Tahdon julkaista palauttamanne käsikirjoituksen (en siksi, että olisin
samaa mieltä kuin te sen mahdollisesta hyödyllisyydestä; jokainen oppii
ainoastaan omalla kustannuksellaan tässä maailmassa, ja naiset, jotka
sen lukevat, kuvittelevat kaikki kohdanneensa paremman miehen kuin
Adolphe ja olevansa itse Ellénoren yläpuolella); mutta minä julkaisen
sen tositarinana ihmissydämen kurjuudesta. Jos se mahdollisesti
sisältää jonkun opetuksen, kohdistuu tämä opetus miehiin; se todistaa,
että tuo äly, josta ollaan niin ylpeitä, ei kykene löytämään eikä
antamaan onnea; se todistaa, että luonne, lujuus, uskollisuus, hyvyys
ovat ne lahjat, joita meidän tulee anoa taivaalta; enkä tässä tarkoita
hyvyydellä tuota ohimenevää säälintunnetta, joka ei pysyväisesti
lannista kärsimättömyyttä eikä estä sitä repimästä auki haavoja, jotka
hetken katumus oli lääkinnyt. Elämän suuri kysymys on se tuska, jonka
ihminen tuottaa toiselle, eikä kekseliäimmälläkään metafysiikalla voida
puolustaa sitä, joka on murtanut häntä rakastavan sydämen. Minä vihaan
sitäpaitsi sellaisen hengen tuhmanylpeyttä, joka luulee tekevänsä
anteeksi annettavaksi sen, minkä se voi selittää; minä vihaan tuota
itserakkautta, joka vain askartelee itsensä kanssa kertoessaan siitä
pahasta, minkä se on saanut aikaan, joka vaatii osalleen surkuttelua
kuvatessaan itseään ja joka ladellen hävittämättömänä raunioiden
keskellä erittelee itseään sensijaan että katuisi. Minä vihaan tuota
heikkoutta, joka aina syyttää toisia omasta avuttomuudestaan ja
joka ei huomaa, että vika ei ole suinkaan ympäristössä, vaan siinä
itsessään. Olisin saattanut arvata sanomattakin, että Adolphen oma
luonne rankaisi hänen luonnevikansa, että hän ei antautunut millekään
määrätylle uralle, ei suorittanut mitään hyödyllistä elämäntehtävää,
että hän kulutti lahjansa vain oikkujensa palvelukseen, hermoärtymys
ainoana käyttövoimanaan; olisin saattanut, olkaa varma siitä, arvata
kaiken tämän, vaikka ette olisikaan antanut minulle hänen kohtalostaan
lisätietoja, joista en vielä tiedä, tulenko niitä ollenkaan käyttämään.
Olosuhteet merkitsevät sangen vähän, luonne on pääasia; turhaan
luopuu ulkonaisista olioista ja olennoista, kun ei kuitenkaan voi
päästä eroon itsestään. Ihminen vaihtaa asemaa; mutta jokaiseen
uuteen asemaan muuttaa hän mukanaan sen levottomuuden, josta hän
juuri tahtoi vapautua; ja kun ihminen ei paranna vikojaan vaihtamalla
olopaikkaa, tulee hän vain liittäneeksi uusia omantunnonvaivoja vanhaan
mieliharmiinsa, uusia hairahduksia entisiin kärsimyksiinsä.