyksen. Käyttäisikö
vanki tilaisuutta hyväkseen? Ampuisivatko lehmäpaimenet?
Vastaus tuli melkein silmänräpäyksessä. Juna oli juuri menossa
paimenryhmän ohi, kun hän näki vangin ryntäävän eteenpäin, livahtavan
paimenten ohi ja hyppäävän hänen luokseen.
Kun vanki pääsi hänen ohitseen, käänsi Josephine selkänsä
lehmäpaimeniin päin suojellakseen häntä. Lehmäpaimenet eivät uskaltaisi
ampua _häntä!_
Hän vilkaisi syrjäsilmällä heihin ja näki, että he olivat liikkeellä.
Alipäällysmies oli arvatenkin kömpelösti koettanut joutua johtajan
tieltä, kun tämä oli huomannut vangin karkauksen, sillä molemmat olivat
kaatuneet ja johtaja oli juuri pääsemässä ylös kun Josephinen katse
osui häneen. Vanki oli turvassa vaunun sisällä.
Josephinen noustessa vaunusillalle juoksi johtaja jättimäisin askelin
hevoselleen.
Hän tunsi kostonhimoista iloa nähdessään johtajan harppaavan pitkillä
säärillään.
"Hänellä täytyisi olla seitsemän peninkulman saappaat saavuttaakseen
meitä enää", huomasi hän sanovansa. Sillä junan vauhti kiihtyi nopeasti
ja lehmäpaimenet olivat jo jääneet kauaksi.
Sitten kuuli hän melua takanaan. Käännyttyään ympäri näki hän vangin
jättiläismäisen neekeripalvelijan lujien kourien pitelemänä.
"Älä ensinkään rimpuile siinä", sanoi junapalvelija. "Paikalla junasta
pois! Sinä olet hevosvaras, jonka nuo pojat olivat ottaneet kiinni.
Ellet lähde hyvällä, niin isken nyrkilläni silmäsi sisään."
"Palvelija!"
Josephine oli silmänräpäyksessä hänen luonaan ja kuiskasi kiihkoisesti:
"Minä maksan hänen matkansa."
"Hyvä on, miss", sanoi junapalvelija, "haen junailijan tänne."
Junapalvelijan poistuessa täytyi hänen tunkeutua matkustajajoukon
läpi hieman kovakouraisesti. Siinä seisoi myös ruskeatakkinen mies
naureskellen. Josephine kuuli hänen huomautuksensa jollekin lähellä
seisovalle.
"Tuolla nuorella naisella näyttää olevan rohkeutta panna vakaumuksensa
käytäntöön."
Huomautus ei ollut millään tavalla erikoinen, mutta Josephine punastui
hämillään, vaikka hänen leukansa näyttäkin sillä hetkellä tavallista
peloittavammalta. Ainakinhan hänellä oli rohkeutta pelastaa viattoman
ihmisen henki!
Hetkistä myöhemmin kalpeni hän tuntuvasti, sillä hän kuuli junan
kolinan vaimentamaa kavionkapsetta ja katsahtaessaan taaksepäin näki
hän ratsun kiitävän radan varrella.
Ratsastaja oli mustatukkainen mies. Hän istui mustan hevosen selässä,
joka nelisti levottomuutta herättävää vauhtia junaa kohti. Hevonen oli
jalojäseninen, voimakas kimo.
Sen silmät loistivat villiä tulta ja peloittava tarmo huokui sen
valtavista lihaksista, kun ne väristen poimuilivat kiiltävän
karvapeiton alla. Josephinestä näytti eläin jättiläiseltä. Se oli se
kesyttämätön välikappale, jonka kohtalo oli lähettänyt hänen jälkeensä
särkeäkseen hänen yrityksensä pelastaa kauniin periaatteen turmiosta.
Sellaisen vaikutuksen sai hän siitä ja jotakin samanlaista tunsi hän
nähdessään ratsastajan.
Mustatukkainen mies oli komea nähtävyys. Hän ratsasti sellaisella
tahdolla kuin olisi hän ollut yhtä hevosen kanssa. Ja hän oli niin
lähellä, että Josephine saattoi nähdä hänen silmänsä. Hän voi päättää
niitten ilmeestä, että mies oli päättänyt voittaa.
