Lähetän Teille, herra kustantaja, tässä takaisin käsikirjoituksen,
jonka hyväntahtoisesti olette uskonut luettavakseni. Kiitän teitä tästä
ystävällisyydestä; vaikkakin se on herättänyt minussa eloon surullisia
muistoja, jotka aika jo oli haihduttanut; olen tuntenut useimmat
niistä henkilöistä, jotka esiintyvät tässä tarinassa, sillä se on,
ikävä kyllä, liiankin tosi. Tapasin ennen useinkin tuon omituisen ja
onnettoman Adolphen, joka on sen tekijä ja samalla sen sankari; koetin
neuvoillani saada tuon suloisen Ellénoren, joka todella olisi ansainnut
lempeämmän kohtalon ja uskollisemman sydämen, riistäytymään irti tuosta
turmiota tuottavasta olennosta, joka ollen yhtä onneton kuin hänkin
vallitsi häntä jonkinlaisella lumousvoimalla ja raateli hänen sydäntään
heikkoudellaan. Voi, viimeisen kerran, jolloin näin hänet, luulin
istuttaneeni häneen jonkinverran voimaa ja asestaneeni hänen järkensä
sydäntä vastaan. Kun liian pitkän poissaolon jälkeen jälleen palasin
niille seuduin, mihin olin hänet jättänyt, en enää löytänyt muuta kuin
haudan.
Teidän pitäisi, herra kustantaja, julkaista tämä pieni kertomus. Se
ei voi nyttemmin enää loukata ketään, eikä se, minun ymmärtääkseni,
olisi aivan hyödytöntäkään. Ellénoren onnettomuus todistaa, että
intohimoisinkaan tunne ei voi taistella maailman järjestystä vastaan.
Yhteiskunta on liian voimakas, se esiintyy liian monissa muodoin, se
valaa liian paljon katkeruutta rakkauteen, jota se ei ole pyhittänyt;
se valmistaa suotuisan maaperän kevytmielisyyden taipumuksille ja
tuskastuneelle kyllästymykselle, noille sielun sairauksille, jotka
äkkiä saattavat saada sen valtoihinsa keskellä hellintä suhdetta.
Välinpitämättömillä ihmisillä on aivan ihmeteltävä into rettelöidä
moraalin nimessä ja vahingoittaa toisia hyveen harrastuksesta; voisi
vallan luulla, että hellemmän tunteen näkeminen kiusaa heitä, sentähden
että he itse eivät kykene sellaista tuntemaan; ja jos he voivat käyttää
hyväkseen jotakin tekosyytä, nauttivat he saadessaan hyökätä sen
kimppuun ja tuhota sen. Onneton siis se nainen, joka luottaa sellaiseen
tunteeseen, jota kaikki yksistä tuumin koettavat myrkyttää ja jota
vastaan yhteiskunta, silloin kun se ei ole pakotettu kunnioittamaan
sitä laillisena, asestautuu kaikella sillä, mitä ihmissydämessä suinkin
on pahaa, masentaakseen kaiken, mikä siinä on hyvää.
Adolphen esimerkki ei ole vähemmän opettava, jos lisäätte hänen
tarinaansa sen, että hylättyään sen olennon, joka häntä rakasti, hän
ei ollut lainkaan vähemmän levoton, vähemmän hermostunut, vähemmän
tyytymätön; että hän ei millään tavoin käyttänyt tuota vapauttaan,
jonka hän oli voittanut itselleen niin monien tuskan hetkien ja
kyyneleiden hinnalla; ja että ansaittuaan niin viljalti moitetta hän
lopulta ansaitsee myös sääliä.
Jos tarvitsette todistuksia, herra kustantaja, niin lukekaa nämä
kirjeet, jotka valaisevat Adolphen kohtaloa; te näette hänet monessa
erilaisessa elämänkohdassa ja aina samanlaisen itsekkäisyyden ja
tunteellisuuden uhrina, jotka ominaisuudet aina yhtyivät hänessä,
hänen itsensä ja muiden onnettomuudeksi; aina ennalta aavistaen pahan,
ennenkuin hän sen teki, ja sitten peräytyen epätoivoisena tehdyn teon
edessä; saaden kärsiä vielä enemmän hyvistä avuistaan kuin vioistaan,
sentähden että hänen hyvät avunsa johtuivat hänen tunteenherkkyydestään
eivätkä hänen periaatteistaan; ollen vuoroin maailman sydämellisin
ja kovin ihminen, mutta aina lopuksi päätyen kovuuteen alotettuaan
sydämellisyydellä ja jättäen täten jälkeensä ainoastaan muiston
vioistaan.
* * * * *