Mutta samaa oli Josephine päättänyt. Miehen oli täytynyt huomata
taisteluhaasteen hänen silmissään ja lujan päättäväisyyden hänen
käytöksessään, sillä hänen huulillaan karehti heikko, iloton hymy.
Hän oli nyt muutaman jalan päässä vaunusillasta ja hän heitti toisen
jalkansa satulan yli valmistautuen hyppäykseen. Hän piti lujasti
ohjaksia toisessa kädessään, toisen ojentuessa ikäänkuin ottamaan
vaunun käsiraudasta kiinni.
Josephine väistyi sinnepäin, johon ratsastajan käden ilmeisesti täytyi
tarttua. Kahdesti koetti hän ojentaa kättään tarttuakseen käsirautaan,
mutta kummallakin kerralla Josephine potkaisi niitä. Ensi kerralla
hänen kengänkärkensä sattui rautaan, mutta toisella tunsi hän, että
kengän nahka raapaisi lujaan puristunutta nyrkkiä.
Ratsastaja ei enää yrittänyt tavoittaa rautaa, sitte hevonen kompasteli
ja jäi jälkeen. Sen outo tie oli epätasainen, täynnä äkkinäisiä
syvennyksiä ja vaarallinen, sillä kuiva, tasainen maa oli loppunut ja
jatkui myllerrettynä kuin kyntöpelto.
Kimo hiljensi vauhtiaan vaistomaisesti. Vähitellen kasvoi hevosen ja
junan välinen matka, kunnes, myöntäen hävinneensä, ratsastaja käänsi
hevosensa. Hän kääntyi takaisin satulaansa, veti lakin päästään ja
heilauttaen sitä alaspäin kumarsi ivallisesti Josephinelle.
Josephine seisoi vaunusillalla kunnes hevonen ja mies häipyivät
pieneksi pisteeksi. Hän hymyili voitonriemuisesti, ja lähti vaunun
keskiosaan, niissä hän tapasi junailijan ja Artwellin. Hän maksoi
Artwellin matkalipun Laskariin, tuolle puolen Willetiä.
Sitten meni hän, matkustajien katseitten seuraamana omaan osastoonsa
turvallisessa tietoisuudessa siitä, että oikeus oli saavuttanut
voittonsa.
Kolmas luku.
Josephinen mielessä liikkuivat vain etäisyydet.
Lawsonin karjatalolla oleskelunsa toisen viikon alussa oli hän vielä
yhtä syvän ihmetyksen vallassa kuin tulonsa seuraavana aamuna, jolloin
hänellä ensi kerran oli tilaisuus tarkastaa sitä uutta maailmaa, johon
hän oli tullut.
Kun hän tänä aamuna istui pielukseen nojaten kiikkutuolissa Lawsonin
karjatalon suurella ja varjoisalla alakuistilla, oli hän vakuutettu
siitä, että etäisyyksiä ei voinut käsittää katselemalla niitä
Pullman-vaunun akkunasta. Ei riittänyt vain kulkeminen etäisyyksien
läpi niin ja niin monen mailin tuntinopeudella, vaan täytyi niitten
oikein antaa niellä itsensä kokonaan.
Hän tunsi itsensä etäisyyksien nielemäksi sikäli kuin nielemisellä
saattoi ymmärtää täydelleen saarroksissa olemista.
Hän mietti "atoomin" eri merkityksiä, ihmetellen voisiko hän valita
yhden, joka oikein tulkitsisi hänen suhteellista vähäpätöisyyttään
siinä jättimäisessä viileydessä, joka levisi kirkkaan, pilvettömän ja
hymyilevän taivaan alla.
Mutta joka tapauksessa oli hän tunteva atoomi, sillä vielä viikonkin
kuluttua oli pelko se tunne, joka oli hänessä vallitsevin.
Se oli pelkän valtavuuden pelkoa. Luoja oli käsitellyt maailmaansa
runsain, tuhlailevin käsin. Oli aivan kuin Hän olisi rajattomilla
välimatkoillaan antanut esineille jättimäiset mittasuhteet. Hän oli
myös tälle osalle maata antanut sellaiset lujuutta uhkuvat piirteet,
että ne näyttivät kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja vielä,
ikäänkuin Luoja olisi tiennyt rakentavansa erinomaisen taitavasti, oli
Hän pannut ilmalle ihmeellisen kuulakkuuden, joka lyhensi suunnattomat
välimatkat niin, että silmä saattoi käsittää Hänen työnsä suuruuden.
Etelässä kohotti vuorijono terävät huippunsa, rauhallista, sinertävää
taivasta kohti. Vuoret näyttivät läheisiltä, vaikka Betty Lawson oli
kertonut hänelle, että niitten juurelle oli vähintäin kolmekymmentä
‘mailia. Josephine oli epäillyt hänen sanojaan, kunnes hänen huomionsa
oli kiintynyt välillä olevaan maahan. Ja silloin huomasi hän, että
vuoriston ja karjatalon välillä oli ainakin puoli tusinaa eri metsiä —
joitten puita hän oli pitänyt pensaina, kunnes Betty oli juhlallisen
vakavana kertonut hänelle, että muutamat niistä olivat satojen vuosien
ikäisiä poppelimetsiä — ja rajaton, määrä laaksoja, syvänteitä ja
kuiluja sekä kukkuloita ja niiden välissä sangen laajoja tasankoja,
joilla karjalauma saattoi syödä viikkomääriä. Myöskin näytti Betty
hänelle kapeita auringon valossa hopealle hohtavia vöitä, joitten
hän vakuutti olevan suuria jokia ja puroja. Ja vielä epätasaisia
nyppylöitä, joita Josephine oli luullut suuriksi kallionlohkareiksi,
mutta joitten Betty oli sanonut olevan paljasrinteisiä vuoria, jotka
kohosivat hämmästyttävään korkeuteen.
Oli kuin olisi katsellut karttaa, jota jokin mestarimaalaaja oli
koristanut, karttaa, jonka kaukaisinta reunaa oli hieman kallistettu,
jotta se tekisi ylängön vaikutuksen.
Hän ei saanut tätä vaikutelmaa ainoastaan etelään katsoessaan. Se oli
sama itään, länteen ja pohjoiseen. Hän oli suunnattoman, lautasen
tapaisen ympyrän keskellä, jonka halkaisija oli kuusikymmentä mailia
pitkä. Neitseellinen erämaa, sellaisena kuin se Luojan kädestä oli
lähtenyt, levisi maili maililta hiljaisena, uinuvana, salaperäisenä ja
kauniina, mutta tuhoa ennustavana uhkaavassa karuudessaan sille, joka
ei sen salaisuuksia tuntenut.
Hän oli varma siitä, että sillä oli salaisuutensa. Hän tunsi sen
seudun hiljaisuudessa. Niitä toivat kuiskivat tuulenhenkäykset, jotka
ilmestyivät salaperäisiltä asuinsijoiltaan ja puhalsivat säännöllisesti
vasten hänen kasvojaan salviaruohon kirpeän tuoksun kyllästyttäminä.
Betty Lawson oli tullut häntä vastaan Willetiin ja he olivat saapuneet
karjatalolle myöhään illalla. Outo tie, jota Betty oli vienyt häntä,
oli hänen ajatuksensa mukaan ollut syynä siihen mielen alakuloisuuteen,
jota hän oli tuntenut, vaikka ei ollut näyttänyt sitä Bettylle.
Ajaessaan karjatalolle sinä iltana oli hän tuntenut astuvansa peikkojen
valtakuntaan, jossa vaarat, näkymättöminä ja kammottavina väijyivät
joka taholla. Hänestä tuntui kuin hän suistuisi tyhjyyteen.
Aamu ei ollut kartoittanut illan vaikutelmaa. Luonto näytti odottavan,
se piti ilkamoiden salaisuutensa itsellään. Ilmassa oli eriskummallinen
hiljaisuus, hautova, uhkaava äänettömyys, joka sai hänestä tuntumaan
kuin kaikki näkymättömät ja uhkaavat voimat odottaisivat vain aikaansa,
odottaisivat kunnes hän varmasti olisi niiden vallassa, ennenkuin ne
ilmaisisivat itsensä.
Yksin karjataloakin näytti tuo uhkaava, uinaileva hiljaisuus
ympäröivän. Kaikki äänet, sikäli kuin niitä kuuli, kuulostivat
teräviltä, repiviltä ja järkyttäviltä. Kun joku liikkui
päärakennuksessa, kuului ääni selvästi ulkopuolelle. Jos joku puhui,
sai ääni sellaisen kaiun, että hän hätkähti sitä. Jos hevonen hirnahti
puolen mailin päässä laitumella, kuului se aivan kuin lähimmän nurkan
takaa.
Betty ja kiinalainen kokki olivat ainoat, jotka hänen kanssaan asuivat
päärakennuksessa. Mr Lawson ja Bettyn äiti olivat matkustaneet Itään
kesänviettoon. Mrs Lawsonin terveys vaati näyttämön vaihdosta.
Josephine oli nähnyt paljonkin lehmäpaimenia. Asumukset ja
ruokailuhuoneet sijaitsivat jonkun matkaa päärakennuksesta. Ne olivat
ryhmässä pienellä tasaisella kentällä lähellä suurta aitausta,
joka sulki sisäänsä osan pientä ja matalaa puroa. Ja Josephine oli
huomannut, että rakennusten lähistöllä aina liikkui lehmäpaimenia.
Mutta kertaakaan ei hän ollut ollut kyllin lähellä heitä, voidakseen
päättää millaista väkeä he oikeastaan olivat. Hän otaksui, että
he olivat samanlaisia kuin ne, jotka hän oli nähnyt silloin kun
hän pelasti hevosvarkaan ja hän vakuutti itselleen, ettei hän
välittänytkään päästä heitä lähemmä.
Hän näki heidän ratsastavan kotiin, riisuvan hevosensa ja laskevan ne
aitaukseen. Hän näki heidän pesevän kasvonsa tinaisessa pesuastiassa,
joka oli ruokailuhuoneen ulkoseinällä. Hän kuuli heidän äänensä
soinnun, kuuli naurua ja joskus kirouksia. Hän ihmetteli tiesivätkö
he, että heidän kirouksensa saattoivat kuulua ja päätteli nopeasti,
että jos he olivat samaa lajia kuin ne, jotka hän oli nähnyt matkallaan
Willetiin, niin eivät ne siitä välittä.
Hän ei ollut puhunut Bettylle mitään elämyksistään mustatukkaisen
miehen kanssa, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa Bettylle
näyttelemäänsä osaa, joka järkyttäisi hänen ystävänsä ennestään saaman
vaikutuksen hänen tyynestä itsensähillinnästään, jota Betty niin
suuressa määrin oli ihaillut. Myöskin pelkäsi hän, että Bettyn kerkeä
huomiokyky keksisi hänen edesottamisessaan vähemmän sankarillista
aatteen ajamista, kuin luonnollisen ihmisen vaistomaista halua saada
ajetuksi oma tahtonsa läpi. Bettyllä oli rauhallisen tutkiva silmä ja
hänellä oli tapana puhua asiansa siinä määrin suoraan, että se usein
teki Josephinen levottomaksi.
Sadan viidenkymmenen mailin ajon kestäessä Willetiin ei Josephine
ollut nähnyt vapauttamaansa vankia. Hän ei ollut välittänyt puhutella
häntä, sillä tämä ei vähimmässäkään määrässä ollut kiinnittänyt hänen
mieltään, paitsi siinä, että tyttö tahtoi estää mustatukkaisen miehen
hirttämästä häntä.
Mutta tänä aamuna ajatteli Josephine häntä ja tuota mustatukkaista
miestä — miltä viimemainittu oli näyttänyt istuessaan tuona
päivänä kivellään, silmäillen tarkalla, varmalla ja ivallisella
katseellaan matkustajia. Hän oli sinä päivänä tuntenut tuon miehen
taistelunhaluisen luonteen, hänen taipumattomuutensa, hänen kylmän,
tyynen itsetuntonsa. Hän oli näyttänyt niin varmalta itsestään, hän oli
niin täydelleen unohtanut sen tosiasian, että muillakin kuin hänellä
itsellään saattoi olla vakaumuksia ja päättäväisyyttä, yhtä varmaa ja
lujaa kuin hänenkin. Siinä syy miksi Josephine häntä vihasi.
Hän katseli mietteissään pohjoiseen, mielessään juna, lehmäpaimenet
ja mustatukkainen mies, kun hän huomasi jonkun läheisyydessään ja
katsahtaessaan taakseen, näki Betty Lawsonin aivan vieressään. Hän oli
siinä määrin syventynyt muistoihin, ettei hän ensinkään ollut huomannut
Bettyn tuloa. Hän punastui huomatessaan kuinka paljon aikaa hän oli
tuhlannut mustatukkaisen miehen muistelemiseen.
"Yhä vain seisot katselemassa näköaloja, Jo. Sinä näyt tekevän sitä
aika paljon. Ellen tuntisi sinua niin hyvin, luulisinpä, että odotat
jotakin tulevaksi!"
Bettyn ääni soi hieman kiusoittelevalta. Mutta hänen kirkkaissa
ruskeissa silmissään kuvastui huolestumista ja miettiväisyyttä. Täytyi
haudata ajatuksensa syvälle, jottei Bettyn tutkiva katse niitä keksisi.
Betty oli elämänhaluinen tyttö. Elämän ilmiöt kiinnittivät syvästi
hänen mieltään. Hänen päänsä asento ja voimakkaat hartiansa uhkuivat
eloa, intoa, suoruutta ja terveyttä.
"Sinä olet istunut liian paljon sisällä tänne tultuasi, Jo", sanoi
hän, katsoen tutkivasti ystäväänsä. "Sinä olet katsellut tätä maata
liian paljon akkunasta, mutta et kylliksi satulasta. Nyt sinä lähdet
ratsastamaan kanssani."
"En ole eläessäni ratsastanut!" selitti Josephine.
"Sinun on sitten alettava nyt. Olen antanut erään miehistä satuloida
Chesterfieldin sinua varten. Se on siivoluontoinen eläin. Se ei
ole tehnyt pukin hyppyjä sen koommin kuin se pääsi Noakin arkista.
Se pitää naisista ja eritotenkin Idästä tulleista. Se on pitävä
sinusta tavallista enemmän, sillä se on pian huomaava sinussa samaa
synnynnäistä lempeyttä, jota siinä itsessäänkin on. Tule pois, Jo!"
houkutteli hän.
Josephine nousi hieman epävarmana, Bettyn raikkaan leikillisyyden
taivuttamana. Hänelle ei jäänytkään tilaisuutta epäröimiseen, sillä
niinpian kuin hän nousi jaloilleen, otti Betty häntä hartioista,
pyöräytti hänet ympäri ja työnsi seurusteluhuoneen avonaisesta ovesta
sisään.
"Pane huonoimmat vaatteet yllesi", nauroi Betty. "Nyt ei ratsastetakaan
jokipuistossa, tiedä se, ja jos tapaamme jonkun, niin on se sattuma
tai ihme. Joudu nyt vaan. Me ratsastamme Mrs Whitmanin luo. Sinne on
ainoastaan kymmenen mailia. Mrs Whitman on toipilas."
"Minä luulin, ettei täällä olisi ketään muita — — —"
"Sinä luulit varmaankin, että me elämme yksinämme paratiisin laaksossa.
Eipä niinkään. Täällähän on Ben Whitman, joka on kerrassaan filosoofi
tavallaan, ja Satan Lattimer, suuri raakalainen, jonka nimi sopii
hänelle kuin kinnas käteen, sekä puolen tusinaa muita sakilaisia, jotka
ovat asettuneet tänne viime vuoden aikana. He — nimittäin sakilaiset, —
asustavat alangon laidassa ja he eivät merkitse mitään paitsi silloin
kun meiltä häviää karjaa."
"Satan Lattimer!" sanoi Josephine, pysähtyen oven luo ja katsoen
tutkivasti Bettyä kasvoihin. "Nimi viittaa — —"